Mene edeltä, kyllä se jää kantaa

Yksi asia on varmaa: pakkasella ei pidä itkeä, vaikka kuinka itkettäisi. 

Pakko ryhdistäytyä ja pakottaa jalat liikkeeseen, vasta sitten saa romahtaa.

Paljon mikään muu ei varmaa olekaan, mutta se sopii minulle juuri nyt. Pidän siitä hetkestä, kun koko maailma murenee jos on muretakseen, ja silloin kaikki on yhdentekevää. Kaikki alkaisi alusta.

Kuin kävelisi järven yli tietäen, että millä tahansa askeleella jää saattaa pettää alta. Mutta liikkumattakaan ei voi olla.

Voiko pelolle antaa sijaa? Tärisen muutenkin, kylmästä.

Kunpa joku kertoisi, miksi en kykene näinä päivinä muuhun kuin nöyrään itkuun. Vaikka kuka muu sen tietäisi jos en minä, ja jos minä en tiedä, mistä sitten voi pyytää vastausta? Ja kuka tästä kaikesta on vastuussa?

Olen sekaisin, ihan saatanan sekaisin.

Aamulla pyrytti kun heräsin, sytytin valot ja katselin villapeiton sisästä puuskissa pöllyävään lumeen, joka hautasi auton ja ulkotulet alleen. Käperryin takaisin peiton sisään ja jatkoin unia, koska olin liian turtunut nousemaan. Turtunut ja itkuinen, eikä mitään ole edes tapahtunut, paitsi että näen yöstä toiseen pahoja unia. Ne eivät ole verisiä tai uhkaavia, mutta niissä esiintyy ihmisiä menneisyydestä. He tulevat aina vain takaisin, koska jäähyväiset jäivät vajaiksi, tai tarkemmin niitä ei koskaan jätetty.

On puistattavaa nousta aamuisin ylös, kun ei ole aivan varma, onko hereillä ensinkään tai missä on. Ja kun tajuaa olevansa hereillä ja täällä, huomaa, ettei haluaisi olla.

On ollut joulu ja kauheasti hyvää ruokaa, perhe ja lahjoja, mutta en ole osannut asettautua juhlan tunnelmaan. Se on tosi harmillista. Yleensä nautin joulussa juuri eniten yleisestä tunnelmasta, siitä kun ollaan yhdessä, syödään pitkän kaavan kautta, pelataan ja poltetaan kynttilöitä. Salaa toivon myös joululoman loppuvan. Tahdon takaisin rakkaani luo.

Huomaan kävelylenkeillä kiirehtiväni. Paksussa lumessa ja pakkasessa on vaikeampaa juosta, mutta koko ajan tuntuu olevan tarpeen kiihdyttää askelia, kuin jotain pakoon juosten. Harvoin edes tiedän, minne olen menossa. Kylmä ja kuiva ilma väsyttää keuhkoja. Kun pilvet väistyvät, tulee kylmempää. Tähdet näkyvät, ja silloin tuntee itsensä poikkeuksellisen pieneksi. Katselin yötaivasta nenä rohteessa elämää epäillen: kertokaa joku, missä minun paikkani on!

Välillä olen tosi vihainen. En minä tämmöistä elämää pyytänyt. Enkä kestä vähääkään ylimielisyyttä ja selkääntaputtelua, ryhdistäydy nyt ja kyllä se siitä. Lopettakaa vähättely ja auttakaa saatana!  Näytä sinä miten tämä tehdään, jos se on niin helppoa! Ottakaa joku tämä pois minusta! En kestä enää hetkeäkään en kestä en kestä! 

Toisaalta luojan kiitos olen vihainen, luojan kiitos olen edes sitä.

Monina päivinä elämä on ollut järjetöntä, tyhjää ja sirpaleina. Mies poissa, rahat loppu, koti sekaisin. Pienenä myttynä tyhjän sängyn laidalla itkin haluttomana syömään tai kävelemään. Sitten olen kuitenkin lopulta jaksanut lukea sähköpostit, keittää muovikulhossa kaurapuuroa tai pukea, vaikkakin pää painuksissa. Ikkunasta on näkynyt milloin mikäkin vuodenaika, joskaan sekään ei aina ikkunasta katsomalla selviä, ovathan vuodenajat nykyään hyvin samanlaisia, etenkin kevät ja syksy. Olisipa silloin ollut joku, jolta kysyä: missä on minun paikkani?

Mihin pitää mennä, mitä on nyt tehtävä?

En tajua, miten en ole jo tappanut itseäni, enkä tajua, miksi en sitä jo tee. Se olisi viimeinen ratkaisu tai ponnistus, joka ikinä enää on tehtävä.

Taidan olla elämässä siinä pisteessä, jossa on mietittävä, mitä tahdon ja mikä on kaikkein tärkeintä. Monessa asiassa olen saanut jo pohdintani päätökseen ja tehnyt ratkaisuja, mutta monissa asioissa myöskään en. Ja kuinka sitten pitää ratkaisuista kiinni?

Yksi asia on, että tahdon olla vapaa. Mutta silloinkin on tähdennettävä, mitä vapaus tarkoittaa ja miten se ilmenee. Ja entä kuinka olla vapaa loukkaamatta muita?

Toisekseen tahdon olla juuri niin arvokas kuin olen, ilman vastaväitteitä. Mutta kuinka uskoa siihen aina, näinäkin kauheina päivinä? Ja kuinka vaatia muita toimimaan sen mukaan, jos he eivät ajattele samoin? Vaikka ehkä kaiken voi suhteuttaa siihen. Arvoisiani ovat ihmiset, jotka ymmärtävät arvoni. Kuten sitä sanotaan: Ystävä näkee sinussa upean ihmisen niinäkin päivinä, kun sinä itse et.

