2016 - unelmien toteuttamisen vuosi?

Vuosi 2012 oli epävarmuuksien vuosi.

Vuosi 2013 oli sairastumisen vuosi.

Vuosi 2014 oli pysähtymisen vuosi.

Vuosi 2015 oli muutosten ja eteenpäin kulkemisen vuosi.

Olisiko 2016 unelmien toteuttamisen vuosi? 

Eräässä masennusta käsittelevässä kirjassa sanottiin, että masennusta sairastavan ihmisen kannattaa unelmoida ja tehdä listoja asioista, joita haluaa tehdä tulevaisuudessa. Ainakin kannattaa listata asioita, joita tekisi, jos masennusta ei olisi. Osittain siksi tykkään itse tehdä listoja haaveista ja suunnitelmista, tänne blogiin ja muutenkin.

Suunnitelmissa ensi vuodelle olisi ainakin seuraavia asioita:

Kandiksi valmistuminen

Kanditutkinnon pitäisi tulla kasaan keväällä. Olen siitä todella iloinen.

Maisteriopintojen aloittaminen

Maisteriopinnot kielen opettamisen linjalla alkavat syksyllä 2016!

Matka Saksaan

Hain stipendiä, jonka turvin pääsisin kesäksi opiskelemaan Saksaan. Saan stipendin tai en, aion lähteä elokuuksi matkalle Keski-Eurooppaan. Erityisesti Saksa on minulle rakas maa. Haaveilen usein matkustamisesta, ja ensi kesänä on oikea aika alkaa toteuttaa haaveita.

Vierailu Anne Frank -talossa

Anne Frank on henkilönä kiinnostanut minua viime kesästä, jolloin luin hänen elämäkertansa. Siksi aion kesällä matkustaa Amsterdamiin ja vierailla talossa, jossa hänen perheensä piileskeli natseilta 40-luvulla.

Vierailu keskitysleirimuseossa

On tärkeää muistaa historia.

Käsikirjoituksen lähettäminen kustantajalle

Romaanini alkaa valmistua. Jos en ikinä yritä tarjota tekstejäni julkaistaviksi, ei niitä sitten ainakaan julkaista. Tuli mitä tuli.

MacBookin hankkiminen

Vähän ehkä materialistinen suunnitelma, mutta olen jo pitkään haaveillut koneesta, joka kulkisi helposti laukussa mukana, niin että voisin vaikkapa työskennellä tai kirjoittaa vaihtelevassa ympäristössä.

Uuden kielen aloittaminen

Olen pitkään jo halunnut opetella vielä jotakin kieltä. Alan kallistua ranskan kannalle, vaikka kieli tiettävästi on tosi vaikea. 

Tervehtyminen

Haluan pysyä terveenä ja pitää masennuksen niin kaukana itsestäni kuin mahdollista. Vaikka haluan tehdä paljon asioita, opiskella ahkerasti ja kehittää itseäni, en anna minkään asian mennä terveyteni ohi. En enää ikinä halua palata aikaan, jona elämässä ei ollut lainkaan iloa.

Ja ekstrana UUDENVUODENLUPAUKSENI: 

Loppu se jatkuva somettaminen prkl!

Paramore - Future

Toivotan kaikille kaikkea ihanaa vuoteen 2016!

- Aoda

2015 - eteenpäin menemisen vuosi

Vuosi 2015 oli todella, todella hyvä, kun ottaa huomioon, millaista elämä on viime aikoina ollut. Olen tänä vuonna kokenut onnea ja saanut elämääni paljon hyvää, ymmärtänyt paljon uusia juttuja ja alkanut tuntea, että ehkä sittenkin selviän. Vaikka pahojakin asioita on tapahtunut, jätän tämän vuoden taakseni hyvillä fiiliksillä.

Tässä siis, kun niin kovin listoista tykkään, listattuna parhaita asioita vuodelta 2015!

Myrkyllisten ihmissuhteiden lopettaminen

Viimein tein sen ja lähdin. Lopetin ystävyyssuhteet, jotka aiheuttivat enemmän pahaa kuin hyvää. Päätös oli vaikea, kun ottaa huomioon, miten kauan olimme olleet ystäviä. Lähdettyäni aloin kuitenkin voida niin paljon paremmin, etten enää hetkeäkään pohdi, oliko päätös oikea.

Muutto uuteen asuntoon

Asuin kolme vuotta isoisäni omistamassa asunnossa sen aikaa kun hän oli ulkomailla. Nyt hän muutti takaisin Suomeen ja tarvitsi itse asuntoa, mutta oli jo etsinyt minulle uuden, ennen kuin edes ilmoitti, että pitää muuttaa pois! Uuteen asuntoon muuttaminen tapahtui aikana, jona kaikki asiat olivat muutenkin myllerryksen alla, ja se tuntui elämänmuutoksen viimeistelyltä.

Liikunnan lisääminen

Pääsin viimein (koululiikunnan aiheuttamista) liikuntapeloista ja uskalsin mennä esimerkiksi tanssitunneille ilman pelkoa arvostelusta. Sekin kohensi oloani, ja nykyään käytään jumpassa noin kolme kertaa viikossa. 

Masennuksen hellittäminen

Elämässäni on nykyään jonkin verran iloa! Teen nykyään asioita, joista nautin, enkä koko ajan toivo, että päivä olisi jo ohi. Itse asiassa nousen aamuisin ihan mielelläni sängystä.

Siskot

Siskot-ryhmä Turvapaikassa tarjosi vertaistukea muilta elämän riepottelemilta nuorilta naisilta. Ryhmän jäsenistä tuli ryhmän loputtua hyviä ystäviäni, joita tapaan edelleen säännöllisesti.

Ruisrock!

Sain kamalan auringonpistoksen ja oksensin invarampin viereen. Vietin tipatonta enkä ollut juonut. Järkkärit tulivat kyselemään, pystynkö kävelemään, ja puhalluttivat. He epäilivät, toimiiko alkometri, kun se näyttikin nollaa... Nyt jälkeenpäin juttua on hauska muistella. Erityisesti Jenni Vartiaisen keikka teki vaikutuksen, muita ihania olivat Sanni, Haloo Helsinki! ja Apulanta.

Menestys koulussa

Keväällä olin aika stressaantunut koulujutuista. Muistan kesätöiden alettua jännittäneeni, mahtavatko tentit mennä läpi ollenkaan. Sainkin kaikista korkeimman arvosanan, eli olin taas aika pahasti aliarvioinut itseäni... Myös nyt syyslukukaudella koulussa on mennyt tosi hyvin, ja olen nauttinut opiskelusta.

Uiminen Aurajoessa

Yhtenä harvinaisena lämpimänä päivänä pulahdin spontaanisti uimaan jokeen kesken kävelylenkin. Se oli ikimuistoista ja ihanaa, esimerkki juuri sellaisesta ilosta ja elämänhalusta, jota elämääni kaipaan.

Kaverin synttärijuhlat

Kaverini 22-vuotisjuhlat olivat kivoimmat juhlat, joissa olen ollut naismuistiin. Jaksoin juhlia myöhään yöhön, olin sopivan humalassa ja seura oli tosi mukavaa.

Kaikki aikanaan

Ei voi muutakaan

Ota kaikki vastaan

mitä tarjotaan

Ei voi muistoja

pyyhkii kokonaan

vaan hitaasti ja hiljaa

opit luopumaan

Elämä se näyttäytyy näin - 

ovina joita sulkee

ovina joista kulkee

eteenpäin

Toivottavasti saitte elämäänne vuodesta 2015 paljon hyvää!

Jos ette, toivottavasti se ainakin opetti.

Olette tärkeitä.

- Aoda

Jos olin matkalla, en enää tiedä, minne

Pari päivää sitten minut valtasi käsittämätön negatiivinen tunne, kun kuulin, että tuttavani odottaa lasta. Tunteeseen sisältyi vahvasti kateutta mutta myös jonkinlaista harmia ja alemmuudentunnetta, vaikka en edes vielä haluaisi lasta. Tunne joka tapauksessa oli hyvin epämääräinen.

Tuttavaani kadehdin siksi, että hänen elämänsä tuntui olevan niin valmista. Ihana mies ja omakotitalo ja ammatti, ja nyt tulee vielä lapsi. Tietoinen lapsen hankkiminen yhdistyy mielessäni jotenkin sellaiseen, että elämä on saatu riittävän turvalliseksi ja stabiiliksi, että voi ottaa toisen ihmisen mukaan menoon.

Harmi ja alemmuudentunne taas tulivat siitä, ettei oma elämäni ole sellaista ollenkaan. Hillun vaan jossain yliopistolla ja roikun keskinkertaisessa parisuhteessa, koska en osaa erotakaan. Haaveilen kirjailijan urasta, kun toiset tekevät oikeita asioita (ja oikeita töitä). Jotenkin tunnen itseni vielä niin hirveän lapselliseksi, kun tuhlaan elämääni kirjastossa pohdiskelemassa maailman jännitävyyttä sen sijaan että olisin kiinni tosielämässä, työssä ja kauppareissuissa ja matkustelussa, niin kuin muut.

