maanantai 4. elokuuta 2014

Kaunis päivä

Vein tänään tavaroita takaisin asuntooni. Valmistaudun muuttamaan opiskelupaikkakunnalleni elokuun lopussa.

Äiti auttoi tavaroiden tuomisessa ja kantamisessa. Hän siivosi kylpyhuoneen. Hän heitti tietämättään pois Jaakon hammasharjan.

Kyllä, olin säilyttänyt sitä tähän asti, haluttomana luopumaan viimeisestä kouriintuvasta asiasta, joka minulla hänestä oli jäljellä. Nyt se on poissa. Ja kotikin näyttää erilaiselta parin kuukauden jälkeen. Avarammalta, valoisammalta. Minun kotini.

Viimeksi pohdin, muuttaisiko maisemanvaihto ja uusi kaupunki kaiken. Häviäisivätkö paniikkikohtaukset, ahdistus, pelot? Oli niin tai näin, tästä kaupungista en pääse pois vielä ainakaan vuoteen. Aikanaan muuttaessani olin varma, että elämäni parhaat vuodet tapahtuvat täällä, mutta tapahtuivatkin kauheimmat. Kelle olen velkaa? Kenen siunausta odotan?

Siksi on murtauduttava vapauteen. Se vain alkaa lähempää kuin toisesta kaupungista tai mantereesta, se alkaa mielestäni, joka on suurempi kuin koko maailma, aavempi kuin kaikki meret.

Ja aivan tarkalleen se matka alkoi kylpyhuoneen kaapista, roskikseen lentäneestä hammasharjasta.





Jalat vahvistuvat,
jalat kantavat
Vaikka illat tuhlaan, 
aamut antavat

Ja minä nousen, vaikka putoan
Nousen, vaikka putoan

Kaunista elokuuta!

- Aoda

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Jäätelökioskin tyttö ja muita mahdollisia rakkauksia

Hääräilen, hyörin, hyräilen kioskissa. Pyyhin pöytiä ja tiskejä kuin omaa kotia. Pyörittelen jäätelöpalloista kauniin pyöreitä ja houkuttelevia. Pakkaan mansikoita rakkaudella. Kouraisen hernepussiin ylimääräisen kourallisen. Solmin pusseihin kauniit solmut. Hymyilen ja kiitän. Mielessäni mietin: oisko se toi?

Kioskilla käy nimittäin paljon myös ikäisiäni miehiä. Eikä vain ikäisiäni, vaan kaiken ikäisiä, jotka hymyilevät, kiittävät, kehuvat, sanovat jopa näkemiin. Mietin, että sellaisissa tilanteissa on mahdollisten rakkauksien paikka. Minä olen luonnollinen essussa ja letissä, hän jäätelö- ja mansikkatahroja suupielissä. Ei esittämistä, ei rooleja. Sellaista se olisi kotonakin.




Ajatus miehistä, jotka hymyilevät tietoisesti minulle eivätkä vain jäätelökioskin tytölle, on kutkuttava. Se saa minut hääräilemään entistä iloisemmin. Tiedän, että muutkin etsivät rakkautta kuin minä. Siksi joku varmasti katsoo tännepäin kuningatarjäätelötötterö kädessään ja ajattelee: oisko se toi? Se joku tulee ostamaan mansikoita taas, mansikoita kirsikoita mustikoita vadelmia, marjat ovat sydämen muotoisia ja jäätelö makeaa kuin suudelma.

Sinulla on kaunis hymy, sanovat monet. Se saa minut kikattamaan estottomasti. Onhan lämmin heinäkuun päivä, koko elämä ja kymmentä eri jäätelömakua edessä. Jätän jäätelöannokseen merkin itsestäni, kaikkein kirkkaimman punaisen mansikan. Se on kuin minun sydämeni, minun sydämellisyyteni. Tahdon olla hyvä, hymyillä yksinäisille ihmisille, valaa muihin uskoa omaan ihanuuteen.

Etsiikö joku minua? Odottaako joku minua?

Sillä miksipä ei? Minun kanssani voisi perustaa kodin, jossa olisi huolettomia lapsia, värikkäitä tekstiilejä, herkkuja ja turvaa, minä olisin kotona kaikkia rakkaita ihmisiä varten. Tässä luonteettomien, muovisten ja puunattujen naismallien maailmassa on edelleen miehiä, jotka haluavat tytön, jossa on vikoja kuten selluliittiä tai kolo hammasvälissä mutta joka leipoo työviikon päätteeksi mustikkapiirakan. Minä olisin vaimo, joka ei aina jaksa näyttää hyvältä, treenata pakaralihaksia houkutteleviksi tai harjoitella akrobaattisia seksiasentoja, mutta joka hieroisi hartioita, lämmittäisi saunan ja pyyhkisi pettymysten kyyneleet.




Matkalla Helsinkiin maahanmuuttaja tai turisti antoi lapun, jossa oli englanninkielisiä kohteliaisuuksia sekä puhelinnumero. En soittanut, mutta säilytin paperin. Hänkin etsii paikkaansa täällä, hänkin etsii rakastettua. Ja matkalla kotiin katselin ikkunasta miestä, joka katsoi minua, kunnes juna lähti liikkeelle, emmekä näe enää koskaan, mutta siinä hetkessä näin hänessä samaa kaipausta kuin itsessäni on. Ja matkalla konduktööri auttoi minut ja pyörätuolissa istuvan ystäväni sisään junaan ja toivotti hyvää matkaa. Mietin: oisko se toi?

