Seurustelin vajaan vuoden yhden miehen kanssa. Tämä tapahtui joskus Jaakon ja nykyisen kumppanini välillä, vuodet olivat 2015, 2016. Suhteen olisi pitänyt kyllä päättyä alkuunsa, nyt kun sitä mietin, mutta en ymmärtänyt sitä silloin. Monet asiat ymmärtää vasta jälkikäteen.
Suhde oli intensiivinen ja täynnä ylä- ja alamäkiä. Usein meillä oli hyviä hetkiä, kävimme usein syömässä ja elokuvissa, pelasimme usein korttia ja erilaisia lautapelejä. Pidimme samoista asioista sängyssä, ja meillä oli useimmiten kivaa yhdessä. Mutta se ei riittänyt.
Mies oli äkkipikainen ja saattoi suuttua aivan yllättäen ja haukkua minut sitten maahan, itsekkääksi, ajattelemattomaksi, tyhmäksikin. Hän saattoi lähteä luotani ovet paukkuen ja pitää päiviä mykkäkoulua. Suuttumisen syyt vaihtelivat: saatoin sanoa jotain vähän hölmösti, käyttäytyä väärin, toisinaan kieltäytyä seksistä, ja sitten oli muita syitä, mielenterveyteni tila yhtenä esimerkkinä.
Ja aina hän katui sanojaan, tietysti, ja pyysi anteeksi mitä vilpittömimmin. Soitti parin päivän kuluttua itku kurkussa anteeksipyyntöjä, halasi tavatessamme syvään ja pitkään ja syytteli itseään omasta typeryydestään. Minä en tiennyt oikeastaan, miten olisin suhtautunut anteeksipyyntöihin. Olin itse tehnyt väärin, ja nyt hän pyyteli anteeksi minulta.
Riitojen jälkeen aloin saada kukkia. Ruusuja, neilikoita, orkidean. Oli kevättalvi ja tulppaanit olivat silloin parhaimmillaan. Ystävänpäivän kukat, naistenpäivän kukat, riidan jälkeiset kukat, itkunjälkeiset kukat. Rapisevaa sellofaania ja koristenauhoja. Suureellisia kukkapuskia, ehkä kalliitakin. Maljakkoni oli täynnä yhtenään. Jos maljakko oli täynnä, se tarkoitti todennäköisesti, että vastikään oli riidelty.
Minä istuin katselemassa niitä kukkasia siinä ja mietin, miten mitättömiä ne oikeastaan olivat. Olen aina pitänyt kukista ja ostan niitä toisinaan itsekin itselleni. Vaikka kukat olivat kuinka kauniita, ne eivät herättäneet minussa myönteisiä tunteita. Ne herättivät yleensä suorastaan ikävän tunteen, muiston rumista sanoista. Ja itse asiassa kukat tuntuivat yhdentekeviltä, koska vaikka niiden tarkoitus oli ilmaista välittämistä, niistä välittyi aivan toiset tunteet. Aloin muistella erästä vanhaa venäläistä iskelmää, jossa laulettiin jotenkin niin, että rakkaus on kuin kukkakimppu – paketti kuolleita kukkasia.
Erään kerran viiltelin itseäni. Se tapahtui vuonna 2015, enäähän en sitä tee, en ole tehnyt ikuisuuksiin. Olin joutunut kauheaan tilanteeseen julkisella paikalla ja purin ahdistusta omaan kehooni. Jäin siteistä ja pitkistä hihoista huolimatta kiinni. Mies itki ensin sylissäni ahdistustaan ja pettymystään ainakin tunnin, kunnes sitten sanoi, ettei voi jäädä suhteeseen itseään viiltelevän naisen kanssa. Tunsin jääneeni aivan yksin; ja lisäksi tunsin vihaa itseäni kohtaan siitä, mitä olin mennyt tekemään.
”Minä en ole mikään psykologi”, hän valitti, ”minä en voi olla sinun psykologisi; minä en voi olla suhteessa, jossa pitää koko ajan olla sydän syrjällään.” Hän oli epäilemättä oikeassa.
”Sinähän sanoit, että sinä lopetit; sinä valehtelit!” Ja siinäkin hän oli oikeassa – minä olin sanonut, että vanhat viiltelyjäljet ovat mennyttä elämää.
Sen jälkeen minä en saanut kukkia. En liioin saanut halausta tai kysymystä, mikä minulla on ollut hätänä. Mutta se nyt vain kuului asiaan. Minä olin tehnyt väärin, taas, taas minä.
Useimmat riitamme liittyivät seksiin, sillä minä olin – ehkä osittain lääkkeiden vaikutuksesta johtuen – vähemmän halukas kuin hän. Lopulta opin ottamaan suihin tehokkaasti, sillä se tapahtui nopeammin ja tyydytti hänet, eikä minun tarvinnut tarjoilla itseäni sen enempää, kaikki oli pian ohi. Mutta toisinaan en jaksanut sitäkään. Ja niin hän sitten haukkui minut, usein itsekkääksi, toisinaan tyhmäksi. Ja toi sen jälkeen kukkia.
Jälkeenpäin olen ajatellut, että ehken ollut kovin halukas seksiin siksi, että minun oli yleensä pakko olla, kun kieltäytymisen mahdollisuutta ei ollut.
Yritin pohtia käytöstäni ja välttää vakavimmat virheet, ettei taas tarvitsisi tapella. Se oli kuitenkin vaikeaa niin äkkipikaisen ihmisen kanssa.
Miksi sitten pysyin suhteessa? En kai ole sitä tyyppiä, joka kovin helposti lähtee. Ja jollain hullulla tavalla kiinnyin häneen, niin kuin toiseen ihmiseen kiinnytään. Siihen, että on joku, jonka viereen nukahtaa ja joku, jonka vierestä herätä, joku jonka kanssa sitten keitellä kahvia ja jota suukottaa ovenraossa, toivottaa hyvää työpäivää, että on joku toivottamassa hyvää työpäivää.
Lopulta suhde päättyi. Olimme vastikään riidelleet ihan typerästä asiasta. Minä menin riidan masentuneena jälkeen päiväunille, sitten pyysin anteeksi tietämättä lainkaan, mitä oikeastaan pyysin. Sitten lähdin tanssitunnille. Tunnin jälkeen katsoin, mitä hän oli vastannut anteeksipyyntöön – ja hän sanoi vain, että tajusi minun kohtelevan häntä aika huonosti. Silloin minä, vielä tanssitunnin antamia välittäjäaineita aivoissani, vihastuin. Hän oli itse lähtenyt ovet paukkuen ja ilmoittanut haluavansa mahdollisimman kauas minusta. Siitä tiesin, että suhde on ohi, ja niin se oli.
Viimeisimmät riitakukat jäivät pöydälle ja lakastuivat pois. Kun ne olivat lakastuneet, minä tajusin olevani viimein vapaa.
Розы из бумаги, трепет лепестков,
Лилии, маки из цветных шелков.
Розы из бумаги, ярко-алый цвет,
Лилии, маки - неживой букет.
Как твоя любовь, неживой букет.