Olen myös kateellinen siitä, että tuttavallani on mies, jonka kanssa suunnitella perhettä. En ole oikeastaan ikinä kuvitellut, että lapset hankitaan yhdessä miehen kanssa; pikemminkin ajattelin, että mies on lapsen alku ja minä jatkan siitä, yksin ja ilman tukea, koska mieheen ei ole sitten enää luottaminen. Kumppanini on sanonut suoraan, ettei jaksa tukea minua jos romahdan. Tuntuu niin epäreilulta, että jotkut naiset löytävät miehen, joka on heidän kanssaan myös vastoinkäymisissä.

Yritin tietysti iloita tuttavani puolesta, mutta uutinen vain nosti esiin kysymyksiä omasta elämästäni.

Minun pitäisi erota. Itseni tähden. Tämä ei ole sitä, mitä elämältä tahdon.

Jos olin matkalla,

en enää tiedä, minne

ja viekö tää tie

koskaan perille

Iloista loppuviikkoa!

- Aoda

Mistä taivas alkaa ja miksi kaikki loppuu

Lainaus maahanmuuttokriittisen henkilön (natsin) Facebook-kommentista:

"Kaikki lähtee pienistä asioista. Pienilläkin teoilla jokainen ihminen voi jokapäiväisessä elämässän osoittaa kuinka halveksittu ja vihattu joku tietty ihminen on. Jokainen ihminen voi olla oman elämänsä kiusaaja, eikä siihen tarvita suuria ihmetekoja. Pienillä teoilla, pienellä kiusaamisella voi ihmisen elämästä tehdä helvetin. Koulukiusaajan ABC toimii aivan yhtä hyvin matun erisämisessä yhteikunnasta kuin se toimii sosiopaatin kahvipöytäkeskustelussa, jossa joku jo muutenkin reppana eristetään nurkkaan ja ajetaan lopulta lääkkeillä tehtyyn itsemurhaan."

Maailma on nyt niin täynnä vihaa, että ihmiskunta hukkuu siihen pian. Minun silmäni ovat auenneet. Toden totta, olemassa on ihmisiä, jotka haluavat toisen ottavan hengen itseltään. Olen ollut naiivi, kun olen ajatellut, ettei kukaan oikeasti halua pahaa.

Hetkittäin poden pahaa oloa siitä, että olen antanut toisten ihmisten tehdä minulle juuri näin. Minua on satutettu, ja sitten olen inhonnut itseäni, jopa satuttanut. Vaikka sitä ne ihmiset juuri haluavat, ne haluavat, että vihaat itseäsi! Ne haluavat, että sinulla on paha olla! Minusta on surullista, että olen alistunut siihen. Toisaalta ei ole helppoa pitää päätä pystyssä, kun kaikki painavat sitä koko ajan alaspäin.

Kiusaajien - niiden ihmisten, jotka tekevät toisille pahaa - ajatusmaailmassa jokainen ihminen ei ole yhtä arvokas. Heidän mielestään on ihmisiä, joita on oikeus satuttaa ilman sen suurempaa syytä. Heidän mielestään heillä on oikeus sellaiseen. On olemassa ihmisiä, jotka kokevat elämäntehtäväkseen tehdä toisten olon mahdollisimman kurjaksi, ja he saavat siitä jotain tyydytystä. Jos jotain voisin kiusaajilta kysyä, kysyisin: Miksi sinulle tulee hyvä olo siitä, että toiselle tulee paha olo?

Eivätkä he koskaan tunne huonoa omaatuntoa. He uskovat, että heidän teoilleen on oikeutus. Se on minusta vaikeaa ymmärtää. Me kiltit tytöt (minä ja suuri osa lukijoista) tunnemme huonoa omaatuntoa, kun toimimme omaksi parhaaksemme ja luulemme olevamme itsekkäitä. Sitten on näitä ihmisiä, jotka satuttavat menemään eivätkä koskaan mieti, meneekö jokin pieleen.

Ja sitten meille, joita satutetaan, vielä sanotaan: ajattele sitä toista ihmistä, sillä voi mennä tosi huonosti, sillä voi olla ongelmia. Yritä ymmärtää sitä toista ihmistä, yritä ymmärtää hänen tekojaan.

Kirjallisuuskurssille luimme juuri Anni Swanin nuortenromaanin Iris rukka. Romaanissa orpotyttö Iris lähetetään sukulaistensa luo kaupunkiin ja joutuu kiusaamisen kohteeksi niin sukulaistensa kuin koulutoveriensa taholta. Romaanin lukija on vahvasti Iriksen puolella, sillä Iris on lämmin, eloisa ja hyväntahtoinen. On vaikeaa ajatella, että joku tieten tahtoen asettuisi kiusaajien puolelle. Kun luemme tai katsomme vastaavanlaista teosta, jossa joku joutuu alistetuksi, vaikka ei tee kenellekään pahaa, asetumme tämän heikon henkilön puolelle ja toivomme, että hänelle käy hyvin.

Miksi tosielämässä toimimme niin helposti toisin? Miksi samat ihmiset, jotka säälivät Iris rukkaa, voivat pilkata jotain oman elämänsä henkilöä, joka jollain lailla on erilainen?

Kirjoissa ja elokuvissa näemme tilanteen ulkopuolelta, objektiivisesti. Silloin on kai helpompaa toimia oikein.

Tosi elämässä potkitaan päähän sitä ihmistä, jolla menee jo valmiiksi huonosti. Ei kai kukaan ryhdy kiusaamaan vahvaa ihmistä, jolla menee hyvin. Kohteeksi joutuu ihminen, joka on helppo murtaa. Minun kohdallani se kävi noin vain. Naks, ja minä murruin.

Joskus mietin, avautuvatko kiusaajieni silmät ikinä. En tehnyt heille koskaan mitään pahaa. Silti he vihasivat minua.

Lapsena päätin, etten sano koskaan kenellekään pahasti. Muistan koulusta tyttöjä, jotka korottivat itseään sanomalla ilkeästi muille. Päätin, etten koskaan halua olla heidän kaltaisensa. Ja niin minusta tuli se joka tuli, kiltti tyttö, jonka päältä jokainen saa kävellä ja jota kaikki saavat satuttaa. En vielä lapsena tiennyt, että on kahdenlaista ilkeyttä: tarpeetonta ja tarpeellista. Tarpeellista ilkeys on silloin, kun pitää puolustaa itseään. Silloin on oikeus sanoa pahasti, eikä se tee minusta huonoa ihmistä.

Olen potenut huonommuuden- ja alemmuudentunnetta, mikä on ilmennyt blogissakin usein. Poden edelleen, ei sillä. Ajattelen, että toimin aina yrityksistä huolimatta epäeettisesti ja suvaitsemattomasti. Pari päivää sitten sain kuitenkin uudenlaisen ajatuksen: Jos joku ihminen toimii väärin ja epäeettisesti, niin eikö juuri kiusaaja? He eivät edes yritä olla toisia kohtaan hyviä ja reiluja. Miksi minä olisin huonompi kuin kiusaaja(ni)?

En minä ole heitä huonompi ihminen siksi, että olin heikko ja murrettavissa. He olivat huonoja ihmisiä, tunnekyvyttömiä ja itsekkäistä, kun purkivat omat ongelmansa toiseen ihmiseen niin, että se toinen ihminen hajosi. He olivat huonoja, minä en ollut.

Minä olen loppuun asti heikomman puolella.

Joo, pitäis järkevä olla jo

olla aikuinen, mutten oo

On anteeksianto tärkeää

mutta jos noin kusipää kuten sä

Näätkö mitään mun kädessä?

Näätkö tän veitsen

mä oon teroittanut

Miksi sä teit sen?

Sä muutit mut

Kusipää kun kuolee

jossain syntyy uus

- Maija Vilkkumaa

- Aoda

Ps. Tämä teksti on kirjoitettu pienen tunnekuohun ja kyynisyyden vallassa. Toivon, etten loukkaa ketään. Olen kuitenkin aika väsynyt siihen, että kiusaajia pitää jotenkin ymmärtää.

Ehjin siivin

Ystäväni kertoi eilen masennuksestaan. Se ei tullut yllätyksenä huolimatta siitä, että olin luullut hänellä menevän hyvin. Tiesin kuitenkin hänen luonteestaan, että hän on varmasti taipuvainen alakuloon: hän on herkkä ja pohdiskeleva, ei ehkä tiedä paikkaansa maailmassa. Taipuu varmasti vastoinkäymisten edellä, hauras kun on.