Puhutaan miesten tarpeesta saada seksiä, mutta monille riittäisi vain, jos voisi nukahtaa imien itseensä toisen hiusten tuoksua. Kosketusta me kaikki tarvitsemme, omaa turvapaikkaa jonkun toisen sylissä, tarve lisääntyä on aivan toinen juttu. Rakkauden tarpeesta harvemmin puhutaan, sillä se on merkki sen puutteesta, mikä taas on merkki huonommuudesta. Mukamas. Kateudella ja kaipuulla katson kioskille tulevia tyttöjä ja poikia, joilla on kaulassaan omistusmerkkejä, sormissaan sormuksia, kädet käsissä, he ostavat yhteisen mansikkarasian ja jäätelöt. Voiko mikään olla kauniimpaa kuin jaettu mansikkarasia, polvi polvea vasten, pilvetön keskipäivän taivas?

Ajattelen vieläkin Jaakkoa, mutta ajattelen myös kotia, jossa on lempeyttä, turva ja vakaus. Jaakko ei olisi pystynyt tarjoamaan niitä minulle. Ja ajattelen Teemua, joka suuteli kaulaani vessajonossa kello kolme aamuyöllä ja ajattelen, että häneltä olisin saanut seksiä, mutta en rakkautta. Ja ajattelen Madsia, jonka suhteen kaikki jäi arvoitukseksi. Häneltä olisin saattanut saada kaiken tai en mitään, enkä koskaan saa tietää, ja siksi näen hänet ikuisesti kirkkaana, kuin kaukaisena tähtenä, mahdollisuutena. Joskus ajattelen myös koulukaveriani Aatua, joka on naimisissa. Me olisimme yhdessä, jos se olisi mahdollista, mutta se ei ole. Jotkut ihmiset tapaavat liian myöhään, tai aikaisin.

Joka ei etsi, löytää nopeiten, niinhän sitä sanotaan. Siksi tyydyn katselemaan asiakkaita ja miettimään, että oisko se toi, oisko se toi, oisko se toi. Ja sitten joku niistä miehistä menee kotiin ja miettii illalla, että oisko se toi, oisko se toi, oisko se toi.







Täältä tullaan, muistuttaisin sua:
koko elämäsi olet etsinyt vain mua...





Hyvää viikonloppua! 

- Aoda

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Sanat, kuvat ja elämä

Tämä on taas vähän erilainen päivitys, varoituksena vain. Julkaisen sen nyt kumminkin, kun kirjoitinkin.

Kävin eilen Helsingissä katsomassa Tove Jansson -näyttelyn Ateneumissa. 

Kuvataide ei kiinnosta minua pätkääkään. Tai hyvin vähän. Tove Jansson merkitsee minulle kuitenkin muutakin kuin kuvia ja tarinoita. Hän edustaa vallankumouksellisuutta, omistautumista ja ennen kaikkea rakkautta. Sitä, että tekee juuri sitä mitä elämässä haluaa tehdä, eli tässä tapauksessa taidetta. Hän ei mennyt naimisiin, mutta eli rakastamilleen ihmisille. Hän ei tehnyt lapsia, mutta kirjoitti tuhansille onnellisen lapsuuden. Hän eli kuten tahtoi. Maalasi ja rakasti yhteiskunnan silloisten normien vastaisesti. Minäkin eläisin kuten tahdon, jos uskaltaisin.

Näyttelystä mieleeni jäi erityisesti valtava öljyvärimaalaus, joka esitteli Janssonin näkemyksen paratiisista. Maalauksessa oli saari, jossa oli onnellisia ihmisiä tanssimassa, uimassa ja ottamassa aurinkoa. Kuitenkaan meri ei ollut tyyni, vaan sen suurilla aalloilla kellui veneitä, jotka tyrskyistä huolimatta lähtivät poispäin rauhaisasta saaresta.

Mietin, että ehkei sittenkään onni ole pelkkä rauha ja tyyneys, jota etsin. Muumeissakin rinnastetaan tuttu ja vieras, turva ja vaara, rauha ja seikkailu. Onni onkin seikkailu. Koettelemus ja siitä selviäminen. Vaarallinen matka ja sen jälkeen kodin turva.

Muumit syntyivät sota-aikana, jolloin kaikki oli vaikeaa ja synkkää. "Minulle ehdotettiin, että kirjoita lastenkirja", Tove kertoi myöhemmin haastattelussa. "Tuntui hyödyttömältä piirtää kuvia. Elämä oli synkkää, en pystynyt luomaan. Sitten aloin kirjoittaa."  Jo sitä ennen hän oli piirtänyt varhaisia muumeja, pyöreitä, suurikuonoisia hahmoja. Ensimmäisessä muumikirjassa Muumilaakso peittyy tulvan alle, seuraavassa koko maailmaa uhkaa leimuava pyrstötähti. Valtavia katastrofeja siis, mutta niistä kaikista selvitään.

Ehkä myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonlasku, toteaa Muumipappa romaanissa Muumipappa ja meri. Se on hyvin sanottu. Minä uskon onnellisiin loppuihin ja auringonlaskuihin väistyvän myrskyn jälkeen.

