Elävien kirja

Yritän ajatella konkreettisia asioita, joiden kautta saisin jälleen kosketuksen tähän maailmaan. Se alkaa pienestä. Minä en pysty kirjoittamaan enää, en oikein mistään, joten kirjoitan siitä, mitä näen.

Aloitetaan kylpyhuoneesta.

Peilikaappini. Siellä on seuraavia esineitä: sähköhammasharja, sähköhammasharjan laturi, hammastahna, hammaslanka. Meikinpoistoaine, kasvovesi. Deodorantti. Vanupuikkoja, joita ei saa työntää korvaan, mutta minä työnnän silti, toisinaan. Hiusharja, hiuslenksuja, hiuslakkaakin. On toisarvoisempia esineitä: kuorintavoide, kasvovoide, höylä, höyläysvaahto - miksi sitä kutsutaan, en saa päähäni enää sitä sanaa. Meikkipussi, jossa on seuraavia meikkejä: ripsiväri, eyeliner, kulmakynä, peitevoide, puuteri, useita huulipunia. Meikkipussin vieressä on parfyymi. Käytän parfyymia, koska välitän siitä, miltä tuoksun ihmisten mielestä. Haluan pyrkiä positiiviseen mielikuvaan.

Näistä esineistä useimmat eivät ole aidosti tarpeellisia, mutta minulla on niitä silti. Ajatelkaa sellaista esinettä kuin kuorintavoide, voide, jossa on pieniä hiekanmuruja muistuttavia murusia. Jonain päivänä ihminen on niin vahvasti olemassa, että hän ajattelee kauppareissullaan tai jopa ennen sitä sellaista asiaa kuin kuorintavoide, ajattelee kuollutta solukkoa, josta haluaa eroon. Ajatelkaapa sitä: ihmiselle, joka käyttää kuorintavoidetta, on tärkeää saada kuollut solukko pois, jotta uusi pääsee kasvamaan. Minä olen joskus ollut ihminen, joka on käyttänyt kuorintavoidetta.

Meikeistä en edes jaksaisi aloittaa. On silti totta, että omistan useita huulipunia, vaikka tarvitsisin vain yhden ja tuskinpa oikeasti sitäkään. Minusta on vain hauska vaihdella sävyjä sen mukaan, mikä sopii vaatetukseen. Toisina päivinä olen niin paljon olemassa, että minusta se, minkä väriset huulet minulla on, on jotenkin merkityksellinen asia. Minun psykiatrini kirjoitti B-lausuntoon: huoliteltu ulkoasu, siisti, huulipunaa. Psykiatri on lääkäreistä ainut, joka saa lausunnoissaan kommentoida potilaan ulkonäköä.

Meikit. Niillä on valtavasti suurempi merkitys ihmiselle kokonaisuutena kuin useimmat meistä suostuvat myöntämään. On jopa ihmisiä, joiden mielestä meikit ovat ihmisyydelle pilkkaa, ihmisiä, joiden mielestä olisimme parempia, jos emme värittäisi naamaamme huulipunilla ja muilla. Ne ihmiset eivät ymmärrä, mikä merkitys voi olla sillä, että kun on koko yön valvonut paniikkikohtausten vallassa, aamulla kuitenkin ennen töihin lähtöä sipaisee huuliinsa hiukan vaaleanpunaista. Se vaaleanpunainen sanoo: minä olen vielä täällä, ja minä välitän, edes tästä minä välitän.

Pienessä telineessä lavuaarin alla minulla on kaksi koria. Toisessa on koruja. Toisessa on terveyssiteitä sekä tamponeja. Näistä esineistä voi päätellä, että toisinaan minulla on kuukautiset. Kuukautiset implikoivat kahta asiaa: ensinnäkin minä olen terve, minun kehoni on terve. Anoreksiaa sairastavilla naisilla ei ole kuukautisia. Toinen asia on mutkikkaampi ja järisyttävä: minun kehoni on, ainakin on pääteltävissä, kykenevä tuottamaan lapsia. Tietysti en tiedä, toimiiko kohtuni niin kuin kuuluu ja niin edelleen. Mutta ainakin teoriassa minä olen kykenevä lisääntymään. Se kuvastaa elämää suuremmassa mittakaavassa. Nämä esineet joita olen luetellut ovat lyhytikäisiä ja hetkittäisiä, mutta kuukautissuojien merkitys ulottuu kauemmas. Minulla on kuukautiset, minä voin saada lapsen = minulla on tulevaisuus?

Koukuissa seinällä roikkuu neljä pyyhettä, kaksi isoa ja kaksi pientä. Ne ovat kaikki vaaleanpunaisia muumipyyhkeitä ja ihan kaikki niistä olen saanut lahjaksi. Se on hauska ajatus: läheiseni ovat tienneet minusta asioita. He ovat tienneet, että pidän muumeista, ja uskon jopa, että jotkut ovat tietäneet, että olen pyrkinyt sisustamaan kylpyhuoneeni vaaleanpunaisella. Ja lisäksi: minulla on läheisiä, jotka ovat halunneet antaa minulle lahjan; minulla on läheisiä, jotka ovat miettineet minua, minun syntymäpäivääni esimerkiksi.

Pyyhekoukkujen yläpuolella on lappuja: toisessa lukee vieraat. Täällä ei enää käy vieraita, mutta jos käy, he tietävät, kumpaan pyyhkeeseen pyyhkiä kätensä. Toisessa lapussa lukee minun nimeni. Minulla on nimi. Joskus maistelen nimeäni esimerkiksi suihkussa. Kaksi avotavua, pehmeä alku, ronskimpi lopetus. Se on minun nimeni. Minä olen se henkilö. Toinen iso pyyhe kuuluu miehelle. Jonain päivänä joudun heittämään sen pyykkiin viimeistä kertaa, ja silloin minulle jää vain kolme pyyhettä: oma käsipyyhe, oma kylpypyyhe, sekä käsipyyhe vieraille, joita ei koskaan käy.

Päivittäin käytössä olevia puhdistusaineita säilytän niille tarkoitetussa pikku hyllyssä suihkun vieressä niin kuin kuka tahansa. On arkinen pesusaippua, sitten vähän hienompi, tuoksuva pesusaippua, ja shampoo, ja hoitoaine. Minä omistan myös pesusienen, se on vihreä, sekä pesukukan, joka taas on keltainen. Näitä esineitä kaupassa valitessani olen miettinyt niiden väriä, todennäköisesti, kyllä. Minä haluan keltaisen pesukukan, koska keltainen symboloi useille meistä onnellisuutta. Minä en olisi ostanut valkoista pesukukkaa. Ja ne pesuaineet: niistä ainakin suihkusaippuaa minun on käyttämä joka ainut päivä.

Nämä esineet ankkuroivat minut maailmaan ihmisenä niin kuin kuka tahansa, ihmisenä, jolla on arkensa. On tärkeää tehdä päivittäin seuraavat asiat: käydä suihkussa niin että vähintään nopeasti pesee, ja lisäksi on pestävä hampaat mieluiten kaksi kertaa päivässä. Hiukset on pestävä toisinaan. Nämä toimet ovat asioita, joita tekevät ihmiset, jotka välittävät itsestään. On monia ihmisiä, joille päivittäinen suihku tuottaa vaikeuksia. Jotkut peseytyvät hyvin harvoin, sillä he eivät jaksa, ehkä he eivät pysty, eivätkä he enää välitä. Samasta syystä he jättävät hampaansa harjaamatta.

Tämän vuoksi minä teen itseni kanssa sopimuksen: joka ainoana päivänä minä menen suihkuun, ja olen ylpeä itsestäni; samoin joka päivä minä harjaan hampaat, joka aamu minä taistelen itseni kylpyhuoneeseen ja harjaan hampaat. Tämä kuuluu diilissä niihin osiin, joista ei pidä luistaman. Toisinaan tämä on tehtävä askel askeleelta, pakottaa askel kerrallaan, ensin kylpyhuoneeseen, sitten valo päälle, no eihän valoakaan aina tarvita, kaappi auki, hammasharja, hammasharjan pää, hammastahna, harja suuhun, ja paina nappia, harja alkaa surista. 

Sitten tulee sopimuksen visaisempi osuus: joka päivä, kun poistun kotoani muualle kuin lähikauppaan, minun on laitettava naamaani meikkiä. Vähintään ripsiväriä, mutta kun tapaan ihmisiä, niin myös mieluiten meikkivoidetta ja ainakin huulipunaa. Minulle on aivan sama, vaikka muiden mielestä olisin räjähtäneen näköinen. Kyse ei ole siitä. Kyse ei ole edes kulissista. Jos jollekulle valehtelen, niin valehtelen sitten itselleni. Minä olen siisti, minulla on huoliteltu ulkoasu - vaan ennen muuta: minä olen vieläkin olemassa, nainen joka käyttää huulipunaa.

On tällainen päivä! Niin kauhea päivä, sinä itkit yöllä! Ja tänään sinä laitat huulipunaa!

Minä haluan välittää siitä, vaikken kaikkina päivinä välitä edes siitä, vaikka auto ajaisi päälleni. Mutta jostain on aloitettava. 

Oli minulla ennenkin sydän

Yritän muistella asioita, joita oli ennen. Ennen kesää. Ennen kuin.

Oli ainakin juoksulenkkejä. Puistossa, joskus Ruissalossa. Oli tanssitunteja jumppasalin raidoitetulla lattialla. Minun elämässäni oli kloorinhajuisia hiuksia ja uimahallin kaakelit, ja joskus sukelsin veden alle tietäen, että nousen aivan juuri taas ylös. Vettä on nytkin, mutta jos sukellan, jään sinne. Tämä on selkein ja kiistattomin tosiasia tästä hetkestä elämässäni. Ennen oli juoksulenkkejä, ja nyt ei ole.

Oli kahvihetkiä ja viinilasillisia, minulla oli lounastreffejä, minulla oli paljon ystäviä, joita siedin, halusin kuulla mitä heille kuuluu ja halusin kertoa, mitä minulle kuului. Enää minulle ei kuulu yhtään mitään enkä välitä muista. Tämä on elämäni rumin tosiasia.

Minulla oli vaistoja ja varmuutta. Tiesin, että pystyn pitämään esitelmän isolle yleisölle pelkäämättä yhtään. Tiesin että pystyn ottamaan vastuuta harteilleni ja täyttämään odotukset. Minä tiesin, kuka minä olen ja mihin minä pystyn. Enää en pysty mihinkään. Tämä on tosiasia, joka rajoittaa elämääni kaikkein eniten.

Minulla oli koti. On minulla vieläkin, mutta se on harmaa ja pölyinen ja tiskit tulvivat tiskipöydän yli. Se on nyt vain asunto, jonne minä lukittaudun pois tieltä maailmassa, jossa ihmisillä on omat liikeratansa, joita pitkin he kulkevat toteuttaessaan unelmiaan ja suunnitelmiaan. 

Minulla oli lempivaatteita. Muistan ne. Vahingossa kirpputorilta löydetty keltainen pusero, jonka ostin kun se oli halpa, ja siitä tulikin lempivaate. Samoin kirpputorilta ostetut nahkakengät. Useita somistehuiveja. Kauniita pikkuhousuja. Pehmeitä puuvillapuseroja, hyvin yksinkertaisia mutta siksi niin monipuolisia, sillä ne kävivät minkä kanssa vain. Vaatteita minulla on edelleen paljon, mutta lempivaatteita ei enää ole, vaatteista on tullut arkipäivän välttämättömyyksiä. Pukimiksi minä niitä sanon.

Minulla oli unelmia. Oli toiveita. Oli tarkoitus saada kustannussopimus; oli tarkoitus saada lapsi; oli tarkoitus mennä Amsterdamiin. Voi jopa sanoa, että oli suunnitelmia: oli säästötili, jotta pääsisin ensi vuonna Kiinaan; oli lukujärjestys seuraavalle opintovuodelle; oli lukupiirin jäsenmaksu; oli ilmoittautumislipuke terapiaryhmään. Näitä asioita ei enää ole.

Oli sanoja. Se on kaikkein kipeintä. Oli sanoja, joita pystyin itse kirjoittamaan; minä pystyin kirjoittamaan virkkeen, ja se oli totta. Minä pystyin kirjoittamaan myös virkkeen, joka ei ollut totta mutta jolla sain kiinni katoavaa. Minä pystyin kirjoittamaan elämästä, minä pystyin kirjoittamaan todellisuudesta, minä pystyin kirjoittamaan olemattomasta, minä pystyin kirjoittamaan katoavasta. Enää minä en kirjoita. Sanat ovat mustaa valkoisella. Siinä se.

Nämä asiat ovat vähemmän konkreettisia asioita niin kuin auringonpaiste, jota sitäkin oli joskus, mutta ei ole enää. Säätyyppejä on olemassa useita erilaisia, vaikka ihmisille usein on olemassa vain hyvä sää ja huono sää, ja kuulijan oletetaan näistä laatusanoista jo tietävän, millaisesta säästä on kyse tarkentamatta yhtään, onko kyse autereesta, usvasta, tihkusateesta, rankkasateesta, ukkosmyrskystä,  lumimyrskystä, puhurista, pilvipoudasta, helteestä, pakkasesta, ja vaikka nämä säätyypit ovat useille meistä totta, minulle eivät enää, sillä nekin ovat kadonneet, ja nyt minulla on enää pelkkä sää.

Edellä mainittujen abstraktien asioiden lisäksi minulla oli useita, joskin pieniä, konkreettisia asioita, kuten tuoksukynttilöitä, kukkasia maljakossa, suklaakonvehteja, postikortteja, muistikirjoja, villasukkia, kynsilakkoja, huulipunatarhoja kahvimukeissa. Jotta näitä asioita voi omistaa, on oltava ajatuksia ja haluja, kuten halu lakata kynnet tai laittaa huulipunaa, mutta koska minulla ei ole enää näitä ajatuksia, ei ole myöskään näitä asioita. Toiset ihmiset voivat sanoa: jos sinä takerrut suklaakonvehteihin ja kynsilakkaan, sinun elämäsi ei voi olla kummoista, mutta minä sanon heille: elämä koostuu sellaisista asioista. Elämä on moniselitteinen kokonaisuus, jossa myös kynsilakalla on paikkansa, sillä kynsilakka ilmentää halua olla olemassa ja vaikuttaa todellisuuteen. Mitä sinä itse tekisit elämälläsi, jos sinulla ei olisi pieniä asioita? 

Toiset asiat häviävät elämästä yllättäen ja lopullisesti, kuten ihmiset, jotka hylkäävät tai kenties jopa kuolevat, eikä tällöin hylänneen tai kuolleen ihmisen välillä ole suurta eroa. Toiset ihmiset häipyvät vähitellen, hiipuvat pois, ja niiden poistumisen huomaa yleensä vasta sitten, kun niistä iso osa on jo kadonnut, eikä jäljellejääneeseen pysty enää tarttumaan.

Ehkä kaikkein kipeintä on se, kun asiat ovat huvenneet vasta osittain ja osasia niistä on vielä meidän keskuudessamme. Niin kuin syöpäsairas, joka sairauden uuvuttamana on jo osittain siirtynyt tuonpuoleiseen mutta jonka kipu pitää vielä täällä ja muistuttaa elämästä, jota ei pian enää ole. Kauheinta on epävarmuus: jos katoava asia on vielä täällä, kummalle puolelle se lopulta keinahtaa, sillä välitilaan ei voi ikuisesti jäädä? On menettämisen kipu, joka alkaa siitä, kun ensimmäiset haipumisen merkit ovat havaittavissa. Haipuminen voi kestää miten kauan tahansa, mutta tosiasia on, että todellinen katoaminen tapahtuu.

Tietysti me voimme kysyä, onko mikään tuleva jäämään, voiko miltään asioilta vaatia sitä, että ne jäisivät. Jos juoksulenkit tai huulipuna voivat niin vain kadota, eikö mikä vain muukin katoa?

Elämästäni on kadonnut jo enemmän kuin siihen on jäänyt. Ja koska näin on, on luultavasti aihetta olettaa, että ne loputkin häviävät pian. Se on jo alkanut.

Minä yritän tarttua niihin epätoivoisesti. Minä listaan ne tähän.

Toki on vieläkin tekstiviestejä. Niissä kysytään: Mitä kuuluu? Missä sinä olet? Oletko sinä vielä? - Minä viivyttelen, muotoilen vastausta, mutta sitten menee päiviä, enkä enää uskalla vastata.

On minulla vieläkin koti, kolmekymmentä neliötä kivenheiton päässä kauppatorista. Koti, minun kotini, paikka jossa on henkilön vakituinen osoite on useimmiten paikka, jota se henkilö kutsuu kodiksi.

Kasvot ovat yhä samat, vaikka ei sitä aina uskoisi, kun kylpyhuoneessa katson hammastahnatahraiseen peiliini: minun silmäni, vaikka ne eivät näe enää tulevaisuuteen, minun lasittunut katseeni, minun rohtuneet huuleni, minun harmaat poskeni, minun näppyläinen otsani.

Joitain sellaisiakin asioita on, jotka ovat samoja: esimerkiksi kymmenen sormea ja kymmenen varvasta. Varpaat ovat kiistattomat, kun aamulla pakottaudun kylpyhuoneen kylmille kaakeleille, ja sormetkin, kun etsin valokatkaisijaa. On minulla jalat, kaksi toimivaa, vaikkeivät ne enää juokse. Toimivat sisäelimetkin, esimerkiksi: kaksi keuhkoa ja niiden välissä sydän, mutta enää se ei lyö yhtä määrätietoisesti vaan vaimeammin.

On minulla silti. On kolmekymmentä neliötä, neljänsadanviidenkymmenen euron edestä. Parketti, huonekaluja, kahvinkeitin. On perhe: kuusikulmio, josta minä olen yksi kulma, jota ilman kuusikulmio ei olisi kuusikulmio vaan jotain muuta. Ja koska minulla on keho, joka toimii, minulla on periaatteessa mahdollisuudet mihin vain, vaikka pää onkin minun ulottumattomissani. 

Ja ennen muuta: minulla on nainen. Sisäelimet, sormet, suu, silmät, sydän. Se nainen olen minä, ja minä katson, kun hän luisuu pois, jättää hitaasti jäähyväisiä. Myös nainen on alkanut kadota. Minä en haluaisi menettää häntäkin, hän on ainut asia, jonka vuoksi minä elän. Olen aina voinut luottaa häneen ja siksi pelkään, että hän muuttuu epäluotettavaksi ja että hänkin hylkää minut, eikä minulle jää enää ketään.

Jos menetän naisen, olen menettänyt ihan kaiken, ja sitten minä kuolen.

Minun elämäni, minä ajattelen sairaalan sängyssä. Minun elämäni. 

Oli minulla ennenkin sydän.

Anna mulle vielä uusia kuvia

iloa ja tuoreuden tuntua

peilikirkkaita vesiä

niin tyyniä että uskaltaa pärskiä

Anna minulle vielä uusia kertoja

murheita, toisia kohteita

kahleista kasvava maa

niin puhdas että tahria saa

(M: Lampi)

Äiti

Äiti, nosta minut taas lattialta. Ota syliin ja käske laskea kymmeneen.

Äiti. Minä tarvitsen sinua nyt. Minulla on itseni ja vain itseni, mutta se ei enää riitä. En pysty tähän yksin, en enää. Ehkä joskus vielä olenkin, mutta nyt minä olen nöyrtynyt ja tunnustanut vajavaisuuteni. Minä olen jälleen lapsi, minä olen sinun lapsesi.

Äiti, minä olen rikki, minä olen sekaisin ja minä olen koskettanut pohjaa, enkä minä, äiti, jaksa aloittaa enää alusta. Kuinka monta kertaa oikein voi aloittaa alusta? Äiti, minä sairastuin taas. Äiti, minä haluan hypätä ikkunasta, ja sinä olet ainoa syy, minkä vuoksi en sitä tee.

Äiti, kaikista ihmisistä juuri sinä saavut silloin paikalle, nostat minut lattialta, puet, viet minut päivystykseen, missä minut lääkitään ja lähetetään sairaalaan, ja sinnekin sinä tulet minun kanssani. Ja vaikka minä olen kuin sinun äitisi, se ei haittaa sinua. Äidit eivät ole ihmisiä, he ovat äitejä, ja vaikka se on raskasta, se on ällistyttävän yksinkertaista.

Ja äiti, kun sinä sairaalasta tuot minut kotiin, minä annan peitellä itseni sänkyyn kuin lapsen, koska lapsi minä olen, sinun lapsesi, lapsi, kaiken sen hoivan tarpeessa, eikä minun tarvitse todistella, selittää eikä korvata, enkä minä todistele tai selitä enkä kenties korvaakaan, koska en pysty siihen, eikä minun tarvitse pystyä. Korvaa se lapsellesi, sitten kun olet itse äiti, sinä sanot, sitten kun itsekin olen huolenpidossa ja kärsivällisyydessä ehtymätön. Keität teen, lämmität saunan, viet terassille kuuntelemaan linnunlaulua, jotta muistaisin olevani elävä.

Äiti, puupino, sauna, uimahalli, kirjasto, kesäkeittiö, trampoliini, sinun tekemäsi villasukat, lankavanoja olohuoneen lattialla, meidän sotkuinen kotimme, minun rautasänkyni, jonka sinä petasit, ja jalkapalloa myöhään televisiosta, minä olen kotona.

Äiti, muistatko, kun lapsena halusin aina hyppiä vesilätäköissä? Minulla oli punaiset kumisaappaat, joissa oli elefantin kuva. Ne saappaat ovat vieläkin tallella, koska et raski heittää niitä pois.

Äiti, minä olen vieläkin se tyttö.

Äiti, muistatko, kun tulit hakemaan minut koulusta, kun oli kauhea sadepäivä? Olin seitsemän. Kumisaappaat eivät enää mahtuneet silloin. Me jäimme lopulta tunneliin pitämään sadetta. Minä säälin sisiliskoa, joka melkein huuhtoutui veden voimasta viemärikaivoon.

Äiti, minä olen vieläkin se tyttö.

Äiti, muistatko, kun minä tulin koulusta itkien kotiin?

Äiti, minä olen se tyttö, vieläkin.

Mother looking at me

Tell me what do you see

Yes, I've lost my mind

Daddy looking at me

Will I ever be free?

Have I crossed the line?

En pysty kirjoittamaan.

Luen vanhoja tekstejäni ja mietin, olenko minä oikeasti kirjoittanut ne. Vaikka blogitekstitkin ovat vain harrastelua enkä näe niiden eteen yhtä paljon vaivaa kuin proosani eteen, monet niistä ovat yllättävän koherentteja ja niissä on jopa ajatuksia. Se on hämmentävää.

Mutta nyt tekstiä ei tule, ei proosaa, ei blogitekstejä, eikä edes yksityisiä päiväkirjamerkintöjä. WhatsAppissakaan en jaksa kirjoittaa kenellekään. Olen aloittanut kymmeniä blogitekstejä, jotka odottavat viimeistelyään. Olen kirjoittanut menettämisen pelosta ja siitä, miten väkivalta ei koskaan lopu vaikka olisikin ehkä loppunut, koska jälkipuinti on vielä pidempi. Olen kirjoittanut yhdestä päättyneestä ihmissuhteesta ja toisesta alkaneesta. Mutta kaikki on liian toteavaa, missään ei ole syvyyttä, ajatukset ovat latteita eivätkä kovin kiinnostavia. En pysty tähän.

Minä olen niin tyhjä ja tuijotan seiniä enkä ajattele enää mitään. Vihaan itseäni. Ja on kaunein kesä. En enää tiedä mikä on hätänä. Lääkitykseni on vaihdettu, Cipralex Brintellixiin ja Mirtazapin Ketipinoriin. Nekö minut ovat pilanneet. Siitäkin voisin kirjoittaa, mielialalääkkeistä ja niiden tarpeellisuudesta. Mutta en pysty.

Elossa ollaan, enemmän tai vähemmän. Mutta kirjoittamaan en pysty.

Taakseni kääntyisi en koskaan

Ei minusta ja Jaakosta olisi edes tullut mitään, ja kyllä minä sen ihan hyvin tiedän.

Aika oli väärä. Se ei lohduta vaan lyö naamaa, vetää matalaksi, saa minut huutamaan. Se on niin epäreilua, niin väärin, minä olisin tahtonut, enkä voinut.

Kuinka voit nimittäin rakastaa toista, jos et rakasta ensin itseäsi? Toisesta ihmisestä tulee tilkettä sinun tyhjään kohtaasi. Sinä toivot pelastajaa. Minä toivoin. Rakastin, koska tarvitsin. Ja vaikka kuinka olisin tahtonut, se ei olisi riittänyt, koska minussa oli tyhjä paikka, jota kukaan muu ei voi täyttää.

Väistin häntä. Jos olisin antanut itseni kokonaan, hän olisi satuttanut minua niin kuin satuttavat aivan kaikki muutkin. Minä haluan ajatella, että antauduin ja siksi rikkouduin, mutta se ei ole täysin totta, osittain totta, muttei täysin totta. Väistin häntä koska pelkäsin kipua, ja hän luuli, etten tahdo häntä. Minä yritin silti parhaani. Kaikki kaunis mitä sanoin oli totta. Jokaisena hetkenä, jona hän sai minut kiinni tuijottamassa muualle, minä ajattelin häntä, mutta hän luuli, että ajattelin kaikkea muuta. Minä yritin luottaa, mutta kuinka voi luottaa, jos juuri kukaan ei ole ennen ollut luottamuksen arvoinen?

Yritin parhaani, eikä se riittänyt.

Sille taas ei voi enää mitään, vaikka kuinka tappelisi vastaan. Voin ainoastaan antaa anteeksi itselleni sen, että olin niin heikko. Oli liian paljon käsiteltävää, liian paljon kipua, liian vähän itsearvostusta, pelkoja, vihaakin ja katkeruutta. Ehkä minä olisin voinut kertoa siitä hänelle ja hän olisi ymmärtänyt, mutta minä en ollut siihen valmis, ja sekin pitää vain antaa anteeksi.

Ja sitten voi katsoa taas eteenpäin.

Tämän viikonlopun olen viettänyt miehen kanssa, joka tuli elämääni yhtäkkiä, yllättäen ja täysillä. Tein hänelle lohikeittoa, hieroin hartioita ja jaoin Helsingin Sanomat, ja mietin, miten tällaista voi tapahtua minulle. Kaikki on oikein ja teeskentelemätöntä. Niin se voisi olla aina: kahvia, aamupalaa, pörröinen tukka, hymy pöydän yli. Sellaista on onni. Hän sanoi, että olen kaunis, eikä minusta tuntunut, että hän valehtelee. Ulkona vuorottelivat räntäsade ja kirkas auringonpaiste ja kaikki oli niin yksinkertaista.

Tietysti mietin, olenko minä ansainnut sellaista. Ja mietin kaikkea sitä, mitä on tapahtunut aiemmin ja kaikkea, mitä kadun, sitä etten eronnut aiemmasta suhteesta aikaisemmin tai sitä etten pitänyt Jaakosta tarpeeksi lujaa kiinni, ja sitten tajuan, että jos olisin tehnyt asioita toisin, en olisi ehkä tavannut tätä miestä.

Entä jos kaikki olisi mennyt niin kuin minä aina toivoin?

Enkä tiedä, mitä sitten olisi tapahtunut, mutta tänään, kun me kävelimme käsi kädessä ylös Tähtitorninmäelle, jonka laelta näkyy koko kaupunki, minusta tuntui, että ehkä elämässä kaikki asiat ovat sittenkin menneet niin kuin niiden piti.

Kun kanssas lähden,

tiedän sen:

taakseni kääntyisi en koskaan

Pois surut pyyhin menneisyyden

kun huominen sinä oot

Viestejä keholta mielelle, osa 2

Tiistaina tapahtui jotain merkillistä. Olin opettajan pedagogisten pääsykoehaastattelussa, joka oli yksi elämäni stressaavimpia tilanteita, jopa stressaavampi kuin ylioppilaskokeet. Haastattelun jälkeen minua seurasi kaksi päivää tosi vaikea, kurja olo. Keho eikä mielikään tuntunut millään tajuavan, että nyt saa rentoutua, nyt koitos on ohi - ennen kuin seuraavana iltana.

Silloin minulle nousi kuume.

Se ei ollut erityisen kova, mutta kuume kuitenkin. Stressin laukeaminen oli niin suuri ponnistus keholleni. Terapeuttini sanoi, että stressiin sisältyy niin suuri määrä energiaa, että sen purkautuminen on itse stressiä voimakkaampi tila. Sen vuoksi ihminen ei voi stressata itseään kuoliaaksi - stressin purkautuminen on paljon vaarallisempaa.

Tämän tapauksen seurauksena päätin saattaa tämän joskus syksyllä kirjoittamani puolivalmiin tekstinpätkän loppuun.

Helsingin Sanomat kirjoitti toiminnallisesta häiriöstä eli psykosomaattisista oireista.

Olen tiennyt jo aika kauan, että useat kipuni ovat psykosomaattisia. Silti vasta Hesarin artikkelin luettuani tajusin, että vaikka oloni ja tilanteeni on helpottunut, oireita on edelleen, niitä on paljon, ja ne ovat huomattavasti varioivampia kuin kuvittelin.

Päänsärky on ehkä yleisin psykosomaattinen oire. Kärsin siitä erityisesti nuorena tyttönä, ja muistan syöneeni niin paljon särkylääkettä, että isäpuoleni totesi kerran: "Eivät ne ole mitään pastilleja!" Ylioppilaskokeiden ykköseväs oli paketti Buranaa. En muista, kyseenalaistinko alituisen pääsäryn syytä koskaan. En myöskään nähnyt koskaan yhteyttä sillä, miten pää särki aina mahdollisissa epämukavissa tilanteissa. Esimerkiksi ala-asteella käsitöiden opettaja nöyryytti minua luokan edessä usein, ja jostain kumman syystä pää alkoi särkeä aina maanantaisin noin kello yksi.

Selkäkivut ovat kuitenkin oire numero yksi ja ovat aina olleet. Opiskellessani kääntäjäksi arvelin selkäkipujen kuuluvan asiaan, onhan kääntäminen tietokoneella istumista, vaikka viritinkin koneen usein keittiöön ja käänsin seisten. Kevättalvella 2013 kärsin ihan suunnattomista selkäkivuista niin, etten pystynyt istumaan mutta en myöskään nukkumaan. Kipu säteili myös päähän. Pääni tuntui koko ajan olevan lasia, joka olisi voinut särkyä pienestäkin iskusta. Kaikki ulkoinen ärsyke tuntui moukarilta. Kirkas valo oli pahinta, tietokoneen valo, halogeenivalo, mutta etenkin kevään valo. Sitä oli kaikkialla, joten makasin päivät makuuhuoneessa pimennysverhojen takana ja uskaltauduin ulos vasta, kun aurinko lähti laskuun. Soitin YTHS:lle kauheassa pelossa, että minulla on ihan varmana nyt aivokasvain tai jotain muuta vastaavaa hyvin vakavaa. (Sanomattakin on selvää, että epäilin ensin pahinta, koska tietysti epäilen aina pahinta!) Minut ohjattiin fysioterapeutille, missä katseltiin vähän luonnostaan huonoa ryhtiäni ja kehotettiin välttämään päätetyöskentelyä. 

Kevät 2013 oli elämässäni ihan saatanan kamalaa aikaa. Yritin paeta kriisiä ylettömään toimeliaisuuteen, kävin päivisin koulussa ja iltaisin töissä ja elin kurinalaisesti. Koska en itse tajunnut, mitä oli meneillään, keho yritti viestittää sitä minulle. Se yritti kivuin laittaa stopin jatkuvalle menemiselle, mutta minä otin särkylääkettä ja jatkoin. Vuoden 2013 kurimuksesta kertoo lisää postaus Viestejä keholta mielelle.

Pian selkäkipujen jälkeen alkoivat vatsavaivat. Töissä ihmettelin, miksi vatsani tulee aina kipeäksi päivän mittaan. Join paljon kahvia pysyäkseni vireänä ja söin tietysti särkylääkettä, mikä ei asiaa ainakaan auta. Ostin Rennietä ja yritin jatkaa, mutta kipu ei loppunut.

Pian sen jälkeen ruokahalu katosi. Tai ei ehkä ruokahalu, mutten saanut ruokaa alas. Tulin heti kylläiseksi. Äiti vei minut syömään lounasbuffettiin, mistä köyhä opiskelija luonnollisesti haluaisi ottaa kaiken irti. Lastasinkin lautasen aika täyteen, mutten saanut alas juuri mitään. Kylmä espanjalainen kurkkukeitto juuttui kurkkuun, vaikka se on hyvin juoksevaa ja helposti nieltävää. Äiti suutahti. Pyysin anteeksi, mutten osannut selittää. Hesari mainitsi jutussaan dyspepsian, jonka eräs oire on hyvin nopea kylläisyydentunne ja vatsan hidas tyhjentyminen. Dyspepsian yleisin yksittäinen aiheuttaja on toiminnallinen häiriö.

Eilen yksi kiinnostava mies oli luonani syömässä. Tein intialaista ruokaa ja omenapiirakkaa. Ruoka oli hurjan hyvää, mutta sain sitä vain väkisin alas, koska olin niin ahdistunut - mikä ei edes ole minulle tyypillistä, ei treffeillä, ei niinkään. Kun hän oli lähtenyt, söin nälkääni kaiken jäljelle jääneen omenapiirakan vaniljakastikkeineen.

Viimeisen kuukauden aikana on ilmaantunut uusi oire: kova ns. korvakipu - ainakin korvakivuksi sen tulkitsin, kunnes se alkoi levitä pään alueella, niskassa. Olen tavannut kolme eri terveydenhoitajaa, hammaslääkärin ja lääkärin asian tiimoilta, mutta kukaan ei löytänyt yhtään yksittäistä syytä. Epäiltiin poskiontelontulehdusta, korvatulehdusta, läpi ikenien puskevia viisaudenhampaita. Lääkäri jopa kysyi, tuntuuko imusolmukkeiden kohdalla pattia! (Syöpä, syöpä tietysti!) Itse pelkäsin jopa aivoverenvuotoa ja pohdin sen mahdollisia seurauksia.

Lääkäri ohjasi minut röntgeniin. Hänen tulkintansa on nyt, että jännitän leukaa stressaantuneena niin paljon, että leuka menee jumiin, ja kipu säteilee korvan alueelle. Myönsin, että leukani ovat kieltämättä jäykät ja niissä tuntuu painetta. Lääkäri ehdotti purentakiskoja yöksi. Terapeuttini sanoi, että joka neljännellä hänen asiakkaistaan on purentakisko, sillä leuan jännittäminen ja hampaiden narskuttaminen on mielenterveysongelmaisilla yleisempää kuin muilla.

Kaikkein suurin vitsi tulee tässä: lääkäri epäilee, että tinnitukseni saattaa johtua leuan asennosta ja leukaluiden kokemasta paineesta. Minulla on ollut jatkuva tinnitus vuodesta 2010. Olenko siis seitsemän vuotta pitänyt itseäni kuulovaurioisena, vaikka syy onkin ollut leuassa? Tinnitus on myös ollut voimakas ahdistuksen aiheuttaja, ei korvien soimisen vuoksi, vaan syyllisyyden ja pelon vuoksi.

Vaikka lääkäri löysi melko uskottavan syyn kivulle - ja ennen kaikkea vaarattoman - poistuin terveyskeskuksesta tuohtuneena. Ovatko kaikki minun sairauteni aina jotain tällaista? Ei koskaan tulehdusta vaan ahdistuksen aiheuttamaa kehon oireilua? Kuulostan varmaan nyt siltä, että toivoisin itselleni vakavaa sairautta. Niin ei ole. Mutta on turhauttavaa juosta lääkärissä milloin minkäkin oireen vuoksi ja aina saada sama vastaus: se on psykosomaattista, toiminnallista, stressiperäistä. Päänsärky, hartiasärky, vatsasärky, pahoinvointi, korvakipu, leukakipu. Ja kuumekin nousi pääsykokeen jälkeen.

Kaikkein suurin kysymys on nyt se, mitä teen seuraavaksi. Tämä oli jollain lailla viimeinen niitti. Syön särkylääkettä aivan liikaa ja voitelen hartioitani Voltarenilla, mutta eihän tämä voi näin jatkua, ei loputtomiin. Syy on löydettävä ja se on purettava. Liikunta auttaa kyllä, mutta vain lyhyen ajan. Nyt on jostakin löydettävä keino muuttaa tätä kaavaa. Kun saan kivun poistettua yhdestä paikasta, se siirtyy toiseen - päästä hartioihin, hartioista vatsaan, vatsasta leukaan - eikä mikään muutu.

Psykosomaattiset oireet ovat kehon hätähuuto, viimeinen ja äärimmäinen. Et tajua itse, että jokin on nyt pielessä, joten kehosi yrittää pakottaa sinut pysähtymään ja kuuntelemaan. Mutta sinä et kuuntele. On buranat ja ibumaxit ja panadolit ja renniet ja samarinit ja voltarenit ja laksatiivit, ja taas mennään.

Ps. Pieni loppukevennys: terveydenhoitaja epäili leukakipuni syyksi myös sitä, että syön paljon purkkaa. :) 

Minä ja syömishäiriö, osa 2

"Suurempi maailma ei viestitä tytöille koskaan, että heidän kehonsa ovat arvokkaita yksinkertaiseksi siksi, että ne kuuluvat heille. Nuoret tytöt eivät lakkaa näkemästä nälkää, ennen kuin kulttuurimme kertoo heille, että he ovat tervetulleita minkä muotoisina tahansa, että he ovat arvokkaita myös ilman "kauneuden" veruketta. Siihen asti yhteisön viestit palkitsevat nuorten naisten nälkiintymisestä." (Naomi Wolf: Kauneuden myytti, s. 285. Suom. Helene Bützow.) 

Kirjoitin yli vuosi sitten syömishäiriöstäni. Lupasin juhlallisesti jatkaa toisessa osassa, sillä tuntui liialta kirjoittaa niin paljon yhteen postaukseen, varsinkin kun asia on niin hankala ja raskas paitsi kirjoittaa, myös ehkä lukea. Osittain niin, mutta tuntui myös sanoinkuvaamattoman vaikealta lähteä kirjoittamaan sitä, mitä osan lopusta seurasi. Vaikealta, koska olin niin vihainen. Itselleni, ympärillä olleille ihmisille, jotka eivät nähneet, sekä kaikille niille paineille, jotka minua ohjasivat. Vain minä olisin itseni kaikesta huolimatta voinut pelastaa, mutta minä en pystynyt. Minä en pystynyt siihen.

Siis: terveystarkastus kahdeksannen luokan lopulla. Senttejä 160 ja kiloja 63. Terveydenhoitajan sanat, lähes sanatarkasti, edelleen, yhdeksän vuoden kuluttua: "63 kiloa, se on sinun pituisellesi aika paljon. Kuukautisetkin ovat jo alkaneet, eli et kasva enää pituutta. Ainakaan painoa ei saa tulla lisää, olisi oikeastaan hyvä, jos se laskisi."

Se oli terveydenalan henkilön naula siihen arkkuun, jota olin naulannut omatoimisesti jo vuosia ja jossa ikätoverit, mikä jottei vanhemmatkin, olivat auttaneet. Se arkku piti sisällään ajatuksen: olen liian painava, minua on tässä maailmassa liikaa, se on kammottavaa, minä olen kammottava. Epäsopiva tyttöystäväksi, vertaiseksi tai naiseksi, ja vielä kävelevä terveysriski, koska hei, 160 senttiä ja 63 kiloa.

Ja jotta voin saada ihmisarvon, minun pitää painaa vähintään kymmenen kiloa vähemmän, ellei sitten ehkä viisitoista, varmuuden vuoksi, tai kaksikymmentäkin, kun ottaa huomioon, että olen aika lyhyt ja pienikin läski kyllä näkyy lanteilla.

Olin 14-vuotias.

Niinpä minä tein mitä neljätoistavuotias osaa: paastosin minkä pystyin, kävin pururadalla vastentahtoisilla juoksulenkeillä hevimetalli täysillä kuulokkeissa, punnitsin itseni useita kertoja päivässä, ahmin iltaisin nälkääni mitä nyt oli tarjolla, kuten vaikka leipää tai joskus jäätelöäkin, sitten oksensin itseinhossa, ja seuraavana päivänä sama uudestaan. Mieleeni ei juolahtanut koskaan, että jos minulla kerran olisi ollut tarve laihduttaa, minun olisi kuulunut saada siihen tukea esimerkiksi juuri siltä nimenomaiselta terveydenhoitajalta tai vanhemmiltani, jotka yleensä päättävät, mitä kodissa syödään. Mutta sen sijaan terveydenhoitaja ei tehnyt muuta kuin jätti minut yksin sen tiedon kanssa, että painan liikaa ja minun pitäisi laihduttaa. 

Salaa olin toivonut, että terveydenhoitaja olisi tarttunut siihen, mitä kerroin: Kyllä minä yritän laihduttaa, mutta päädyn ahmimaan ja oksentamaan. Kyllähän minä pohjimmiltani tiesin, ettei se ole tervettä, ja vaikken olisi tiennyt, niin ainakaan en voinut hyvin. Mutta koska hän ei tarttunut, ymmärsin yskän. Epäterve tapakin laihduttaa on parempi kuin ei lainkaan laihduttamista, koska 160/63 on järisyttävästi liikaa.

Yhdeksännellä luokalla asiat lakkasivat oikeastaan merkitsemästä. Paastosin, mutta päädyin ahmimaan. Liikuin, mutta vain jotta en olisi inhonnut itseäni niin paljon. Koulussa vain täydellinen oli tarpeeksi hyvä. Englannin kokeesta sain yhdeksän miinuksen ja itkin koulun vessassa. Sain jälki-istuntoa, koska olin mennyt välitunniksi vessaan, kun pelkäsin. Jotkut oppilaat eivät koskaan tehneet läksyjä, tupakoivat puskissa ja huutelivat toisille oppilaille, mutta se ei kiinnostanut ketään.

Miksi minäkään olisin sitten ollut kiinnostunut yhtään mistään? Sosiaalinen elämä ainakaan ei ollut minulle ennen miinus kymmentä kiloa. Ainut asia, josta sain lohtua, oli kirjoittaminen.

Söin, mutta en koskaan ilman huonoa omaatuntoa. Lenkkeilin, puhdistin. Paino jojoili muutamalla kilolla, laski mutta tuli aina takaisin, jos ahmin. Olin kierteessä ja tuntui, etten itsekään pysynyt mukana. Ja aina väsynyt.

Lopulta romahdin. Se oli elämäni kauhein päivä, joulukuun viides vuonna 2008. Itsenäisyyspäivän juhlat, kynttilöitä, lippuja ja väsynyt tyttö, joka hakattiin koulun pommisuojassa. Äiti soitti kouluun, kun tulin kotiin ruhjeisena ja itkien. Silloin päätin, että ehkä minä yritän.

Pyysin apua, mutten saanut. Se oli käänteentekevä kokemus elämässäni, ja olen kirjoittanutkin siitä useasti. Siispä sulkeuduin. Mitä muuta olisin tehnyt? 15-vuotias ei lähde taistelemaan saadakseen tukea, jos muut (aikuiset) ovat ilmaisseet, ettei hän ole sen arvoinen.

Tuossa iässä ahdistus on aivan normaalia.

Mutta jos olisin ollut laiha, minua olisi kuunneltu. 

Sillä jos olisin laiha, minulla olisi ollut ihmisarvo. 

Haaveilin anoreksiasta. Tiedän miten kamalalta anorektikoista tuntuu, kun joku toivoo niin kamalaa sairautta itselleen, mutta asiaa pitää ajatella kontekstissaan. Silloinhan laihtuminen olisi ollut helppoa, kun ei vain olisi voinut syödä. Lähes painoton, luinen ja kapea tila oli se, mitä itse itseeni toivoin. Mitä vähemmän olemassa, sen parempi. Ja jos olisin ollut kuolemanvaarassa, minua olisi ehkä kuunneltu.