Emme puhuneet asiasta paljon, mutta tuntui, että keskustelu silti voimisti meitä molempia. Hänen ei ainakaan nyt tarvitse esittää, että kaikki olisi hyvin; minä taas koin itseni luottamuksen arvoiseksi. Me ihmiset niin kovin helposti esitämme toisillemme olevamme vahvempia kuin olemmekaan. Sitten joku joskus uskaltaa antaa toisille palan heikkouttaan, ja se yhdistää. Se on merkki: sinäkin saat olla heikko, ja minä tuen sinua.

Huomasin myös yhden merkittävän asian. Olen valmis tukemaan ystävääni vaikka mikä tulisi, kuuntelemaan hänen raskaimmatkin surunsa. Etkö sitten jokaisessa tilanteessa muka olisi? voisi joku ihmetellä, ja ihmetys on aivan aiheellinen. Tosiasia kuitenkin on, että kun olen itse voinut tosi huonosti, en ole pystynyt olemaan ystävilleni tukena. On ollut vielä tosi hassua jakaa neuvoja, joita ei itse pysty noudattamaan. Sanoa, että kyllä sä selviät, masennuksesta selviää, kaikesta selviää, kun itse tuntuu, ettei pääse elämässä mihinkään. Että on vain niin pimeää.

Mutta nyt kykenen ystävääni tukemaan. Hänellä on pitkä matka edessään, sillä diagnoosi on vasta tullut ja parantumisprosessi tuskin lähtenyt käyntiin. Mutta kyllä hän selviää. Hänenlaisensa ihminen selviää, kun huomaa, että heikkoudeksi luullut piirteet ovatkin vahvuuksia. Siis herkkyys, pohdiskelevaisuus, huolenpito.

Minä itse olen blogin suhteen ollut hiljainen, mutta ei hätää, elossa ollaan! Itse asiassa olen elossa enemmän kuin ikiaikoihin. Olen tehnyt kaikenlaista. Olen kirjoittanut romaaniani, luovuus kukoistaa. Olen lisäksi käynyt konserteissa, teatterissa ja kirjallisuustapahtumissa. Olen tavannut ihmisiä, käynyt paljon ulkona kahviloissa ja ravintoloissa, nauttinut erilaisista mauista huonotta omattatunnotta. Olen harrastanut paljon liikuntaa, etenkin tanssia, uusimpana salsa. Olen opiskellut ahkerasti. Kesällä olen lähdössä kielimatkalle. Kotona käyn lähinnä nukkumassa. Se on joskus raskasta, mutta raskaampaa oli se, kun en jaksanut lähteä kotoa lainkaan. Ennen aamulla herätessäni toivoin, että pian olisi jo ilta ja pääsisi hetkeksi pois.

Mutta nyt olen löytänyt jotain erikoisen ihmeellistä. Olen löytänyt elämänilon.

Kai ehjin siivin

me vielä joskus liidetään

Alhaalla jossain

nukkuu kaikki muut

Kukaan ei löydä

Pimeyteen meidät merkitään

Saa salaisuuden

sysimetsän puut

Hemmotelkaa itseänne kaamoksen keskellä, se on oikein ja tärkeää! 

- Aoda

Tumman virran ääreen

Minulla on oikeassa rinnassa möykky. Se on pelkkä liman ja nesteen täyttämä rakkula, jonka lääkäri tarkisti, mutta tietysti ajattelin ensin pahinta. Siinäkö se sitten oli, tämä elämä.

Viimeisten vuosien aikana, kun olen ajatellut kuolemaa, olen aina ajatellut valitsevani itse. Että jonain päivänä päätän kuolla, ja että se on täysin minusta kiinni. Siksi kyhmy pysäytti minut, vaikka tiedänkin, että rintasyöpää ei juurikaan tavata näin nuorilla. Voisi mennä vuosi, ja olisinkin poissa.

Ja toisaalta se voisi tapahtua heti, nytkin, kun menen kauppaan. Auto ajaisi päälle. Tai voisin kaatua portaissa ja taitaa niskani, niinkin voisi käydä. Ihmisen elämä on oikeastaan niin pienestä kiinni, ja tänäänkin moni päättyy yllättäen, ennen kuin on ehtinyt alkaa, niin kuin päättyi viime viikolla Ruotsissa. Meillä kaikilla on unelmia ja tavoitteita, ja ne kaikki voisivat jäädä kesken. Kesken.

Tosin joskus liikenteessä ajattelen, että jos jäisin auton alle tai ajaisin kolarin ja kuolisin, se ei olisi niin vaarallista, ei haittaisi kuolla. Eniten auton ratissa pelkään, että tapan itse jonkun.

Välillä epävarmuus lannistaa minut. Miksi elää, kun voin kuolla koska vain? Miksei vaan lopettaa heti, miksi edes kurkistaa epävarmuuteen? En kestä sitä raadollisuutta, että kukaan täällä ei valitse kohtaloaan, lapsi sairastuu syöpään tai kuristuu keinuun. Miesystävän isä kertoi lapsilleen syövästään, kun elinaikaa oli enää kuukausi ja toivo menetetty. Sairaalassa he puristivat toisiaan kädestä sanomatta sanaakaan, sillä sanat tuntuivat liian raskailta.

Vielä raskaammalta kuin oma kuolema tuntuu ajatus perheenjäsenten kuolemasta, mutta sitä en tahdo edes ajatella. Enkä tiedä, olisiko kuitenkin armollisempaa, että se tapahtuisi äkkiäarvaamatta, elämä syöksyisi ulos ruumiista. En kestäisi sitä, että elämä lähtisi vähitellen ja sairauden äärellä joutuisi kärvistelemään. Toisaalta silloin kuolemaan osaisi valmistautua, ehkä se olisi helpottavaakin.

Terapeutin kanssa kuolemasta keskustelin, eikä hän yrittänyt lohduttaa, että älä nyt ajattele sitä syöpää. Hän sanoikin, että ajattele vaan, ja ajattele kuolemaa. Kuolemaa on silloin tällöin, jopa päivittäin, ajateltava, jotta muistaa elää. Ja jotta voi luoda, lisäsin mielessäni.

Olen vihannut sanontaa "elä jokainen päivä kuin se olisi viimeisesi", se on minusta ollut jotenkin lattea. Viime päivinä olen kuitenkin puntaroinut sen viisautta. Jos kuolisin tänään, kuolisin mieluiten onnellisena, vaikka juuri suklaakakkua nauttineena ja rakasta ystävää halanneena. Niin ettei tarvitsisi katua.

Keinutan, kuuntelen

Sut suojaan peittelen

Keinutan

Myöhä on

Jo kuulen aallokon

Ethän pelkää pimeää

siel on monta kynttilää

Ja viimein sun matkaan

ei pääse saattajatkaan

- Paula Vesala & Mariska 

Käyttäkäähän heijastinta ;) 

Koska mä rakastan sua liikaa

No niin, olen mennyt liian pitkälle. Jossain vaiheessa, vaikka kuinka tarkka on ollut pitkien hihojen ja laastareiden kanssa, totuus paljastuu ja joku, ehkä se kaikkein läheisin, näkee viillot. Ne ovat niin selkeät, että on ihan turha yrittää keksiä hätävalheita tai edes selittää yhtään mitään. Siinä ne nyt ovat.

Mies suuttui ihan järjettömästi, oli kaksi päivää puhumatta. Hän tietää masennuksesta, mutta olen sanonut, että se on taaksejäänyttä elämää (kuten se enimmäkseen onkin). Olin kai sitten valehdellut enkä siksi luottamuksen arvoinen.

Minua hävettää. Sisimmässäni olin kokenut, että kyllä minä pärjään. Ja pärjään enemmän tai vähemmän, ainakin olen nyt arjessa kiinni enemmän kuin aikoihin. Tuli vain suvanto. Tunsin tarvetta pyytää anteeksi.

Anteeksi nyt, että romahdin. Se oli vain hetki, usko minua.

Mutta kyllä minä tietysti ymmärrän miehen turhautumisen, nythän hän joutuu olemaan sydän syrjällään minusta eikä voi koskaan luottaa, että selviän itsekseni enkä tee itselleni mitään pahaa. Enkä olekaan aina se iloinen ja reipas selviytyjä, joksi olen itseäni maalannut. Ehkä myös romahdan liian helposti, eihän se paljon vaatinut. Aiheutan turhaa huolta ihmisissä, ja he joutuvat kohtelemaan minua varovaisemmin, etteivät vaan satuta. Useimmat ihmiset selviävät reippaasti vastoinkäymisistä, miksen minä sitten? Ymmärrän hyvin, että läheiseni saavat pian tarpeekseen.

Luin juuri, että koska ideaalista parisuhteesta maalataan kuvaa, jossa ollaan koko ajan onnellisia ja tyytyväisiä, tällaisten ongelmien kohtaaminen saa tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi. Niin, siltä minusta tuntuu, olen epäonnistunut täysin jossakin, kun en nyt onnistu tässä.

En minä viiltelystä sääliä tai huomiota kaipaa. En vain osannut odottaa, että reaktio olisi tämä: lopeta heti, tai minä lähden.

