Sotken huoneet ja kaapit ja votkaa samppanjaan

En jaksa enää nousta sängystä. Sinne jääminen vaikeuttaa nousemista entisestään, mutten voi sille mitään. Kun nukkuu koko päivän, aika kuluu huomaamatta kohti seuraavaa päivää, jonka odotan yhtä lailla menevän ohi. Huomenna alkaa koulu, mutta minulla ei ole luentoja, pelkkiä kirjatenttejä. Yhtä hyvin voin jäädä makaamaan, eikö vain?

Peseydyin aamulla suihkuseinäni suojissa. Kehoa pitkin valunut vesi muistutti, että olen edelleen hengissä.

Eikä mitään ole tapahtunut. Vai onko?

Sain paniikkikohtauksen kesken seksin. Siinä ei auttanut kuin rimpuilla irti, kammeta ylös ja paeta kylpyhuoneeseen. Lamppujen keinovalossa tuijotin kuvaani peilistä ja mietin: miten selittää toiselle, jos ei voi selittää itselleen?

En ole saanut paniikkikohtausta aikoihin. Miksi sitten siinä tilanteessa?

Halogeenivaloissa kuka vain näyttää kauhealta, eivätkä ne valot valehtele: ne näyttävät, miten väsynyt olen. Väsynyt ja lopussa.

Mikä helvetti sua vaivaa, odotin miehen huutavan, niin kuin kuka tahansa huutaisi minulle, kun teen virheen. Mutta hän kysyikin: mikä on hullusti?

Masentunutta kuuluu kuulemma tukea. Mutta mitä se tuki tarkoittaisi? Että joku tulisi tänne, kun olen pohjalla ja näkisi alennustilani? Kävisi puolestani kaupassa? Silittelisi tukkaa? Repisi minut sängystä? Olisi vain? Kuuntelisi? Keittelisi vähän teetä? Miten minä voisin päästää jonkun lähelle niin arassa tilanteessa? Sellainen olisi toisella ase joskus tulevaisuudessa. Enkä minä pystyisi tekemään vastapalvelustakaan. Olisi minulla ihmisiä, joille soittaa, mutta kehtaisinko vaivata ja huolestuttaa. Perhe luulee, että pärjään hyvin. Paskat pärjään. Enkä tätä kirjoittaessanikaan jaksa ajatella, mitä joku muu ehkä ajattelee minusta. Itsesäälinen paskakasa. Aivan sama.

Tänään piti mennä elokuviin, mutta en jaksanut. Ystäväni joutui sairaalaan, ja minä olisin voinut mennä hänen mukaansa, mutta en pystynyt. Olen kauhea. Odotan heidän suuttumustaan, kiukkua, siitä miten petän luottamuksen ja olen huono ystävä. Loin päähän itselleni pakon. Pakko mennä, pakko auttaa, pakko jaksaa. Sitten väsyin. Ja lukitsin varmuuslukon ja suljin puhelimen. Kunpa joku näkisi virheitteni lävitse edes hyvän aikomuksen, hyvän tahdon, hyvän yrityksen. Mutta aina minä mokaan, lähtökohtaisesti, alusta loppuun. Olen huonon omantuntoni vanki. Vihaan itseäni, pelkään itseäni, pelkään muita, pelkään elämää. Kipua en pelkää.

Voisi edes viillellä, mutta ei voi, koska joku näkee minut säännöllisesti alasti. Tuntemattomista en välitä, ehkä en ystävistäkään, mutta mies. En halua lastata hänen päälleen taakkaa, hän ei jaksaisi sitä. Ammattinsa puolesta hän ehkä jopa pakottaisi johonkin hoitoon. 

Kaiken lisäksi täällä on ihan kauhea sotku. Induktioliesi on täynnä roiskeita, se pitäisi jaksaa pestä jos aikoo laittaa ruokaa. Tiskejä on pitkin pöytää, mysli ja mustikkajukurtti juuttuneet lautasten reunoihin. Kahvikupin renkaita kaikilla pöydillä. Tenttimateriaalit avaamatta. Analyysi kuukauden myöhässä. Käännöskurssin tehtävät palauttamatta. Mainoksia pitkin eteistä, koska en jaksa korjata niitä pois. Kun kerran olen kotona enkä edes tee koulujuttuja, miksen voisi yhtä hyvin siivota?

Elän maitorahkalla, hapankorpuilla ja säilykehedelmillä. Periaatteessa voisi lopettaa syömisen, eihän nukkuminen vie juuri energiaa.

Eilen täällä kyllä kävi ystäviä. Katoin pöydän, ostin keksejä, keittelin teetä, sitten notkuin heidän kanssaan keittiössä. Mutta elokuviin? Ulos kahville? Kävelylle? Ei todellakaan. Nyt ihmiset ovat poissa, käytetyt teepussit edelleen pöydällä poltettujen kynttilänraatojen keskellä. Ne ovat minulle muisto siitä, että olen tehnyt jotain tässä jonain päivänä.

Tänään ajattelin: Kunpa olisi edes se kylpyamme. Olin tottunut itkemään siellä. Se oli pakopaikka maailmasta. Suihkuverhon takana olin turvassa.

Suihkun alla katselin kirkasta halogeenivaloa katossa. Kaakeleiden keskellä silmät punertaen suu kuivana. Vesi on lämmintä ja lohduttavaa. Täällä ollaan, elossa, siinä ja siinä. Mitä nyt kuuluu tehdä?

Kuivata? Pukea? Keittää kahvia? Syödä jotain (joka on lämmintä ja monipuolista)? Meikata, laittaa tukka, mennä ulos, kaupunkiin, ostaa huulipuna ja maitokahvi ja naistenlehti, hymyillä, olla iloinen? Tehdä asiat ja siinä se? Eikä ensin taistella itseään suihkuun, sitten keittiöön, sitten vaatekaapille, sitten ulos. Taistella selvitäkseen päivästä, taistella päivästä toiseen.

En tiedä, kuinka kauan kestän. Olen kestänyt jo aika kauan, mutta kyllähän se taas loppuu.

What it is and where it stops nobody knows
You gave me a life I never chose

I wanna leave but the world won't let me go
I wanna leave but the world won't let me go

What it is and where it stops nobody knows
You gave me a battle I never chose

- Emily Haines

Apua

- Aoda