Mä olen kyllästynyt pelkäämään

Niin kovin isoja sanoja. Niin kovin kauniita sanoja. Mies latelee niitä ja minä haukon henkeä.

Kirjoittaisin ne tähän jos pystyisin. Olenkohan koskaan kuullut mitään niin kaunista. Että joku sanoo jotain niin kaunista minusta.

Olisiko helpompi ottaa vastaan, jos hän sanoisikin jotain rumaa?

Omat sanani eivät tule, mutta ne ovat sisälläni. Kirjoittaisin ne tähän jos pystyisin. Ollakseni verbaalisesti niin notkea olen joskus sanojen kanssa täysi tumpelo. Miten ne jäävät aina sisääni, miten ne aina jäävät puolimatkaan, en saa niitä ulos edes tähän.

Vain käsien sisällä minä voin hengittää turvaa.

Minua pelottaa.

Pelkään, kun en osaa hallita, järkeillä. Yksi plus yksi, olisipa se niin, ja voisin selittää sen, kirjoittaa sen tähän. Mutta ei rakkaus ole matematiikkaa, rakkaus on luonnonvoima.

Anna minulle toivoa. Pidä minut järjissäni. 

Onko onni tarkoitettu kaikkia varten?

Minun elämäni, minun elämäni. Turun kadut, bussi 32. Unohdan aina sateenvarjon. Liian paljon kirjoja, liian vähän aikaa. Uusi terapia. Äiti lähetti postissa villasukat. Tilaan kaikesta huolimatta sanomalehteä. Aamuisin juon kahvia seisaaltaan ja katselen sälekaihdinten raosta puistoa, minun pitää nyt herätä ja ottaa tämä elämä. Tämä on minun elämäni.

Elämä tuntuu aivan erilaiselta nyt. Sillä on suunta ja päämäärä, ja minä olen menossa sitä kohti. Valmistun toukokuussa aineenopettajaksi, niin se on. Olen haaveillut siitä pitkään, ja pian se tapahtuu, harjoittelukoulussani oppilaat sanovat minua opeksi. Minusta tuntuu erikoiselta seistä siellä luokassa, selittää aiheen ja teeman eroa ja olla siinä hyvä. Unelmat toteutuvat, ja minä olen kauhuissani. Miksi kaiken pitää tapahtua niin yllättäen, ja niin täysillä?

Minulle annetaan kauhea määrä onnellisuutta. Minun pitää osata ottaa se vastaan. Minun pitäisi osata olla ahneempi. Useimmat ihmiset osaavat, he kauhovat oikein kaksin käsin muidenkin edestä. 

Mutta kunpa luottaisin edes itseeni. En luota enää edes itseeni.

Minä yritän luottaa. Häneen, tähän, elämään. Minun on tehtävä se joskus, ja minä päätän tehdä sen nyt.

Minä päätän niin.

Mä huudan mä valvon

mä huonoa palvon

mä uuvun mä luovun

en tee mitä pitää

ja mitään en muista

sovituista

turtua haluan

valua pois hämärään

se kaikki saa sut vielä väsymään

Mut jos et välitä siitä

mä tuun sun syliin ja jään

Mä olen kyllästynyt pelkäämään

ja mä en välitä muusta

mutta jos vain suostut, mä jään

(Maija Vilkkumaa: Mä jään)

Appelsiinien aika

Tänä aamuna minä ajattelin: pian on appelsiinien aika.

Se on jokseenkin ihmeellistä siihen nähden, että minusta tuntuu, että juurihan oli omenoiden aika, mustikoiden aika, mansikoiden aika. Minä myin mansikoita koko kesän. En muista sitä, koska en muista kesästä mitään, mutta tiedän niin tehneeni, minulla on palkkakuitteja.

Elämäni alkoi kadota. Ensin lähtivät sosiaaliset suhteet, koska en jaksanut pitää niitä yllä. Sitten katosi liikunta, harrastukset, kirjat katosivat miltei kokonaan, ja niiden myötä iloakaan ei enää ollut siellä, sitä ei ollut yhtään missään. Sanojen kadottaminen oli kivuliainta, koska jos minä en pysty kirjoittamaan sanoja, minä voin yhtä hyvin kuolla. Eikä kauankaan, kun hävisivät uni ja ruoka. Lopulta sekosin, ja äiti vei minut päivystykseen.

Sellainen oli minun kesäni. Ajatella kaikkea sellaista, kaikkea kesäistä: auringonottoa, uimista, festareita, jäätelöä, kesähittejä, aurinkorasvaa, markkinoita, rusketusraitoja, kesärakkauksia, aurinkoa aurinkoa aurinkoa, minä näin vain pimeää ja sitäkin hädin tuskin. Mansikoita. Minä myin mansikoita, minä vihaan mansikoita. Päivystyksessä lääkäri pyysi minua kertomaan mansikkalajikkeista, luettelemaan niitä ja niiden ominaisuuksia, hän testasi minun todellisuudentajuani, kuinka psykoottinen ollenkaan olen. Toiset söivät mansikoita, pakastivat niitä, sellaisia asioita onnelliset ihmiset tekevät.

Minä makasin sängyssä ja pelkäsin kuolemaa. Päivä päivältä oli pimeämpää.