Sinun pitää tehdä töitä kovemmin, mies sanoi, sillä minä en pysty olemaan tässä suhteessa, jos joudun pitelemään sinua koko ajan pystyssä.

Nyökkäsin vain, eiköhän se niin ole. Ja kyllähän minä yritän minkä taidan, ja aion yrittää vastedeskin. Jos en ratkaista ongelmiani, niin ainakin piilottaa ne. Olen aina, aina pärjännyt yksin, koska minun on täytynyt.

"Etkö sitten välitä minusta?" kysyin.

"Mä välitän susta liikaa", hän sanoi. Ja juuri siksi hän ei pysty olemaan minulle tukena, oman itsensä vuoksi.

Minä olisin halunnut halauksen.

No kun on se kauhea lasinen lapsuus

ja annettu huonot eväät

niin on valmiiksi pilalla kaikki ja oot

liian hauras sun omasta mielestä

kestämään elämää täällä

Se kaikki on sinusta kii

Tää on viimeinen valitusvirsi,

kun kukaan ei jaksa enää

- Aoda

Tänään en halunnut tavata itseäni

Tänään en halunnut tavata itseäni. 

Aamulla heräsin verisestä lakanasta. Ei kuukautiset tai vuotava nenä, vaan haavat kädessä. Kello kiersi jo yhtä, kun vielä makasin vuoteessa saamatta unta, ahdisti liikaa. Hain veitsen koska tiesin, että vain siten voisin rauhoittua, ja niin minä rauhoituin ja nukuin sitten. Tyynyliinalla oli tummanpunaista juovaa.

Päivän mittaan olen katsonut parhaaksi vältellä ihmiskontakteja sekä peilejä. Onneksi koulussa oli helppo päivä, ei mitään osallistavaa. Koulun jälkeen hakeuduin vain kotiin ja lukitsin turvalukon.

Miten yksi kohtaaminen voi suistaa ihmisen näin raiteiltaan? Vaikka kyllähän se voi, ja kyllä minä sen tiedän.

Selvennykseksi vähän. Eräs tuntematon ihminen huomautti julkisella paikalla muutama päivä sitten, että tapani olla häiritsee häntä. Hän ei kestä sitä, sillä hän on herkkä ihminen. Ei hän näillä sanoilla sanonut, mutta se oli hänen viestinsä. Että voisitko mennä muualle, olla olematta tai ainakin minimoida olemassaolosi lähettyvilläni, kiitos. Olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tajunnut sen, että toden totta, minulla ei ole yhtä suurta oikeutta olla olemassa omana itsenäni kuin muilla on. Tapani puhua, olla, tuoda julki mielpiteitäni, kujertaa ja vitsailla on sietämätöntä. Ihmettelen, kuinka minä oikein kehtaan olla tällainen. Miksen voi vain olla hiljaa? Jonkin täytyy olla perustavanlaatuisesti pielessä, jos tuntematon ihminen katsoo tarpeelliseksi vaientaa minut. Olen kaiken päälle vielä itsekäs kusipää, koska en osannut huomioida tämän ihmisen herkkyyttä.

Toisaalta toiset rakastavat minua siksi, että iloitsen, juttelen ja kujerran. 

Silti juuri nyt tahtoisin vain hävitä. Lakata olemasta. Mennä mahdollisimman pieneksi ja olemattomaksi, jotta en loukkaisi ketään. Olisin edes nöyrä, mutta kun olen vielä niin iloinen. Miten minulla olisi oikeus olla iloinen?

Ylireagoinko sitten? Totta kai. Sellainen minä olen ja sen takia minä itseäni kovasti vihaan. Tyhmä tyttö!

Ensimmäistä kertaa ehkä koskaan minulla on ollut sellainen olo, etten haluaisi enää viillellä itseäni. En väitä, ettenkö voisi lopettaa. Voisinhan minä. En vain oikein tiedä, mitä muutakaan tekisin. Minusta tuntuu vain aika väärältä, että ihmiset satuttavat minua, ja selvitäkseni minun on satutettava itseäni, jotta kestän sen ahdistuksen läpi. Ei niitä ihmisiä kiinnotaisi, jos he tietäisivät, miten heidän sanansa satuttavat minua ja miten vielä lisään sitä kipua. Tyytyväisiä he vain olisivat, sillä olemassa on ihmisiä, joiden ainut halu on aiheuttaa muille pahaa oloa.

En ole koskaan kutsunut viiltelyä itseni satuttamiseksi. Olen tavallaan ajatellut, että se on itselleni hyväksi. En edes tiedä, sattuuko minua ihan oikeasti. Mutta kivun ja nautinnon rajahan on häilyvä. Haavoja on helpompi kestää. En minä kipua pelkää, minä pelkään omaa päätäni.

Minä vain toivoisin, että olisi jokin toinen keino. 

Haluaisin puhua tästä jonkun kanssa, mutta en oikein tiedä, kenen. Tukihenkilöä ei enää ole. Terapeutille en voi tästä puhua. Kerran yritin, mutta hän sanoi ongelmani olevan, etten harrasta tarpeeksi liikuntaa. Eilen olin tanssitunnilla enkä siltikään pystynyt yöllä nukkumaan ennen kuin kipu sumensi ajatukset. Mutta uskottava se on, minä uskon kaiken mitä hän sanoo. Ja toki jos oikein paljon liikkuisin, olisin vähitellen vähemmän olemassa.

Mietin viime yönä paikkaa, johon mennä. Asun nykyään sairaalan vieressä. Mutta miten kehtaisin mennä sinne? Takaisin siellä käännytettäisiin, kasva aikuiseksi ja annan oikeasti sairaiden sairastaa rauhassa. Kuluerä, yhteiskunnan loinen, arvoton ja hyödytön. 

Minut pyydettiin erääseen paneeliin keskustelemaan tyttönä ja naisena olemisesta. En tajua, miten pystyn menemään sinne puhumaan itseä kiinnostavasta asiasta ja esittämään mielipiteitä juuri nyt, kun minun oikeasti pitäisi vain hävitä tai mennä piiloon. Pois. Se olisi oikein ja kaikille helpompaa.

Luulin ennen, että jossain

mitataan tarkalleen

milloin on annettu liikaa

jollekin kantaakseen

Se on pelkkä harha,

perätön luulo

Toiset hölmöt uskoo niin

Jäävät hartiat väkevän, suuren

pieneksi kuin heikonkin

(PMMP: Tässä elämä on)

Onni sellainen

Sulle valheen valhetta en ehtinyt mä kertomaan.

Laskematta kannet auki. Paljastin aivan kaiken.

Peittää voinut en. 

Onni sellainen kerran on vain mahdollinen.

Kaikki on hyvin, ja kaikki on pilalla.

Jos vielä haluat minut

Ehkä Jaakko on elämäni rakkaus.

(Sanon niin, vaikka olen vasta hiukan yli kahdenkymmenen. Sanon niin kaiken korniuden uhalla, ja entä sitten. Näen asiat 22-vuotiaan mittakaavassa, ja nyt se vaan on niin.)

Olen pitänyt toisistakin miehistä. Ehkä rakastanut, tai ollut rakastunut, ehkä kiinnostunut ja pihkassa vähintään? Olen ollut miehen kanssa ollakseni jonkun kanssa. Ja olen harrastanut irtoseksiä baari-illan jälkeen ja aikana vain siksi, etten olisi niin yksinäinen, ja aamulla surrut kuitenkin. Ja olen kuumeisesti etsinyt seuraa, luullut että se ratkaisee ikävän tai ajatellut, että pitää vain nähdä vähän vaivaa ja olla vähemmän nirso.

Minulla on kaikin puolin ihana miesystävä nytkin, ja silti kaipaan. Minä niin ajattelin, että kun löydän jonkun toisen, kaikki aiempi kaipuu katoaa. Ja niinhän sitä on sanottu: kyllä sä jonkun toisen löydät! Niin löydän ja löysin. Mutta on valetta, että jokin uusi korvaa vanhan tai että rakkauden määrä on vakio. Se on valetta. 

Entä olisinko valmis särkemään tämän kaiken? Edes yhden yön vuoksi? Edes yhden lupauksen vuoksi, vaikka voisin olla varma, että se lupaus rikottaisiin? Vain siksi, että antaisin saman ihmisen rikkoa minut taas uudelleen, kun olen juuri saanut palat kokoon?

En empisi.

Olenko paha ihminen? Kun en tyydy, kun kaipaan? Kun tahdon olla onnellinen, välittämättä toisesta, joka minusta välittää? Ehkä sitten niin.

Ehkä olikin tarkoitus, että hän lähti. Silti voi olla tarkoitus, että minä rakastan ikuisesti.

Tuijotan tekstiviestiä, jonka aamulla sain.

Haluatko nähdä? 

Ai haluanko nähdä?

Haluan vetää sinut kotiini tai kotiisi, repiä vaatteet päältä jo eteisessä, antaa kauluspaidan nappien irrota ja varista kynnysmatolle, purra kaulan mustelmille, raapia selän täyteen punaisia viiruja, ahmia suutasi, puristaa sinut reisilläni jalkojeni välin enkä enää koskaan, en koskaan päästää sinua katoamaan.

Samanaikaisesti haluan jättää tämän kaiken, ihan kaiken, pakata lentolaukullisen tavaraa ja lähteä matkalle yhden suunnan lipulla, kadota Afrikkaan tai Intiaan tai Kiinaan, samota viidakkoja ja tavata paikallisia ihmisiä, olla aina liikkeessä jotta unohtaisin, unohtaisin kaiken tämän, kaiken sen, kaiken sinusta, olla vapaa ja paossa.

Ja haluaisin olla ihminen, joka voisi vain unohtaa ja pyyhkiä pois, yksinkertaisesti ilman kommervenkkejä: opiskella, valmistua, mennä töihin, mennä naimisiin, saada lapsia, elää onnellisen perhe-elämän läpi ilman kaipausta, ilman kysymystä: mitä jos?

Niin, mitä minä haluan?

Odotan ratikkaa

Yritän unohtaa

ikävää, joka jäi

muhun asumaan

muhun asumaan

Kaulahuivissa kaulaani paleltaa

kaupan kassalla

Joku itki taas koiraansa

Sitä kuollutta koiraansa

Ehkä sitten koirien taivaassa

en enää odota

suurta rakkautta

Rakkautta...

Haluisin sytyttää kotini palamaan

leivänpaahvimella

mutta pelkäänkin kuolemaa

Ilman sinua

Kuolemaa

Tulisitko vastaan

kukkakaupan kulmalle,

kun annan mun sydämen takaisin sinulle 

Kivaa alkanutta viikkoa kaikille!

- Aoda

Niin mä oon rasittava, sulkeutunut, tahdon aina vaan kaiken

Tein taas virheen tärkeässä ihmissuhteessa. Onko yllättävää? Sanoin tosi kusipäisesti, vitsinä kylläkin, mutta onnistuinkin loukkaamaan pahasti. Eikä vitsin varjolla ole oikeutta iskeä kipeään paikkaan. Millainen idiootti tekee niin? En kestä itseäni. Ihmissuhteet eivät ole minua varten, enkä voi onnistua niissä.

Oli pakko ottaa veitsi. Olen ollut ilman sitä viitisen kuukautta. Tosin minusta tuntuu, että suurin syy kuivilla olemiseen on se, että töissä asiakkaat olisivat voineet nähdä. Nyt kesätyöt loppuivat viimein, niin että on ihan sama. Ajatus on aika masentava.

Rankaisinko itseäni? Ehkä. Yritinkö tehdä itsestäni tilanteessa uhrin? Varmaankin. Marttyyrisoin. Sellainen minä olen. Ihan sama. Rauhoitun, kun sain tiikeriraidat takaisin. Sekin on jännä juttu. Minusta tuntuu, että olin sen jälkeen en niinkään kauhuissani vaan välinpitämätön. Niin siinä vaan käy.

Sama ihminen sanoi minulle viime viikolla, että olen aika itsekäs. Sitä on vaikea kestää; kuten aiemmissa teksteissä olen kertonut, minut on syyllistetty itsekkyydestä kun olin nuorempi, enkä oikein tiedä, mitä niin pahasti väärin tein. Olin sanonut, että alan parantua ja tahdon ajatella omaa parastani - siksi en ota itselleni ylimääräistä taakkaa. Mutta ehkä sitten oman hyvinvoinnin ajatteleminen on itsekästä, ainakin jos minä ajattelen parastani, koska olen aika perustavalla tavalla itsekäs ja huonompi ja kaikki hyvä minkä teen teen egoni takia. Tai jotain. Taaskin ahdistuin tässä tilanteessa, vaikka minä olin ollut se kusipää. Näitä minä mietin illalla sängyssä kun pyyhin verta käsipyyhkeeseen, etteivät lakanat likastuisi.

Yön läpi valvoin. Meinasin nukahtaa tunnille.

Sain kyllä anteeksi, mutta ei sillä oikeastaan ole väliä. En anna anteeksi itselleni. Toki on poikkeuksellista, että joku antaa virheeni anteeksi: yleensä niistä rankaistaan todella ankarasti, usein hylkäämällä. Kerran lapsena puolustauduin kiusaajaa vastaan ja löin, vain minua rankaistiin. Nuorena purin ahdistusta nettiblogiin ja pohdin, miksi kaverit eivät ole tukena, teksti löydettiin ja minut hylättiin. Kesällä 2011 en mennyt kielimatkan jälkeen kesätöihin, ja vanhempani olivat minulle useita päivää mykkäkoulussa, myös syntymäpäivänäni. Ehkä henkisesti valmistauduin hylkäämiseen ja siksi tartuin veitseen, koska tiesin, että ahdistus tulee vielä voimakkaampana.

Ehkä se mitä eniten pelkäsin oli notkahdus tai jopa paluu takaisin. Siis kun onhan tässä aika pitkälle päästy, ahdistuksettomat päivät ovat melkein poikkeus, sängystä pääsen ylös melko vaivatta ja elämä on enimmäkseen järjestyksessä, ainakin nyt siedettävästi. Nytkö mennään takaisin sinne, mistä olen tulossa, nytkö kaikki on taas pilalla? Tavallaan ajatus oli pelottava, mutta tavallaan olisin vain palannut johonkin tuttuun. Ehkä minä sinne kuulun? Elämän ja ihmissuhteiden ulkopuolelle.

Lisäksi oikeastaan ärsyttää, etten tähän blogiinkaan pysty vuodattamaan ilman että pyydän anteeksi sitä, millainen marttyyri olen. Enkö voisi vaan vuodattaa rehellisesti niin kuin muutkin? Vai olisiko sekin itsekästä? Ehkä vain selittelen asioita parhain päin.

Niin mä olen rasittava

Sulkeutunut

Tahdon aina vaan kaiken

Slovareita kaseteilla

Loppuillan jossa suudellaan

Koiranputkiviidakoita

Maailmanrauhasessioita

Ja tietenkin

Onnea

oli pakko saada

Panin arvat taskuun 

ja juomat laskuun

Huusin ettei mua mikään kaada

Onnea

Mikä on sen taksa?

Sille pystytät salkoo

rystyset valkoisina

kunnes et enää jaksa

- Maija Vilkkumaa

 Nauttikaa syksystä.

- Aoda

Oltais kuin metsän eläimet

Koska minulla on nyt energiaa, huomaan haalineeni kalenterin täyteen kaikenlaista. On koulu ja työ, joka ilta tanssitunti ja sen päälle vielä sosiaaliset suhteet minkä nyt kerkiän. Ei ihme, että tänään rojahdin terapeutin tuoliin aika uupuneena.

Eipä siinä mitään. Ihanaa, että on elämää. Ihanaa että on harrastuksia ja kavereita. Ihanaa, että on töitä, eikö vaan? Tänä epävarmana aikana. Ei pitäisi vittuuntua, kun kesken koulupäivän soitetaan, että niin sähän olit luvannut tulla huomenna töihin, vaikka en ollut luvannut.

Syyllisyydentunteet painavat, taas. Nyt siksi, että kaipaan yksinoloa. Suljin eräänä iltana puhelimen ja sain närkästyneitä viestejä. Ja sitten selittelin.

Tarvitseeko yksinäisyyden tarvetta perustella, siitä me tänään keskustelimme. Tarvitseeko omia tarpeita perustella?

Minä niin pelkään hylkäämistä, jos en jaksa tavata eikä minulla ole kunnon perusteita. Tai minä pelkään epäluottamusta jos kieltäydyn tarjotusta työvuorosta. Minun pitäisi voida sanoa ei ja lähipiirin pitäisi hyväksyä se vastaus, terapeutti sanoi, ei sitä pitäisi joutua perustelemaan. Ja vaikka lähipiiri hyväksyisi kieltävän vastauksen tapaamispyyntöön, yleensä silti poden syyllisyyttä ja pelkoa. Siis eikö seura kelpaa?

Viikonloppuna menen Tampereelle Viisas elämä -messuille, joilla todennäköisesti kuulen, että omia tarpeita pitää kuunnella. Eikä siitä kauankaan ole, kun kirjoitin, että kehon viestejä mielelle on syytä kuunnella tarkkaavaisesti. Toisaalta haluan nyt käyttää tämän kaiken energian, jota minulla kerrankin on. Mutta kuinka kauan se jatkuu, kuinka pitkään voin pitää sitä yllä?

