Tumman virran ääreen

Minulla on oikeassa rinnassa möykky. Se on pelkkä liman ja nesteen täyttämä rakkula, jonka lääkäri tarkisti, mutta tietysti ajattelin ensin pahinta. Siinäkö se sitten oli, tämä elämä.

Viimeisten vuosien aikana, kun olen ajatellut kuolemaa, olen aina ajatellut valitsevani itse. Että jonain päivänä päätän kuolla, ja että se on täysin minusta kiinni. Siksi kyhmy pysäytti minut, vaikka tiedänkin, että rintasyöpää ei juurikaan tavata näin nuorilla. Voisi mennä vuosi, ja olisinkin poissa.

Ja toisaalta se voisi tapahtua heti, nytkin, kun menen kauppaan. Auto ajaisi päälle. Tai voisin kaatua portaissa ja taitaa niskani, niinkin voisi käydä. Ihmisen elämä on oikeastaan niin pienestä kiinni, ja tänäänkin moni päättyy yllättäen, ennen kuin on ehtinyt alkaa, niin kuin päättyi viime viikolla Ruotsissa. Meillä kaikilla on unelmia ja tavoitteita, ja ne kaikki voisivat jäädä kesken. Kesken.

Tosin joskus liikenteessä ajattelen, että jos jäisin auton alle tai ajaisin kolarin ja kuolisin, se ei olisi niin vaarallista, ei haittaisi kuolla. Eniten auton ratissa pelkään, että tapan itse jonkun.

Välillä epävarmuus lannistaa minut. Miksi elää, kun voin kuolla koska vain? Miksei vaan lopettaa heti, miksi edes kurkistaa epävarmuuteen? En kestä sitä raadollisuutta, että kukaan täällä ei valitse kohtaloaan, lapsi sairastuu syöpään tai kuristuu keinuun. Miesystävän isä kertoi lapsilleen syövästään, kun elinaikaa oli enää kuukausi ja toivo menetetty. Sairaalassa he puristivat toisiaan kädestä sanomatta sanaakaan, sillä sanat tuntuivat liian raskailta.

Vielä raskaammalta kuin oma kuolema tuntuu ajatus perheenjäsenten kuolemasta, mutta sitä en tahdo edes ajatella. Enkä tiedä, olisiko kuitenkin armollisempaa, että se tapahtuisi äkkiäarvaamatta, elämä syöksyisi ulos ruumiista. En kestäisi sitä, että elämä lähtisi vähitellen ja sairauden äärellä joutuisi kärvistelemään. Toisaalta silloin kuolemaan osaisi valmistautua, ehkä se olisi helpottavaakin.

Terapeutin kanssa kuolemasta keskustelin, eikä hän yrittänyt lohduttaa, että älä nyt ajattele sitä syöpää. Hän sanoikin, että ajattele vaan, ja ajattele kuolemaa. Kuolemaa on silloin tällöin, jopa päivittäin, ajateltava, jotta muistaa elää. Ja jotta voi luoda, lisäsin mielessäni.

Olen vihannut sanontaa "elä jokainen päivä kuin se olisi viimeisesi", se on minusta ollut jotenkin lattea. Viime päivinä olen kuitenkin puntaroinut sen viisautta. Jos kuolisin tänään, kuolisin mieluiten onnellisena, vaikka juuri suklaakakkua nauttineena ja rakasta ystävää halanneena. Niin ettei tarvitsisi katua.

Keinutan, kuuntelen

Sut suojaan peittelen

Keinutan

Myöhä on

Jo kuulen aallokon

Ethän pelkää pimeää

siel on monta kynttilää

Ja viimein sun matkaan

ei pääse saattajatkaan

- Paula Vesala & Mariska 

Käyttäkäähän heijastinta ;)