Aamu

Istuin kahvikupin kanssa nojatuoliin, kun aurinko vielä nousi. Oli aamu, kalseaa ja harmaata, mutta toden totta: aurinko nousi. Päivä oli alkamassa. Minulla oli hetki aikaa sinä aamuna, joten minä vain istuin ja katselin ikkunasta ulos. Puistossa puut alkavat jo menettää vihreää väriään. Se on kaunista.

Oli hiljaista. Aamun hiljainen hetki, ennen kuin arki pyörähtää taas käyntiin nopeasti ja kiihkeästi niin kuin sillä on tapana.

Tänä samana päivänä minä tein paljon asioita. Siivosin, tiskasin, laitoin ruokaa. Kävin luennolla, luin kirjatenttiin. Näin ystäviä, join rauhassa kahvia, kävin terapiassa. Kävelin pitkin Turun katuja ja olin tyytyväinen. En ehkä onnellinen, mutta tyytyväinen, ja ne ovat loppupeleissä miltei sama asia. Ajattelin: kaikki on oikeastaan ihan hyvin.

Sillä mitä muuta minä voisin pyytää elämääni kuin jotain tällaista? Kunpa jokainen päivä voisi olla tällainen. Että jaksaisin tehdä asioita, vaikka ikäviäkin asioita kuten imuroida makuuhuoneen, niin silti. Ajattelen, että joillekin ihmisille kaikki päivät ovat tällaisia. He voivat tehdä mitä arkisimpia asioita koko päivän, eikä siinä ole heille mitään erikoista. Minulle tämä päivä on ollut poikkeuksellinen, upea päivä.

Pitkään ei mennyt hyvin, kun minulta kysyttiin. Saatoin jopa sanoa suoraan, että nyt kuuluu tosi huonoa. Sellainen rehellisyys oli minun kohdallani ennenkuulumatonta, mutta kokeilin sitä, ja se tuntui toimivan: oli kevyempi olo, kun ei valehdellutkaan. Tuntui myös hyvältä päästää tunne ulos sellaisena kuin se oli. Oli miten oli, niin moni asia oli kaaoksen vallassa niin pitkään. Kävin läpi elämäni haasteellisimman vaiheen, jossa opiskelu oli rankkaa, parisuhde aiheutti kohtuutonta stressiä ja psyykkinen oireilu oli kenties voimakkaampaa kuin koskaan. Kaiken sen taakan alla uuvuin niin, että nukuin melkein koko kesäkuun. Muuta en kesäkuusta muista kuin unen, unen, unen.

Mutta yön jälkeen tuli aamu. Niin käy aina, joka ikinen vuorokausi niin käy. Ja tänä aamuna minä vain istuin paikallani ja annoin ajatusten tulla kahvin ja nousevan auringon äärellä. Minä ajattelin, että minulla on kaikki edellytykset olla onnellinen. Minulta ei mitään puutu. Jos minä saan tämän pitää, minä olen tyytyväinen. Minä en pyydä enempää.

Juuri nyt olo on hyvä. En tiedä, miksi. Ehkä lääke on alkanut purra, ehkä terapia, tai ehkä nyt on masennuskauden ulkopuolinen kausi, joka tulee taas kerran päättymään uuteen masennuskauteen. En tiedä, enkä oikeastaan välitä. Pääasia on tämä olo, tämä hyvä olo, tämä tyytyväinen olo, joka jatkuu minussa.

En tahdo kuitenkaan ajatella, että olisin nyt parantumassa. Olen monta kertaa ajatellut parantuneeni, ja aina olen palannut siihen samaan pisteeseen, ja joskus syvemmällekin, ja ajatellut: mistään ei kuitenkaan tule mitään enää koskaan. Se on ollut lannistavaa. Haluan pikemminkin ajatella, että olen kivunnut tänä päivänä rappusia ylös vähän tavallista korkeammalle. Parantuminen on prosessi, kuinka vaikeaa se on ymmärtää. Vaikka sen kaiken on kokenut monta kertaa, niin silti sitä ei aina ymmärrä.

Ehkä hirmumyrskyjä onkin vain siksi, että sen jälkeen osaisi arvostaa sitä, kun on tyyntä.