Itse asiassa tänään on kaksi vuotta siitä, kun romahdin ja jouduin hakemaan apua. Se oli se syyskuun varhainen tiistai luentosalissa, kun paniikkikohtaus kaatoi minut ja jouduin poistumaan salista melkein juosten, itkua pidätellen, kanssaopiskelijoiden nauraessa, kun niin vain tökerösti kesken nimenhuudon poistuin. Ja Jaakko istui siellä tyttöystävineen. Niin nöyryyttävää. Siihen tilanteeseen, jossa oli pakko paeta, olin joutunut juuri siksi, että olin ylisuorittanut elämääni, syönyt liian yksipuolisesti, väistellyt tunteitani ja kehon viestejä ja yrittänyt olla liian pitkään vahva.

Usein tuntuu, että muilla on valtavasti energiaa, ihan loputtomiin. Esimerkiksi eräs ystäväni: hänellä on lapsi, mies ja koira. He ostivat juuri omakotitalon. Hän aikoo suorittaa 80 opintopistettä tänä vuonna (ja se on silkka mahdottomuus, jos on perheellinen, ja muutenkin vaikeaa) ja lisäksi hän käy töissä, jotta voi elättää lapsensa ja maksaa asuntolainaa. Jotkut ihmiset uurastavat sillä lailla, koulun jälkeen töissä ja sitten kotona, eivätkä he edes valita. No, minä en ole sellainen eikä minun pitäisi verrata. Kerroin tästä ystävästä terapeutille, joka sanoi, että voin toivottaa hänet tervetulleeksi ovesta sisään.

Toisaalta olen aina haaveillut tällaisesta minästä. Naisesta, joka on hyvin sosiaalinen, älykäs, menevä. Harrastaa paljon liikuntaa ja lukee korkeakirjallisuutta. Mutta onko minusta siihen? Minä olen pienten piirien ihminen.

Siksi haaveilenkin siitä, kun tulee ilta, jona saan olla rauhassa, ja sen jälkeen on aamu, jona ei tarvitse kiirehtiä heti jonnekin. Sinä iltana kokoaisin palapeliä, lukisin Anja Snellmanin uutta romaania jonka juuri ostin, selaisin vähän blogeja, kuuntelisin musiikkia. Aamulla keittelisin kahvia, söisin hyvän aamupalan, kuuntelisin radiota, lukisin lehteä, kävisin Kupittaanpuistossa lenkillä ja katselemassa lintuja.

Parin viikon päästä tulee sellainen päivä, siihen asti minun pitää jaksaa.

Pahimpia on aamut

joiden päättymistä ei näy

Mä pelkään aina ne saa mut

ja niin lopulta käy

- Maija Vilkkumaa

Ihanaa alkusyksyä kaikille!

- Aoda

Melkein kuin uusi

Masennus vei elämästäni kaksi ja puoli vuotta. Mutta se aika on ohi, ja onnelliset vuodet ovat edessä. Blogihiljaisuus on johtunut siitä, että minulla on liian kova kiire olla onnellinen.

Olen siirtänyt tavaroitani uuteen asuntoon laatikko kerrallaan. Kaikki on ihan kauheassa kaaoksessa, työkaluja pitkin lattiaa ja hirveästi remonttipölyä. Asunto on päivisin niin kuuma, ettei siellä hirveästi jaksa rehkiä. Huonekalut on kuitenkin nyt hankittu ja palan halusta päästä laittamaan kotia itseni näköiseksi. Eilen istahdin muuttolaatikon päälle ja vain katselin sitä sotkua ja mietin, että kyllä me tästä selvitään.

Muuton yhteydessä sitä perkaa vähän menneisyyttään. Minulla on taipumus takertua menneeseen, mutta nyt olen heittänyt ronskilla kädellä pois tavaroita ja papereita, joiden olemassaoloa en ole muistanutkaan. En halua uuteen paikkaan mukaan muistoja ajoilta, jotka tahdon unohtaa. Olen menossa kohti uutta, eikä silloin pidä kantaa mukanaan vanhaa.

Olen käynyt mustikkametsällä, tehnyt piirakan ja laittanut pakkaseen. Löysin vähän kantarelleja.

Siellä mättäällä tajusin, että minulla on oikeus elää elämääni siten kuin tahdon. Enkä minä halua elää nopeasti, en olla aina tekemässä ja menemässä. Kuvitelma siitä, että minun täytyy elää täysillä, on ollut yksi syy siihen, että olen ollut onneton. En tahdo meluisiin paikkoihin tai humalaan, tahdon kirjastoon ja metsään kävelemään. Eikä se tarkoita, etten eläisi täysillä; se tarkoittaa että nautin eri asioista kuin toiset. Eikä se ole väärin. Ei minun kuulu elää elämääni niin että todistelen toisille jotain, minun kuuluu elää elämääni siten, että olen itse onnellinen. Siksi luen kirjoja ja pelaan lautapelejä ystävieni kanssa. Tulen onnelliseksi pienistä asioista. En tarvitse jatkuvaa melskettä ympärilleni, ja se on ok.

Osaan nykyään myös elää hetkessä. Toisina aikoina tuntui, että koko ajan pitäisi sännätä toisaalle. Katselen nykyään harvemmin kelloa. Onnellisuus on pieniä asioita, pieniä hetkiä. Joskus tulee isoja hetkiä. Poikkeuksellisen suuria ja onnellisia. Ne vapisuttavat minua.

Minusta on pitkin tätä vuotta tuntunut käsittämättömältä, että minulle tapahtuu hyviä asioita ilman, että ansaitsen niitä tai teen niiden eteen mitään. Sellaisia asioita elämässä vaan joskus käy, eikä niitä voi selittää. Yllättävä kohtaaminen johtaa ystävyyteen. Uusi harrastus tuo elämään iloa ja uusia ihmisiä. Lääkäri rakastuu jäätelönmyyjään. Kesä tulee sittenkin. Masennus lähtee pois.

Nyt odotan syksyä. Aloitan capoeiran ja olen ilmoittautunut kirjoittajaryhmään ja lukupiiriin. Koulua varten minulla on kauhea määrä energiaa ja intoa, teen tänä vuonna kanditutkielman ja olen valmis näkemään vaivaa, jotta saan hyvän arvosanan. En ole stressaantunut. Opiskelukaupungista on tullut minulle koti, jossa minun näkemistäni odottaa kymmenkunta ihmistä. Sekin on jotenkin kummallista ja epätavallista, mutta se on totta.

Masennus ei enää vaikuta elämääni. Teen asioita joista nautin. Ylipäätään nautin nykyään jostakin.

Masennus tulee vaanimaan minun kintereilläni aina. Minulla on siihen taipumus, on ollut jo pitkään. Yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä en pääse ikinä, en usko, sekin on niin vahvasti osa minua. Mutta olen tehnyt sen kanssa rauhan, sillä kun pahasti ahdistun, tunnistan ahdistukseni - se johtuu häiriöstä. Sitten olen jo vähän rauhallisempi, sillä olen oppinut, että häiriö aiheuttaa ahdistusta täysin käsittämättömistä asioista ilman syytä, ja ettei se ole minun syytäni.

Mutta toistaiseksi olen voittanut masennuksen. Olen todiste siitä, että se on mahdollista. Olen tehnyt kovasti töitä ja valmis tekemään jatkossakin. Mutta nyt nautin siitä kaikesta hyvästä, johon minulla on mahdollisuus ilman masennusta.

Muutin tavarani saarelle

Kiipesin katolle  

Olin jättänyt murheet

Olin maalannut seinät

Olin siivonnut suuni

Vain laiva huusi

Tietä oli rakennettu pitkään

Kuopasta nostettiin tänäänkin kylmää savea

Päätin hankkia lapion

Peitän sillä jäljet, 

jotka seuraavat mantereelta

Hei, sillalla ongitaan

Hei,  juon kalamiesten kanssa Madeiraa

Hei, jos silta sattuisi romahtamaan,

ei, en palaisi mantereelle milloinkaan

Vain paju itki

Vain laiva huusi

Olin melkein kuin uusi 

- Terhi Kokkonen 

Te kaikki selviätte vielä.

- Aoda

Kuin minut olisi raiskattu

Nuoret pojat harvoin koskivat minuun fyysisesti, mutta sanoillaan he kävivät kiinni suoraan kehooni. Oli helppoa saada toinen tuntemaan olonsa häpäistyksi ja jotenkin likaiseksi, ei siihen oikeastaan vaadittu paljon, ei selvästikään; joiltain ihmisiltä sellainen käy tuosta vain. Minä kerron.

Olin kasvanut naiseksi. Olin saanut rinnat ja lantion ja siihen oli totuttelemista. Olin siis siinä iässä, kun minut voi jo seksualisoida - ja seksualisoidaan. Lupaa kysymättä.

