Minä ja syömishäiriö, osa 2

"Suurempi maailma ei viestitä tytöille koskaan, että heidän kehonsa ovat arvokkaita yksinkertaiseksi siksi, että ne kuuluvat heille. Nuoret tytöt eivät lakkaa näkemästä nälkää, ennen kuin kulttuurimme kertoo heille, että he ovat tervetulleita minkä muotoisina tahansa, että he ovat arvokkaita myös ilman "kauneuden" veruketta. Siihen asti yhteisön viestit palkitsevat nuorten naisten nälkiintymisestä." (Naomi Wolf: Kauneuden myytti, s. 285. Suom. Helene Bützow.) 

Kirjoitin yli vuosi sitten syömishäiriöstäni. Lupasin juhlallisesti jatkaa toisessa osassa, sillä tuntui liialta kirjoittaa niin paljon yhteen postaukseen, varsinkin kun asia on niin hankala ja raskas paitsi kirjoittaa, myös ehkä lukea. Osittain niin, mutta tuntui myös sanoinkuvaamattoman vaikealta lähteä kirjoittamaan sitä, mitä osan lopusta seurasi. Vaikealta, koska olin niin vihainen. Itselleni, ympärillä olleille ihmisille, jotka eivät nähneet, sekä kaikille niille paineille, jotka minua ohjasivat. Vain minä olisin itseni kaikesta huolimatta voinut pelastaa, mutta minä en pystynyt. Minä en pystynyt siihen.

Siis: terveystarkastus kahdeksannen luokan lopulla. Senttejä 160 ja kiloja 63. Terveydenhoitajan sanat, lähes sanatarkasti, edelleen, yhdeksän vuoden kuluttua: "63 kiloa, se on sinun pituisellesi aika paljon. Kuukautisetkin ovat jo alkaneet, eli et kasva enää pituutta. Ainakaan painoa ei saa tulla lisää, olisi oikeastaan hyvä, jos se laskisi."

Se oli terveydenalan henkilön naula siihen arkkuun, jota olin naulannut omatoimisesti jo vuosia ja jossa ikätoverit, mikä jottei vanhemmatkin, olivat auttaneet. Se arkku piti sisällään ajatuksen: olen liian painava, minua on tässä maailmassa liikaa, se on kammottavaa, minä olen kammottava. Epäsopiva tyttöystäväksi, vertaiseksi tai naiseksi, ja vielä kävelevä terveysriski, koska hei, 160 senttiä ja 63 kiloa.

Ja jotta voin saada ihmisarvon, minun pitää painaa vähintään kymmenen kiloa vähemmän, ellei sitten ehkä viisitoista, varmuuden vuoksi, tai kaksikymmentäkin, kun ottaa huomioon, että olen aika lyhyt ja pienikin läski kyllä näkyy lanteilla.

Olin 14-vuotias.

Niinpä minä tein mitä neljätoistavuotias osaa: paastosin minkä pystyin, kävin pururadalla vastentahtoisilla juoksulenkeillä hevimetalli täysillä kuulokkeissa, punnitsin itseni useita kertoja päivässä, ahmin iltaisin nälkääni mitä nyt oli tarjolla, kuten vaikka leipää tai joskus jäätelöäkin, sitten oksensin itseinhossa, ja seuraavana päivänä sama uudestaan. Mieleeni ei juolahtanut koskaan, että jos minulla kerran olisi ollut tarve laihduttaa, minun olisi kuulunut saada siihen tukea esimerkiksi juuri siltä nimenomaiselta terveydenhoitajalta tai vanhemmiltani, jotka yleensä päättävät, mitä kodissa syödään. Mutta sen sijaan terveydenhoitaja ei tehnyt muuta kuin jätti minut yksin sen tiedon kanssa, että painan liikaa ja minun pitäisi laihduttaa. 