Minä koin hirmumyrskyn, koin hyökyaallon, koin meteorisateen, mutta minä olen vielä tässä. 

Tuli uusi aamu.

Toisten elämää

Kirjoittajaryhmässä kerroin elämästäni. Siitä mikä olen koulutukseltani - äidinkielenopettaja -, miten luen hirvittävän määrän kirjallisuutta ja kirjoitan itsekin, blogia ja kirjaakin, päivittäin jotakin, ja miten olen joskus väsynyt siihen, että koko elämäni on kirjallisuutta.

Samassa kirjoittajaryhmässä käyvä psykologi sanoi: "Se on vähän niin kuin niin, että sä elät toisten elämää. Että millainen on se sun oma elämä?"

Jo pitkään olen tiennyt, että elän menneisyydessä. Minä roikun kiinni vanhoissa ihmisissä ja vanhoissa sattumuksissa, katkerana minä olen juuttunut kaikkiin niihin vääryyksiin, joita olen kokenut. Ja poikien kuoro päässäni huutaa - en edes jaksa enää toistaa, mitä kaikkea se huutaa. Se huutaa kaikenlaista. Mitä vain teen, se vain huutaa.

Kuka minä olen, jos minä en ole kirjoittaja? Minä olen tytär, sisko, opiskelija, opettaja, tyttöystävä, mutta siinä kaikki, siinä kerta kaikkiaan kaikki. On joitakin adjektiiveja, joilla saattaa viitata minuun, mutta ne ovat yhdentekeviä ja riippuvat siitä, jolta kysytään. En oikeastaan tiedä, millainen olen, en osaa kehua itseäni kokematta sanoja itsekehuksi, mutta en tahdo itseäni solvatakaan.

Kaiken lisäksi olen muuttunut niin kovasti, etten enää tiedä, mitkä vanhat lainalaisuudet enää pätevät. Olin esimerkiksi ennen kovin sosiaalinen, mutta nyt olen vetäytynyt kirjoineni omaan kammiooni vielä syvemmälle kuin aiemmin. Saatan jopa istua ihmisten keskellä ja vain kuunnella, vaikka ennen tykkäsin puhua paljon ja jopa ottaa paikan huomion keskipisteenä. Minusta on tullut sulkeutunut, kenties antipsykoottien takia, kenties tämän sairauden minussa. Yhtä kaikki, minuun eivät päde enää samat totuudet kuin ennen.

Minulla on pakkomielle kirjoittamiseen. Tuntuu, etten ole saavuttanut elämässäni mitään, ennen kuin minusta on tullut kirjailija, ja taas yhdellä vuodella se on siirtynyt, vaikka tekstiä syntyy koko ajan. Olen onneksi paremmassa tilassa kuin reilu vuosi sitten, jolloin en pystynyt kirjoittamaan lainkaan. Tähän blogiin syntyneet tekstit viime syyskuussa ovat syntyneet pitkän, tuskallisen tauon jälkeen. Sen tauon aikana hädin tuskin tunsin itseäni, olin hukassa itseltäni, kun en pystynyt luomaan mitään - ja elämä tuntui merkityksettömältä.

Pakkomielteenomainen tarpeeni kirjoittaa alkaa tuntua jopa raskaalta. Minä luon koko ajan uutta tarinaa ja uusia tarinoita, mutta mikä on minun tarinani?

Löytäisinkö vielä sentään edes sen naisen, joka joskus olin?

En edes tiedä, mistä etsiä.

Muija kuvissa luottaa itseensä pikkuhousuissaan

Mutta kyllä minäkin haluaisin laihtua.

Minä puhuin kehopositiivuudesta jo ennen kuin siitä puhuttiin Suomessa. Tässä blogissakin minä peräänkuulutin jokaisen oikeutta näyttää juuri sellaiselta kuin on, oikeutta näyttää hyvältä vaikka olisi minkä painoinen. Nyt olen tässä tilanteessa.