Istuessani myöhemmin Akateemisen kirjakaupan kahvilassa valtava muki vaniljalattea edessäni pohdin, mitä taide itsessään merkitsee minulle. Kuten sanottua, kuvataiteesta en välitä, mutta sanataiteesta senkin edestä. Saatan vaikuttaa itsekeskeiseltä, en tiedä. On vain oltava joku pakopaikka maailmasta, ja on oltava keino jäsentää ja ohjata tätä kaikkea. Kun kirjoitan, minä päätän. Ja jos joku toinen tahtoo maalata oman paratiisinsa, ilman muuta hän sen tekee, ja hän tekee siitä juuri sellaisen kuin haluaa. Onko taide siis tarvetta paeta tätä maailmaa? Vai onko se tarve jäsentää ja järjestää sitä mitä tapahtuu? Tunnettakin on helpompi käsitellä, jos sille on nimi tai jos siitä piirtää kuvan.

Patistavatko vaikeudet ihmisiä luomaan?

Kirjoitan tytöstä, joka osaa puhua eläinten kanssa. Hän lähtee vaaralliselle matkalle toiseen ulottuvuuteen, joka toipuu sodasta. Kun pääsen oikeaan mielentilaan, uppoudun siihen toiseen maailmaan, johon rinnastan omaamme. Kun uppoudun tarpeeksi syvälle, unohdan minussa vellovan ahdistuksen ja pelon, oikeastaan kaiken ympärillä. Siellä on minun turvapaikkani, sanojen välissä, lauseiden sidoksissa, kirjainten kaarissa. Maailmassa, jossa voi tapahtua mitä vain, mitä haluan.

Uskon, että kaikilla on jokin itseilmaisun keino. Se voi kiteytyä sanoihin, kuviin, ääniin tai liikkeeseen, oikeastaan mihin vain. Kun sen ilmaisun keinon on löytänyt, sen avulla voi purkaa tunteita ja ajatuksia. Järjestellä omaa maailmaansa ja luoda sitä. Ja kyllähän taide muuttaa tätäkin maailmaa; taide on ajatuksia ja tunteita, jotka tehdään näkyviksi. Taiteessa piilee valtava voimavara niitä vastaan, jotka meitä satuttavat.
Miljoonittain kirjoja on poltettu sen takia. 

Olen miettinyt sitäkin, miten pienistä asioista onnellisuus oikeastaan koostuu. Olisiko uhkarohkeaa laittaa onnensa omaisuuden tai miehen varaan? Tovelle onnellisuus oli saaristo, meri ja rantasauna. Minulle onni on havumetsä, keinutuoli ja kirjasto.

Ja taide. Ja rakkaus.


Tässä vähän nostalgiaa. Veikkaan, että aika monelle muullekin kuin minulle.


Eläkää kuten tahdotte,

- Aoda

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Kaappi täynnä särkyneitä lasikenkiä

Sunnuntaina vajosin syvälle ahdistukseen. Se oli upottavaa ja henkeäsalpaavaa. Itkin ja itkin ja itkin. Ja itkin. Muistan miten vatsalaukku tempoi, kun kehon suojamekanismi meni päälle. Makasin lattialla kännykkä kädessä, pyysin ihmisiltä apua osaamatta tähdentää, millaista apua. Niistin kaulassani olleeseen huiviin, koska ei ollut muutakaan. Nikottelin ja tärisin. Suuni oli kuiva, silmät sameat. En voinut puhua, kurkku ei antanut muodostaa sanoja, se vain sykähteli. Järkyttynyt kehoni huusi lasillista vettä. Minun oli pakko nousta, minä se nousen aina. Peilistä katsoi kaksi punaista silmää, väsyneet kasvot ja sähköinen tukka, ai sinäkö siinä, ai minäkö. Avoin ja avuton.

Siinä seisoin peilin edessä ja kysyin itseltäni taas: mitä sinä pelkäät kaikista eniten?

Mitä siis pelkään?

Pelkään, että jään vaille hyväksyntää ja rakkautta.
Pelkään, että minut hylätään, että ihmiset kääntävät selkänsä.
Pelkään, ettei minua ymmärretä, vaikka tarkoitan vain hyvää.
Pelkään, että epäonnistun.
Pelkään, että joku näkee heikkouteni.
Pelkään, että jonain päivänä väsyn yrittämään.
Pelkään, että elämä menee ohitseni.
Pelkään alemmuudentunnetta, sitä etten ole muiden vertainen.
Pelkään kipua, johon ei ole lääkettä.

Ja jotta näin ei kävisi, pitää yrittää yrittämästä päästyään, yrittää pontevammin, yrittää miellyttää, selittää, hyvittää. Ei saa väsyä ja näyttää heikkoutta, koska silloin pitäisi selittää, eikä kukaan ymmärtäisi. Ei saa epäonnistua, sillä kukaan muu ei koskaan epäonnistu. Ei ainakaan jatkuvasti ja ihan kaikessa.

Itkin itseni kuiviin. Teen parhaani, eikä sekään riitä. Menestyksen ja täydellisyyden kuoren läpi paistavat ainoastaan viat, ei kukaan näe mitään muuta. Mietin, miten yksi virheeni romahduttaa koko kuvan. Yksi väärä sana, käännös pois. Yksi huono päätös tai hutera askel ja kaikki kaatuu. En koskaan riitä, en itselleni enkä muille. Niin se on ja minkäs teet. On pakko piiloutua itseltä ja muilta, hävittää jäljet omasta rikkonaisuudesta. On ostettava rakkaus ja hyväksyntä, koska muutoin sitä en voi tällaisena koskaan saada. En osaa sanoa, mikä minussa on se perimmäinen asia, joka on vialla. Mutta ei sillä oikeastaan ole väliä. Minulla on kaapeissa luurankojen seurana laatikollinen särkyneitä lasikenkiä, joilla ei koskaan tanssita.