Kolmanneksi tahdon ottaa suunnan. Mutta sen vuoksi on siedettävä ajoittaista epävarmuutta elämässä, niitä hetkiä, joina tahdon vain itkeä sängyssä ja kun kaikki makuuhuoneen ulkopuoleinen pelottaa, kun jokainen askel on hutera.

Kunpa jaksaisi aina näinä kaiken nielevän synkkyyden ja epätoivon päivinäkin ajatella, että ainakin olen vapaa.

Ja että aina tulee huominen.

Että aina elämässä jotenkin selviää.

Kyllä se jää kantaa. Ja ehkä, jos olisi käsi, johon tarttua, ei myöskään pelottaisi ihan niin paljon.

Valkoista

kaikkialla

Valkoista

Ja kasvot

jään alla

Nyt kukaan ei tiedä

missä minä olen

Valkoista 

Pyhä hiljaisuus

Pyhä hiljaisuus

Pyhä hiljaisuus

Nyt kukaan ei tiedä

missä minä olen

Vapaus!

- Lauri-Matti Parppei

Hyviä lumisia päiviä,

- Aoda

Kaleidoskooppi

Muistot ovat kaleidoskoopin

loputtomasti muuttuva näkymä. 

Sinun muistosi, ja minun.

Yhteistä niille ovat palat, joista ne

ovat järjestyneet

kummallekin omanlaisikseen kuviksi.

Ethän pahastu, että elääkseni

minun on kerrottava kuvat niin kuin

ne minussa ovat.

- Pauliina Kuokka

En muista pahoja asioita niin hyvin. Näissä asioissa muisti pettää, koska se on armollista. Yksityiskohdat hiutuvat pois ja muuttavat muotoaan, joskus tarpeen mukaan. Mutta joitain asioita olen tietoisestikin pyrkinyt unohtamaan - kuin niitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan, ei minulle, ei tässä ajassa. Suljen itseni muistojen ulkopuolelle. Se ei onnistu. Unohdan pahat sanat, mutta muistan kivun. Joskus kuvittelen ihmisten lyöneen minua, sillä siltä se on tuntunutkin. Ja pelko, pelko ei koskaan katoa.

Terapiassa olisi tarkoitus alkaa käydä läpi kaikkein kipeimpiä traumoja heti vuodenvaihteen jälkeen. En tiedä, pystynkö siihen. Pitää mennä liian syvälle, liian kipeisiin asioihin, pitää palauttaa mieleen hetkiä, jotka kaikkein mieluiten tahtoisin unohtaa. Pelkät ajatukset itsestäni vuosien takana saavat minut tärisemään. Tahtoisin vain unohtaa ja jatkaa ihmisenä, jolla ei ole väkivallan jälkiä kannettavana, eikä ainaista pelkoa.

Jatkuvat tappamista käsittelevät painajaisesi saattavat olla seurausta kuolemanpelosta, joka puolestaan alkoi siitä, mitä tapahtui pommisuojassa itsenäisyyspäivänä 2008, terapeutti sanoi. Mutta unet alkoivat Utöyasta, huomautan. Sekin on kenties tapasi käsitellä kuolemanpelkoasi, terapeutti jatkoi. Ja mitä sitten tulee ahtaanpaikankammoon...

Olen kotona vanhempieni luona. Täällä maalla ei ole meneillään paljon mitään. Voin lähteä kävelemään iltapäivällä tympeässä sohjossa, ja yhtäkkiä onkin tullut aivan pimeää, eikä minulle ole heijastinta, ei tietenkään, vaikka olen järkevä ihminen. Ketään ei kuitenkaan ole liikkeellä, joten sillä ei ole väliä. Pimeä imaisee minut kitaansa.

Olen täällä hyvin ahdistunut. Näen täällä pahoja unia. Hyvin monet pahat asiat tapahtuivat tässä kaupungissa ja tunkeutuvat mieleeni öisin, aamuisin ja päivisin. Yritän palauttaa itseni tilaan, jossa koen, että itseni viiltely on ihan ok ja täysin oma asiani, ja ettei kellään olisi niihin jälkiin sananvaltaa. Samaan aikaan tunnen itseni hölmöksi. Muistelen kesää, joka oli kamala, ja muistelen kouluaikoja, jotka olivat ihan kamalia. Luin blogiani takaisinpäin ja ihmettelin, miten hyvin olin omaa olotilaani osannut kuvailla ja miten hyvin sanat istuivat tähän hetkeen. Itsehän minä sen parhaiten tiedän, vaikka kautta elämäni ihmiset ovat halunneet määritellä, miltä minusta tuntuu ja pitää tuntua.

Päähäni puskee ajatus, että minun on pakko tehdä itsemurha. Se ajatus kiusasi minua täällä kesällä. Nyt tiedän, mistä se juonsi; se juonsi sieltä kaukaa. Se ja mistä se lähti pitää tappaa.

Nyt sen kerron: luin vanhoja päiväkirjojani. Kaivoin ne lipastonlaatikosta. Selasin, vaikka sattui. Kirjoitin päivittäin, oikeastaan lähinnä raapustelin. Tunnetiloja, laulunsanoja, paljon ajatuksia musiikista. En tahtoisi säilyttää niitä, mutta niiden hävittäminenkin olisi omanlaisensa pyhäinhäväistys. Ehkä juuri muistin pettämisen takia päiväkirjoja kirjoitetaan - jotta muistaisi kaiken merkittävän, mikä meitä ihmisenä rakensi. Silmäni sumenevat lukiessa kauhusta ja surusta. Miksei kukaan auttanut minua?

