Appelsiinien aika

Tänä aamuna minä ajattelin: pian on appelsiinien aika.

Se on jokseenkin ihmeellistä siihen nähden, että minusta tuntuu, että juurihan oli omenoiden aika, mustikoiden aika, mansikoiden aika. Minä myin mansikoita koko kesän. En muista sitä, koska en muista kesästä mitään, mutta tiedän niin tehneeni, minulla on palkkakuitteja.

Elämäni alkoi kadota. Ensin lähtivät sosiaaliset suhteet, koska en jaksanut pitää niitä yllä. Sitten katosi liikunta, harrastukset, kirjat katosivat miltei kokonaan, ja niiden myötä iloakaan ei enää ollut siellä, sitä ei ollut yhtään missään. Sanojen kadottaminen oli kivuliainta, koska jos minä en pysty kirjoittamaan sanoja, minä voin yhtä hyvin kuolla. Eikä kauankaan, kun hävisivät uni ja ruoka. Lopulta sekosin, ja äiti vei minut päivystykseen.

Sellainen oli minun kesäni. Ajatella kaikkea sellaista, kaikkea kesäistä: auringonottoa, uimista, festareita, jäätelöä, kesähittejä, aurinkorasvaa, markkinoita, rusketusraitoja, kesärakkauksia, aurinkoa aurinkoa aurinkoa, minä näin vain pimeää ja sitäkin hädin tuskin. Mansikoita. Minä myin mansikoita, minä vihaan mansikoita. Päivystyksessä lääkäri pyysi minua kertomaan mansikkalajikkeista, luettelemaan niitä ja niiden ominaisuuksia, hän testasi minun todellisuudentajuani, kuinka psykoottinen ollenkaan olen. Toiset söivät mansikoita, pakastivat niitä, sellaisia asioita onnelliset ihmiset tekevät.

Minä makasin sängyssä ja pelkäsin kuolemaa. Päivä päivältä oli pimeämpää.

Elämäni, minun elämäni. Ei enää teatteria, konsertteja, kirjoja, tanssitunteja, viinilasillisia, askarteluja, ei enää unelmiakaan, eikä enää yhtäkään sanaa. Ei ollut mitään. Olin ihan hiljaa. Olisin voinut kuulla, miten tuuli keinuttaa kaisloja.

Ja jokaisena aamuna, kun minun piti mennä myymään mansikoita, minä menin, koska minun oli pakko. Kellon soidessa ajattelin: teen vain sen mitä on pakko. Vaikka lääkäri kirjoitti minulle sairauslomaa, minä menin myymään mansikoita, koska eihän tämä tauti tartu. Oli pakko: omatuntoni ei anna toimia toisin.

Ja jokaisena aamuna, kun minä näinä päivinä herään, minä kävelen kylpyhuoneeseen heikoin jaloin, kuin tunnustelisin askelia ensimmäistä kertaa, tapailisin lattiaa epäröiden niin kuin tapailen elämää. Menen elämää kohti, koska on pakko, yhteiskunta toimii niin. Herään, koska on pakko, hilaan itseni paikkoihin. Joskus otan rauhoittavaa, mutta minä teen sen. Minä olen koko ajan kaatumaisillani, mutta kukaan ei huomaa sitä. Minä olen hyvä näyttelemään, minä olen hyvä tässä, pakko olla, koska aina on ollut pakko olla.

Minä en halua yhtään mitään. Minä selviydyn. Mutta selviytymään olen hyvä, minä olen niin hyvä tässä, että värisyttää.

Yhdentekevää, kuka artisti tulee kaupunkiini esiintymään. Yhdentekevää, minkä arvosanan saan tentistä. Yhdentekevää, mitä muut minusta ajattelevat. Yhdentekevää, miten käytän rahani. Yhdentekevää, mitä syö lounaaksi, mutta syötävä on, vai onko sittenkään.

Mutta ihan yhtäkkiä, tänään aamukahvilla, minun päähäni pälkähti ajatus: pian on appelsiinien aika. Ja muistan taas, miten ahmin niitä lapsena, miten ahmin niitä nykyään, miten viime vuonna ostin ison pussin, kannoin sitä käsissäni kotiin, ja se ratkesi keskelle Uudenmaankatua, ja appelsiinit vierivät mäkeä alas, se oli sitten huvittava näky, vaikka minua harmitti.

Silloin muistin asian, jota minä tosiaan teen. Ja minä tunnistan jo halun, minä haluan syödä appelsiineja. Samalla sekunnilla tunnistan aikeen: minun pitää ostaa appelsiineja.

Minä olen taas elänyt taas vähän pitempään, ja minä elän vieläkin, elän niitä päiviä, kun appelsiinit ovat parhaimmillaan. Minä en kuole vielä ainakaan kuukauteen. Minä näin mansikoiden jälkeen vielä omenatkin, vaikka ei pitänyt.