Ahdistuksen jäljet ovat tuntuneet kehossa koko viikon heikkoutena ja haurautena. Tuntuu, että minua tarvitsisi vain tönäistä, ja vajoaisin taas, juoksisin jonnekin piiloon hyperventiloimaan. Miten selittäisin sitä kenellekään?


Ja mitä tekevät muut,
rakastavatko vaiko hylkäävät
jos mokaat?

Jotain sydämessään
Tyttö epäkunnossa
Ei sun pidä kantaa huolta,
huolehdimme sinusta
Tyttö epäkunnossa
Siltäkö tuntuu sinusta?
- Herra Ylppö



Nämä päivät vuosi sitten olivat elämäni kauheimpia. Niin kauheita, että muistan ne vieläkin. Hautovan kuuma ilma, kokoon painava ahdistus eikä sanoja selittää kenellekään tai edes itselle. Minua sattui joka paikkaan, mutta kyyneleitä ei tullut. Ahdistus velloi sisällä eikä hellittänyt hetkeksikään. Istuin keinussa kuulokkeet korvilla mutta en ottanut vauhtia. Tätäkö se elämä on, tuijotan hiekanjyviä maassa kenkieni kärjillä, vihaan tätä kesää enkä kuule luonnon ääniä. Tätäkö se on, odottamista, odottamista että kipu tästä häviää.

Olen muistellut paljon elämäni hyviä päiviä, joina ei ollut huolta. Ystäväni täytti 19 eräänä lumisena tammikuuna. Kukaan ei oikeastaan juhlistanut hänen syntymäpäiväänsä, joka sattui olevan maailman arkisin tiistai keskellä lukion kolmatta jaksoa. Järjestimme myöhemmin yllätysjuhlat. Muut tytöt valmistelivat juhlia, kun itse olin suorittamassa autokoulun teoriakoetta toista kertaa. En taaskaan päässyt läpi. Saavuin sattumalta juhlapaikalle samaan aikaan kuin hiukan aikaisemmin koulusta päässyt päivänsankari. Tarkoitus oli ollut, että olisimme kaikki sisällä valmiina laulamaan, kun päivänsankari saapuu. Odotin sankarin kanssa ulkona portaalla, että sisällä muut saavat valmistelut tehtyä. Kaveri tahtoi tehdä lumienkelin. Hän kävi makaamaan lumeen minun piponi päässään ja levitteli käsiään ja jalkojaan. Pehmeä lumihanki kimmelsi laskevassa illassa.

Me lauloimme paljon onnea, me yllätimme hänet täysin. Kerroin kaikille, etten päässyt taaskaan teoriakokeesta läpi. No voi harmi, sanoivat tytöt, ota suklaakakkua. Ei tarvinnut esittää, että olin onnistunut. Eikä tarvinnut selitellä, miksi epäonnistuin. En ollut huomion keskipiste, mutta olin täysin hyväksytty. Ja se suklaakakku oli ihanan mehevää.

Rakastin kerran enemmän kuin järki riittää käsittämään. Tänään kysyin itseltäni: miltä tuntuu, kun joku rakastaa niin paljon?

Mutta hän ei kai tiennyt, että rakastin häntä niin paljon. Se tuntuu epäreilulta. Hänen olisi pitänyt antaa minun sanoa. Kysyä ja vastata. Kertoa, selittää. Hänen olisi pitänyt antaa minulle mahdollisuus. Nyt ahdistus, suru ja katkeruus on pelkkää hellää kaipausta, yhteisten hetkien muistelemista. Ainakin minä sain tilaisuuden rakastaa, minulle sanotaan. Rakastamaan ainakin pystyn. Sitä minä tarvitsen, oikeuden rakastaa itseni ehjäksi ja oikeuden saada vastarakkautta, varauksetta.

Jonkun hoitamaan rikkinäistä sydäntäni. Ilman selityksiä ja tekosyitä. Ilman menettämisen pelkoa.

Toivuttuani sunnuntaina itkusta avasin tietokoneen ja kirjoitin edellisen blogipäivitykseni. Ajatusten suuntaaminen johonkin rauhoitti minua. Sain niin ihania kommentteja, että aloin taas itkeä. Silloin ymmärsin jotain. Omakehu saattaa nyt haista, mutta sanon tämän silti.

Tajusin, että jos en mitään muuta, niin minä osaan kirjoittaa. 






Kiitos, rakkaat lukijat.

- Aoda



sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Kehoni on häkki

Kahdeksannen luokan keväällä istuin jännittyneenä terveydenhoitajan huoneessa. Kuuntelin vakavana ja vastaanottavaisena katsellen tietokoneen ruudulle piirtynyttä punaista kasvukäyrää.

"Painoindeksi 24. Se on aika paljon. Tästä paino ei kyllä saa ainakaan nousta, olisi oikeastaan hyvä, jos se laskisi. Kuukautisetkin ovat jo alkaneet ja pituuskasvu päättynyt."

Tiedän. Kuulen siitä joka päivä koulussa. Terveydenhoitajan tarkastusta varten olin ollut syömättä ja juomatta, jotta nestettä ainakin olisi kehossa vähemmän. Kerroin, että olin kyllä yrittänyt. Paastota ja oksentaa jos syön liikaa ja sen semmoista. Kyllä minä tiedän. Ihmiset ympärillä muistuttavat, että olen ruma, ja terveydenhoitajan huomautus sinetöi sen tosiasian - ja sen, että painoni on myös epäterve.