Juoksen pitkin Kupittaanpuistoa, sama kierros aina uudestaan ja uudestaan, vaikka keuhkoihin pistää. Kymmenen kiloa, haluan kymmenen kiloa pois, miksei viisitoista, tai vaikka kaksikymmentä, niin että olisin hyvin laiha, niin että kylkiluut paistaisivat. Niin että pääsisin pois vaaran vyöhykkeeltä; siltä vyöhykkeeltä, jolla joku voi sanoa, että olen arvoton läski - niin kuin ne sanoivat. Ole hiljaa, läski. Niin ne sanoivat. Ja minä vaimenin.

Ja suuhuni minä lappaan kasviskeittoa ja raejuustoa ja rahkaa ja näkkileipää. Kaikki muu on nyt kielletty. Ei sokeria, ei rasvaa, ei alkoholia. Ei ennen kuin. Ei ehkä sittenkään. 

Kyllä minäkin haluaisin laihtua. Vaikka minä juuri sanoin, että kaikki ovat hyviä sellaisina kuin ovat. Mutta muista on paljon helpompi sanoa niin kuin itsestään. En minä edes näe ylipainoisia ihmisiä koskaan rumina. Minä näen heidät omina itseinään. Minä näen heidät sädehtivinä kaunottarina, joita he ovatkin. Mutta minä itse. Peilin edessä raskausarpineni. Tai kiristävät farkut yllä. Vaa'alla en käy. En kestä nähdä, kuinka monta kiloa minua on olemassa. Liikaa, liikaa.

Ne ovat taas täällä, naistenlehdet, joiden kannessa lukee: Helposti eroon kesäkiloista! Tuliko kesällä syötyä herkkuja? Kenties makkaraa, jäätelöä, mansikoita? Ei hätää, näillä ohjeilla vatsamakkarat saavat kyytiä!

Jumppamainoksetkin ovat täällä, ne, missä nuoret, hoikat naiset kyykkäävät valtavat painot harteillaan, eivätkä edes hikoa. Piukat peput, isot rinnat, rasvaa tuskin muualla.

Alusvaatemainokset ovat täällä aina. Taas se tyttö bussipysäkillä luottaa itseensä pikkuhousuissaan. Minä en luota itseeni täysissä pukimissakaan.

Ja nettikeskustelut ovat täällä. Jodel: Älä koskaan anna (seksiä) lihavalle naiselle, muuten se ei koskaan tee itselleen mitään. Tämän minä luin tänään.

Ja Suomi24: Jos mun vaimo lihoo, niin kyllä jätän sen.

Miten helppoa se on. Kohdella toista kuin esinettä, jos häntä on olemassa liikaa.

Minä uskon silti kehopositiivisuuteen kuin vuoreen, vaikken osaa sitä itse toteuttaa. Minä uskon, että tärkeämpää kuin olla laiha on voida hyvin mieleltään ja tehdä kivoja asioita, vaikka painoa olisi ylimääräistä. Paino ei saisi rajoittaa liiaksi. Lopeta laihdutus, aloita elämä - niin sanoo Vaakakapina. Liian montaa ihmistä rajoittaa usko siitä, ettei ole hyvien asioiden arvoinen, ellei ole hoikka. Ei se niin mene. Se vaan ei mene niin. Jokainen on yhtä arvokas, jokainen ansaitsee hyvää, näytti vaaka mitä tahansa, ihan mitä tahansa.

Tähän sanotaan aina, että ylipaino on suuri terveyshaitta. Niin se onkin. Mutta rikkonainen mieli ja itseinho ovat yhtä suuria terveyshaittoja. Tai ehkä jopa suurempia, koska ne estävät nauttimasta elämästä.

Minä yritän rakastaa kehoani, minä todella yritän. Minä yritän sanoa itselleni: Liiku siksi että rakastat kehoasi, älä siksi että vihaat sitä. Minä yritän sanoa itselleni: tee itsellesi hyviä asioita. Sinä ansaitset hyviä asioita. Mutta silti minä hölkkään tihkusateessa pois voileipiä, jotka söin.

