Kunpa voisin vain syödä

Minä istun sängyllä ja sormeilen suklaakonvehdin käärepaperia.

Miten yksinkertaista olisi vetää käärepaperia molemmista päistä ja tipauttaa suklaa kielelle! Ja miten se on samaan aikaan niin kamalan, kamalan vaikeaa.

Toisissa kodeissa otetaan kaksi kertaa lisää eikä lasketa kaloreita. Näinä päivinä ei lasketa kaloreita. Kermaisia kastikkeita, suussa sulavia konvehteja, liköörejä, viinejä, konjakkeja. Laatikoita, niistä minä pidän. Rosollia ja rosollin päälle possunpunaista vaahtoa. Riisipuuroa! Luumukastiketta! Taateleita!

Ja konvehteja. Rasian alakertaan ei saa mennä, ennen kuin yläkerta on syöty, siksi se pitää syödä nopeasti.

Koko vuosi on aherrettu, aherrettu uupumuksen rajoilla, ja tässä ja tänään on palkkio, ylenmäärin ruokaa, kalliita lahjoja, huoleton humala, saunakaljaa, niin paljon unta kuin maittaa. Se on palkkio siitä kaikesta! Suuresta työstä! Nyt sitä saa!

Niin yksinkertaista, ja silti niin kauhean vaikeaa.

Minulla on jääkapissa kymmenen purkkia Skyriä. Jokaisen mahdollisen aterian korvaan Skyrillä, jotta voin sitten myös herkutella. Nälän kurittamana sormeilen suklaakonvehtia. Minä haluaisin syödä sen. Minä haluaisin nauttia siitä. Minä haluaisin syödä niitä monta, niin monta, että sekoaisin laskuissa. Minä haluaisin nauttia myös täytekonvehdeista, minä pidän ananastäytteestä, vaikka moni ei, ja minä pidän tryffelistä. Karpalosta. Pähkinästä. Minttu ja marsipaani on helppo jättää.

Ja kun minä teen päätöksen: minä olen vahva, minä syön nyt tämän suklaan, minä syön kymmenen niin kuin muutkin - silloin minä syön nopeasti, niin nopeasti kuin pystyn; kiireen vilkkaa avaan kääreen ja lapan suklaat suuhuni, perä perää ennen kuin edellinen on ehtinyt sulaa. Sillä jos en niin tekisi, voisin yhtäkkiä kieltää itseäni. Suklaa pitää syödä ennen kuin sanonkin ei. Ennen kuin tulee ahdistus.

Sitten minä makaan sängyssä sikiöasennossa surren ja mietin, onko tämä kaikki sen arvoista.

Minä haluaisin vain paastota. Minä haluaisin pitää yllä nälkää ja testata itseäni, katsoa kuinka kauan jaksan. Minä haluaisin juoda vettä ja vihreää teetä. Samaan aikaan minä tiedän, että nyt sitä saa, sitä kaikkea mitä minä rakastan: lanttulaatikkoa, porkkanalaatikkoa, perunalaatikkoa, rosollia ja sitä ihanaa vaahtoa, vaahtoa voi lapata lautaselle vaikka kuinka paljon eikä kukaan katso pahasti; ja seitankinkkua, kasvispyöryköitä, piimäjuustoa, lohta joulun kunniaksi, taateleita, monenlaisia konvehteja, joulusuklaata, mantelisuklaata, riisipuuroa, luumusoppaa, ja jos saa mantelin, saa toivoa.

Jos saisin mantelin, toivoisin, että voisin vain antaa puuron olla sen jälkeen, kun se on syöty. Kanelisokereineen, luumusoppineen.

Vuonna 2008 halasin jouluna vessanpyttyä useinkin, vuonna 2009 muistaakseni kerran. Sen jälkeen olen pidättäytynyt, vaikka olen ehkä halunnutkin. Yhtenäkään jouluna en ole syönyt suklaakonvehteja laskematta niitä, laskematta kaloreita, juoksematta ensin pakkasessa.

Useana vuonna olen heittänyt joululahjaksi saamani suklaat roskikseen tuntematta pienintäkään pistosta sydämessäni Afrikan nälkäisten lasten vuoksi. 

Sormeillessani konvehdin käärepaperia mietin: jotkut ihmiset todella vain voivat.

Eivätkä he mieti asiaa muulloin, he eivät suunnittele viikkoja etukäteen, että sitten saa syödä suklaata; eivätkä he muistele päiviä eteenpäin, että silloin he söivät suklaata.

Jotkut ihmiset voivat vain syödä suklaata.