Että vanhemmat huusivat minulle, koska pelkäsin. Että minun käskettiin laihduttaa. Että pyysin apua. Että pelkäsin koko ajan. Että itkin koulun vessassa. Että koko ajan oli vaikea olla. Että pää särki jatkuvasti. Että luin kokeisiin koko ajan. Että epäonnistuessani itkin. Että soimasin itseäni. Että vihasin kaikkea ja kaikkia. Etten tahtonut mennä. Että pelkäsin, ennen kaikkea, pelkäsin.

Nyt minä vain kysyn: Miksei kukaan auttanut?

Kun sanoin oksentavani ruokaa, minun käskettiin laihduttaa. Kun sanoin pelkääväni, minun käskettiin olla vahvempi. Kun sanoin kärsiväni, minun käskettiin odottaa, että kasvan.

Ei kipu ole aitoa, jos sattuu olemaan 15-vuotias. Ehkä sitten niin.

Ne asiat toistuvat kirjoituksissani, mutta niissäkään en ole pystynyt sanoin kuvailemaan, mitä minulle on milloinkin tehty. On vain laulunsanoja, laulunsanoja laulunsanojen perään, ne ovat ainoa, mikä puhuu puolestaan. Ja sitten kerron pahasta olosta, jatkuvista päänsäryistä, yksinäisyydestä. En muista saaneeni koskaan paniikkikohtauksia ollessani nuorempi, ne alkoivat vasta vanhempana, vaikka silloin nuorena pelkäsin koko ajan. Ja häpesin.

Jäätävää teiniangstia, sanoisi kuka tahansa, joka päiväkirjani lukisi. Sekin on luultavasti totta. Mutta sitä kukaan ei osa huomioon, että voin oikeasti huonosti, ja se huono vointi oli minulle totta. Mutta kuten yllä sanoin, sillä ei ollut väliä, koska olin nuori. Ja olihan minulla tavallaan ystäviä, mutta he käänsivät usein selkänsä, kun tarve vaati. Minä taas en osannut vaatia muunlaista käytöstä; tiesin, ettei minua kukaan kaivannut, kun en ollut hyödyksi.

Ja taas: se on se, miten minä asian näen ja muistan.

On totta, että on vaikeaa auttaa jotakuta, joka ei apua vaatimalla vaadi eikä osaa kunnolla suoraan sanoa, mikä on hätänä. Mutta tämä on se kaleidoskooppi, joka on rakentunut minun muistoistani; minä näen itseni avuttomana käsi ojentuneena, turhaan. Ja minä todella pahoittelen, jos muistot asioista tällaisena jotakuta loukkaavat, mutta ne ovat minussa näin.

Yksi asia on kuitenkin totta. Kun nyt tänä jouluna istun sänkyni reunalla vanhojen pehmolelujen kanssa ja luen vanhoja päiväkirjoja silmät kyynelissä, olen se sama 15-vuotias tyttö, jota pahoinpideltiin ja jota kukaan ei uskonut. En minä ole eri, vaikka olen vanhempi. Eivätkä minun tunteeni olleet silloin sen vähäpätöisempiä, minulla ei vain ollut keinoja eikä oikeuksia, koska en hyödyttänyt ketään.

Ja ne pahat asiat kirjojen kansien välissä... tavallaan olen ne unohtanut, mutta tavallaan edelleen muistan. Ne ovat rakennuspalikoina minussa, minun muistojani, utuisia ja sirpaleisia, tahallaan sumennettuja, mutta silti olemassa. Jos eivät sanoina, niin mustelmina ja ahdistuksena. Ja musiikkina. Voin vain palata niihin kappaleisiin, joita kuuntelin silloin, joihin hukutin suruni, ja näen itseni taas sinä 15-vuotiaana, joka itkee peloissaan koulun vessassa. Olisipa joku ottanut sen tytön syliin ja suojellut. Mutta oli helpompaa vahvistaa hänen uskoaan omasta arvottomuudestaan, niin kuin ne muut tekivät, se vei vähemmän resursseja, vaikka melkein johtikin yhteen itsemurhaan. Koska itsemurha olisi ollut ainoa ulospääsy - kevätjää on tulvisissa joissa heikkoa ja vesi kylmää, se upottaisi hetkessä ja salpaisi hengityksen. Sitäkin minä päiväkirjassani mietin.

En sinänsä tahtonut kuolla, mutta muita vaihtoehtoja ei paljon näyttänyt olevan.

Toisaalta ne muistonkappaleet ovat kranaatinsirpaleina sielussani, ja auttaisi ottaa ne pois. Ja toisaalta ne ovat oman itseni rakennuspaloja. Kaikkein avuttomimmillani näen itseni edelleen sinä 15-vuotiaana, jolla ei ollut tilanteestaan ulospääsyä. 

Minun pitäisi vuodenvaihteen jälkeen terapiassa alkaa puhua näistä asioista, mutta miten pystyn ikinä puhumaan niistä, kun en tähänkään pysty kirjoittamaan niistä?

Ehkä kerron niistä palasina, niin kuin kerroin päiväkirjaanikin. Ne satuttaa ja minä pelkään. On paha olo. Pää särkee. Olen kauhea. Apua?

Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut.

Kaikki onkin kynnetty turhaan.

Luulin, että kuolisin tänne.

Vaikein onkin vielä jatkaa.

Häviäisin sittenkin, jos nyt luovuttaisin -

tämän kaiken loppuun vien,

ja se olkoon lohtuni viimeinen.

Vaiettu oikeus:

otit armosi itse.

Tiedä, etten kertonut mistään. Koskaan.

Kivi kasvoi mun rintaan.

Hauta on jo luotu umpeen.

Ja nyt, kun ikuisuuden jälkeen

tänne on pakko palata,

kaikki näyttää pienemmältä

ja koivusta keinu puuttuu.

Päästä lähtemään,

auta lentämään,

vielä menisin taivaan taakse

ja kauas sinne jään.

Pihlajat on paikoillaan.

Ikkunasta katsoin tähtiä ja toivoin pääseväni

kauas pois niiden luo

– on myöhäistä pyytää niin.

On myöhäistä pyytää niin.

- Paula Vesala & Mira Luoti

Kunpa joku olisi osannut auttaa. Kunpa.

- Aoda

Ps.
Ne elämänkokemukset, joita tässäkin sivuan, ovat tosi vaikeita käsitellä. Pelkään yli kaiken, että tähänkin saan vähättelyä, sekin vaikeuttaa asiaa.

Olen kirjoittanut väkivallankokemuksistani aiemmin näissä kirjoituksissa:

Tyttö
Kidutettu eläin häkissään

Tähdenlento

Aamuyö piiritti minua, kello oli melkein viisi. Valtavasta makuuhuoneen ikkunasta näkyi yötaivas valoineen sekä nukkuvan kaupungin katonharjat. Valvon joka ainut aamuyö, sitä on jatkunut jo kauan. Kääntyilen muumilakanoissa, hengittelen syvään, istun yötaivaan valokeilassa. Olen silloin juuri maailman yksinäisin ihminen, tuntuu että kaikki muut olisivat syvässä unessa. Talossa on aina hiljaista, vain postinkantaja pitää ääntä. Minä kuulen sen aina.

Sitten sinä eräänä yönä aivan aavistamatta näin tähdenlennon.

Tähdenlennon!

Luulin sitä ensin lentokoneeksi, mutta ne välkkyvät, ja se oli paljon nopeampi. Se piirsi viirun taivaaseen, kunnes katosi. En ole ennen nähnyt tähdenlentoa, mutta tunnistin sellaisen kyllä, ja tiesin heti, mitä tehdä. Toivoin. Toivoin rakkautta, koska se oli ensimmäinen asia, joka tuli mieleen. En ehtinyt edes muodostaa toivetta sanoiksi; siinä se sitten oli, salamannopeasti, nopeammin kuin se taivaan yli lentänyt tähti.

Olen nähnyt miestä nyt hiukan useammin ja alan etäisesti pelätä, että olen rakastunut. Voiko se olla muuta, kun hetken mielijohteesta juoksen vesisadetta pakoon hänen luokseen, ja hän ottaa minut sisään lämpöön? Tai kun lämmitän hänelle glögiä teräskattilassa hämärässä keittiössä? Tai kun hän hieroo opiskelusta väsyneitä hartioitani ja kuvaa minua pienen ja heikon sijaan avoimeksi ja intohimoiseksi?

Pelkään vähän, mutta toivon enemmän, ja minähän aina neuvon: rakastaa ei saa pelätä, ei minkään pelon sanelemana, ei menettämisenkään alla. Pitää vain juosta sadetta karkuun toisen luo silloin kun sattuu olemaan lähistöllä, eikä mukana ole sateenvarjoa. Ja toinen tarjoaa lämmikkeeksi huopaa ja teetä, ei se sen kummempaa oikeastaan ole.

Ei hätää, nyt on yö

Paa tyynyyn pää

Yö tuntee sen mikä on

mut mitä ei nää

Pelot ja painajaiset

ja myös sun naurujes syyt

Ja jos sä horjahtelet

se ottaa sut syleilyyn

Ja kuule, se kuiskii: hei tuu

Se kutsuu sua seikkailuun

kauaksi korkeuksiin

paina vain silmäsi kii

Ja sitten anna mennä
Mä vierelläs lennän
Mä tiedän enemmän
Ja näytän sulle kaiken kauniin

(Maija Vilkkumaa: Yöllä)

Yksityisaluetta

Kaikki olikin jo hetken niin hyvin, että aloin käydä epäuskoiseksi. Mutta ei huolta; kyllä vastoinkäymisiä aina tulee, ja vaikka ne olisivat sinänsä pieniä, niillä on minunlaiselleni ihmiselle iso vaikutus.

Puhelimeni varastettiin lauantaina. Seisoin kassajonossa, kun mies ja nainen tulivat juttelemaan kummallisuuksia ("oletko jonossa?" - ihan kuin se ei olisi ollut ilmiselvää). Kotiin päästyäni puhelin oli poissa. Se oli ollut Marimekko-laukun sivussa olevassa avotaskussa.

Laskin yksi plus yksi. Tietenkään ei voi olla varma, paitsi että melkein voi.

Puhelimen menettämisestä tuli paha mieli, ja sitten taas soimasin itseäni - sehän oli vaan puhelin, eikä kukaan ole kadonnut, mitä sitä materian perään itkeskelemään?