Elämäni, minun elämäni. Ei enää teatteria, konsertteja, kirjoja, tanssitunteja, viinilasillisia, askarteluja, ei enää unelmiakaan, eikä enää yhtäkään sanaa. Ei ollut mitään. Olin ihan hiljaa. Olisin voinut kuulla, miten tuuli keinuttaa kaisloja.

Ja jokaisena aamuna, kun minun piti mennä myymään mansikoita, minä menin, koska minun oli pakko. Kellon soidessa ajattelin: teen vain sen mitä on pakko. Vaikka lääkäri kirjoitti minulle sairauslomaa, minä menin myymään mansikoita, koska eihän tämä tauti tartu. Oli pakko: omatuntoni ei anna toimia toisin.

Ja jokaisena aamuna, kun minä näinä päivinä herään, minä kävelen kylpyhuoneeseen heikoin jaloin, kuin tunnustelisin askelia ensimmäistä kertaa, tapailisin lattiaa epäröiden niin kuin tapailen elämää. Menen elämää kohti, koska on pakko, yhteiskunta toimii niin. Herään, koska on pakko, hilaan itseni paikkoihin. Joskus otan rauhoittavaa, mutta minä teen sen. Minä olen koko ajan kaatumaisillani, mutta kukaan ei huomaa sitä. Minä olen hyvä näyttelemään, minä olen hyvä tässä, pakko olla, koska aina on ollut pakko olla.

Minä en halua yhtään mitään. Minä selviydyn. Mutta selviytymään olen hyvä, minä olen niin hyvä tässä, että värisyttää.

Yhdentekevää, kuka artisti tulee kaupunkiini esiintymään. Yhdentekevää, minkä arvosanan saan tentistä. Yhdentekevää, mitä muut minusta ajattelevat. Yhdentekevää, miten käytän rahani. Yhdentekevää, mitä syö lounaaksi, mutta syötävä on, vai onko sittenkään.

Mutta ihan yhtäkkiä, tänään aamukahvilla, minun päähäni pälkähti ajatus: pian on appelsiinien aika. Ja muistan taas, miten ahmin niitä lapsena, miten ahmin niitä nykyään, miten viime vuonna ostin ison pussin, kannoin sitä käsissäni kotiin, ja se ratkesi keskelle Uudenmaankatua, ja appelsiinit vierivät mäkeä alas, se oli sitten huvittava näky, vaikka minua harmitti.

Silloin muistin asian, jota minä tosiaan teen. Ja minä tunnistan jo halun, minä haluan syödä appelsiineja. Samalla sekunnilla tunnistan aikeen: minun pitää ostaa appelsiineja.

Minä olen taas elänyt taas vähän pitempään, ja minä elän vieläkin, elän niitä päiviä, kun appelsiinit ovat parhaimmillaan. Minä en kuole vielä ainakaan kuukauteen. Minä näin mansikoiden jälkeen vielä omenatkin, vaikka ei pitänyt.

Jos ei tahdo mitään, voi yhtä hyvin kuolla, mutta minä tahdon appelsiineja.

Rakkaudesta ajattelen: kun on rakkaus, kaikki muu on yhdentekevää. Se tuhosi minut.

Huomenna me siirrämme kelloja tunnin takaisin kesään.

Mitä kauempana kesästä, sen parempi, minä sanoisin, vaikka ulkona on pimeää kun lähden kouluun ja kun palaan koulusta. Vaikka aamubussissa ihmiset ovat vihaisia ja kyräilevät. Vaikka auto voi ajaa vesilammikkoon hiukan liian kovaa ja kastella minutkin. Vaikka jalat kastuvat, vaikka on hyvät kengät. Vaikka talvivaatteet ovat raskaita ja hiostavat. Vaikka aurinko ei paistakaan emmekä saa siitä d-vitamiiniannostamme. Vaikka on niin harmaata. Vaikka tämä on kurja vuodenaika, miksi kukaan tässä maassa jaksaisi hirveästi iloita ja hymyillä täydessä aamubussissa kello 7.45.

Ensilumen satoi aikaisemmin kuin koskaan lapsuuteni jälkeen.

Mutta: pian appelsiinit ovat kypsiä. Niitä tulee meille Etelä-Amerikasta, Afrikasta, Espanjastakin, ja kaupan pöydät aivan pursuavat niitä, ne ovat keltaisia, mehukkaita ja huokeita, ja kun veitsellä viiltää kuorta, mehua saattaa lirahtaa sormille, ja ne voi vain nuolla puhtaiksi. Appelsiinit ovat niin kypsiä, että putoilevat puista, kirjoitti minulle Fuengirolassa asuva isoisäni sähköpostissa kerran. Minä täytän vihreän hedelmäkulhoni appelsiineilla, teen sen vielä, ja c-vitamiini virtaa suonissani. Mietin, millaista nyt on Fuengirolassa. Onko isoisällä vielä uima-allas?

Lapsena ajattelin, että sillä on varmasti jokin tarkoitus, että kun täällä päivät pimenevät ja on kylmää, meille tuodaan vieraista maista tuhatkilokaupalla appelsiineja, mandariineja, satsumia ja klementiinejä, joista saamme iloa ja vitamiineja. En minä ymmärtänyt sellaista asiaa kuin satokausi, lämpimissä maissa kaiken järjen mukaan hedelmien pitäisi kasvaa ympäri vuoden. Uskoin salaliittoon: kun aurinko häviää, me saamme pieniä aurinkoja kauppaan, äiti kantaa niitä kotiin ja niitä voi ottaa koska tahansa. Nyt minä saan suhteettoman määrän iloa näistä ajatuksista, niin suhteettoman, että minua alkaa naurattaa.