Joskus haluaisin ajatella, että katsoisin peiliin ajattelematta mitään. Ajattelematta, että olen ruma tai että olen kaunis. Haluaisin olla vain minä, määrittämättä itseäni ulkonäön kautta. Ja haluaisin olla kokonainen, jaottelematta itseäni mieleen ja kehoon, kuin mieli olisi jotenkin kehosta irrallinen ja keho vihollinen, jota vastaan mieli taistelee. Olisin vain minä, yksin minä.

Mutta silti hölkkään tihkusateessa ruokaa pois minusta.

Sade ropisee ikkunaa vasten

Huomenna alkaa koulu. Minä en ole siellä. Minä olen sairauslomalla.

Syksy tarkoittaa jostain syystä uusien asioiden alkamista, jopa enemmän kuin uusi vuosi, vaikka se on oikeastaan monen asian loppu. Luonto työntyy takaisin sisäänpäin, lämmin kausi päättyy, alkaa kylmetä.

On monen muun uuden asian aika. Uusien harrastusten, uuden lukuvuoden, kesän sadon korjuun. Minäkin aion aloittaa uusia harrastuksia, jotta saan sisältöä elämään. Haluan tanssia jälleen. En tiedä, tuleeko siitä mitään. Minua jollain lailla pelottaa mennä tanssisaliin, sinne muiden keskelle, ohjatulle tunnille. Kotona tanssahtelen, mutten kunnolla pääse rytmiin, en enää.

Minä kirjoitan taas. Olen kirjoittanut paljon ja aion kirjoittaa paljon. Ystäväni sanoi eilen, että vietän melkein täyspäiväistä kirjailijan elämää nyt kun minulla on sellaiseen aikaa. Ainoastaan kustannussopimusta en ole vieläkään saanut, mikä on iso miinus. Olen kyllä yrittänyt, mutta kenties tarvitaan kymmeniä yrityksiä, ennen kuin joku tarttuu romaaniini ja minä pääsen julkaistujen kirjailijoiden joukkoon. Jonain päivänä se tapahtuu, minä olen varma siitä. Pitää vain, niin klisee kuin se onkin, uskoa unelmiin ja luottaa omiin kykyihinsä.

Aloitan viimein luovan kirjoittamisen opinnot. Saan tehdä sairauslomalla neljäkymmentä prosenttia niistä opinnoista, joihin muuten kykenisin, joten teen luovan kirjoittamisen perusopinnot. Haluaisin tehdä myös aineopinnot, mutta valmistumisen raja tulee vastaan. Mutta nyt ainakin teen sitä, mitä aina käsketään tekemään: seuraan unelmiani. Sillä tästä minä olen unelmoinut jo vuosikausia, mutta vasta nyt pääsen toteuttamaan unelmani.

Luen tällä hetkellä Leena Paasion romaania Menetetty tyttö, joka sijoittuu koulumaailmaan. Odotan jo innolla kuntoutumista ja valmistumista ja sitä, miten pääsisin työelämään haaveammattiini eli äidinkielen opettajaksi. Minulla on kauheasta sairaudesta huolimatta vielä haluja ja toivoa toipua, niin että pääsisin tekemään sitä työtä, johon minut on kuin tehty. Rakastan opettamista ja rakastan oppiainettani, äidinkieltä ja kirjallisuutta.

Syksy tulee. Se on jo ilmassa. Nyt on omenoiden ja puolukoiden aika, pian kurpitsojen ja sienten aika. Ja kynttilöiden aika alkaa olla käsillä, kun illat hämärtyvät ja ilmat kylmenevät. Sade ropisee ikkunaa vasten - sitä ääntä minä rakastan. Tämä vuodenaikojen kierto jollain lailla rauhoittaa minua, tekee minut onnelliseksi. Jotkin asiat pysyvät samoina, ja vuodenaikojen kierto on sykli, joka ei muutu. Voi olla varma, että kevään jälkeen tulee taas talvi, ja kesän jälkeen tulee taas syksy.

Minä niin rakastan tätä vuodenaikaa, ja minun paranemiseni saa alkaa.

Unelmoin päivästä, kun se kaikki on ohi - mutta unet ovat yötä varten

Tänään sain paperin, ja siinä se lukee. Skitsoaffektiivinen häiriö, kaksisuuntainen muoto.

Minä en tiedä, mitä ajatella. Siksi en ehkä pysty kirjoittamaan. Tuijotan vilkkuvaa kursoria ja pysyn oman, sekaisen pääni sisällä. Minusta tuntuu, etten pääse enää ulos.

Viime vuonna aloin mennä päin seiniä. Sellaiseksi minä sitä kutsun, parempaa ilmausta en tunne. Aloin kuvitella omiani. Uskoin olevani raskaana, uskoin sairastavani syöpää, uskoin, että joudun ulkona vainotuksi. Uskoin vastoin kaikkia totuuksia, että miehelläni on joku toinen.

Lopulta tuli marraskuu, ja jouduin osastolle ensimmäistä kertaa elämässäni. Nuorisotyöntekijä vei minut päivystykseen, kun puhuin liiaksi kuolemasta. Olin kuulemma sanonut: Tekisi vain mieli ottaa purkillinen lääkkeitä ja mennä makaamaan. En muista tätä itse, mutta niin ohjaaja sanoi lääkärille.

Ja marraskuun jälkeen tuli tammikuu, ja silloin tapahtui pelottavin ensimmäisen kerran: minä näin, kun seinät liikkuivat. Minä tosiaan näin sen; seinät tulivat lähemmäs minua. Ja minä makasin sängyssä, pelkäsin enkä pystynyt liikkumaan. Oli uuden osastojakson aika, tällä kertaa pidemmän. Maaliskuusta asti olen ollut sairauslomalla.

Sain vahvat antipsykootit. Sen jälkeen seinät eivät ole liikkuneet, eikä miehelläni ole ollut toista. Vainotuksi koen itseni toisinaan edelleen, mutta en lainkaan niin pahasti. Voin jo paremmin. Onneksi elämme aikaa, jona olemassa on hyviä lääkkeitä, sillä ilman lääkkeitä minä en ehkä olisi selvinnyt.

Tämä kaikki tapahtui. En uskaltanut kirjoittaa siitä blogiin, koska tiesin, että jotkut tutut tietävät blogini. Enkä ehkä osannutkaan lukea. Mutta nyt minä sain sairaudelle nimen - jonka olen tiennyt jo jonkin aikaa, mutta jota ei ole lukenut missään - ja nyt minun on kirjoitettava. Tehtävä se itseni vuoksi. Ja lukijoitteni; jotenkin uskon olevani velvollinen lukijoilleni. Arvostan teitä kaikkia niin kovasti.

Minä haluan kertoa teille tästä.

Minun on ollut ja on vaikea myöntää sitä totuutta, että olen sairaampi kuin koskaan, ja etten ehkä koskaan parane, ja ehkei minusta tule edes työkykyistä. Nyt me yritämme pitää työkykyäni yllä kuntoutustuella, sairauslomalla ja kaupungin maksamalla psykoterapialla, jotta minä joskus pääsisin edes hieman ehjempänä työelämään. Sillä sinne minä haluan. Minulla on äidinkielenopettajan pätevyys. Minä haluan tehdä sitä työtä, minut on tarkoitettu siihen. Minä en halua olla koko elämääni sairas - mutta ehkä minun täytyy.

Tänään olen kävellyt paljon ilman päämäärää. Tarvitsen ilmaa, tilaa ajatuksille. Ilmassa on jo syksyn tuntua. Minä ajattelen, että paljon hyvää on kaikesta huolimatta edessä. Haluan jo kovasti takaisin kouluun. Haluaisin kovasti takaisin siihen elämään, joka minulla vielä joskus oli. Kaipaan kovasti sitä naista, joka olen joskus ollut. Nyt olen vain varjo hänestä. Mutta jossain täällä hän on; ja minä aion ottaa hänestä vielä otteen.

I dream of a day

when it's all gone away

and the sun is shining bright

I dream of a day

when it's all gone away

but dreams are for night

Tästä elämästä

Sairauslomani jatkuu. Minulla on uusi diagnoosi, josta en ole vielä ehtinyt tässä blogissa kirjoittaa, koska asia on itsellenikin niin uusi - vaikka häiriö on ehkä ollut minulla jo jonkin aikaa. Niin, se on häiriö nimeltään, tarkemmin skitsoaffektiivinen häiriö. Siihen liittyy kaksisuuntaisuutta, niin masennusta kuin maniaa, sekä erilaisia harhaluuloja, joista kirjoitan lisää ehkä jossain vaiheessa. Nyt yritän totutella uuteen tilanteeseen ja opetella jälleen elämään.