Paitsi ettei se ollut pelkkää materiaa. Ensinnäkin se oli kesätyörahoilla ostettu puhelin - iPhone - ja toisekseen älypuhelimet eivät ole enää pelkkiä kännyköitä, joilla soitellaan ja tekstaillaan. Ne ovat pieniä tietokoneita, ja niiden sisällä on paljon omaa elämää. Kuten vaikkapa minulla on: puhelimesta löytyy Facebook, Instagram, Twitter, Skype, usea sähköpostitili, Blogger, menkkapäiväkirja, mielialapäiväkirja, kalenteri, yliopiston ruokapaikkojen ruokalistat, WhatsApp kymmenine jopa hyvin henkilökohtaisine keskusteluineen, verkkopankkiapplikaatio, jolla maksan laskut, sekä tietysti kamera ja ainakin tuhat valokuvaa. Vaikka varkaita tuskin kiinnostaa minun kuukautiskiertoni vakoilu tai valokuvat ruoka-annoksista, tuntuu, kuin yksityisaluettani olisi loukattu pahemman kerran. Puhelimessa oli tietysti suojakoodi ja liittymänkin suljin, mutta terapeutin mukaan koodit eivät paljon auta. Hänen poikansa osasi 13-vuotiaana ohittaa tietokoneissa salasanat, ja ammattivarkaat nyt varmaan osaavat myös.

Ja sitten seurasi ahdistusta. Onko liittymääni käytetty väärin, tuleeko nyt valtava puhelinlasku? Pääseekö joku ehkä verkkopankkiapplikaatiolla tililleni? Riittävätkö rahat, onhan tässä yhtä ja toista osteltavaa? Jakaako joku nyt netissä rantakuviani, lukeeko viestejäni, nauraa mielialapäiväkirjaan merkitsemilleni epätoivon hetkille? Rauhoittelut eivät auta. Ei auta, vaikka järki sanoo, ettei kukaan pelkällä applikaatiolla pääse pankkitilille tai että suljin liittymän heti, kun huomasin puhelimen kadonneen, tai ettei koko asia edes ole minun vastuullani, sillä kyseessä oli varkaus, josta tein rikosilmoituksen.

Lisäksi omatunto soimaa. Olihan puhelin minulle aika tärkeä ja kalliskin vielä, enkä pitänyt siitä kunnolla huolta. Tosin tiedän, että potisin vielä huonompaa omaatuntoa, jos puhelin olisi vain hävinnyt. Mutta eihän se laukusta niin vaan häviä.

Pakko-oireet palasivat hiukan. Kotoa lähtiessä tarkastan ovien lukituksen, lieden, ikkunat, kylpyhuoneen, tietämättä oikeastaan, mitä pelkään. Poissa ollessani olen hyvin huolissani, sillä ehkäpä joku murtautuu kotiini tai jätin pakastimen oven auki aamulla, kun kaivoin lokerosta leipää, ja kun tulen kotiin, tammiparketti lainehtii ja poksuu. Pelkään liikkua ulkona, ikään kuin joku voisi käydä kimppuuni. Tai ehkäpä kaikki muukin menee pieleen, koulutehtäväni ovat huonoja tai niissä on merkkejä mahdollisesta plagioinnista, en saa tenttikirjoja ajoissa, rahat loppuvat kesken, en jaksa lukea, tahdon vain nukkua nukkua nukkua vaikka ei uneta, mutta nukkua siksi, ettei tarvitsisi suorittaa mitään velvollisuuksia.

Voisin vain vajota kylpyammeeseen ja pysyä siellä, mutta sitä ammettakaan ei enää ole, kun kylpyhuone vasta uusittiin.

Ahdistaa, valvon öisin ja makaan aamuisin sängyssä pitkään. Varastetun puhelimenko takia? En. Ahdistaa vaan niin paljon. Eikä sillä ahdistuksella ole nimeä.

Kommentoin muihin mielenterveysaiheisiin blogeihin aika paljon. Kommentoin aina tsemppikommentteja ja kehuja ja halauksia ja sydämiä. Joskus oikeasti tekisi mieli kommentoida jotain aivan päivänvastaista: tsemppejä laihdutukseen, vaikka oletkin jo alipainoinen - hyvä että viiltelet, sehän auttaa, teen sitä joskus itsekin - huuda täyttä kurkkua kun tulee paniikkikohtaus - - oksenna vaan syöty ruoka -  itke vaan sängyssä masennustasi äläkä yritäkäään jaksaa nousta ylös - luovuta, minä olisin sinun tilanteessasi luovuttanut aikaa sitten. En missään nimessä siksi, että haluaisin näille ihmisille pahaa, päin vastoin. Mutta kun minä tiedän, millainen se sudenhetki on, kun ahdistaa ja viilto tai pari voi himmentää ajatuksia. On hassua kommentoida tsemppejä muille ja sitten itse kuitenkin maata sängynpohjalla vihaamassa maailmaa ja raapimassa ihoa verille.

Viimeviikkoinen avautuminen ryhmässä painaa myös. Huomasin vieneeni muilta tilaa omalla itkeskelylläni, vaikka olen muutenkin aika paljon äänessä. Käänsin huomiota taas itseeni, vaikka se on usein muutenkin itsessäni, olenhan useimmiten Turvapaikassa iloinen ja puhelias. On lisäksi aika vaarallista antaa itsestään pois tietoa sillä tavalla - näyttää se kaikki heikkous ja ahdistus, kun minua voi muutoin helposti luulla maailman tasapainoisimmaksi ihmiseksi. Ja entä, jos joku käyttää niitä asioita minua vastaan joskus sopivan paikan tullen? Tietävät minussa heikoimman kohdan ja iskevät sanoja miekkanaan käyttäen juuri siihen. Kyllähän sitä luulisi, että ihmiset jättävät ne kohdat rauhaan inhimillisen armon vuoksi, mutta ei niin ole suinkaan aina. Olen kokenut niitä iskuja useita.