Se ei tarkoita, ettei arki jatkuisi sellaisena kuin se on. Minä nousen, koska on pakko. Nousen bussiin 32, tervehdin kuljettajaa, se on hyvätapaista, kävelen luokkaan, tervehdin opiskelukavereita, varaan tenttikirjat, käyn luennoilla. On pakko, koska on pakko päästä läpi tentistä ja on pakko valmistua. Teen sen, mitä pitää. Ja lopulta se pelastaa minut. Alan suunnitella. Alan haluta. Hitaasti ja vähän, ei saa ahnehtia, mutta minä ajattelen kaikenlaista. Haluan syödä lounaaksi mieluummin makaronilaatikkoa kuin falafeleja. Haluan jouluvalon. Haluan saunaan. Hykertelen: kävin viime viikolla konsertissa. Ensi viikolla menen teatteriin.

Tänään ystäväni kirjoitti, miten eräs asia kaupassa oli saanut hänet ajattelemaan minua ja tehnyt haikeaksi, kun hän ajatteli, että minä katoan hänen elämästään, hän kaipaa minua. Vaikka hänellä on vaimo ja talo ja kissoja.

Kaikki muut ystävät saavat kadota, mutta Aoda piti pitää. Näin hän sanoi minulle, tämä tosiaan tapahtui. Hän tajusi minun kadonneen, ja hän tarttui minusta kiinni, ja hän vetää minua takaisin elämään.

Sytytin kynttilän pieneen lyhtyyn parvekkeellani. Halusin tehdä niin.

Pian on appelsiinien aika.

Jos kerran saisinkin mennä takaisin

pysähtyä ja muistaa taas

tuntisin paljaan maan ja voisin ihoa koskettaa

Ei yksin voi janoa sammuttaa

Jäljelle vain kaipaus jäi

Kun käännyn katsomaan, näen päivät kadonneet

Kaikki liikkuu eteenpäin

Mitä enää niillä teen, kun yksin tähän jäin

ja kaikki liikkuu eteenpäin

(Tilhet, pajut ja muut: Kaikki liikkuu eteenpäin)

Sopimus Jumalan kanssa

On tämä kuva:

Mies saapuu luokseni kahvilaan, jossa tietää minun kirjoittavan, ja suutelee minua kannettavan tietokoneen ja kahvikuppien yli.

Ja seuraava, voimakkaampi, se on samalta päivältä:

Minä tulen heitä vastaan, kun he ovat hänen uusien, naispuolisten opiskelukavereidensa kanssa ulkona, ja hän suutelee minua. Sellainen teko vähentää mahdollisuuksia löytää niistä naisista tyttöystävää.

Myöhemmin minun on vaikea myöntää itselleni, että niin kävi. Ahdistuneena en pysty tarttumaan tähän yksityiskohtaan, vaan näen ainoastaan merkkejä hänen alkavasta lähdöstään. Mitään muita merkkejä en näe, en näe tänne jätettyjä vaihtosukkia tai pyyntöä tuoda ensi kerralla litra mansikoita. Minä en ymmärrä sitä: ei ihminen pyydä toista tuomaan litraa mansikoita silloin, kun on jättämässä tämän.

Rätisevämmät, jo reunoiltaan hapertuneet kuvat ovat siirtymässä menneisyyteen. Niitä ovat yhdessä nukutut yöt, jaetut sanomalehdet, kauniit sanat ja suudelmat ja lupaukset, sekin tosiasia, että minut on esitelty hänen perheelleen. 

Jos luottaisin elämän jatkuvuuteen, olisin hölmö. Onhan se nähty sata kertaa aiemmin, ettei jatkuvuutta ole, vaan kaikki voi päättyä milloin vain. Ikään kuin jokainen päivä olisi oma linnakkeensa, jossa luottamus ja kiintymys on ansaittava uudelleen. Kuten ystävyyssuhteissa, sen opin jo varhain: on toisia päiviä, jona minun seurani on haluttua, jopa timanttista; ja sitten on toisia päiviä, joina toisten ihmisten läsnäolo häivyttää minut tyystin, eikä ikinä voi tietää ennalta, kumpi päivä on edessä.

Minä elän tällaisten lainalaisuuksien mukaan, koska ne ovat minun elämäni lainalaisuuksia. Ihmisillä on erilaisia rajoituksia, kuten vaurioita, jotka kaventavat elämää. Jokaisella on omansa. Tämä on minun. 

Jos tämä olisi satu, minä sukeltaisin synkkään luolaan merennoidan luokse, ja minä tekisin hänen kanssaan vaihtokaupan: jos hän antaisi minulle tämän, minä antaisin hänelle mitä hän haluaa. Vastineeksi jaloista hän halusi pienen merenneidon äänen. Mitä hän pyytäisi vastineeksi lupauksesta, jota ei petetä? Asiasta, joka säilyy? 