Tällä hetkellä elän häiriön masennuskautta ja yritän taistella masentuneisuutta vastaan. Tuntuu epätodelliselta, että olen jälleen tässä pisteessä, kun vain puolitoista vuotta sitten olin psyykkisesti oikeinkin hyvässä kunnossa ja minusta tuntui, että olen voittanut masennuksen. Niin se tuli uudelleen takaisin, ja se kai kuuluu häiriöön; joskus on masennuskausia, joskus maanisia kausia, joskus ei mitään.

Niin minä yritän parantaa masennusta niin hyvin kuin osaan. Minä osaan jo aika hyvin, olenhan kulkenut tämän saman läpi jo useita kertoja. Lääkitsen itseäni mukavilla asioilla, yritän muistaa tavata ystäviä, yritän pysyä aktiivisena. Joka päivä otan tavoitteekseni poistua kotoa edes joksikin aikaa, vaikka sitten vain kirjastoon tekemään ei-mitään. Saatan myös lähteä kahvilaan ihan vain jotta poistuisin kotoa. Siellä he pian jo tunnistavat minut ja tilaukseni: iso latte ja keksi. Sitten käyn nurkkapöytään yksikseni lukemaan. 

Yritän myös joka päivä kirjoittaa, koska kirjoittaminen on minulle hyvä lääke. Kun kirjoitan, en koskaan ajattele, että minun pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Kirjoittaminen saa koko elämän tuntumaan merkityksellisemmältä.

Toistaiseksi vaikeimmaksi selviytymisessä on osoittautunut aamuisin herääminen, sillä minun on vaikea päästä ylös sängystä. Voisin nukkua vaikka koko päivän läpeeni, jos antaisin itselleni siihen luvan. Sanotaan, että masennuksen hoidossa auttavat rutiinit, joten minäkin yritän luoda itselleni rutiineja ja päivärytmiä ja päästä ylös sängystä aamun puolella. Aina se ei onnistu, mutta esimerkiksi tänään heräsin yhdeksältä ja nousin vuoteesta ennen kymmentä. Se jo on juhlimisen arvoinen asia tässä elämässä, jossa kaikki tekeminen on valtavan vaikeaa. 

En jaksa vielä urheilla, mutta teen päivittäin pieniä lenkkejä, joita nimitän terveyskävelyiksi. Yritän pysyä edes vähän liikkeessä, jotta jaksaisin taas palata takaisin urheilun pariin niin kuin joskus. Muistelen kaiholla niitä aikoja, kun vielä jaksoin käydä tanssitunneilla jopa kolmesti viikossa, vaikken koskaan ole ollut urheilullinen; nykyään lyhytkin juoksulenkki hengästyttää minua niin, etten jaksa pysyä liikkeessä. Osittain syytän lääkettäni, aripipratsolia, joka vie jaloista voimaa, mutta iso syy on myös masennus ja siitä johtuva liikkumattomuus ja lihasten surkastuminen. Siksi yritän edetä hitaasti kohti aktiivisempaa elämää. 

Ajattelen koko ajan tätä kirjoittaessani, että lukija nauraisi minulle. Niin jotkut ehkä tekevätkin: terveyskävelyitä, vaikeuksia nousta sängystä, tylsiä rutiineja, ne varmasti tuntuvat huvittavalta ihmisestä, jolla ei ole mitään käsitystä elämästä tällaisen sairauden kanssa. En kuitenkaan jätä silti virkettäkään kirjoittamatta. Tällaista on elämä masennuksen kanssa, ja sen kanssa joutuu kamppailemaan pahimmillaan 20 % suomalaisista jossain elämänsä vaiheessa. Se ei ole ihan vähän; itse asiassa se on yli viisimiljoonaisesta kansasta noin miljoona. Siksi moni tätä lukeva ymmärtää, mistä on kyse. Jotkut eivät tietenkään ymmärrä, mutta hekin tuntevat taatusti jonkun, jota masennus on riepottanut, ja näkevät tässä ehkä jotain tuttua. 