Terapeuttikin todennäköisesti pitää minua täytenä idioottina. Kerron minua loukanneista sanoista ja asioista, poden pahaa oloa, vaikka ne asiathan voisi vain jättää omaan arvoonsa. Tai ovatko ne edes niin kovin isoja tai pahoja? Terapiassa varmaan käy ihmisiä oikeidenkin ongelmien takia.

Taidan itsekin tarvita itseeni suojakoodin, jonka annan ihmisille, joihin syntyy vahva luottamus. Numero kerrallaan. Ja voihan suojakoodinkin uusia tarpeen vaatiessa, jos luottamus särkyy.

Kaikki tämä vain yhden puhelimen takia.

Mä jäin katsomaan

kadulle sun varjoo katoavaa

Kiskot kirskui julmuuttaan,

sä häivyit pimeään

Sadepisarat

valui pitkin mun poskia

Ei ne haihtuneet pois iholta,

ne tekee kipeää

Kylmä kaupunki

sua kohdellut ei hellästi

Jos voisin olla vahvempi,

en tuntis ikävää

Ne kysyy multa:

"Mitä kuuluu? Näytät kalpeelta"

Kun asvaltilla leikin kuollutta

ei ne voi käsittää

Koettakaa kestää tätä maailmaa,

- Aoda

Kiitos

Tänään itkin Turvapaikassa ja kerroin avoimesti tunteistani.

Läpi käymästäni kauheasta ajasta. Masennuksesta. Ahdistusoireista. Pahasta olosta, joka seuraa siitä, ettei koe ansaitsevansa kaikkea tätä hyvää ympärillään. Ja ennen DEPS-testistäni, josta sain eilen 13 pistettä, kun vuosi sitten pistemääräni oli 19.

Itkin, koska olin itsestäni hyvin ylpeä. Vuosi on kuitenkin aika lyhyt aika. Ja jumalauta minä olen taistellut. Toki luopunut toivostakin monta kertaa, mutta silti taistellut, päivän läpi päivästä toiseen. Mutta ehkäpä niiden mustien, kylmien ja yksinäisten tuntienkin aikana jossain on kajastanut toivon pikkuinen valonpilkahdus.

Hienointa oli kokea kaikkien läsnäolijoiden tuki, silitykset, tarjotut nenäliinat, kannustukset, taputukset, kun he kertoivat yhtä lailla olevansa ylpeitä minusta. Kova nainen, ryhmän vetäjä sanoi. Oli uskomatonta tuntea, miten ympärillä olevat ihmiset välittävät minusta ja tunteistani juuri siinä hetkessä. Ja saatoin vain laskeutua siihen luottamukseen, ettei kukaan hylkää siinä tilanteessa tai lähde arvostelemaan.

Luulen, että masennukseni ja herkkyyteni tuli muille vähän yllätyksenä. Se johtuu siitä, että Turvapaikka on ainoa paikka, jossa saan olla oma itseni - räiskyvä, typerä, puhelias. Sellainen johtaa harhaan. 

En ole koskaan aiemmin kehdannut ilmaista tunteitani sillä lailla tuollaisissa ryhmissä, huolimatta siitä, että muut kyllä pystyvät siihen. Ehkä olen pelännyt, että vien tilaa ja aikaa muilta, joiden asiat ovat tärkeämpiä. Ja kuitenkin itse saan voimaa siitä, kun joku toinen uskaltaa kertoa peloistaan, suruistaan ja ahdistuksestaan. Yhteisitkut, jollaiseksi se tilanne tänään yltyi, oli voimaannuttavin aikoihin. Nenäliinat kiersivät, ja koko ringissä vallitsi suuri yhteisymmärrys.

Toivon sellaista luottamusta, uskoa ja rakkautta kaikille. Ryhmä opettaa rakastamaan ja uskomaan saamaansa rakkauteen kaikista virheistä huolimatta.

Mikä ei tapa, tekee vahvemmaksi, sanotaan, mutta minä luulen, että tällaisesta myllystä selviäminen on vain osoitus siitä, että on ollut vahva.

Kiitos.

- Aoda

Liian kaunis vailla suuntaa

Se tulee taas, se pelonkaltainen tunne. Silloin tällöin. Tänäänkin esimerkiksi, kun seisoin uimahallissa suihkun alla, valmiina levittämään shampoota; miksi olen täällä, minne menen seuraavaksi? Menen luennolle. Siellä mietin: miksi olen täällä ja minne menen seuraavaksi? Aamuisin kahvikuppi kädessä: miksi olen ja minne menen? Kaupan kassalla odottamassa vuoroani: miksi ja minne? Illalla vuoteessa: miksi?

Päässä sumenee, kun se tunne tulee.

En tahdo olla, en tahdo mennä. 

Enkä osaa vastata. Eihän minulla ole paikkaa mihin mennä, eikä syytä.

On suunta sisäänpäin, olen liikaa oman pääni sisällä. Kun edes tietäisi, mikä nyt taas on vialla. Vahingoitan itseäni. Haavat käsivarsissa eivät vastaa kysymyksiini, mutta auttavat unohtamaan. Ehkä siellä uimahallissa joku ne huomaa, ehkä ei, mutta jos joku kysyisi, en osaisi kuitenkaan vastata. Minun kehoni, minä päätän.