Tämä kipu, jota tunnen. Se on samaa jota pieni merenneito tunsi ottaessaan ensimmäisiä askelia rantahiekalla.

Nyt minä rukoilen Jumalaa, sillä tämä on niin suuri paino, etteivät minun, etteivät yhdenkään elävän ihmisen hartiat kykene sitä kannattelemaan. Keneltä muulta minä pyytäisin? Kukaan ei voi auttaa. Voisin antaa vaikka elimeni tai ruumiinosani, voisin antaa käteni, jos Jumala antaisi minulle tämän. En tiedä, voiko häntä lahjoa, mutta minä yritän, sillä enhän minä muuhunkaan pysty. Minä en pysty muuhun.

Järjetön tosiasia: kaikki on muuttunut. Minä olen muuttunut. Minusta on tullut kerjäläinen. Minä en enää hallitse itseäni enkä minä hallitse elämääni. Minä en enää päätä tästä.

Seuraava kuva: minä kuolen.

It doesn't hurt me

You wanna know how it feels?

You wanna know, know it doesn't hurt me?

You wanna know about a deal I'm making?

You...

It's you and me

And if I only could

I'd make a deal with God

and I'd get him swap our places

Be running up that road

be running up that hill

be running up that building

If I only could

You don't wanna hurt me

but see how deep the bullet lies

Unaware I'm tearing you asunder

Oh, there is thunder in our hearts

Is there so much hate for the ones we love?

Well tell me, we both matter, don't we?

You

It's you and me

It's you and me won't be unhappy

And if I only could

I'd make a deal with God

And I'd get him sway our places

Be running up that road

be running up that hill

be running up that building

If I only could

If I only could

If I only could

If I only could

If I only could...

Elävien kirja

Yritän ajatella konkreettisia asioita, joiden kautta saisin jälleen kosketuksen tähän maailmaan. Se alkaa pienestä. Minä en pysty kirjoittamaan enää, en oikein mistään, joten kirjoitan siitä, mitä näen.

Aloitetaan kylpyhuoneesta.

Peilikaappini. Siellä on seuraavia esineitä: sähköhammasharja, sähköhammasharjan laturi, hammastahna, hammaslanka. Meikinpoistoaine, kasvovesi. Deodorantti. Vanupuikkoja, joita ei saa työntää korvaan, mutta minä työnnän silti, toisinaan. Hiusharja, hiuslenksuja, hiuslakkaakin. On toisarvoisempia esineitä: kuorintavoide, kasvovoide, höylä, höyläysvaahto - miksi sitä kutsutaan, en saa päähäni enää sitä sanaa. Meikkipussi, jossa on seuraavia meikkejä: ripsiväri, eyeliner, kulmakynä, peitevoide, puuteri, useita huulipunia. Meikkipussin vieressä on parfyymi. Käytän parfyymia, koska välitän siitä, miltä tuoksun ihmisten mielestä. Haluan pyrkiä positiiviseen mielikuvaan.

Näistä esineistä useimmat eivät ole aidosti tarpeellisia, mutta minulla on niitä silti. Ajatelkaa sellaista esinettä kuin kuorintavoide, voide, jossa on pieniä hiekanmuruja muistuttavia murusia. Jonain päivänä ihminen on niin vahvasti olemassa, että hän ajattelee kauppareissullaan tai jopa ennen sitä sellaista asiaa kuin kuorintavoide, ajattelee kuollutta solukkoa, josta haluaa eroon. Ajatelkaapa sitä: ihmiselle, joka käyttää kuorintavoidetta, on tärkeää saada kuollut solukko pois, jotta uusi pääsee kasvamaan. Minä olen joskus ollut ihminen, joka on käyttänyt kuorintavoidetta.

Meikeistä en edes jaksaisi aloittaa. On silti totta, että omistan useita huulipunia, vaikka tarvitsisin vain yhden ja tuskinpa oikeasti sitäkään. Minusta on vain hauska vaihdella sävyjä sen mukaan, mikä sopii vaatetukseen. Toisina päivinä olen niin paljon olemassa, että minusta se, minkä väriset huulet minulla on, on jotenkin merkityksellinen asia. Minun psykiatrini kirjoitti B-lausuntoon: huoliteltu ulkoasu, siisti, huulipunaa. Psykiatri on lääkäreistä ainut, joka saa lausunnoissaan kommentoida potilaan ulkonäköä.

Meikit. Niillä on valtavasti suurempi merkitys ihmiselle kokonaisuutena kuin useimmat meistä suostuvat myöntämään. On jopa ihmisiä, joiden mielestä meikit ovat ihmisyydelle pilkkaa, ihmisiä, joiden mielestä olisimme parempia, jos emme värittäisi naamaamme huulipunilla ja muilla. Ne ihmiset eivät ymmärrä, mikä merkitys voi olla sillä, että kun on koko yön valvonut paniikkikohtausten vallassa, aamulla kuitenkin ennen töihin lähtöä sipaisee huuliinsa hiukan vaaleanpunaista. Se vaaleanpunainen sanoo: minä olen vielä täällä, ja minä välitän, edes tästä minä välitän.

Pienessä telineessä lavuaarin alla minulla on kaksi koria. Toisessa on koruja. Toisessa on terveyssiteitä sekä tamponeja. Näistä esineistä voi päätellä, että toisinaan minulla on kuukautiset. Kuukautiset implikoivat kahta asiaa: ensinnäkin minä olen terve, minun kehoni on terve. Anoreksiaa sairastavilla naisilla ei ole kuukautisia. Toinen asia on mutkikkaampi ja järisyttävä: minun kehoni on, ainakin on pääteltävissä, kykenevä tuottamaan lapsia. Tietysti en tiedä, toimiiko kohtuni niin kuin kuuluu ja niin edelleen. Mutta ainakin teoriassa minä olen kykenevä lisääntymään. Se kuvastaa elämää suuremmassa mittakaavassa. Nämä esineet joita olen luetellut ovat lyhytikäisiä ja hetkittäisiä, mutta kuukautissuojien merkitys ulottuu kauemmas. Minulla on kuukautiset, minä voin saada lapsen = minulla on tulevaisuus?

Koukuissa seinällä roikkuu neljä pyyhettä, kaksi isoa ja kaksi pientä. Ne ovat kaikki vaaleanpunaisia muumipyyhkeitä ja ihan kaikki niistä olen saanut lahjaksi. Se on hauska ajatus: läheiseni ovat tienneet minusta asioita. He ovat tienneet, että pidän muumeista, ja uskon jopa, että jotkut ovat tietäneet, että olen pyrkinyt sisustamaan kylpyhuoneeni vaaleanpunaisella. Ja lisäksi: minulla on läheisiä, jotka ovat halunneet antaa minulle lahjan; minulla on läheisiä, jotka ovat miettineet minua, minun syntymäpäivääni esimerkiksi.

Pyyhekoukkujen yläpuolella on lappuja: toisessa lukee vieraat. Täällä ei enää käy vieraita, mutta jos käy, he tietävät, kumpaan pyyhkeeseen pyyhkiä kätensä. Toisessa lapussa lukee minun nimeni. Minulla on nimi. Joskus maistelen nimeäni esimerkiksi suihkussa. Kaksi avotavua, pehmeä alku, ronskimpi lopetus. Se on minun nimeni. Minä olen se henkilö. Toinen iso pyyhe kuuluu miehelle. Jonain päivänä joudun heittämään sen pyykkiin viimeistä kertaa, ja silloin minulle jää vain kolme pyyhettä: oma käsipyyhe, oma kylpypyyhe, sekä käsipyyhe vieraille, joita ei koskaan käy.

Päivittäin käytössä olevia puhdistusaineita säilytän niille tarkoitetussa pikku hyllyssä suihkun vieressä niin kuin kuka tahansa. On arkinen pesusaippua, sitten vähän hienompi, tuoksuva pesusaippua, ja shampoo, ja hoitoaine. Minä omistan myös pesusienen, se on vihreä, sekä pesukukan, joka taas on keltainen. Näitä esineitä kaupassa valitessani olen miettinyt niiden väriä, todennäköisesti, kyllä. Minä haluan keltaisen pesukukan, koska keltainen symboloi useille meistä onnellisuutta. Minä en olisi ostanut valkoista pesukukkaa. Ja ne pesuaineet: niistä ainakin suihkusaippuaa minun on käyttämä joka ainut päivä.

Nämä esineet ankkuroivat minut maailmaan ihmisenä niin kuin kuka tahansa, ihmisenä, jolla on arkensa. On tärkeää tehdä päivittäin seuraavat asiat: käydä suihkussa niin että vähintään nopeasti pesee, ja lisäksi on pestävä hampaat mieluiten kaksi kertaa päivässä. Hiukset on pestävä toisinaan. Nämä toimet ovat asioita, joita tekevät ihmiset, jotka välittävät itsestään. On monia ihmisiä, joille päivittäinen suihku tuottaa vaikeuksia. Jotkut peseytyvät hyvin harvoin, sillä he eivät jaksa, ehkä he eivät pysty, eivätkä he enää välitä. Samasta syystä he jättävät hampaansa harjaamatta.

Tämän vuoksi minä teen itseni kanssa sopimuksen: joka ainoana päivänä minä menen suihkuun, ja olen ylpeä itsestäni; samoin joka päivä minä harjaan hampaat, joka aamu minä taistelen itseni kylpyhuoneeseen ja harjaan hampaat. Tämä kuuluu diilissä niihin osiin, joista ei pidä luistaman. Toisinaan tämä on tehtävä askel askeleelta, pakottaa askel kerrallaan, ensin kylpyhuoneeseen, sitten valo päälle, no eihän valoakaan aina tarvita, kaappi auki, hammasharja, hammasharjan pää, hammastahna, harja suuhun, ja paina nappia, harja alkaa surista. 

Sitten tulee sopimuksen visaisempi osuus: joka päivä, kun poistun kotoani muualle kuin lähikauppaan, minun on laitettava naamaani meikkiä. Vähintään ripsiväriä, mutta kun tapaan ihmisiä, niin myös mieluiten meikkivoidetta ja ainakin huulipunaa. Minulle on aivan sama, vaikka muiden mielestä olisin räjähtäneen näköinen. Kyse ei ole siitä. Kyse ei ole edes kulissista. Jos jollekulle valehtelen, niin valehtelen sitten itselleni. Minä olen siisti, minulla on huoliteltu ulkoasu - vaan ennen muuta: minä olen vieläkin olemassa, nainen joka käyttää huulipunaa.

On tällainen päivä! Niin kauhea päivä, sinä itkit yöllä! Ja tänään sinä laitat huulipunaa!

Minä haluan välittää siitä, vaikken kaikkina päivinä välitä edes siitä, vaikka auto ajaisi päälleni. Mutta jostain on aloitettava. 

Oli minulla ennenkin sydän

Yritän muistella asioita, joita oli ennen. Ennen kesää. Ennen kuin.

Oli ainakin juoksulenkkejä. Puistossa, joskus Ruissalossa. Oli tanssitunteja jumppasalin raidoitetulla lattialla. Minun elämässäni oli kloorinhajuisia hiuksia ja uimahallin kaakelit, ja joskus sukelsin veden alle tietäen, että nousen aivan juuri taas ylös. Vettä on nytkin, mutta jos sukellan, jään sinne. Tämä on selkein ja kiistattomin tosiasia tästä hetkestä elämässäni. Ennen oli juoksulenkkejä, ja nyt ei ole.

Oli kahvihetkiä ja viinilasillisia, minulla oli lounastreffejä, minulla oli paljon ystäviä, joita siedin, halusin kuulla mitä heille kuuluu ja halusin kertoa, mitä minulle kuului. Enää minulle ei kuulu yhtään mitään enkä välitä muista. Tämä on elämäni rumin tosiasia.

Minulla oli vaistoja ja varmuutta. Tiesin, että pystyn pitämään esitelmän isolle yleisölle pelkäämättä yhtään. Tiesin että pystyn ottamaan vastuuta harteilleni ja täyttämään odotukset. Minä tiesin, kuka minä olen ja mihin minä pystyn. Enää en pysty mihinkään. Tämä on tosiasia, joka rajoittaa elämääni kaikkein eniten.

Minulla oli koti. On minulla vieläkin, mutta se on harmaa ja pölyinen ja tiskit tulvivat tiskipöydän yli. Se on nyt vain asunto, jonne minä lukittaudun pois tieltä maailmassa, jossa ihmisillä on omat liikeratansa, joita pitkin he kulkevat toteuttaessaan unelmiaan ja suunnitelmiaan. 

Minulla oli lempivaatteita. Muistan ne. Vahingossa kirpputorilta löydetty keltainen pusero, jonka ostin kun se oli halpa, ja siitä tulikin lempivaate. Samoin kirpputorilta ostetut nahkakengät. Useita somistehuiveja. Kauniita pikkuhousuja. Pehmeitä puuvillapuseroja, hyvin yksinkertaisia mutta siksi niin monipuolisia, sillä ne kävivät minkä kanssa vain. Vaatteita minulla on edelleen paljon, mutta lempivaatteita ei enää ole, vaatteista on tullut arkipäivän välttämättömyyksiä. Pukimiksi minä niitä sanon.

Minulla oli unelmia. Oli toiveita. Oli tarkoitus saada kustannussopimus; oli tarkoitus saada lapsi; oli tarkoitus mennä Amsterdamiin. Voi jopa sanoa, että oli suunnitelmia: oli säästötili, jotta pääsisin ensi vuonna Kiinaan; oli lukujärjestys seuraavalle opintovuodelle; oli lukupiirin jäsenmaksu; oli ilmoittautumislipuke terapiaryhmään. Näitä asioita ei enää ole.

Oli sanoja. Se on kaikkein kipeintä. Oli sanoja, joita pystyin itse kirjoittamaan; minä pystyin kirjoittamaan virkkeen, ja se oli totta. Minä pystyin kirjoittamaan myös virkkeen, joka ei ollut totta mutta jolla sain kiinni katoavaa. Minä pystyin kirjoittamaan elämästä, minä pystyin kirjoittamaan todellisuudesta, minä pystyin kirjoittamaan olemattomasta, minä pystyin kirjoittamaan katoavasta. Enää minä en kirjoita. Sanat ovat mustaa valkoisella. Siinä se.

Nämä asiat ovat vähemmän konkreettisia asioita niin kuin auringonpaiste, jota sitäkin oli joskus, mutta ei ole enää. Säätyyppejä on olemassa useita erilaisia, vaikka ihmisille usein on olemassa vain hyvä sää ja huono sää, ja kuulijan oletetaan näistä laatusanoista jo tietävän, millaisesta säästä on kyse tarkentamatta yhtään, onko kyse autereesta, usvasta, tihkusateesta, rankkasateesta, ukkosmyrskystä,  lumimyrskystä, puhurista, pilvipoudasta, helteestä, pakkasesta, ja vaikka nämä säätyypit ovat useille meistä totta, minulle eivät enää, sillä nekin ovat kadonneet, ja nyt minulla on enää pelkkä sää.

