Tänään en halunnut tavata itseäni

Tänään en halunnut tavata itseäni. 

Aamulla heräsin verisestä lakanasta. Ei kuukautiset tai vuotava nenä, vaan haavat kädessä. Kello kiersi jo yhtä, kun vielä makasin vuoteessa saamatta unta, ahdisti liikaa. Hain veitsen koska tiesin, että vain siten voisin rauhoittua, ja niin minä rauhoituin ja nukuin sitten. Tyynyliinalla oli tummanpunaista juovaa.

Päivän mittaan olen katsonut parhaaksi vältellä ihmiskontakteja sekä peilejä. Onneksi koulussa oli helppo päivä, ei mitään osallistavaa. Koulun jälkeen hakeuduin vain kotiin ja lukitsin turvalukon.

Miten yksi kohtaaminen voi suistaa ihmisen näin raiteiltaan? Vaikka kyllähän se voi, ja kyllä minä sen tiedän.

Selvennykseksi vähän. Eräs tuntematon ihminen huomautti julkisella paikalla muutama päivä sitten, että tapani olla häiritsee häntä. Hän ei kestä sitä, sillä hän on herkkä ihminen. Ei hän näillä sanoilla sanonut, mutta se oli hänen viestinsä. Että voisitko mennä muualle, olla olematta tai ainakin minimoida olemassaolosi lähettyvilläni, kiitos. Olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tajunnut sen, että toden totta, minulla ei ole yhtä suurta oikeutta olla olemassa omana itsenäni kuin muilla on. Tapani puhua, olla, tuoda julki mielpiteitäni, kujertaa ja vitsailla on sietämätöntä. Ihmettelen, kuinka minä oikein kehtaan olla tällainen. Miksen voi vain olla hiljaa? Jonkin täytyy olla perustavanlaatuisesti pielessä, jos tuntematon ihminen katsoo tarpeelliseksi vaientaa minut. Olen kaiken päälle vielä itsekäs kusipää, koska en osannut huomioida tämän ihmisen herkkyyttä.

Toisaalta toiset rakastavat minua siksi, että iloitsen, juttelen ja kujerran. 

Silti juuri nyt tahtoisin vain hävitä. Lakata olemasta. Mennä mahdollisimman pieneksi ja olemattomaksi, jotta en loukkaisi ketään. Olisin edes nöyrä, mutta kun olen vielä niin iloinen. Miten minulla olisi oikeus olla iloinen?

Ylireagoinko sitten? Totta kai. Sellainen minä olen ja sen takia minä itseäni kovasti vihaan. Tyhmä tyttö!

Ensimmäistä kertaa ehkä koskaan minulla on ollut sellainen olo, etten haluaisi enää viillellä itseäni. En väitä, ettenkö voisi lopettaa. Voisinhan minä. En vain oikein tiedä, mitä muutakaan tekisin. Minusta tuntuu vain aika väärältä, että ihmiset satuttavat minua, ja selvitäkseni minun on satutettava itseäni, jotta kestän sen ahdistuksen läpi. Ei niitä ihmisiä kiinnotaisi, jos he tietäisivät, miten heidän sanansa satuttavat minua ja miten vielä lisään sitä kipua. Tyytyväisiä he vain olisivat, sillä olemassa on ihmisiä, joiden ainut halu on aiheuttaa muille pahaa oloa.

En ole koskaan kutsunut viiltelyä itseni satuttamiseksi. Olen tavallaan ajatellut, että se on itselleni hyväksi. En edes tiedä, sattuuko minua ihan oikeasti. Mutta kivun ja nautinnon rajahan on häilyvä. Haavoja on helpompi kestää. En minä kipua pelkää, minä pelkään omaa päätäni.

Minä vain toivoisin, että olisi jokin toinen keino. 

Haluaisin puhua tästä jonkun kanssa, mutta en oikein tiedä, kenen. Tukihenkilöä ei enää ole. Terapeutille en voi tästä puhua. Kerran yritin, mutta hän sanoi ongelmani olevan, etten harrasta tarpeeksi liikuntaa. Eilen olin tanssitunnilla enkä siltikään pystynyt yöllä nukkumaan ennen kuin kipu sumensi ajatukset. Mutta uskottava se on, minä uskon kaiken mitä hän sanoo. Ja toki jos oikein paljon liikkuisin, olisin vähitellen vähemmän olemassa.

Mietin viime yönä paikkaa, johon mennä. Asun nykyään sairaalan vieressä. Mutta miten kehtaisin mennä sinne? Takaisin siellä käännytettäisiin, kasva aikuiseksi ja annan oikeasti sairaiden sairastaa rauhassa. Kuluerä, yhteiskunnan loinen, arvoton ja hyödytön. 

Minut pyydettiin erääseen paneeliin keskustelemaan tyttönä ja naisena olemisesta. En tajua, miten pystyn menemään sinne puhumaan itseä kiinnostavasta asiasta ja esittämään mielipiteitä juuri nyt, kun minun oikeasti pitäisi vain hävitä tai mennä piiloon. Pois. Se olisi oikein ja kaikille helpompaa.

Luulin ennen, että jossain

mitataan tarkalleen

milloin on annettu liikaa

jollekin kantaakseen

Se on pelkkä harha,

perätön luulo

Toiset hölmöt uskoo niin

Jäävät hartiat väkevän, suuren

pieneksi kuin heikonkin

(PMMP: Tässä elämä on)