Tätä kaikkea minä kannan itsessäni hiljaa niin kuin surua. En osaa sanoa kenellekään mitään. Ennen niin lämmin, empaattinen naisen sydämeni on nyt syväjäässä. Annan sen olla. Nämä ovat äärimmäisiä aikoja.
Kysymys "Mitä kuuluu?" on maailman vaikein vastata.
Ei kuulu.
Mistä minä tiedän?
On pitkään ollut hiljaista. En kuule kevään lintuja. Ne kai laulavat jo. Olen kuullut, että kevät tulee ja jäät lähtevät. On maaliskuu.
Hiljaisuus on ympärilläni kuin seittiä. Kuin vettä olisi kaikkialla. Minä kannan lähimmäisiltäni suurta salaisuutta. He tietävät, että olen sairas, mutta he eivät tiedä, että minä tulen kuolemaan tähän sairauteen. Salaisuutta on raskas kantaa, mutta en ole valmis kertomaan heille, haluan säästää heidät surulta. En kestä surua itsekään.
Sitä en tiedä, mikä kuolemaan lopulta johtaa, mutta kuolema on minulle varma.
Sitä en tiedä, mikä kuolemaan lopulta johtaa, mutta kuolema on minulle varma.
Oikeasti haluaisin huutaa. Olen kimppu ongelmia ja jää on peittänyt sisimpäni, vaikka ennen olin yksi suuri roihuava tuli. Jäinen vesi täyttää keuhkoni, ääntä ei irtoa. Kuin vettä olisi kaikkialla, mutta vedessä olen vain minä. En osaa olla itseni kanssa. Haluan itkeä, mutta kyyneliä ei tule.
On mennyt vuosia. Minä olen vieläkin 14-vuotias, ja yksin.
Minne on kadonnut se nainen, joka on silkkaa tulta, tanssia, roiskeita? Kipinöitä ja ääntä, tinkimätöntä olemassaoloa?
Näettekö te minut. Näettekö, miten katson kauas pois, muualle.
Tämä on värikäs, sekava, mieletön maailma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti