Viestejä keholta mielelle

Palasin vanhoihin päiväkirjoihini, tällä kertaa lähemmäs menneisyyteen eli vuoteen 2013. Sinä vuonna kaikki tämä alkoi, ja sinä vuonna myös romahdin.

Vain puoli kuukautta ennen romahdusta, elokuun 17., olen tehnyt kirjaan listan:

Elämäntapamuutos

• ryhdy vegaaniksi (osta soijatuotteita, Yosaa, tuoreita kasviksia)
• syö enemmän hedelmiä ja marjoja
• herää jo klo 6
• joogaa joka ilta ja aamu
• aamuisin lenkille
• pese hampaat 3 krt/päivä
• lue korkeakirjallisuutta
• hanki uusi hiustyyli
• meikkaa voimakkaammin
• osta koruja ja somisteita
• käy treffeillä aina kun voit
• hymyile useammin
• aloita uusi kieli, esim. ranska
• kirjoita joka päivä 1000 sanaa
• tähtää tänä vuonna 70 opintopisteeseen

Tuijotan listaa aivan pöyristyneenä. Mikä on ollut sen tarkoitus, mihin olen sillä pyrkinyt, mistä ajatus siihen on kummunnut? Keksin joitakin syitä. Olen joko aavistellut romahduksen olevan lähellä ja tehnyt kaiken pelastaakseni itseni. Tai sitten olen kuvitellut, että kaikki on hyvin, ja yrittänyt kaikin keinoin todistella sitä itselleni. Todennäköisesti olen myös yrittänyt luoda itsestäni kiiltokuvaa, maailmanparantajaa, joka ei syö mitään eläinkunnan tuotteita, lukee vain nobelisteja ja klassikoita, on liikunnallinen ja kaunis ja miesten haluama. Ahkera ja tyytyväinen, menevä. Onnellinen, ihailtava. Jota ei mikään paina, joka jaksaa vaan. Halusin aina olla sellainen ihminen, sellainen joka tekee ja menee ja jolla on aina energiaa.

Päiväkirjassani on siltä ajalta jonkin verran "todistusaineistoa". Olen tosiaan herännyt kuudelta, tosiaan lenkkeillyt ja joogannut. Olen tosiaan syönyt lähes täysin kasviperäistä ravintoa, mitä nyt joskus juustosalaattia, kun en ole ehtinyt lounaalle yliopistonmäen kahvilaa kauemmas. Söin terveellisesti, mutta tajuamatta, etten saa ruuasta riittävästi energiaa. (Ja ei, tarkoitukseni ei ollut laihduttaa.) Mikä ehkä pelottavinta, olen tosiaan tapaillut yhtenään uusia miehiä, lähinnä netin kautta. Paljon myös sellaisia, joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä tai mitään oikeaa puhuttavaa. Olen ollut kohtelias ja tyhmä. Olen kirjoittanut päiväkirjaan päivistä, joina olen lähtenyt kahdeksalta kotoa ja palannut kello kahdeksan illalla. Olen tavannut ihmisiä, joista en pidä. On ollut teekupillisia ja viinilasillisia joka ilta. Väsymyksesta huolimatta pakottauduin joka ilta lukemaan milloin Herta Mülleria, milloin Virginia Woolfia. Ja sitten heräsin kuudelta vain, jotta en nukkuisi liikaa, helvetin idiootti. 

Ja sitten romahdin.

Se oli syyskuun kymmenes. Aamun ensimmäinen luento oli ollut kello 8.30, muistan sen vielä, se oli äänneoppia. Vielä klo 16 alkaisi ruotsin kurssi, jonka ajattelin käydä, jotta pärjäisin hyvin virkamiesruotsin kokeessa. Se kurssi oli ehtinyt vain nimenhuutoon, kun sain paniikkikohtauksen ja pakenin ulos. Itkin koko matkan kotiin, ja sängyssä sinä iltana mietin vain, miten tästä jatkan eteenpäin. Olin sopinut kaverini kanssa, että menen vielä klo 20 tapaamaan uusia vaihto-oppilaita eräisiin juhliin, mutta olin niin loppu, etten edes tajunnut ilmoittaa, etten nyt tulekaan.

Tietysti voi kysyä, että eikö ole terveellistä syödä kasvispainotteisesti ja paljon tuoretta ja liikkua joka päivä. Totta kai on. Tosin ei silloin, jos se on pois muulta hyvinvoinnilta. Eikä terveellisesti - tai vegaanisesti - syöminen tarkoita, että pitäisi olla koko ajan nälässä.

Sen sijaan, että olisin kuunnellut itseäni ja kehoni viestejä, säntäilin sinne tänne päättömäksi. Ehkäpä juuri siksi, etten joutuisi pysähtymään ja miettimään, tajuamaan, miten paha on olla? Hyväksymään, että mieltäni painaa. Kyseenalaistamaan tilanteeni. Ymmärtäämään, että paniikkikohtaukset eivät ole mikään juttu, joka kuuluu elämään joka helvetin viikko. En väitä olleeni maaninen, ei se ollut sellaista, se oli täysin suunniteltua ja laskelmoitua. Suoritin elämää, onnellisuudesta viis.

Olen viimeisen kahden viikon aikana kuunnellut kehoni viestejä hyvin tarkkaavaisena, ja siksi olenkin voinut aika hyvin. Eteenpäin minua on auttanut ns. mielenterveyden käsi, jossa on hyvinvoinnin kannalta tärkeitä juttuja joka sormelle. Päivittäin mietin, onko jokainen sormi kunnossa. Jos ei ole, se sormi otetaan pois pelistä. Jäljelle jääneillä sormilla yritetään kirjoittaa oma nimi. Se kuvastaa sitä, miten vaikeaa on jaksaa, jos ei syö ja nuku hyvin.

Kuunnelkaa itseänne. Jos väsyttää, levätkää. Jos tanssituttaa, tanssikaa. Jos on nälkä, syökää, ja syökää ravitsevasti. Keho on äärimmäisen viisas. Se kyllä tietää, mikä on hyväksi, joten uskokaa sitä.

Ps. Aiheellinen kirjoitus fitness-buumista ja itsensä rääkkäämisestä tässä. 

Mun elämä - milloin siitä tuli näin hirveä?

Liian kovaa radio soi

Anna lantion pyörii

huuda oh-oh-oh

Kaikki murheet poistaa

kunnon rock 'n' roll show

Ehkä tänään sun olo alkaa helpottua

Ehkä tapaat jonkun, joka rakastaa sua

Tai ehkä en

- Maija Vilkkumaa

Mukavaa viikonloppua!

- Aoda

Vaikka osaankin tämän juonen ulkoa, opetusta en vain muista

Mitä kauemmin tämä suhde jatkuu, sitä enemmän oivallan siitä, miten käsittämätön suhteeni miehiin on. Ja miten hauras onkaan luottamus. Ja miten sekaisin on pää.

Oletukseni on, kun soitan tai tekstaan miehelle, että hän ei vastaa.

Sitten olen ihmeissäni, kun hän vastaakin. Ja kun hän sanookin, että joo, nähdään vaan tänään. Ja että hän pitää lupauksensa.

Tai että kun hän sanoo, ettei ehdi nähdä tänään, hän onkin oikeasti kuoroharjoituksissa tai lukemassa tenttiin. Että hän ei keksikään tekosyytä olla näkemättä, vaan jos hän ei ehdi luokseni, hänellä on siihen syy.

Tai jos hän on vain väsynyt eikä jaksa nähdä, hän sanoo senkin.

Jaakko ei vastannut viesteihin, ei soittanut takaisin, perui tapaamisia viime hetkellä, unohti tai "unohti" sovitun tai keksi syitä, joiden takia ei ehdi. Sen vuoksi odotan, että miehet yleensä valehtelevat tai jättävät noin vain vastaamatta, eikä se vaivaa heitä, vaikka se vaivaa minua. Olen vihainen myös itselleni, kun olen antanut yhden miehen pilata luottamukseni myös muihin.

Minulla on turvallinen olo miesystäväni kanssa. Hänen seurassaan voin hyvin enkä pelkää mitään. Erossa kyllä pelkään. Luulin koko tätä juttua pelkäksi laastariksi tai tilkkeeksi särkyneen sydämen ja tosirakkauden väliin, mutta nyt olen kiintynyt jo pelottavasti. Oloni oli turvallisempi, kun ajattelin - kuvittelin - olevani suhteessa vain läpikulkumatkalla. Mutta enkö minä juuri kiinny ihmisiin? Ehdin hädin tuskin ajatella suhteen mahdollista loppua, kun jo menen niin tolaltani, että on pakko keskittyä omaan hengitykseen. Kasaan itseäni elämässä uudelle pohjalle, mutta entä, jos se(kin) pohja vielä romahtaa, minne minä sitten putoan? Menenkö yhtä sekaisin kuin Jaakon jälkeen?

Miten voin ikinä, ikinä luottaa siihen, ettei kumppanini vain yhtäkkiä käännä selkäänsä selittämättä? Miten voin ikinä antaa itseni tehdä virheen tai olla virheellinen ja luottaa silti siihen, että saan anteeksi, ettei minua hylätä? Ja miten minä kerta toisensa jälkeen kasaan - jaksan katsata - itseni pirstaleet taas jotenkuten yhdeksi, niin että voin jatkaa elämää? Miksi teen saman virheen aika uudelleen, miksi yritän luottaa?

Tosiasia on myös, että olen tosi mustasukkainen, vaikken sitä tahtoisi myöntää. Kukapa tahtoisi? En edes usko, että se on kenellekään mikään ihme. Oikeastaan on vaikeaa luottaa, ettei kumppanini olisi toisten naisten kanssa samaan aikaan kun on minun kanssani. Tavallaan se on kuin itsestäänselvyys, että hän hakeutuu toisten naisten seuraan ja ehkä etsii jatkuvasti uutta. Pohdin nuorena päiväkirjaani, että ehkä voisin sitten hyväksyä sen. Voisinko olla hyväksymättä, jos en tahdo olla koko elämääni yksin? Ja voisinhan itsekin olla samaan aikaan toisten kanssa, kuin lievittääkseni alemmuudentunnettani. Se tuntuu vastenmieliseltä, mutta välttämättömältä. Lopulta herään omiin ajatuksiini kiukkuisena. Miksi antaisin itselleni tehdä niin, ja miksi alentuisin itse samaan? En ikimaailmassa pettäisi ihmistä, jota rakastan - miksi hänkään pettäisi minua? Eikö missään mahdollisesti ole miestä, jolle minä ja vain minä riittäisin? Pettäisikö mies kuin mies, jos mahdollisuuden saisi? Häpeämättä? Häikäilemättä? Niinköhän.

Mutta sitten taas. Entä sitten kun tulee keski-ikä, vanhuus, entä jos lapset synnytettyäni lihon ja löystyn? Muutun kireäksi, olen epähaluttava? Miehet keskustelupalstoilla kehuskelevat, miten kyllä jättävät vaimonsa, jos ne rupsahtavat ja lihovat muodottomiksi. Etteivät kestä katsella. Ja moni sanoo, ettei jaksaisi naista, jolla on huono itsetunto tai mielenterveysongelmia, että he haluavat iloisen ja reippaan naisen. Ja sitten on ne kaikki vaatimukset sängyssä, että onhan nainen tarpeeksi tiukka ja karvaton, onhan hänellä pyöreä mutta terhakka peppu ja kauniit rinnat ja eihän vain ole selluliittia eikä raskausarpia, onhan hän notkea ja taipuvainen asentoon kuin asentoon, osaahan hän varmasti olla valmis mihin vain vaatimatta itselleen mitään vastaan. Entä jos en täytä näitä vaatimuksia? Entä jos täytän osan, mutta aina en jaksa? Entä jos - kun - en jaksa olla iloinen ja reipas enkä lähteä lenkille? Entä jos itkettää? Entä jos mies saisi joskus tietää, että olen viillellyt itseäni?

Voisin taistella vastaan, mennä kauneusleikkaukseen ja laihduttaa koko ajan, harjoitella akrobaattisia seksiasentoja, mutta suostuisinko sellaiseen vain, jotta minua ei jätettäisi? Mutta olisiko se ainut mahdollisuus? Olisiko miehellä kuin miehellä varaa valita, minkä näköinen nainen heille on riittävä?

Vaikka minä pitäisin kehostani, niin riittäisikö se muille?

Miesystäväni, ja ehkä moni muukin mies, joka tätä lukee, pöyristyisi ja pöyristyy tällaisesta tekstistä. Eiväthän kaikki miehet tällaisia vaadi, eivätkä he olisi ikinä valmiita vaihtamaan rakasta vaimoa  tai tyttöystävää pois. Tiedän sen itsekin oikeasti. Mutta näin minä kaiken koen, kaiken sen, mitä minulle on joskus uskoteltu, silloin, kun olin valmis ottamaan vastaan ja itseeni kaikki muiden neuvot siitä, millainen minun on oltava ollakseni haluttava, hyvä ja kelpo. Tietäen, etten kelpaisi kenellekään kuin täydellisenä. Mutta kun en kykene täydellisyyteen, en jaksa tavoitella sitä, en ehdi, ellen luovu intohimoistani. Mitkä ovat vaihtoehtoni?

Miesystäväni kanssa oloni on kuitenkin turvallinen. Häntä kiinnostaa se, mitä on pääni sisällä, hän ei ole koskaan sanonut pahaa sanaa ulkonäöstäni. Itse asiassa ainut kommentti, jonka hän on koskaan sanonut ulkonäöstäni, kuuluu näin: "Sä olet jotenkin tosi nätti tänään."

Hän sanoi sen, kun tulimme saunasta. Olin meikittä, tukka sekaisin, täysin luonnollisena.

Maailma muuttuu kauniimmaksi niin, kun se on meidän

Makuuhuoneeni valtavasta ikkunasta ei näy muuta kuin taivas, kun makaa sängyssä. Iltaisin katselen tähtiä ja lentokoneiden valoja. Tänä aamuna auringonnousu oli erityisen kaunis. Taivaanranta värjäytyi purppuraiseksi, sitten kaikki alkoi vaaleta. Makasin herättyäni vuoteessa tarpeettomana ja rauhassa ja katselin lintuja, jotka liitivät taivasta pitkin vapaina. Tietämättä ehkä minne mennä ja silti välittämättä siitä. Ajattelin, että taivas on maailman kansi ja me ihmiset jotenkin suojassa sen kannen alla täällä, tähyilemässä avaruuteen.

Linnut ovat varmaan sekaisin, ajattelin, eilen talitintit yrittivät viritellä laulua, vaikka teknisesti vielä on talvi. Sunnuntai oli kirkas, kuulas ja kirpeä talvipäivä, eilen taas oli kevät. Ilmassa tuntuukin keväältä, vaikka on vasta helmikuu. Kun pääsin ulos, teki mieli hiukan tanssahdella. Kävin ostamassa evästä ja istuin kirjaston portaille syömään. En ollut juuri silloin surullinen. Oikeastaan elämä oli yksinkertaista, oli mukavan lämmin ilma, auringonpaistetta, porkkanapiirakoita ja omenia ja selän takana rakennus, josta voisin kantaa ilmaiseksi kirjoja kotiin.

Eilen istuin kahvilassa ystävieni kanssa. Join teetä kupista, jossa ei ollut ollenkaan korvaa, pitelin käsiäni sen ympärillä ja se lämmitti minua. Tee tuoksui, ympäristön äänet katosivat.

Ystäväni kysyi eilen, miten minulla ja miesystävälläni menee. Sanoin: "Ei mitenkään erityisesti. Mutta olen onnellinen." Sanat vain putosivat suustani ykskaks ja ne lämmittivät minua kuin höyryävä appelsiinirooibostee. Siinä hetkessä ne olivat jopa totta, koska hetki oli oikein hyvä ja huoleton. Ajatus onnellisuudesta kutkutti mieltäni eikä päästänyt irti edes silloin, kun jo kävin nukkumaan ikkunasta kurkkivan tähtitaivaan alle. En ajatellut, että joidenkin vuosien päästä olisin jo kuollut. Sen sijaan ajattelin, että voisin nyt olla, mutta onneksi en ole.

En ehkä pelkääkään, en ainakaan niin paljon kuin sitä luulisi. En pelkää, että mies lähtisi pois. Enkä ymmärrä sitä. Viikonloppuna kävelimme Linnan ympäri, katselimme sulavan lumen aiheuttamia pikku puroja, jotka valuivat asvaltin raoissa, liukastelimme, näimme hevosen. Aurinko paistoi, enkä toivonut mitään muuta.

Tänään olin ystäväni tupareissa, söimme juustokakkua ja hedelmäsalaattia ja suolatikkuja ja juttelimme, takana kissa hääräili omiaan, rapsutti raapimispuuta. Tuikut paloivat, kello unohtui.

Tahdon uskoa, että asiat tapahtuvat syystä, kerroin. Se on asia, josta puhutaan kynttilänvalossa muuten hämärässä keittiössä. Että jos tulee katastrofi, sillä on syynsä, se ehkä ohjaa johonkin toiseen suuntaan, joka päätyy hyvään. Tahdon uskoa niin, ehkä vain lohdun vuoksi. En pidä sattumista, en pidä siitä, että tietyt ihmiset ovat elämässäni vain siksi, tai että kukin törmää rakastettuunsa vain siksi, tai menettää rakastettunsa vain siksi.

Myöhemmin istuin melkein tyhjässä bussissa uuden ystäväni kanssa, puhuimme rakastumisesta, ja toivoin, että se bussimatka olisi kestänyt ikuisesti. Mikä onkaan parempi tilanne uskoutua uudelle ystävälle menneistä ja tulleista rakkauksistaan ja särjetyistä ja korjatuista sydämistä kuin lämmin bussi eräänä yönä helmikuussa?

Haluatko sinä lapsia, hän kysyi. Nyökkäsin empimättä. Jos minulla ei ole miestä, hankin lapsen omin keinoin, sanoin asiasta varmana. Sekin tuntui hyvältä: olla varma jostain mitä haluaa. Ja puhua asiasta kuin se olisi osa tulevaisuutta, huolehtimatta hetkeäkään, onko edes kykenevä saamaan lasta.

Haluan monia asioita. Kirjahyllyjä ja korkokenkiä. Avaimia ja suunnitelmia. Miehen ja lapsia. Tanssia ja heittäytymistä. Muistoja ja päiväkirjoja. Lisää tarinoita, lisää iltoja, lisää ystäviä, joiden kanssa syödä juustokakkua. Haluan haluta. Haluan pois tilasta, jossa odotan vain päivän ja hetken menevän ohi.

Olenko onnellinen? Voiko niin olla? Voisiko niin olla? Ei ehkä nyt, mutta joskus. Voisinko saada edes uskoa siihen? Voisinko saada lisää näitä huolettomia iltoja, joina tärkeintä on tee ja ystävät, ja kaikki muu on silloin vähemmän tärkeää?

On kaunis lauantai-ilta,

hän tanssii ja musiikki soi

On arki kaukaista unta

Otan irti minkä voin

Ja hetkeksi herää tunne:

tapahtua voi mitä vaan

mutta harvemmin kuitenkaan

planeetat suistuvat radoiltaan

Kiitos.

- Aoda

Et tahtoisi satuttaa, mutta huomaatko, miten syvällä luoti on?

Tuntuu vaikealta olla osa ryhmää, jossa saa niin hyvää kohtelua. Torstaisin kokoontuvassa ohjatussa yli 20-vuotiaiden naisten ryhmässä me puhumme toisistamme paljon hyvää. Miten kaikki ovat niin rohkeita, kauniita ja rakastettavia. Joka kerta ryhmässä ja sen jälkeen kysyn itseltäni, olenko sen kaiken arvoinen. Se tunne valtaa minut jo silloin, kun käyn makaamaan jumppa-alustalle alkurentoutukseen. Pelkkä huone, sen kattoon kiinnitetyt koristeet ja pikku lamput saavat pääni sekaisin: mitä minä tässä ryhmässä teen, ansaitsenko minä muka mitään tästä?

On paljon helpompaa puhua hyvää muista kuin itsestään. Ylipäätään tuntuu, että on hyväksyttävämpää puhua itsestään pahaa kuin hyvää. 

En osaa käsitellä niin hyvää kohtelua. Simple as that. Odotan jatkuvasti sitä hetkeä, kun kaikki he tajuavat, miten huono olen. Yksi heistä on jo huomannut sen, hän ei enää halaa minua. Kysyin terapeutilta, kannattaisiko minun lähteä ryhmästä - samahan se on, eristänkö itse itseni vai eristävätkö muut minut.

Älä helvetissä lähde, terapeutti sanoi.

Jos lähtisin itse, minua ei nöyryytettäisi. Se tekisi tilanteesta erilaisen. Ja helpompaa olisi luopua nyt kun ei vielä ole kiintynyt niin kovin. Kun ei ole vielä luottamusta, joka rikkoa.

Puhuessani ryhmän aiheuttamasta ahdistuksesta huomasin meneväni itsesyytöksestä toiseen. Ajatteletteko te nyt, etten pidä teistä, loukkannutteko, kun en luota teihin. Tuntuu, että sanonpa niin tai näin, sanon jotenkin väärin. Mitä sitten tapahtuu, kun mokaan? kysyin. Voiko tässä ryhmässä muka mokata, yksi ryhmäläinen kysyi. En osannut vastata. Kun itse teen virheen, se on niin erilaista kuin jos sen virheen tekee joku muu. Se on aina vakavampaa. Se on salakavalaa. Se on anteeksiantamatonta.

Joskus ei edes tarvita virhettä, jotta ihmiset kääntäisivät selkänsä. On vain epäsuotuisa tilanne, ehkä tilanne, jossa minusta ei ole ihmiselle mitään hyötyä, eikä hän näe syytä kohtella hyvin. Sekin on niin masentavaa, siis tajuta, että on ystävä ja merkityksellinen vain ollessaan muille hyödyksi. Väline. Ehkä se sitten on minun tarkoitukseni, tai ehkä teen siitä tarkoituksen itselleni. Välillä taas olen vihainen, etten saa selitystä selän kääntämiselle, ettei kukaan määrittele virheitäni. Jään aina ymmälleni.

Toisaalta aika moni väsyy siihen, etten luota. Vaikutan kiittämättömältä. Ei auta kuin hymyillä, vaikka sisällä kalvaa pelko ja merkityksettömyyden tunne. 

Ja sitten taas toisaalta haluan pitää kynsin hampain kiinni niistä ihmisistä, joilla on minulle merkitystä, niistä, jotka kohtelevat minua hyvin. Kunpa vain voisin luottaa siihen, että olen riittävän hyvä heille. Kunpa saisin mittarin, joka näyttäisi, mikä on tarpeeksi, riittävää ja hyvää. Toistaiseksi vain virheettömyys on riittävän hyvä.

It doesn't hurt me

You wanna know how it feels?

You wanna know, know that it doesn't hurt me?

You wanna know about the deal I'm making?

You be running up that hill

You and me be running up that hill

And if I only could

make a deal with God

and get him swap our places

Be running up that road,

be running up that hill,

be running up that building

If I only could, oh

You don't want to hurt me,

but see how deep the bullet lies

Unaware that I'm tearing you asunder

There is thunder in our hearts, baby

Why so much hate for the ones we love?

Tell me, we both matter, don't we?

You, be running up that hill

You and me, be running up that hill

You and me won't be unhappy

And if I only could

make a deal with God

and get Him swap our places

Be running up that road,

be running up that hill,

be running up that building

If I only could...

(Kate Bush: Running up That Hill)

Kyllähän minä elämää rakastan.

En vain juuri tätä elämää.

Sotken huoneet ja kaapit ja votkaa samppanjaan

En jaksa enää nousta sängystä. Sinne jääminen vaikeuttaa nousemista entisestään, mutten voi sille mitään. Kun nukkuu koko päivän, aika kuluu huomaamatta kohti seuraavaa päivää, jonka odotan yhtä lailla menevän ohi. Huomenna alkaa koulu, mutta minulla ei ole luentoja, pelkkiä kirjatenttejä. Yhtä hyvin voin jäädä makaamaan, eikö vain?

Peseydyin aamulla suihkuseinäni suojissa. Kehoa pitkin valunut vesi muistutti, että olen edelleen hengissä.

Eikä mitään ole tapahtunut. Vai onko?

Sain paniikkikohtauksen kesken seksin. Siinä ei auttanut kuin rimpuilla irti, kammeta ylös ja paeta kylpyhuoneeseen. Lamppujen keinovalossa tuijotin kuvaani peilistä ja mietin: miten selittää toiselle, jos ei voi selittää itselleen?

En ole saanut paniikkikohtausta aikoihin. Miksi sitten siinä tilanteessa?

Halogeenivaloissa kuka vain näyttää kauhealta, eivätkä ne valot valehtele: ne näyttävät, miten väsynyt olen. Väsynyt ja lopussa.

Mikä helvetti sua vaivaa, odotin miehen huutavan, niin kuin kuka tahansa huutaisi minulle, kun teen virheen. Mutta hän kysyikin: mikä on hullusti?

Masentunutta kuuluu kuulemma tukea. Mutta mitä se tuki tarkoittaisi? Että joku tulisi tänne, kun olen pohjalla ja näkisi alennustilani? Kävisi puolestani kaupassa? Silittelisi tukkaa? Repisi minut sängystä? Olisi vain? Kuuntelisi? Keittelisi vähän teetä? Miten minä voisin päästää jonkun lähelle niin arassa tilanteessa? Sellainen olisi toisella ase joskus tulevaisuudessa. Enkä minä pystyisi tekemään vastapalvelustakaan. Olisi minulla ihmisiä, joille soittaa, mutta kehtaisinko vaivata ja huolestuttaa. Perhe luulee, että pärjään hyvin. Paskat pärjään. Enkä tätä kirjoittaessanikaan jaksa ajatella, mitä joku muu ehkä ajattelee minusta. Itsesäälinen paskakasa. Aivan sama.

Tänään piti mennä elokuviin, mutta en jaksanut. Ystäväni joutui sairaalaan, ja minä olisin voinut mennä hänen mukaansa, mutta en pystynyt. Olen kauhea. Odotan heidän suuttumustaan, kiukkua, siitä miten petän luottamuksen ja olen huono ystävä. Loin päähän itselleni pakon. Pakko mennä, pakko auttaa, pakko jaksaa. Sitten väsyin. Ja lukitsin varmuuslukon ja suljin puhelimen. Kunpa joku näkisi virheitteni lävitse edes hyvän aikomuksen, hyvän tahdon, hyvän yrityksen. Mutta aina minä mokaan, lähtökohtaisesti, alusta loppuun. Olen huonon omantuntoni vanki. Vihaan itseäni, pelkään itseäni, pelkään muita, pelkään elämää. Kipua en pelkää.

Voisi edes viillellä, mutta ei voi, koska joku näkee minut säännöllisesti alasti. Tuntemattomista en välitä, ehkä en ystävistäkään, mutta mies. En halua lastata hänen päälleen taakkaa, hän ei jaksaisi sitä. Ammattinsa puolesta hän ehkä jopa pakottaisi johonkin hoitoon. 

Kaiken lisäksi täällä on ihan kauhea sotku. Induktioliesi on täynnä roiskeita, se pitäisi jaksaa pestä jos aikoo laittaa ruokaa. Tiskejä on pitkin pöytää, mysli ja mustikkajukurtti juuttuneet lautasten reunoihin. Kahvikupin renkaita kaikilla pöydillä. Tenttimateriaalit avaamatta. Analyysi kuukauden myöhässä. Käännöskurssin tehtävät palauttamatta. Mainoksia pitkin eteistä, koska en jaksa korjata niitä pois. Kun kerran olen kotona enkä edes tee koulujuttuja, miksen voisi yhtä hyvin siivota?

Elän maitorahkalla, hapankorpuilla ja säilykehedelmillä. Periaatteessa voisi lopettaa syömisen, eihän nukkuminen vie juuri energiaa.

Eilen täällä kyllä kävi ystäviä. Katoin pöydän, ostin keksejä, keittelin teetä, sitten notkuin heidän kanssaan keittiössä. Mutta elokuviin? Ulos kahville? Kävelylle? Ei todellakaan. Nyt ihmiset ovat poissa, käytetyt teepussit edelleen pöydällä poltettujen kynttilänraatojen keskellä. Ne ovat minulle muisto siitä, että olen tehnyt jotain tässä jonain päivänä.

Tänään ajattelin: Kunpa olisi edes se kylpyamme. Olin tottunut itkemään siellä. Se oli pakopaikka maailmasta. Suihkuverhon takana olin turvassa.

Suihkun alla katselin kirkasta halogeenivaloa katossa. Kaakeleiden keskellä silmät punertaen suu kuivana. Vesi on lämmintä ja lohduttavaa. Täällä ollaan, elossa, siinä ja siinä. Mitä nyt kuuluu tehdä?

Kuivata? Pukea? Keittää kahvia? Syödä jotain (joka on lämmintä ja monipuolista)? Meikata, laittaa tukka, mennä ulos, kaupunkiin, ostaa huulipuna ja maitokahvi ja naistenlehti, hymyillä, olla iloinen? Tehdä asiat ja siinä se? Eikä ensin taistella itseään suihkuun, sitten keittiöön, sitten vaatekaapille, sitten ulos. Taistella selvitäkseen päivästä, taistella päivästä toiseen.

En tiedä, kuinka kauan kestän. Olen kestänyt jo aika kauan, mutta kyllähän se taas loppuu.

What it is and where it stops nobody knows
You gave me a life I never chose

I wanna leave but the world won't let me go
I wanna leave but the world won't let me go

What it is and where it stops nobody knows
You gave me a battle I never chose

- Emily Haines

Apua

- Aoda

Tytön täytyy

Tutustuin viime syksynä erääseen tyttöön. Emme ole ystäviä, mutta hyvissä väleissä olevia tuttavia. Olen ensi hetkestä asti katsonut häntä ihaillen. Hän on kaunis, tyylikäs, omaperäinen, taiteellinen, ahkera, määrätietoinen ja älykäs. Hänellä on hyvä opiskelupaikka, vakava parisuhde ja harrastuksia. Hän tekee kuvataidetta, soittaa klassista kitaraa, tanssii. Hänen kanssaan on mielenkiintoista keskustella, sillä hän on avoin muille mielpiteille ja osaa perustella omansa. Hänellä on näkemyksiä., hän oli selvästi perillä maailman tapahtumista. Hän suhtautui minuun alusta saakka ystävällisesti.

Suuni loksahti auki, kun kuulin hänen sairastavan anoreksiaa.

Ajattelin: mutta moni tyttöhän maksaisi siitä, että saisi olla kuten sinä! Onneksi en sanonut sitä.

Mutta entä jos hän ei halua olla sellainen?

Ei kaunis, ahkera, vahva, määrätietoinen, ihana. Ei aina kiltti kaikille. Ei laittautua minne ikinä meneekin. Ei kenenkään silmissä tavoittelemisen arvoinen. Jos vain riittäisi omana itsenään.

Mutta ehkä hänen täytyy olla sellainen, jotta hän kelpaa muille ja sietää itseään. Vähempi ei riitä. Missään. Ei koulussa, harrastuksissa, ulkonäössä, ihmissuhteissa. Kasvot on meikattava ja kruunattava hymyllä, vaikka sattuu ja vaikka ripsiväri valuukin poskille, kun pääsee piiloon. Väsyä ei saa. On kaksi vaihtoehtoa: täydellinen huonous tai täydellisyys.

Siihen väsyy. Että pitää jaksaa kaikki sellainen. Ja vielä syömättä. Minunkaltaiseni ihmiset vielä lisäävät sitä taakkaa - "sä olet niin täydellinen!" 

Ja entä kun ei tavoitakaan täydellisyyttä?

Silloin kaikki hajoaa.

Rikkoisit itsesi mieluummin kun

rikkoisit toisen, mä niin otaksun

Ottaisit niskoilles syytöksetkin,

ottaisit turhat nöyryytyksetkin

Kaisa ei ymmärrä,

Kaisa ei nää

Kaikki on kunnossa, kaikk' selviää

Synkille reiteille tie yllyttää

Silta on jäässä ja jää kimmeltää

Tulee yö ja vie kaiken pois

Tulee yö ja vie kaiken pois

- Samuli Putro

Paljon kauniita ajatuksia,

- Aoda