Kun seuraavan kahden vuoden aikana kasvoin vielä viisi senttiä, painoindeksi putosi 21,7:ään. Naisen normaali painoindeksi on 19 - 25. Mutta kuukautisten alkamisen jälkeenhän ei enää pituutta kasveta. Noinkohan. En saa koskaan tietää, olisinko nyt pitempi, jos en olisi sen kevään jälkeen vähentänyt syömistä.

14-vuotias on ihan alkutekijöissään. Juuri ja juuri astunut teini-iän kynnyksen yli, lähempänä lapsuutta kuin aikuisuutta. Pitääkö 14-vuotiaan laihduttaa? Osaako 14-vuotias laihduttaa oikein? Tiedostin kehoni ja sen virheet jo sen ikäisenä, mutta sellaiseksi minä olin tullut asiaan vaikuttamatta. En ymmärtänyt, missä oli mennyt pieleen. Olin vain syönyt aika paljon, koska oli usein nälkä. Ja kuukautisia varten keho keräsi rasvaa. Hoikistuin ilman eri ponnisteluja, kun keho muotoutui siksi, joksi se oli tulossa. Ajan kanssa, kun sain kasvaa itsekseni.

Vaikka ei se ihan niin helppoa ollut. Paastosin ja sitten taas ahmin, kun nälkä kävi liian kovaksi, ja sitten, toisinaan, oksensin. En osannut katsoa itseäni kuin vihaten. Tottahan se oli, olin normaalipainon yläkantissa ja ihan liian paksu. Mahdoton rakastettavaksi. Vätys ja epäonnistuja, kun en pysty olemaan ilman ruokaa. Oli vaikeaa keskittyä ulkonäköönsä mitenkään muutenkaan, siis että olisi laittanut tukkaa ja ostanut kauniita vaatteita, koska oli lähtökohtaisesti kuvottavan näköinen. Ja, ennen kaikkea, koska olen läski, minua on oikeus kutsua myös halventavilla nimillä. Mikäs siinä, tottahan ne ovat, terkkarikin sen sanoi! Ihmisoikeuksista ja koskemattomuudesta viis.

Vitsipä on siinä, että olisin kasvanut kauniiksi ja taatusti terveemmäksi, jos olisin saanut kasvaa rauhassa. Terveyttäni romutti paljon enemmän painostressi kuin se ylipaino, jota minulla ei edes ollut.

Nykyään en osaa suhtautua laihduttamiseen normaalisti. Kimpaannun, kun nuoret, hädin tuskin teinit, kieltäytyvät kesän ekasta jäätelöstä ja puristelevat reisissään olevaa olematonta läskiä peilin edessä. Suutun, kun joku sanelee, miltä tytön tai pojan kuuluu näyttää. Ja, mikä merkitsevintä, en edes puolla sellaisten ihmisten laihduttamista, joilla laihduttamiseen periaatteessa olisi syytäkin.  Miksi laihduttaa, kun ihmisen onnellisuus on paljon muusta kiinni? Miksi laihduttaa, kun voi sen sijaan hyväksyä itsensä? Se on kauaskantoisempaa. Jos laihduttaa, se täytyy tehdä itsensä takia, ei muiden. Sillä muiden takia useimmat laihduttavat. Tyttöjä, poikia, terkkareita varten. Kelvatakseen itselleen ja sitä kautta muille.

Syömishäiriöitäkin on niin monenlaisia. Siihen on onneksi herätty viime aikoina. On ollut anoreksia ja bulimia, jonkin aikaa BED ja ortoreksia. Mutta syömisongelmasta voidaan puhua myös, jos jokaista suupalaa täytyy erikseen pohtia ja kaikesta syömästään tuntee huonoa omaatuntoa. Ja syömisongelmaista toimintaa on, kun yrittää laihduttaa ja ajatukset pyörivät ruuassa, ja sitten soimataan itseä, kun paino ei putoa. Kun itsensä arvostaminen on kiinni painosta. Ei syömishäiriö ole mikään laihojen ihmisten sairaus, eikä syömishäiriötä tarvitse todistaa olemalla laiha. Se pitäisi kaikkien syömisongelmista kärsivien tiedostaa. Jos jokin asia tuottaa pahaa oloa, se on ongelma. Ennen kaikkea on hyvä, että poikien syömishäiriöistä on viimein alettu puhua. Vaikka suurin osa sairastuneista on tyttöjä, pieni osa on myös poikia, ja he tarvitsevat apua ja tukea ja tietoa yhtä lailla.

Itseinhoon hukkuu niin paljon hyvää. Kun pitää itseään niin kuvottavana, ei uskalla tehdä asioita joista unelmoi, tai edes välttämättä asioita jotka olisi pakko tehdä. Tiedostaa itsensä liian tarkkaan. Tragikoomista on, että kaikkia itseään inhoavat ihmiset ovat oikeasti ihania. Heidän pitäisi vain tajuta se.