Myös terveydenhuollon puolella minua lääkitään. Kun diagnoosi varmistui, minulla lähdettiin purkamaan duloksetiini-lääkitystä (Cymbalta) tarkoituksen vaihtaa se jossain vaiheessa Lamictaliin, joka on mielialaa tasaava lääke. Lisäksi syön psykoosilääkettä (Abilify) ja psykoosi-/unilääkkeenä Ketipinoria, lisäksi paniikkiin tarvittaessa Alproxia. Paniikkia en ole onneksi Abilifyn aloittamisen jälkeen kokenut oikeastaan ollenkaan, joten Alproxia en ole tarvinnut.

Tänään muistelin aikaa kaksi vuotta sitten. Silloin elin ehkä onnellisimmillani ja suunnittelin Cipralex- ja Mirtazapin-lääkitysten purkamista seuraavana syksynä. Tätä taustaa vasten on suorastaan ahdistavaa ajatella, että nyt elän aikaa, jossa minulla on pahimmillaan neljä päällekkäistä lääkettä ja jossa joudun tappelemaan aamuisin, että pääsen sängystä ylös. En olisi silloin kaksi vuotta sitten vielä uskonut, että niin tulee käymään. Toisaalta olen ollut aina vähän synkkyyteen taipuva, joten siksi minua ei sinänsä yllätä, että olen jälleen tässä tilassa. Mutta silti uskallan haaveilla päivästä, jona minua ei enää vaivaa synkkyys, vaan pystyn elämään täyttä elämää. Ehkä sairaana, mutta siitä huolimatta.

Puen päälle työvaatteet. Olen reipas

Nyt olen sairauslomalla. Kutsun sitä kesälomaksi, koska se kuulostaa terveemmältä, mutta sairauslomalla olen virallisesti; muutoin kai olisin kesätöissä jossakin marketissa niin kuin kesäisin minulla on tapana. Nyt sairauslomalla. 

Itse asiassa olisi mahdoton ajatus, että olisin nyt töissä tai edes opiskelisin. Kun katson taaksepäin, hämmästelen, miten olen jaksanut edes niin kauan kuin jaksoin. Tein useita harjoittelujaksoja viime vuoden aikana, valmistelin ja pidin oppitunteja, suunnittelin projekteja ja osallistuin niihin, kävin tapaamisissa ja samalla tein tenttejä. Loppumetreillä lakkasinkin jaksamasta enkä päässyt sängystä hevin ylös edes aamupäivän aikana. Harjoittelupaikkaan ilmoitin, että olen vuoteenomana, mikä ei ollut ihan vale, jos ollenkaan.

Jälkeenpäin, niin kuin usein käy, sitä ihmettelee, miten on jaksanut jonkin raskaan urakan läpi ensinkään.

Samankaltaisia tuntemuksia minulla on kesästä 2014. Tein kevyehköä kesätyötä marja- ja jäätelökioskissa. Olin kuitenkin sinä vuonna hyvin masentunut enkä jaksanut tehdä paljonkaan töiden lisäksi, usein nukahdin töiden jälkeen joksikin aikaa heti kun pääsin kotiin. Työ aiheutti myös suurta stressiä ja ahdistusta, koska yleistynyt ahdistuneisuushäiriö oli silloin erittäin vahvoilla kanssani. Saatoin joskus jopa palata kioskille tarkistamaan, että olin muistanut lukita oven. Tällaisten asioiden miettimiseen meni silloin minun aikani. Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön kanssa työskentely on välillä ihan helvettiä, kun koko ajan pää on täynnä huolia siitä, tekeekö kaiken varmasti riittävän hyvin ja oikein, ja vaikka kuinka tekisi parhaansa mukaan, tekeekö sittenkään riittävästi.