Edellä mainittujen abstraktien asioiden lisäksi minulla oli useita, joskin pieniä, konkreettisia asioita, kuten tuoksukynttilöitä, kukkasia maljakossa, suklaakonvehteja, postikortteja, muistikirjoja, villasukkia, kynsilakkoja, huulipunatarhoja kahvimukeissa. Jotta näitä asioita voi omistaa, on oltava ajatuksia ja haluja, kuten halu lakata kynnet tai laittaa huulipunaa, mutta koska minulla ei ole enää näitä ajatuksia, ei ole myöskään näitä asioita. Toiset ihmiset voivat sanoa: jos sinä takerrut suklaakonvehteihin ja kynsilakkaan, sinun elämäsi ei voi olla kummoista, mutta minä sanon heille: elämä koostuu sellaisista asioista. Elämä on moniselitteinen kokonaisuus, jossa myös kynsilakalla on paikkansa, sillä kynsilakka ilmentää halua olla olemassa ja vaikuttaa todellisuuteen. Mitä sinä itse tekisit elämälläsi, jos sinulla ei olisi pieniä asioita? 

Toiset asiat häviävät elämästä yllättäen ja lopullisesti, kuten ihmiset, jotka hylkäävät tai kenties jopa kuolevat, eikä tällöin hylänneen tai kuolleen ihmisen välillä ole suurta eroa. Toiset ihmiset häipyvät vähitellen, hiipuvat pois, ja niiden poistumisen huomaa yleensä vasta sitten, kun niistä iso osa on jo kadonnut, eikä jäljellejääneeseen pysty enää tarttumaan.

Ehkä kaikkein kipeintä on se, kun asiat ovat huvenneet vasta osittain ja osasia niistä on vielä meidän keskuudessamme. Niin kuin syöpäsairas, joka sairauden uuvuttamana on jo osittain siirtynyt tuonpuoleiseen mutta jonka kipu pitää vielä täällä ja muistuttaa elämästä, jota ei pian enää ole. Kauheinta on epävarmuus: jos katoava asia on vielä täällä, kummalle puolelle se lopulta keinahtaa, sillä välitilaan ei voi ikuisesti jäädä? On menettämisen kipu, joka alkaa siitä, kun ensimmäiset haipumisen merkit ovat havaittavissa. Haipuminen voi kestää miten kauan tahansa, mutta tosiasia on, että todellinen katoaminen tapahtuu.

Tietysti me voimme kysyä, onko mikään tuleva jäämään, voiko miltään asioilta vaatia sitä, että ne jäisivät. Jos juoksulenkit tai huulipuna voivat niin vain kadota, eikö mikä vain muukin katoa?

Elämästäni on kadonnut jo enemmän kuin siihen on jäänyt. Ja koska näin on, on luultavasti aihetta olettaa, että ne loputkin häviävät pian. Se on jo alkanut.

Minä yritän tarttua niihin epätoivoisesti. Minä listaan ne tähän.

Toki on vieläkin tekstiviestejä. Niissä kysytään: Mitä kuuluu? Missä sinä olet? Oletko sinä vielä? - Minä viivyttelen, muotoilen vastausta, mutta sitten menee päiviä, enkä enää uskalla vastata.

On minulla vieläkin koti, kolmekymmentä neliötä kivenheiton päässä kauppatorista. Koti, minun kotini, paikka jossa on henkilön vakituinen osoite on useimmiten paikka, jota se henkilö kutsuu kodiksi.

Kasvot ovat yhä samat, vaikka ei sitä aina uskoisi, kun kylpyhuoneessa katson hammastahnatahraiseen peiliini: minun silmäni, vaikka ne eivät näe enää tulevaisuuteen, minun lasittunut katseeni, minun rohtuneet huuleni, minun harmaat poskeni, minun näppyläinen otsani.

Joitain sellaisiakin asioita on, jotka ovat samoja: esimerkiksi kymmenen sormea ja kymmenen varvasta. Varpaat ovat kiistattomat, kun aamulla pakottaudun kylpyhuoneen kylmille kaakeleille, ja sormetkin, kun etsin valokatkaisijaa. On minulla jalat, kaksi toimivaa, vaikkeivät ne enää juokse. Toimivat sisäelimetkin, esimerkiksi: kaksi keuhkoa ja niiden välissä sydän, mutta enää se ei lyö yhtä määrätietoisesti vaan vaimeammin.

On minulla silti. On kolmekymmentä neliötä, neljänsadanviidenkymmenen euron edestä. Parketti, huonekaluja, kahvinkeitin. On perhe: kuusikulmio, josta minä olen yksi kulma, jota ilman kuusikulmio ei olisi kuusikulmio vaan jotain muuta. Ja koska minulla on keho, joka toimii, minulla on periaatteessa mahdollisuudet mihin vain, vaikka pää onkin minun ulottumattomissani. 

Ja ennen muuta: minulla on nainen. Sisäelimet, sormet, suu, silmät, sydän. Se nainen olen minä, ja minä katson, kun hän luisuu pois, jättää hitaasti jäähyväisiä. Myös nainen on alkanut kadota. Minä en haluaisi menettää häntäkin, hän on ainut asia, jonka vuoksi minä elän. Olen aina voinut luottaa häneen ja siksi pelkään, että hän muuttuu epäluotettavaksi ja että hänkin hylkää minut, eikä minulle jää enää ketään.

Jos menetän naisen, olen menettänyt ihan kaiken, ja sitten minä kuolen.

Minun elämäni, minä ajattelen sairaalan sängyssä. Minun elämäni. 

Oli minulla ennenkin sydän.