Salaa olin toivonut, että terveydenhoitaja olisi tarttunut siihen, mitä kerroin: Kyllä minä yritän laihduttaa, mutta päädyn ahmimaan ja oksentamaan. Kyllähän minä pohjimmiltani tiesin, ettei se ole tervettä, ja vaikken olisi tiennyt, niin ainakaan en voinut hyvin. Mutta koska hän ei tarttunut, ymmärsin yskän. Epäterve tapakin laihduttaa on parempi kuin ei lainkaan laihduttamista, koska 160/63 on järisyttävästi liikaa.

Yhdeksännellä luokalla asiat lakkasivat oikeastaan merkitsemästä. Paastosin, mutta päädyin ahmimaan. Liikuin, mutta vain jotta en olisi inhonnut itseäni niin paljon. Koulussa vain täydellinen oli tarpeeksi hyvä. Englannin kokeesta sain yhdeksän miinuksen ja itkin koulun vessassa. Sain jälki-istuntoa, koska olin mennyt välitunniksi vessaan, kun pelkäsin. Jotkut oppilaat eivät koskaan tehneet läksyjä, tupakoivat puskissa ja huutelivat toisille oppilaille, mutta se ei kiinnostanut ketään.

Miksi minäkään olisin sitten ollut kiinnostunut yhtään mistään? Sosiaalinen elämä ainakaan ei ollut minulle ennen miinus kymmentä kiloa. Ainut asia, josta sain lohtua, oli kirjoittaminen.

Söin, mutta en koskaan ilman huonoa omaatuntoa. Lenkkeilin, puhdistin. Paino jojoili muutamalla kilolla, laski mutta tuli aina takaisin, jos ahmin. Olin kierteessä ja tuntui, etten itsekään pysynyt mukana. Ja aina väsynyt.

Lopulta romahdin. Se oli elämäni kauhein päivä, joulukuun viides vuonna 2008. Itsenäisyyspäivän juhlat, kynttilöitä, lippuja ja väsynyt tyttö, joka hakattiin koulun pommisuojassa. Äiti soitti kouluun, kun tulin kotiin ruhjeisena ja itkien. Silloin päätin, että ehkä minä yritän.

Pyysin apua, mutten saanut. Se oli käänteentekevä kokemus elämässäni, ja olen kirjoittanutkin siitä useasti. Siispä sulkeuduin. Mitä muuta olisin tehnyt? 15-vuotias ei lähde taistelemaan saadakseen tukea, jos muut (aikuiset) ovat ilmaisseet, ettei hän ole sen arvoinen.

Tuossa iässä ahdistus on aivan normaalia.

Mutta jos olisin ollut laiha, minua olisi kuunneltu. 

Sillä jos olisin laiha, minulla olisi ollut ihmisarvo. 

Haaveilin anoreksiasta. Tiedän miten kamalalta anorektikoista tuntuu, kun joku toivoo niin kamalaa sairautta itselleen, mutta asiaa pitää ajatella kontekstissaan. Silloinhan laihtuminen olisi ollut helppoa, kun ei vain olisi voinut syödä. Lähes painoton, luinen ja kapea tila oli se, mitä itse itseeni toivoin. Mitä vähemmän olemassa, sen parempi. Ja jos olisin ollut kuolemanvaarassa, minua olisi ehkä kuunneltu.

Yhdeksännen luokan keväällä olin ihmisenraato, joka missä tahansa toisessa tilanteessa olisi passitettu sairauslomalle. Opiskelin hulluna viimeisiin kokeisiin, ikään kuin numeroilla olisi ollut yhtään mitään väliä, kun kuitenkin menin pikkupaikkakuntani ainoaan lukioon, jonka alin sisäänpääsykeskiarvo oli 7,2. Minun todistukseni keskiarvo oli 9,2. Viimeisten kokeiden aikana söin pelkästään omenia ja opiskelin päivät pääksytysten.