Nyt jälkeenpäin mietin, etten ollut työkykyinen ja että se kesä olisi ollut parempi viettää, jos ei sairauslomalla, niin ainakin osittain kesälomalla niin, että olisin ehtinyt levätä ennen seuraavaa kouluvuotta. Lepäämättömyys kostautui sitten syksyllä, kun minulta jäi useita kursseja kesken siksi, etten yksinkertaisesti jaksanut lukea tentteihin tai palauttaa lopputöitä. Ihminen kai jossain vaiheessa väsyy niin, ettei pysty enää itseään edes pakottamaan.

Nyt ajattelen kaikkia niitä aamuja tai iltapäiviä, kun olen vetänyt työvaatteita päälle aivan uupuneena, ja ihmettelen, mistä olen saanut sen voiman mennä töihin silloinkin, kun voimaa elää omaa elämää ei ole juurikaan ollut. Erityisesti mietin, miten selvisin viime kesästä, jolloin psykoosioireet alkoivat ja aloin kuvitella kaikenlaista sellaista, millä ei ollut minkäänlaista totuuspohjaa. Jokin pakko on silloin saanut vetämään t-paidan pään yli ja käymään työn touhuun, vaikka pääkopassa on pyörinyt ajatus, että kotona otan purkillisen lääkkeitä. Silti olen jotenkin jaksanut hymyillä asiakkaille ja toivottaa heille hyvää päivänjatkoa. 

Jostain syystä silti siinä tilanteessa, jossa on sairausloman tarpeessa, ei kuitenkaan ymmärrä lomaa hakea ennen kuin on äärimmäinen pakko. Sitä kai luulee, että jossain on voimavarasto, josta voi ammentaa aina vielä lisää, vaikka jossain vaiheessa voimat ehtyvät. Kykenemättömyys hyväksyä oman kehon viestejä liittyy kai vaativuuteen ja epävarmuuteen. On pakko jaksaa, koska muutoin muut pettyisivät - tai minä itse pettyisin itseeni niin, etten pääsisi pettymyksestä yli. Sitä soimaisi itseään laiskaksi, ihan niin kuin soimaan silloinkin, kun olen flunssassa. Mikään tauti ei varmaankaan ole niin voimakas, että voisin sen vuoksi olla poissa töistä tai harjoittelusta ilman huonoa omaatuntoa.

Raskaan kesän jälkeen alkoivat opinnot ja harjoittelut. Jotenkin jaksoin vielä syksyllä tsempata, mutta sitten voimat uupuivat lopullisesti, ja löysin itseni marraskuussa akuuttipsykiatriselta päivystykseltä, jonne nuoriso-ohjaaja minut vei. Siinä tilanteessa, vaikka kuinka olisin halunnut jatkaa, ei ollut vaihtoehtoja. Olin uupunut. Olin sekaisin. Oli pakko laittaa tekemiselle stoppi.

Nyt olen lomalla ja lepään parhaani mukaan. En jaksa tehdä paljonkaan, mutta ainakin minulla on aikaa sellaisille asioille, joihin minulla on voimaa. Yritän muistaa ulkoilla kauniissa säässä ja tavata ystäviä, ja lisäksi olen lukenut paljon kirjallisuutta, josta voi olla minulle apua. Koetan myös kirjoittaa usein, sillä kirjoittaminen on toistaiseksi paras lääke, jonka olen itselleni löytänyt. Blogeistani on tullut minulle ajan kuluessa aina vain tärkeämpiä, vaikka tämäkin blogi on ollut olemassa jo vuodesta 2014. 

Aamulla tuntuu raskaalta pää

Hiivin, kun en haluu herättää

Sulla aikaa jäädä lepäämään,

vapaapäivä

Pikakahvi ei auta mitään

Kolmenkin kupin jälkeen väsyttää

Menen suihkuun, pesen hampaat enkä meikkaa

Varhain torilla vilkasta jo

Vanhat odottaa aukeaako

lähipankin ovi ollenkaan

Niil on kiire

Viimeisenä työpaikalla oon

Pitäisi vaihtaa yövuoroon

Puen päälle työvaatteet

Olen reipas

Näitä päiviä on jo liikaa

Jokainen solu mussa huutaa

(PMMP: Joku raja)