Nuorille pojille ei tehnyt tiukkaa huutaa naisen sukuelimen nimeä - eikä edes sitä v-sanaa vaan sitä toista - suureen ääneen koulun käytävillä. Häpeilemättä. Se tuntui hiukan häpäisemiseltä. Minun kuulteni he puhuivat minun sukuelimestäni, niin, pohtivat miltä se näyttää ja miltä se haisee. He kommentoivat takamustani ja kutsuivat minua perseeksi. Niin, totta tosiaan, julkisesti vielä. He kysyivät, millaisista peniksistä pidän, toki alleviivaten heti sen jälkeen, ettei kukaan panisi minua. Toisaalta kerran muistan jonkun sanoneen, että suuhuni pitäisi tunkea munaa, jotta olisin hiljaa. He arvostelivat lupaa kysymättä koko kehoni, ottivat oikeuden siihen itselleen. Ottivat oikeuden tarkentaa, millainen se on, millä kaikilla tavoin vastenmielinen, miten se toimii.

Se oli minun omani, minun kehoni. Vaan ei ollut, se oli jonkun toisen muun, minulla ei ollut siihen enää valtaa. Minusta tuntui kuin minuun olisi kajottu fyysisesti.  Tunsin itseni likaiseksi ja ällöttäväksi, vihasin jokaista senttimetriä itsessäni. Ja toki tiesin, ettei minua kukaan panisi. Tiesin sen sanomattakin, sillä en ollut hiukkaakaan haluttava. Siksi tuntui erityisen pahalta, että minulle puhuttiin seksistä ja seksuaalisuudestani - sehän ei minulle kuulunut. Enkä olisi halunnut puhua seksistä heidän kanssaan, en halunnut kertoa heille, mistä pidän enkä kuulla, mistä he pitävät, mitä he tekisivät naisille. Tiedän, että hekin olivat silloin neitsyitä. Olimme neljän-viidentoista. Mutta muistan, miten he kuvailivat, miten he käyttäisivät naisen kaikkia reikiä joka suunnasta. Kohtelisivat naista kuin roskaa. Niin, sen minä muistan, ja he puhuivat niistä asioista julkisesti, julkeasti.

Kehoni ei siis ollut minun, eikä minulla ollut siihen oikeutta, minulla ei ollut oikeutta päättää, kuka käy katsein ja sanoin minut läpi. Se oli tavallaan kuin raiskaus, ainoastaan henkinen. Oi kuinka tahdoin peseytyä. Ja minä peseydyin ja peseydyin. Mutta likaisuus jäi. Ällötys jäi, kuvotus. Oksetus.

Tavallaan jakauduin kahdeksi. Keho ja mieli. Mieli pakeni kehoa minkä pysyi. Lensi pois.

Eikä siitä voi puhua. Miten siitä voisi puhua, kun meni vuosia, ennen kuin siitä voi edes kirjoittaa? Voiko sellaisia sanoja toistaa? Uskoisiko kukaan?

Kerran yritin. Se oli virhe. Syy olikin minussa.

Siis miten se vaikuttaa nuoren naisen seksuaalisuuteen? Olin vasta ylittänyt lapsuuden ja nuoruuden rajan. Etsin itseäni, etsin paikkaani, seksuaalisuuteni vasta kehittyi. Kun inhoaa kehoaan, sitä alkaa tavalla tai toisella tuhota. Ei sille haluakaan olla armollinen, jos se ei ole oikeanlainen eikä sopiva, ei millään lailla haluttava.Voiko olla edes sanoja sille, millaista on elää kehossa, jota vihaa yli kaiken? Keho ei ole edes vankila, se on pahempaa. Se on ikkunaton kidutuskammio. Minä olin jo aikaa sitten lakannut kokemasta, että minun kehoni ylipäätään kuuluisi minulle. Pikemminkin olin joku ihminen sen sisällä, ja sitä sitten riepoteltiin ympäriinsä. Oli vaikeaa ajatella, että käytöksessä olisi ollut jotain väärää, sillä tiesin heidän olevan oikeassa. Olin vastenmielinen ja iljettävä.

Jossain määrin lakkasin myös pitämästä itseäni naisena tai tyttönä. Jos minulla ei ollut oikeutta seksuaalisuuteen eikä mitään varsinaista tarkoitusta, miksi ajattelisin edustavani jotain sukupuolta? En täyttänyt mielestäni naisen kriteerejä. Joitakin vuosia sitten käydessäni gynekologilla hämmennyin, kun hän tunnusteli kohtuni ja munasarjani ja sanoi, että ne ovat terveet. Hätkähdin - että minulla on sellaisetkin, tosiaan, siellä ne ovat. Ja vielä tänäkin kesänä hämmästyin, kun englantia puhuva pariskunta tuli kioskille jäätelölle, ja puhuessaan minusta kolmannessa persoonassa he käyttivät pronominia she ja her. He eivät epäilleet minun olevan nainen. Tuntuu melkein naurettavalta, miten onnelliseksi se minut teki.

Täysi-ikäisyyden kynnyksellä ajattelin jotenkin niin, että minun pitäisi olla valmis seksiin kenen tahansa kanssa, joka minun kanssani vain suostuisi makaamaan. Tämä siksi, että minun pitäisi olla kiitollinen, että joku nyt ylipäätään ajattelee minua mahdollisena seksikumppanina - en siis ehkä ole ihan niin ällöttävä. Baareissa sain minihameessani kohteliaisuuksia kännisiltä äijiltä ja ryvin niissä, sillä kerrankin joku mies piti minua kauniina. Luojan kiitos lopulta koin ekan kertani turvallisen ja luotettavan miehen kanssa. Hänen seurassaan aloin ymmärtää, että olen ihan tavallinen, kaunis nainen. Miten sitä naisen kuva itsestään onkaan voinut vääristyä!

Tavallaan nuorten poikien sanat pyrkivät myös osoittamaan naisen paikan, joka on miesten viihdyttäjänä. He ruokkivat vahvasti näkemystä, jonka mukaan mies päättää naisesta ja naisen kehosta. Eivät sen ikäiset tietenkään tienneet, ettei se ihan niin mene, mutta sillä ei ole väliä - nuoret kun imevät muiden näkemyksiä itseensä kuin pesusienet. He olivat minun merkittävin kokemukseni nuorista miehistä. Siten opin, että miehet ajattelevat vain seksiä ja naisen kehoa, eikä heidän silmissään naisen kehon sisällä asu ihmistä. Siten opin, että kelvatakseni kenellekään minun on mentävä juuri tiettyyn muottiin, johon en kuitenkaan koskaan mene.

Kesti kauan päästä tästä näkemyksestä.

Entä miksi niin tapahtuu?

Koska niin voi tapahtua. Koska niin tapahtuu. Koska sitä kuuluu sietää. Koska tuo ikä. Koska pojat ovat poikia. 

Usein, kun joku osoittaa minulle pahoja sanoja, toivon, tai jopa koen, että hän kävisi minuun käsiksi. Löisi, heittäisi päin seinää, kaataisi, potkisi, repisi tukkaa. Sanat tuntuvat väkivaltana, ne sattuvat oikeasti. Mutta jos joku olisi jättänyt minuun fyysisiä jälkiä, niitä olisi voinut esitellä todisteeksi. Sanoistakin jää jäljet, mutta niitä ei näy. Eivätkä ne parane. Niitä kantaa mukana, piilossa vaatteiden ja ihon alla.

Mutta kuitenkin.

Omistan kaikki ne teot, jotka minulle on tehty, kaikki sanat, jotka minulle on sanottu. Saan käyttää niitä miten tahdon. Voin kirjoittaa niistä.

Mocked by man to depths of shame
Little girl with life ahead.
For a memory of one kind word
She would stay among the beasts.
Time for one more daring dream
Before her escape,
 Edenbeam we kill with her own loving heart. 

 

Rikotaan hiljaisuus.

- Aoda

Maailma on olemassa

Olen ollut hiljainen, koska olen ollut viime päivinä paljon ulkona. Luonto on tähän aikaan vuodesta kukkeimmillaan. Minulla on ollut tarve vetäytyä sinne hiljaisuuteen. Joskus hiljaisuus puhuu enemmän kuin melu.

Olin täysin unohtanut, miten kaunis maailma saattaa olla. Olin unohtanut lammasaitauksen padon vieressä. Olin unohtanut, että puna-apilan terälehtiä voi syödä ja ne maistuvat makeilta. Olin unohtanut, että pato näyttää siltä, kuin joku olisi kaatanut veden sekaan pullollisen Fairya. Aiemmin olin vain katsonut padon kuohuja miettien, että tuonne voisin mennä ja se olisi armollista.

Maailma ei ole kadonnut sinä aikana, kun minä katosin. Olen herännyt ja noussut näkemään sen.

Edelleen on olemassa koiranputkia. Vielä on paarmoja, jotka pistävät, ja paiseita, jotka nousevat ihoon. Edelleen muurahaiset rakentavat pesää, linnut opettavat poikasiaan lentämään. Edelleen linnut laulavat sille, joka pysähtyy kuuntelemaan. Edelleen aurinko nousee varhain aamulla, ja samasta suunnasta.