Olen kaunis. Pidän itsestäni hurjasti. Minulla on isot rinnat ja leveä lantio, sellaista ihanaa pyöreyttä ja pehmeyttä, josta itse pitäisin naisessa. Se ei ehkä ole kauneusihanteiden mukaista, mutta se on sitä mistä itse pidän. Ei kauneutta ole vain yhdenlaista. Jos miellytän omaa silmääni, miksi en miellyttäisi jonkun toisen silmää? Ja taas - entä vaikka en miellyttäisikään? Ei minun kehoni kenellekään kuulu. Minulla on oikeus koskemattomuuteen. Lisäksi olen tajunnut, että jos jokainen hyväksyisi seurustelukumppanikseen ainoastaan laihan naisen tai lihaksikkaan miehen, suurin osa viettäisi elämänsä sinkkuna.

Ymmärrän, että kuulostan ihan sormi pystyssä saarnaavalta tädiltä. Kerron tämän tarinan oikeastaan siksi, että tiedän, miltä tuntuu inhota itseään sen takia, miltä näyttää. Ja tiedän, miten paljon onnellisuutta lisää se, kun oppii hyväksymään itsensä. Se ei tietenkään tapahdu tuosta vain, mutta se on kaiken vaivan arvoista. Paljon arvokkaampaa kuin laihduttaminen ja itsensä rääkkääminen.

Painoa en enää juuri ajattele. Masennuslääkityksen myötä olen lihonut hiukan mutta viis siitä. Olen silti kaunis. Töissä söin hyvällä omallatunnolla rippeet jäätelöpurkkien kansista työkaverini kanssa, enkä tuntenut sekuntiakaan huonoa omaatuntoa. Mansikkajäätelö ja lämmin kesäpäivä kuuluvat onnellisuuteen. Sen sijaan onnellisuuteen eivät kuulu mitkään suureet, eivät kalorit, grammat tai sentit.

Minua eivät rajoita sellaiset asiat. 



Vaikka pituuskasvu olisi loppunut, keho ja sen muutokset ovat vasta alkutekijöissään. Uskokaa pois. Kasvuikään laihduttaminen ei kuulu.


Tämä on paras kommentti painoahdistukseen, minkä olen ikinä nähnyt. Mutta huomatkaa yksi asia: paitsi että Doven mallit ovat normaalipainoisia, he myös hymyilevät.

Rakastakaa itseänne, rakastakaa niin että sydämessä tuntuu,

- Aoda

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Mieli voi ilosi viedä (F41.1)

Kun lähden töistä, tarkastan, että jääkaapit ja pakastimet ovat kiinni. Siivoan tarkastuksen varalta, ettei minua vain voida syyttää huolimattomuudesta. Lukitsen oven, väännän koodin väärään asentoon, tarkastan, että se on kiinni. Sen jälkeen avaan lukon, menen takaisin sisään, tarkastan jääkaapit ja pakastimet, menen ulos, suljen lukon, rynkytän sitä, että se on varmasti kiinni. Kotona mietin, mikä meni ehkä pieleen.

Tämä on kesätyö, jota yksinkertaisempaa saa hakea, silti pelkään koko ajan mokaavani. Punnitsen myymäni tuotteet, etten vain myy liian vähän (jotta asiakkaat ovat tyytyväisiä) enkä liikaa (jotta työnantaja on tyytyväinen). Pesen käsiäni, etten vain tartuta jotain tautia annostellessani marjoja. Lasken kassan aina varmaan kolme kertaa, jotta summa on varmasti oikea. Kyselen työkavereiltani, teenkö kaiken oikein ja missä voisin parantaa. Säikähdän, jos saan pienenkin huomautuksen. Pelkään saavani potkut, vaikka mitään syytä ei ole. Ja sitä paitsi tämä on vain kesätyö.

Silmiinpistävän huvittavaa käytöstä, paitsi että minulle se kaikki on totta.

Ja tämä on vain jäävuoren huippu. Pelkään muun muassa ajaneeni jonkun viattoman päälle huomaamatta sitä, jättäneeni vesihanan valumaan, pesseeni pyykit vahingossa 95 asteessa, keittäneeni liian vahvaa tai laihaa kahvia vieraille, tulleeni väärinymmärretyksi tai asettaneeni sanani väärin, pitäneeni esitelmää farkkujen vetoketju auki, kaataneeni vettä viemäristä alas vaikka on vedenkäyttökielto, unohtaneeni maksaa laskut, kirjoittaneeni tenttivastaukseen läpiä päästäni, parkkeeranneeni väärin ja saaneeni sakot sekä muuta yhtä fiksua. Kyselen usein lähimmäisiltäni, onko se ja tämä asia kunnossa ja selittelen etukäteen siltä varalta, että jokin on mennyt pieleen. Järki hei? Mutta ei, järjen tai ylipäätään logiikan kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Ei kukaan jätä vettä valumaan tai aja huomaamattaan kenenkään päälle, ja tiedän sen hyvin, mutta ei se minua auta.

Se mitä sekä psykiatrini että terapeuttini ovat kyselleet on sosiaalisten tilanteiden pelko, mutta sellaista minulla ei ole lainkaan. Olen onnellisimmillani ihmisten keskellä, rakastan jutella iloisten marjan- tai jäätelönostajien kanssa tai jutella kivoja kirjastontädille. Tulen siitä hyvälle tuulelle. Ahdistus kuitenkin rajoittaa elämääni siinä määrin, etten uskalla mennä ja tehdä samalla tavalla kuin ennen. Paitsi että pelkään julkisia paikkoja, en uskalla enää lähteä mihinkään, missä en ole parhaimmillani tai mistä en voi päästä pois, jos voimakas ahdistus tai peräti paniikkikohtaus iskee.