Jos ei tahdo mitään, voi yhtä hyvin kuolla, mutta minä tahdon appelsiineja.

Rakkaudesta ajattelen: kun on rakkaus, kaikki muu on yhdentekevää. Se tuhosi minut.

Huomenna me siirrämme kelloja tunnin takaisin kesään.

Mitä kauempana kesästä, sen parempi, minä sanoisin, vaikka ulkona on pimeää kun lähden kouluun ja kun palaan koulusta. Vaikka aamubussissa ihmiset ovat vihaisia ja kyräilevät. Vaikka auto voi ajaa vesilammikkoon hiukan liian kovaa ja kastella minutkin. Vaikka jalat kastuvat, vaikka on hyvät kengät. Vaikka talvivaatteet ovat raskaita ja hiostavat. Vaikka aurinko ei paistakaan emmekä saa siitä d-vitamiiniannostamme. Vaikka on niin harmaata. Vaikka tämä on kurja vuodenaika, miksi kukaan tässä maassa jaksaisi hirveästi iloita ja hymyillä täydessä aamubussissa kello 7.45.

Ensilumen satoi aikaisemmin kuin koskaan lapsuuteni jälkeen.

Mutta: pian appelsiinit ovat kypsiä. Niitä tulee meille Etelä-Amerikasta, Afrikasta, Espanjastakin, ja kaupan pöydät aivan pursuavat niitä, ne ovat keltaisia, mehukkaita ja huokeita, ja kun veitsellä viiltää kuorta, mehua saattaa lirahtaa sormille, ja ne voi vain nuolla puhtaiksi. Appelsiinit ovat niin kypsiä, että putoilevat puista, kirjoitti minulle Fuengirolassa asuva isoisäni sähköpostissa kerran. Minä täytän vihreän hedelmäkulhoni appelsiineilla, teen sen vielä, ja c-vitamiini virtaa suonissani. Mietin, millaista nyt on Fuengirolassa. Onko isoisällä vielä uima-allas?

Lapsena ajattelin, että sillä on varmasti jokin tarkoitus, että kun täällä päivät pimenevät ja on kylmää, meille tuodaan vieraista maista tuhatkilokaupalla appelsiineja, mandariineja, satsumia ja klementiinejä, joista saamme iloa ja vitamiineja. En minä ymmärtänyt sellaista asiaa kuin satokausi, lämpimissä maissa kaiken järjen mukaan hedelmien pitäisi kasvaa ympäri vuoden. Uskoin salaliittoon: kun aurinko häviää, me saamme pieniä aurinkoja kauppaan, äiti kantaa niitä kotiin ja niitä voi ottaa koska tahansa. Nyt minä saan suhteettoman määrän iloa näistä ajatuksista, niin suhteettoman, että minua alkaa naurattaa.

Se ei tarkoita, ettei arki jatkuisi sellaisena kuin se on. Minä nousen, koska on pakko. Nousen bussiin 32, tervehdin kuljettajaa, se on hyvätapaista, kävelen luokkaan, tervehdin opiskelukavereita, varaan tenttikirjat, käyn luennoilla. On pakko, koska on pakko päästä läpi tentistä ja on pakko valmistua. Teen sen, mitä pitää. Ja lopulta se pelastaa minut. Alan suunnitella. Alan haluta. Hitaasti ja vähän, ei saa ahnehtia, mutta minä ajattelen kaikenlaista. Haluan syödä lounaaksi mieluummin makaronilaatikkoa kuin falafeleja. Haluan jouluvalon. Haluan saunaan. Hykertelen: kävin viime viikolla konsertissa. Ensi viikolla menen teatteriin.

Tänään ystäväni kirjoitti, miten eräs asia kaupassa oli saanut hänet ajattelemaan minua ja tehnyt haikeaksi, kun hän ajatteli, että minä katoan hänen elämästään, hän kaipaa minua. Vaikka hänellä on vaimo ja talo ja kissoja.

Kaikki muut ystävät saavat kadota, mutta Aoda piti pitää. Näin hän sanoi minulle, tämä tosiaan tapahtui. Hän tajusi minun kadonneen, ja hän tarttui minusta kiinni, ja hän vetää minua takaisin elämään.

Sytytin kynttilän pieneen lyhtyyn parvekkeellani. Halusin tehdä niin.

Pian on appelsiinien aika.

Jos kerran saisinkin mennä takaisin

pysähtyä ja muistaa taas

tuntisin paljaan maan ja voisin ihoa koskettaa

Ei yksin voi janoa sammuttaa

Jäljelle vain kaipaus jäi

Kun käännyn katsomaan, näen päivät kadonneet

Kaikki liikkuu eteenpäin

Mitä enää niillä teen, kun yksin tähän jäin

ja kaikki liikkuu eteenpäin

(Tilhet, pajut ja muut: Kaikki liikkuu eteenpäin)