Kaikki kukat, kaikki eläimet, kaikki puut ja kasvit ja sade ja aurinko ovat olemassa. Salaiset polut ja mustikkamättäät, niin, jopa minun ja äidin vanha mustikkapaikka, se tarjoaa mustikoita edelleen. Matoiset vadelmat, jotka mahtuvat sormenpäihin. Kantarellit, korvasienet. Omenat kypsyvät. Metsämansikka kiemurtaa kotini takaoven kivetystä pitkin. Hunajamarjat maistuvat kirpeiltä, karhunvatukat pehmeiltä.

Lumpeenkukat. Kaislat. Sudenkorennot. Hyttysenpuremat. Punaiset kärpässienet. Hämähäkit. Ruohosipuli ja retiisit. Tuoksuva multa. Hiekka varpaanvälissä. Hiekkamonttu. Laituri. Meriveden suola. Kaikki olemassa.

Kaikki ne ovat olemassa, ovat olleet koko ajan. Enkä minä ole pystynyt näkemään, en jaksanut, minä olen vain kaivautunut pimeään. Sitten on tapahtunut jotain ja olen jaksanut mennä ulos, ja siinä se kaikki on, luonto, maailma, avoinna ja olemassa.

Voin ostaa torilta kirsikoita ja mustikoita, voin pyöräillä Ruissaloon. Kirsikat ovat makeita. Voin kahlata meressä, katsella kanadanhanhia ja voin poimia kukkia. Voin vain hengittää syvään ja sulkea silmät. Etsi sisäistä rauhaa. Kun minulla on rauha, mikään ulkoatuleva ei voi minua heilauttaa. 

Kotona hoidan kasvia. Sen oksa katkesi, ja sain sen kasvattamaan juuret. Minusta tuntuu, että se tavallaan elää uudelleen. Sillä on uusi mahdollisuus. Istutin sen ravinteikkaaseen multaan, ja ehkä se alkaa kasvaa.

Minä olen vielä olemassa. Maailma on olemassa. Minusta tuntuu, että olen taas sen mukana. 

 

 

 

 

Toivo, toivo

ilman sitä ei voi elää

Armo, armo

ilman sitä ei eloon jää

Lohtu, lohtu,

 ilman sitä ei voi elää

Tahto, tahto

ilman sitä ei eloon jää

Ja tuuleen tunnustetaan

kaikki paha pois

Sen lehden tuuli lukee

Kääntää sivua

Se ala ei alusta

vaan lopusta

Sen jälkeen on aamuja

Huomenta maailma

 - Paula Vesala

Pysähtykää kuuntelemaan.

- Aoda

Kuinka voisin olla täydellinen?

En pysty olemaan täydellinen.

Teen parhaani, mutta hyvästä tahdosta huolimatta se ei riitä, ei koskaan, sillä teen aina jotakin väärin. Jotain jää aina huomaamatta, jotain unohtuu. Jokin jää puolitiehen. Sitten joitain asioita, varsinkin masennuksen ollessa pahimmillaan, en edes pystynyt hoitamaan. Sekin tuntui epäreilulta. Mutta mitä sitä selittelemään. Epäonnistuja mikä epäonnistuja.

Sitten sanotaan, että kaikkihan tekevät virheitä. Miksi minä en näe sitä, miksei muiden virheitä samalla tavalla osoiteta? Olen tehnyt itseni kanssa päätöksen, että kun teen virheen, tunnustan sen ja pyydän anteeksi. Alan kuitenkin olla väsynyt anteeksipyyntelyyn. Se syö omanarvontuntoa.

Yritän olla täydellinen, minä todella yritän. Mutta kuinka voisin onnistua siinä? En voi olla täydellinen. Pahimmalta tuntuu, että edes yrittämällä parhaansa ei ole riittävä. Se on pahinta ja kaikkein vaikeinta hyväksyä.

Olisinpa edes vähän virheettömämpi, edes hivenen lähempänä täydellistä. Mokaisin vähemmän, loukkaisin hiukan harvemmin. Tai kunpa voisin sitten edes nauttia loputonta anteeksiantoa, niin ettei minun tarvitsisi pelätä, milloin ihmiset saavat tarpeeksi virheistäni. Jotkut ihmiset loukkaavat minkä kerkiävät ja silti saavat aina anteeksi, ei heille edes suututa. Minä olen eri. Minä olen aina virheellinen, vaikka teen parhaani, enkä koskaan, ikinä, tarkoita pahaa. Jos taas suutun jollekulle tämän tekemästä virheestä tai sanomasta loukkauksesta, olen lopulta itse se tilanteen kusipää, koska en ymmärrä huumoria ja suutun pikkujutuista ja olen idiootti.

Kuinka voin elää, jos en ole täydellinen? Pitäisikö minun kuolla pois tästä nöyryytyksestä, onnistua edes siinä? Olen niin vihainen, että minun pitää huutaa ja satuttaa. Mutta koska en ikinä satuttaisi toisia, satutan itseäni. Ainakin ajattelen niin. Ajattelen ja ajattelen.

Sanotaan, ettei kukaan ole täydellinen - mutta miksi usein näyttää siltä, että niin moni on? Tiedän sellaisia ihmisiä. Kauniita, reippaita, iloisia, työteliäitä, taitavia, haluttavia. He eivät edes näytä risaisilta - he vain ovat, he eivät yhtenään yritä olla täydellisiä, niin kuin minä. Minä teen kaikkeni, ja minä väsyn, ja mokaankin vielä. Sen stressinkin vielä näkyy, olen koko ajan hermostunut. Toiset ihmiset vain tekevät ja onnistuvat ja se siitä.

Otan myös vastuun muiden tekemisistä - tai ainakin koen olevani vastuussa kaikesta. Se on silkkaa ylimielisyyttä ja epäluottamusta muita ihmisiä kohtaan. En luota muiden kykyyn ottaa vastuuta asioista tai ylipäätään siihen, että muut muistaisivat hoitaa omat velvollisuutensa. (Tiedän, kusipäistä. En kiellä sitä.) 

Esimerkiksi töissä kävi viime viikolla niin, etteivät työkaverini olleet tilanneet lisää jäätelöitä. Olin itse ollut monta päivää vapaalla enkä tiennyt, että jäätelö oli loppu. Kun työnantaja soitti tivatakseen syytä, miksi jäätelöä ei ollut tilattu ("kyllä sun olis pitänyt tajuta, olithan viime kesänäkin täällä töissä"), otin tapahtuneen omille harteilleni, vaikken edes ollut tiennyt koko tilanteesta. Ajattelin kai, että ei minua kuitenkaan uskottaisi, vaikka sanoisin, etten tiennyt jäätelön loppuneen - vaikka se oli täyttä totta, minulla ei ollut ollut työvuoroja ikiaikoihin. Mutta mitä sitä huutelemaan, että ei se minun syytäni ollut, muiden silmissä olen kuitenkin epäonnistunut, en voi muuttaa sitä.

Alan vasta nyt ymmärtää, mitä vaativa persoonallisuus tarkoittaa. Vaadin paljon itseltäni, mutta vaadin paljon myös muilta. Tosiasiassa suurin osa ihmisistä, samoin työkaverini, kohauttivat olkapäitään tällekin episodille. Oho, unohtui tilata jätskiä. Tilataan tänään lisää, ei hätää.

Pelkään aivan äärettömästi sitä, että minua syytetään jostakin, mitä en ole tehnyt. Kun olin viisitoista, siivosin kotona ja pyyhin myös vanhempien viinahyllyn. Vanhemmat näkivät pullojen liikkuneen, joten sain syytökset ja kotiarestia siitä, että olin juonut heidän viinojaan. Tosiasissahan en ollut, mutta he eivät vielä tänäkään päivänä usko. Olen heidän silmissään epäonnistuja ja valehtelijakin vielä. Se on epäreilua, mutta eivät he edes kuunnelleet. Oikeastaan ajattelen, että on turha edes puolustautua.

Mikään ei myöskään riitä. Olin koulussa hyvä kieliaineissa ja esimerkiksi historiassa, mutta en luonnontieteissä. En saanut kiitosta menestyksestä vaan haukkuja epäonnistumisista - että voisin edes yrittää. (Jos olisin poika, asia olisi eri, koska pojat ovat poikia ja tytöt ovat kilttejä.) Yliopistossa eräs opettaja haukkui luokan edessä yhden kurssityöni, joka oli kieltämättä aivan paska. En ollut tehnyt sen eteen juuri mitään, sillä en ollut öisin kyennyt nukkumaan. Mutta mitä sitäkään selittämään? Paska mikä paska. Eikä unettomuus ole mikään syy. Ja vaikka olisikin, sanotko sen ääneen? Et. Parasta olla hiljaa, ei kukaan ymmärrä, ei kukaan usko eikä kukaan hyväksy.

Sanotaan, ettei täydellisiä ihmisiä ole - ja kuitenkin täydellinen on ainut, mikä todella on riittävää.

Ja mitä ikinä mä teen, se ei riitä

Mä en koskaan oo

niin kuin hän

Hän sanoo sanan, kaksi

ja niin mä häviän

(Maija Vilkkumaa: Häviän)