Olen alkanut pohtia, miten tämä taipumus huolestuneisuuteen vaikuttaa kehooni. Pulssini on selkeästi nopeampi kuin monilla ikäisilläni, vaikka olen ihan hyväkuntoinen. Kroppani käy koko ajan ylikierroksilla, silloinkin kun minun pitäisi rentoutua ja viettää vapaa-aikaa. En ole oikein varma siitäkään, pystyisinkö ajattelemaan selkeämmin ja järkevämmin, jos ajatukset eivät koko ajan askartelisi jonkin muun parissa. Sellainen vie yllättävän paljon energiaa. Maatessani paikallanikin mietin kaikkia asioita, joihin en voi edes vaikuttaa. Saataan valvoa öitä miettien, miten olisin voinut toimia toisin. Olen nykyään huono keskittymään, vaikka juuri määrätietoisuus ja keskittyneisyys olivat avaimeni menestykseen esimerkiksi opiskelussa. Nykyään minun täytyy pinnistellä, jotta pystyn lukemaan kymmenenkin sivua tenttikirjaa yhteen putkeen. 

En osaa sanoa, missä on tämän häiriön pohjimmainen syy. Onko se vain epäonnistumisen pelkoa? Kenet minä tosissani pettäisin, jos mokaisin jossakin? Itsenikö vain? Vai ovatko läheiseni tosiaan niin pikkumaisia, etteivät ymmärtäisi, jos tekisin jotain väärin? Mitä minä pelkään? Onko tosiaan niin, että pienikin virhe tekee minusta täydellisen epäonnistuneen? 

Kaikista pahinta on oikeastaan se, että ahdistus ja epäonnistumisen pelko estävät oikeasti toimimasta järkevästi. Siksi en tahdo, että ihmiset katsovat minua, kun laitan ruokaa tai siivoan. Ei että en osaisi, en vain pysty toimimaan, kun joku muu voi nähdä mahdolliset virheeni. Silloin sählään, käyn kyvyttömäksi ja joudun pyytämään apua. Tiedän miten huvittavaa se on, mutta minulle se on totista totta ja vakavaa.

Minun kanssani tarvitaan loputtomasti kärsivällisyyttä ja ymmärrystä.


Tässä linkki hyvään artikkeliin: Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on enemmän kuin stressi


Olen tehnyt asioita,
joita ei olisi pitänyt tehdä
Mennyt perässäsi paikkoihin,
joihin ei olisi pitänyt mennä

Olen nähnyt unia, 
joita ei olisi pitänyt nähdä
Kuullut sanottavan sanoja
joita en olisi halunnut kuulla

Olen tullut maailmasta,
jota ei olisi pitänyt olla
Kaikki kuvattuna julisteissa,
joita ei enää ole

Aion katua tekoja,
joita en ole tehnyt
Odottaa tulevia vuosia,
jolloin kukaan ei enää muista

- Anni Sinnemäki

Hyvää juhannusta!

- Aoda

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Ja kävelin heikoin jaloin kotiin

Kymmenes syyskuuta viime vuonna romahdin. Niin siinä sitten lopulta kävi. Jos se ei olisi käynyt silloin, se olisi käynyt myöhemmin, ja kuka tietää, ehkä se silloin olisi ollut kaksin verroin pahempaa ja vaikeammin selvitettävissä. Se oli yksi elämäni kamalimmista päivistä ja samaan aikaan tärkein. Leikille ja tunnolliselle suorittamiselle tuli piste, ei yksi ihminen jaksa kaikkea, eikä yksi ihminen voi huijata itseään loputtomiin, ei vaikka se olisi armollisinta.

En muista siitä hetkestä paljon. Istuin luentosalin takaosaan ystävieni kanssa, istuin käytäväpaikalla. Kontrolloitiin kurssin läsnäolijat, siellä oli läsnäolopakko ja oli ensimmäinen kerta. Mies alkoi lukea nimiä paperista, edeten A:sta kohti minua. Meitä oli siinä huoneessa niin paljon, jokainen paikka täytetty, varasijalla olleet odottivat tietoa, oliko heidät hyväksytty kurssille. Tiesin jo, että minut oli. Odotin nimeäni, jotta voisin nostaa käteni, mutta olin lakannut kuuntelemasta. Silmissä sumeni, järki tuntui katoavan. Tuijotin eteeni. Tuli jälleen se puristavan pakokauhuinen ahdistunut olo, joka oli hyökännyt kimppuuni arvaamatta aina silloin tällöin. Se kauhea olo. Nyt tiedän sille nimen, se on paniikkikohtaus. Silloin en tiennyt, tiesin vain että se oli kamalaa. Ja sitten tiesin, etten kestäisi sitä enää.


Ei, ei, ei, ei, e i,  e i , ei. Ei, ei. Ei.



Tämä ei voi olla totta.


ei
ei ei

ei
en tahdo


Hätähuutoko? Tämä on  l i i k a a.


Pakkasin laukkuni ja nousin. Punainen Marimekon laukku, Vero Modan huivi, Puma-huppari, farkut ja Converset. Converset, liikettä, askel kerrallaan, älä kaadu. Harkiten eteenpäin. Luennoitsija kysyi, että sinäkö lähdet pois. En vastannut. No terve menoa, hän sanoi ja sain luentosalin naurahtamaan. Saatuani oven kiinni juoksin. Juoksin kuin henkeni edestä.

Kirkkopuistossa pysähtyin ja aloin itkeä. Pako oli päättynyt.