Loppukeväästä äidilläkin meni hermot minuun. "Miten voi olla noin vaikeaa", hän raivosi yhtenä päivänä. "Sinun pitää itse ratkaista tuollaiset asiat, luuletko että joku muu voi sen tehdä." En muista sitä kaikkea tarkkaan, mutta kieltäydyin kaikesta keskustelusta. Kostoksi olin syömättä useita päiviä. Hän olisi tietysti voinut myös sanoa: älä sure, minä autan sinua. Kerro, mikä vaivaa. Mutta oli hänen reaktionsa suuttua ja haukkua minut. Ja oli minun reaktioni haluta satuttaa häntä, ja tapani satuttaa häntä oli satuttaa itseäni.

Ympärillä vertaiset kyllä tiesivät osoittaa paikkani ja muistuttivat järkyttävästä koostani:

• ihraperse
• ihramaha
• sika
• läskikasa
• läskiperse
• läskiperselesbo
• norsu
• ryhävalas
• lehmä
• roikkumaha
• riipputissi
• mammutti.

Lempinimien lisäksi minuun liitettiin mm. seuraavia adjektiiveja:

• ruma
• haiseva
• iljettävä
• ällöttävä
• vastenmielinen
• oksettava
• itsekäs
• itserakas
• itsekeskeinen
• narsistinen

He eivät kutsuneet minua nimellä vaan sanoivat joko perseeksi tai läskiksi. Teki mieli joskus muistuttaa, että asia ymmärretty. Ainakaan painoasia ei unohtunut niiksikään hetkiksi, kun keskityin johonkin muuhun.

Tähän väliin tärkeä huomio: vaikka laihdutin vuosia, painoni ei laskenut merkittävästi. Yleensä se jojoili 61-64 kilon välillä, yhdentekeviä muutoksia siis, mutta muistan ne numerot kyllä. Paasto, ahminta, oksentaminen. Ei se auta, eikä se tuo pitkäaikaisia ratkaisuja. Lisäksi kyllä minä aivan hyvin tiesin, että on olemassa sellainen sairaus kuin bulimia nervosa, suomeksi liikkuu joskun nimellä ahmintahäiriö, mutten ajatellut sen sopivan minuun, sillä eihän läskeillä voi olla syömishäiriötä.

Ja kuten - terkkarinkin sanoihin viitaten - on, tärkeintä on laihduttaminen, metodeista viis. Tärkeintä on laihduttaminen; sellaiset asiat kuin onnellisuus, hyvinvointi, elämästä nauttiminen tai terve toimintakyky ovat sivuseikkoja. Tai sitten sellaiset asiat, kuin nuoruus ja kaikki mikä siihen kuuluu. Sitä olen viime aikoina harmitellut. Sitä, että minun nuoruuteni oli paastoamista, ahmimista ja oksentamista sen sijaan, että se olisi ollut vaikka kavereita, keikkoja, ihastuksia, poikakaverikandidaatteja, nuortenlehtiä, tai edes alkoholia, bileitä ja meikkaamista. Jotain sellaista. Mitä tahansa, muttei tätä. Alleviivaan sen nyt: en ajatellut niiden asioiden kuuluvan minulle, taivas varjele ei ainakaan poikakaverin, ennen kuin olin sopivissa mitoissa.

Kukaan ei koskaan, ei milloinkaan, sanonut minusta kaunista sanaa. Kukaan ei koskaan, ei milloinkaan sanonut, että minä riitän, että minä olen riittävän hyvä numeroineni (160/63, tai joskus kokeesta vain 9). Ei koskaan. Se on surullista, nyt kun sitä miettii, sillä minä olin oikein viehättävä nuori naisenalku. Tiedän sen nyt.

Kuinka tarina sitten päättyy?

Haluaisin niin kovasti päättää sen kasvutarinaan: tarinan tyttö oppisi hyväksymään luvut 160/63, rakastamaan itseään, hän ymmärtäisi elämän tarkoitukseksi onnellisuuden hyväksyttävyyden sijaan, ja sitten hän eläisi normaalia nuoren naisen elämää ystävineen ja poikaystävävineen, hän oppisi toden totta nauttimaan elämästä ja kävisi keikoilla ja bileissä ja.