Yritän huutaa, mutta ääntä ei tule.

- Aoda

Ps. En ole kauheasti jaksanut kommentoida blogeihin, anteeksi! Hengessä mukana.

Muistin, etten tahdo unohtaa

Tuli syksy. Kaikki on hetken tosi kaunista ja värikästä. Syksyisin asioita loppuu mutta myös alkaa. Kotona tehdään remonttia ja koulussa on paljon hommaa. Minulla on usein villasukat jalassa, teekuppi kädessä ja kynttilä palamassa. Minulla on hiukset poninhännällä, silmälasit silmillä ja kuulokkeet korvilla. Minulla on pehmeä syli, kylmät kädet ja lämmin sydän.

Ehkä olen hieman saanut hellitettyä otettani ajatuksista. En mieti niin paljon elämän olemusta, tarkoitusta tai muotoa, ajattelen vain sitä, mikä tekee minut onnelliseksi. Ajattelen paikoin hyvinkin itsekkäästi, mutta yritän ajatella, että käytän tämän toipumisajan mahdollisimman tehokkaasti. Ja kun alan voida paremmin, voin taas auttaa muita entistä paremmin. Yritän kuunnella kehoani: jos se pyytää ruokaa, annan sille ruokaa, ja jos se pyytää raitista ilmaa, annan sille raitista ilmaa. Jos se oirehtii stressistä, yritän rentoutua. Jos energiaa on, käytän sitä parhaani mukaan. Kun sanon kyllä toisille, sanon kyllä myös itselleni, koska teen päätökset omien tarpeitteni pohjalta. En auta muita, koska pitää auttaa, vaan koska tahdon auttaa.

Jokin aika sitten tajusin, että minulla on uusia ystäviä. En ole enää yksinäinen. Sekin kävi sattumalta. Istuin yhden tytön kanssa vieretysten sohvalla. Oli kylmä, joten nostin jalkani hänen syliinsä ja hän silitteli minua, ja me puhuimme siinä hetkessä putkiremontista. Silloin tajusin: sellaisia asioita tehdään ystävien kesken, ei tuttujen syliin niin vaan nosteta jalkoja. Toisena päivänä säntäsin halaamaan yliopistolla erästä tyttöä, koska olin kaivannut häntä. Hän ilostui. Seuraavana päivänä piirsimme yhdessä näkemyksemme kauneudesta. Ja siinäkin hetkessä tajusin: tällaisia asioita tehdään ystävien kanssa.

Meillä on Turvapaikassa ryhmä, jonka nimi on Siskot. Siinä on lisäkseni yhdeksän muuta naista. Istumme usein piirissä kädet käsissä, niin että suljemme koko muun maailman ulkopuolelle, sillä hetkellä me olemme vain me. Olen pitkään tarvinnut sellaista yhteisöllisyyttä, jossa kaikki olemme tasaveroisia ja ennen kaikkea tärkeitä. Olen kaivannut ryhmää, jonka voimavara perustuu hyvään yhteishenkeen. Kun puristamme toisiamme kädestä, lujitamme suhdettamme, olemme toinen toisiamme varten. 

Viime kesänä kirjoitin rakkaudesta, joka ehkä tulisi vastaan jäätelökioskissa. Kirjoitin, miten rakkaus yhtäkkiä vain saapuisi elämääni yllättämättä, silloin kun sitä vähiten odottaa. Tavallaan niin kävikin, sillä pian muutettuani takaisin opiskelukaupunkiini elämääni tupsahti mies. Tuosta vain, ja huomasin, että maailmassa on muitekin miehiä kuin Jaakko. Sydän löi aika lujaa. Se ei ollut suuri rakkaus, se oli valinta, mutta minä olen hyvin onnellinen. Hän ei liiemmin tarjoile romantiikkaa tai tuo kukkia, mutta hänen kanssaan voi keskustella kirjallisuudesta ja tutkailla karttapalloa. Eikä hän varmaankaan ole tulevaisuudessa lasteni isä, mutta herään hänen vierestään aamuisin, ja se on se, mitä juuri nyt tarvitsen - ja ehkä tarvitsee hänkin. Käden johon tarttua, sylin johon käpertyä, jonkun jota ajatella.

Kun pääsin yläasteelta, jatkuva väkivalta loppui ja sain lukiosta uusia ystäviä, tein itseni kanssa sovinnon: mitä tahansa elämässäni tapahtuu, selviän siitä, koska olen selvinnyt tästä. Ajatus kantoi pitkään, mutta kääntyi osittain minua vastaan, kun vetosin siihen pahan olon saapuessa sen sijaan, että olisin antanut itseni surra. Mutta onhan se oikeastaan hyvin viisas ajatus: olet käynyt läpi pienen helvetin, mutta edelleen seisot kahdella jalalla, jatkat elämääsi, taistelet itsellesi paikan, teet päätöksen, luotat itseesi, haluat asioita, et anna periksi. Se kantakoon jatkossakin, nyt uudesta näkökulmasta: olen selvinnyt kaiken tämän läpi hengissä. Mikset selviäisi tästäkin?