Anna mulle vielä uusia kuvia

iloa ja tuoreuden tuntua

peilikirkkaita vesiä

niin tyyniä että uskaltaa pärskiä

Anna minulle vielä uusia kertoja

murheita, toisia kohteita

kahleista kasvava maa

niin puhdas että tahria saa

(M: Lampi)

Äiti

Äiti, nosta minut taas lattialta. Ota syliin ja käske laskea kymmeneen.

Äiti. Minä tarvitsen sinua nyt. Minulla on itseni ja vain itseni, mutta se ei enää riitä. En pysty tähän yksin, en enää. Ehkä joskus vielä olenkin, mutta nyt minä olen nöyrtynyt ja tunnustanut vajavaisuuteni. Minä olen jälleen lapsi, minä olen sinun lapsesi.

Äiti, minä olen rikki, minä olen sekaisin ja minä olen koskettanut pohjaa, enkä minä, äiti, jaksa aloittaa enää alusta. Kuinka monta kertaa oikein voi aloittaa alusta? Äiti, minä sairastuin taas. Äiti, minä haluan hypätä ikkunasta, ja sinä olet ainoa syy, minkä vuoksi en sitä tee.

Äiti, kaikista ihmisistä juuri sinä saavut silloin paikalle, nostat minut lattialta, puet, viet minut päivystykseen, missä minut lääkitään ja lähetetään sairaalaan, ja sinnekin sinä tulet minun kanssani. Ja vaikka minä olen kuin sinun äitisi, se ei haittaa sinua. Äidit eivät ole ihmisiä, he ovat äitejä, ja vaikka se on raskasta, se on ällistyttävän yksinkertaista.

Ja äiti, kun sinä sairaalasta tuot minut kotiin, minä annan peitellä itseni sänkyyn kuin lapsen, koska lapsi minä olen, sinun lapsesi, lapsi, kaiken sen hoivan tarpeessa, eikä minun tarvitse todistella, selittää eikä korvata, enkä minä todistele tai selitä enkä kenties korvaakaan, koska en pysty siihen, eikä minun tarvitse pystyä. Korvaa se lapsellesi, sitten kun olet itse äiti, sinä sanot, sitten kun itsekin olen huolenpidossa ja kärsivällisyydessä ehtymätön. Keität teen, lämmität saunan, viet terassille kuuntelemaan linnunlaulua, jotta muistaisin olevani elävä.

Äiti, puupino, sauna, uimahalli, kirjasto, kesäkeittiö, trampoliini, sinun tekemäsi villasukat, lankavanoja olohuoneen lattialla, meidän sotkuinen kotimme, minun rautasänkyni, jonka sinä petasit, ja jalkapalloa myöhään televisiosta, minä olen kotona.

Äiti, muistatko, kun lapsena halusin aina hyppiä vesilätäköissä? Minulla oli punaiset kumisaappaat, joissa oli elefantin kuva. Ne saappaat ovat vieläkin tallella, koska et raski heittää niitä pois.

Äiti, minä olen vieläkin se tyttö.

Äiti, muistatko, kun tulit hakemaan minut koulusta, kun oli kauhea sadepäivä? Olin seitsemän. Kumisaappaat eivät enää mahtuneet silloin. Me jäimme lopulta tunneliin pitämään sadetta. Minä säälin sisiliskoa, joka melkein huuhtoutui veden voimasta viemärikaivoon.

Äiti, minä olen vieläkin se tyttö.

Äiti, muistatko, kun minä tulin koulusta itkien kotiin?

Äiti, minä olen se tyttö, vieläkin.

Mother looking at me

Tell me what do you see

Yes, I've lost my mind

Daddy looking at me

Will I ever be free?

Have I crossed the line?

En pysty kirjoittamaan.

Luen vanhoja tekstejäni ja mietin, olenko minä oikeasti kirjoittanut ne. Vaikka blogitekstitkin ovat vain harrastelua enkä näe niiden eteen yhtä paljon vaivaa kuin proosani eteen, monet niistä ovat yllättävän koherentteja ja niissä on jopa ajatuksia. Se on hämmentävää.

Mutta nyt tekstiä ei tule, ei proosaa, ei blogitekstejä, eikä edes yksityisiä päiväkirjamerkintöjä. WhatsAppissakaan en jaksa kirjoittaa kenellekään. Olen aloittanut kymmeniä blogitekstejä, jotka odottavat viimeistelyään. Olen kirjoittanut menettämisen pelosta ja siitä, miten väkivalta ei koskaan lopu vaikka olisikin ehkä loppunut, koska jälkipuinti on vielä pidempi. Olen kirjoittanut yhdestä päättyneestä ihmissuhteesta ja toisesta alkaneesta. Mutta kaikki on liian toteavaa, missään ei ole syvyyttä, ajatukset ovat latteita eivätkä kovin kiinnostavia. En pysty tähän.

Minä olen niin tyhjä ja tuijotan seiniä enkä ajattele enää mitään. Vihaan itseäni. Ja on kaunein kesä. En enää tiedä mikä on hätänä. Lääkitykseni on vaihdettu, Cipralex Brintellixiin ja Mirtazapin Ketipinoriin. Nekö minut ovat pilanneet. Siitäkin voisin kirjoittaa, mielialalääkkeistä ja niiden tarpeellisuudesta. Mutta en pysty.

Elossa ollaan, enemmän tai vähemmän. Mutta kirjoittamaan en pysty.