Tämä ei kuitenkaan ole tarinan loppu, valitettavasti. Ei kasvua ihmisenä. Haluan sanoa tässä teille oppimani: paino on yhdentekevä asia, jos olet onnellinen; paino on yhdentekevä asia, jos olet onneton. Jos olet onnellinen, hienoa! - Sama se mitä vaakasi näyttää, sillä se numero ei ole elämässäsi tärkeää, vaan sinä olet tärkeä, ja sinun onnellisuutesi on tärkeintä. Ja ennen kaikkea: jos olet onneton, asia ei muuttuisi, vaikka vaa'an numero olisi toinen. Ihan oikeasti.

Vaikka tarinan loppu ei ole henkinen kasvu, tarinan loppu on silti onnellinen. 

Lukiossa löysin ystäviä, joista yksi oli minulle erityisen rakas. Lukiossa minua ei haukuttu vitun ihraperseeksi julkisesti. Lukiossa ihastuin. En ihastunut mieheen hänen itsensä vuoksi vaan siksi, että toivoin häntä korjaamaan rikkinäistä itseäni. Sitten tulivat ne nuoruuden jutut: kotibileet, ensimmäiset alkoholin maistelut, ihastukset, pienet kirjelappuset koulussa, naurunremakat, nuortenlehdet, ja jopa: suunnitelmia tulevaisuudelle!

Lopetin paastoamisen, ja niin loppui myös ahmiminen. Söin neljä-viisi ateriaa päivässä: aamupala, lounaan, välipalan, päivällisen, iltapalan, ja kas niin, aloin voida paremmin, ja aloin suunnitella tulevaisuutta, koska tulevaisuus alkoi yhtäkkiä tuntua joltain, joka tosiaan on olemassa. En sano, ettei minulla olisi lukiossa ollut syömisongelmia. Minulla oli edelleen syömishäiriöidentiteetti, ja surin painoani edelleen. Mutta se alkoi siirtyä takavasemmalle, kun tulivat muut asiat. Ystävät, ilo ja onnellisuus. Laihduttaminen unohtui, kun oli niin paljon muuta tekemistä.

Kun pari vuotta myöhemmin olin lähdössä vaihtoon, minun piti toimittaa organisaatiolle ajantasainen terveystodistus. Niinpä jouduin vaa'alle. En ollut käynyt vaa'alla vuoden 2009 jälkeen, sillä olin huomannut, että vaaka tuottaa vakavampaa ahdistusta ja on parempi vaan olla tietämättä. Kouluterveydenhoitaja - se kiva, eri kuin se yläasteella - mittasi ja punnitsi minut.

Ensinnäkin olin kasvanut lukiossa vielä vähän, melkein viisi senttiä. Kuinka pitkä minusta olisi tullut, jos olisin syönyt yläasteella normaalisti? Sitä en saa koskaan tietää. Äitini on hyvin pitkä, yli 175 senttiä. Mutta toisin kuin terveydenhoitajan sijainen yläasteella oli sanonut, kasvoin edelleen pituutta huolimatta siitä, että kuukautiseni olivat alkaneet. Olin kuitenkin 14, ja kehoni vasta muovautui. Oli miten oli, odotin tuskissani painoa. Tiesin, miten ahdistaisi, jos olisin lihonut. (Muutosta ei näkynyt peilistä, koska näin itseni joka tapauksessa lihavana.) Terkkari sanoi: 55 kiloa. 

55 kiloa!

Olin huomaamattani laihtunut yli kahdeksan kiloa (ja kasvanut vielä pituutta)! Pelkästään sillä, että olin keskittynyt kivoihin asioihin, että olin tehnyt kivoja juttuja, että olin ollut onnellinen! 

"Oletko yllättynyt painosta?" hän kysyi.

"Olen", henkäisin onnellisena.

"Et siis ole laihduttanut?" hän tarkensi.

"En, en ole vain käynyt vaa'alla yli kahteen vuoteen", kerroin.

"Hyvä", terveydenhoitaja sanoi. "Laihduttaminen ei ole sinun ikäisillesi."