Se oli hyvin vakavaa aikaa. Kotona istuin kylpyhuoneessa ja tuijotin eteeni. Valo oli niin kirkas ja kaikki niin valkoista. Valo oli niin kirkas ja minä niin sotkussa. Kerroin tapahtuneesta ystävilleni, mutta niin epäselkeästi, ettei kukaan ymmärtänyt eikä osannut auttaa. En minäkään ymmärtänyt. Ei kukaan ymmärrä. Halusin kuolla, en osannut haluta mitään muuta. Minua painoi ahdistus ja uupumus, tunsin itseni yhtäkkiä täysin voimattomaksi ja kykenemättömäksi vaikuttamaan mihinkään. En tiennyt, miten jatkaa tästä. Miten herätä taas huomenna pirteänä ja valmiina palaamaan töihini, miten herätä joka aamu ja mennä töihin ja tulla kotiin ja ahdistua välillä melkein kuoliaaksi ja jatkaa taas? Miten...?






Miten? ... Enää koskaan?










On olemassa yksi turvapaikka. Sen paikan nimi on kirjoituksissani jatkossakin Turvapaikka, koska en halua tarkalleen kertoa, missä käyn. Istuessani kylpyhuoneessa veitsen ja pahojen ajatusten kanssa minun oli mietittävä tosissani, mitä haluan - tai voin - tehdä. Oli kaksi vaihtoehtoa, joista toinen oli selvitä, keinolla millä mahdollista. En tiennyt miten, mutta sen vain tiesin, että näin en ainakaan voi jatkaa. Se kauhea olo tulisi taas, ja se saattaisi tulla useammin. Kauanko menisi, että se tekisi minut hulluksi? Menin seuraavana päivänä Turvapaikkaan. Pyysin punatukkaisen naisen kanssani huoneeseen, jossa istuimme korituoleilla kahdestaan. Mitä kuuluu, punatukkainen nainen kysyi.

Aloin kertoa eilisestä, siitä miten juoksin ulos luentosalista. Sanoin, etten enää jaksa. Että tahtoisin vain unohtaa. Oli ollut täydellinen mies, sitten yhtäkkiä ei ollut enkä tiedä miksi, oli paljon yksinäisyyttä ja liikaa ajatuksia, on liikaa ahdisusta ja painoa ja huolia, on väkivallan kokemuksia nuoruudessa ja sen takia ei ole luottamusta, on unettomuutta, ja on niin paha olla, niin paha, ja sitten itkin, itkin lujaa kuin lapsi.

Punatukkainen nainen varasi minulle lääkäri- ja psykologiajan.

Kaikki tuntuu niin uskomattomalta nyt kun katson taaksepäin. En voi ymmärtää, miten jaksoin sitä kaikkea niin kauan. Jopa säälin itseäni, sitä pientä tyttöä, joka kaikesta huolimatta selviytyy eikä puhu mistään. Se mitä tapahtui luentosalissa kymmenes syyskuuta oli niin kauheaa, etten pysty löytämään sille sanoja. Varmaa silti on, että ilman sitä lopullista iskua en olisi ehkä herännyt tästä itse kehittämästäni harhasta, että kaikki on hyvin. Tiesin silloin jo hyvin paljon mielenterveysongelmista, tiesin oireita, syitä ja hyvinvointiniksejä, mutta en tunnistanut mitään itselläni enkä suonut itselleni hengähdystaukoa. Olen tunnollinen suorittaja, mutta en ole kaikkivoipa. Olen vahva, mutta kaikkea kehoni ei kestä. Olen järkevä, mutta kuitenkin tyhmä.

Olin käskenyt itseäni olla itkemättä. Katse tulevaan, tolkutin itselleni. Älä sitä miestä ainakaan kaipaa, se ei vain ollut sinulle se oikea. Nauti elämästäsi kun olet nuori. Syntymäpäiväsi jälkeen et ainakaan sure! Lue laatukirjallisuutta, ei mitään hömppää. Liiku paljon ja syö terveellisesti, vähennä eläintuotteita vielä. Ole kaunis. Laihduta vähän, etsi itsellesi mies. Ja hymyile paljon koko ajan. En tullut ollenkaan ajatelleeksi, mitä loppujen lopuksi tavoittelin. Mitä suunnitelmiini tulee, niin tuskin se oli ainakaan onnellisuus.

Olin jaksanut sitä kaikkea monta kuukautta, kitunut yksin ahdistuksessani talvipakkaset, kevätkatupölyt ja kesähelteet, ja silti noussut aamuisin kouluun tai töihin, hoitanut työni, soimannut itseäni tunnepuuskista ja odottanut, että paha olo menee ohi. Kuunnellut kohteliaasti muiden murheita mutta pitänyt häpeällisen ahdistuksen itselläni. Sillä siitähän siinä on loppujen lopuksi kysymys, häpeästä, heikkoudesta ja epäonnistumisesta, jota ei uskalleta myöntää. Ei muille, eikä myöskään itselle.

Mutta kunpa itselleen olisi voinut olla edes hiukan armollisempi.



Kaikki päättyy joskus
Viikkokausia oli satanut
Meri alkoi nousta
Rakkausavioliiton pettymykset

Ja vesi kimmelsi
Eikä mikään olisi tuottanut
enää suurempaa tuskaa
Sanasi kuin nielisi jotain terävää

Jos kaupunki tulvisi,
vesireittejä pääsisi pakoon

Vaan minä en ole kala.
- Anni Sinnemäki



Pitäkää huoli itsestänne.

- Aoda