Ikävuodet kolmestatoista viiteentoista ovat pelkkää mustaa, kuin pätkä elämääni olisi sahattu pois. Viimeiset kaksi vuotta taas ovat ensisijaisesti sekavia. Ne ovat olleet rajun kasvamisen vuosia, selviämisen vuosia, epätoivon ja taas toivon vuosia. Olen oppinut jotain korvaamatonta: apua pitää pyytää, kun sitä tarvitsee. Mikään ongelma ei ole liian pieni. Ei ole aina pakko jaksaa. Saa olla pieni ja voimaton, kunhan muistaa aina, että on loppujen lopuksi vahva. On aina uskottava itseensä, eikä koskaan saa antaa periksi.

Kun erosin Jaakosta, päätin, etten sure eroa. Osittain sen takia erosta ylipääsystä tulikin pitkä prosessi, kun ennen eron suremista minun piti mielessäni käydä läpi, onko minulla edes oikeus surra. Minulle myös sanottiin, että minun olisi oltava kiitollinen siitä, että suhde ja rakkaus ylipäätään tapahtuivat, eikä vain surra, että menetin ne. Tälle asialle kohautan edelleenkin olkapäitäni. Se kaikki sattui ihan helvetisti, mutta se kuitenkin tapahtui, ja se on nyt ohi. Jos sen on oltava niin, olkoon sitten niin. En osaa sanoa siitä asiasta mitään tyhjentävää tai viisasta, koska se kaikki oli oikeastaan erittäin typerää. Mutta rakkauden tähden tehdään usein tyhmiä asioita, ja kaikkein rohkeimmin rakastava ei emmi tai kaihda keinoja, hän vain tekee, ja niin tein minäkin.

Olenko siitä sitten yli - sehän laukaisi minussa masennuksen? En tiedä. Mutta kun toissa sunnuntaina lähdin miehen kanssa kävelylenkille syksyiseen luontoon ja kävelimme myös Jaakon asuinalueen läpi, vilkaisin asuntoa, jossa hän ainakin silloin asui - en tiedä, asuuko enää - ja jossa me suutelimme ja rakastelimme ja rakastimme, ja koin hetken halua näyttää asunnolle keskisormea. Sen sijaan tartuin kuitenkin miestä kädestä. Jaakko toki nöyryytti minua ja annoin hänen niin tehdä. Mutta hän ei ole paha ihminen, eikä hän ole voinut itsekään tehdä minulle sillä tavalla ja kohauttaa vain olkiaan. Hänelläkin on täytynyt olla pistoja sydämessä.

Eiväthän ihmiset tahdo toisilleen ensisijaisesti pahaa.

Sitä en vieläkään tiedä, mikä on paikkani täällä. Onhan minulla haaveita, mutta monet niistä tuntuvat liian etäisiltä, sitten kun -haaveita. Terapeuttini sanoi, että minulla olisi hyvät valmiudet toimia työssä, jossa saan auttaa muita ihmisiä. Se tuntuu kutkuttelevalta, mutta samalla omituiselta ja hankalalta. Kutkuttelevalta, koska tulen onnelliseksi, kun saan auttaa muita. Omituiselta, koska en näe itseäni ihmisenä, joka toimii hyvin ihmisten parissa. Ja hankalalta, koska otan helposti muiden murheet omikseni. Ja toisaalta, toisaalta se on erittäin oikein; tahtoisin parantaa maailmaa, tehdä ihmisistä entistä tasa-arvoisempia, entistä hyväntahtoisempia.

Itkin ilosta, kun Malala Yousafzai sai Nobelin rauhanpalkinnon. Ja sytyin toivosta, kun kuulin, että Boko Haram saattaa vapauttaa Nigeriassa kaappaamansa tytöt. Ennen muuta haluaisin tehdä ihmisoikeustyötä, erityisesti työtä tyttöjen oikeuksien hyväksi. Että saisin tytöt kouluun, että tytöt saisivat päättää omasta kehostaan. Sitä tahtoisin tehdä. Kun olen ollut kaikkein pahiten masentunut ja ahdistunut, olen ajatellut lähteväni ulkomaille vapaaehtoistyöhön. Se ajatus oli minulla jo lukiossa, ja se palasi silloin tällöin. Jos saisin auttaa esimeriksi väkivallan ja raiskausten uhreja, voisin tehdä sitä mitä eniten tahdon, ja ennen kaikkea saada siitä paljon itselleni. Minä saan voimaa muista ja muiden auttamisesta, ja minä uskon vilpittömästi jokaisen ihmisen kauneuteen, vapauteen ja ihanuuteen.

En tietenkään ole toipunut vielä masennuksesta, sitä tämä päivitys ei merkitse. Mutta alan nähdä valoa, ja minulla on taas energiaa. Lisäksi alan viimein uskoa tulevaisuuteeni; vaikka en usko miehen olevan elämäni suuri ja pitkä rakkaus, hänen läheisyytensä on auttanut minua ymmärtämään, että minun on aika katsoa eteenpäin ja jättää taakse tämä eräs elämänvaihe. Sellaisia asioita nimittäin tapahtuu: elämään astelee vain ihminen, joka voi olla käänteentekevä, ja sellaiset ihmiset tulevat vain sattumalta. En minä mitään kovin kummallista tarvitse, en juuri nyt. Ja mistä sitäkään tietää, vaikka jonain aamuna heräisin ja tajuaisin, että minähän rakastan tuota miestä?

Tämä on yhdenlainen elämä, aika tavallinen elämä, mutta oikein hyvä.

When we first came here,

we were cold and we were clear

with no colours on our skin

we were light and paper-thin

And when we first came here

we were cold and we were clear

with no colours on our skin

'till you let the spectrum in

Say my name

And every colour illuminates

We are shining

And we'll never be afraid again

(Florence & The Machine: Spectrum)