Yhdeksännen luokan keväällä olin ihmisenraato, joka missä tahansa toisessa tilanteessa olisi passitettu sairauslomalle. Opiskelin hulluna viimeisiin kokeisiin, ikään kuin numeroilla olisi ollut yhtään mitään väliä, kun kuitenkin menin pikkupaikkakuntani ainoaan lukioon, jonka alin sisäänpääsykeskiarvo oli 7,2. Minun todistukseni keskiarvo oli 9,2. Viimeisten kokeiden aikana söin pelkästään omenia ja opiskelin päivät pääksytysten.

Loppukeväästä äidilläkin meni hermot minuun. "Miten voi olla noin vaikeaa", hän raivosi yhtenä päivänä. "Sinun pitää itse ratkaista tuollaiset asiat, luuletko että joku muu voi sen tehdä." En muista sitä kaikkea tarkkaan, mutta kieltäydyin kaikesta keskustelusta. Kostoksi olin syömättä useita päiviä. Hän olisi tietysti voinut myös sanoa: älä sure, minä autan sinua. Kerro, mikä vaivaa. Mutta oli hänen reaktionsa suuttua ja haukkua minut. Ja oli minun reaktioni haluta satuttaa häntä, ja tapani satuttaa häntä oli satuttaa itseäni.

Ympärillä vertaiset kyllä tiesivät osoittaa paikkani ja muistuttivat järkyttävästä koostani:

• ihraperse
• ihramaha
• sika
• läskikasa
• läskiperse
• läskiperselesbo
• norsu
• ryhävalas
• lehmä
• roikkumaha
• riipputissi
• mammutti.

Lempinimien lisäksi minuun liitettiin mm. seuraavia adjektiiveja:

• ruma
• haiseva
• iljettävä
• ällöttävä
• vastenmielinen
• oksettava
• itsekäs
• itserakas
• itsekeskeinen
• narsistinen

He eivät kutsuneet minua nimellä vaan sanoivat joko perseeksi tai läskiksi. Teki mieli joskus muistuttaa, että asia ymmärretty. Ainakaan painoasia ei unohtunut niiksikään hetkiksi, kun keskityin johonkin muuhun.

Tähän väliin tärkeä huomio: vaikka laihdutin vuosia, painoni ei laskenut merkittävästi. Yleensä se jojoili 61-64 kilon välillä, yhdentekeviä muutoksia siis, mutta muistan ne numerot kyllä. Paasto, ahminta, oksentaminen. Ei se auta, eikä se tuo pitkäaikaisia ratkaisuja. Lisäksi kyllä minä aivan hyvin tiesin, että on olemassa sellainen sairaus kuin bulimia nervosa, suomeksi liikkuu joskun nimellä ahmintahäiriö, mutten ajatellut sen sopivan minuun, sillä eihän läskeillä voi olla syömishäiriötä.

Ja kuten - terkkarinkin sanoihin viitaten - on, tärkeintä on laihduttaminen, metodeista viis. Tärkeintä on laihduttaminen; sellaiset asiat kuin onnellisuus, hyvinvointi, elämästä nauttiminen tai terve toimintakyky ovat sivuseikkoja. Tai sitten sellaiset asiat, kuin nuoruus ja kaikki mikä siihen kuuluu. Sitä olen viime aikoina harmitellut. Sitä, että minun nuoruuteni oli paastoamista, ahmimista ja oksentamista sen sijaan, että se olisi ollut vaikka kavereita, keikkoja, ihastuksia, poikakaverikandidaatteja, nuortenlehtiä, tai edes alkoholia, bileitä ja meikkaamista. Jotain sellaista. Mitä tahansa, muttei tätä. Alleviivaan sen nyt: en ajatellut niiden asioiden kuuluvan minulle, taivas varjele ei ainakaan poikakaverin, ennen kuin olin sopivissa mitoissa.

Kukaan ei koskaan, ei milloinkaan, sanonut minusta kaunista sanaa. Kukaan ei koskaan, ei milloinkaan sanonut, että minä riitän, että minä olen riittävän hyvä numeroineni (160/63, tai joskus kokeesta vain 9). Ei koskaan. Se on surullista, nyt kun sitä miettii, sillä minä olin oikein viehättävä nuori naisenalku. Tiedän sen nyt.

Kuinka tarina sitten päättyy?

Haluaisin niin kovasti päättää sen kasvutarinaan: tarinan tyttö oppisi hyväksymään luvut 160/63, rakastamaan itseään, hän ymmärtäisi elämän tarkoitukseksi onnellisuuden hyväksyttävyyden sijaan, ja sitten hän eläisi normaalia nuoren naisen elämää ystävineen ja poikaystävävineen, hän oppisi toden totta nauttimaan elämästä ja kävisi keikoilla ja bileissä ja.

Tämä ei kuitenkaan ole tarinan loppu, valitettavasti. Ei kasvua ihmisenä. Haluan sanoa tässä teille oppimani: paino on yhdentekevä asia, jos olet onnellinen; paino on yhdentekevä asia, jos olet onneton. Jos olet onnellinen, hienoa! - Sama se mitä vaakasi näyttää, sillä se numero ei ole elämässäsi tärkeää, vaan sinä olet tärkeä, ja sinun onnellisuutesi on tärkeintä. Ja ennen kaikkea: jos olet onneton, asia ei muuttuisi, vaikka vaa'an numero olisi toinen. Ihan oikeasti.

Vaikka tarinan loppu ei ole henkinen kasvu, tarinan loppu on silti onnellinen. 

Lukiossa löysin ystäviä, joista yksi oli minulle erityisen rakas. Lukiossa minua ei haukuttu vitun ihraperseeksi julkisesti. Lukiossa ihastuin. En ihastunut mieheen hänen itsensä vuoksi vaan siksi, että toivoin häntä korjaamaan rikkinäistä itseäni. Sitten tulivat ne nuoruuden jutut: kotibileet, ensimmäiset alkoholin maistelut, ihastukset, pienet kirjelappuset koulussa, naurunremakat, nuortenlehdet, ja jopa: suunnitelmia tulevaisuudelle!

Lopetin paastoamisen, ja niin loppui myös ahmiminen. Söin neljä-viisi ateriaa päivässä: aamupala, lounaan, välipalan, päivällisen, iltapalan, ja kas niin, aloin voida paremmin, ja aloin suunnitella tulevaisuutta, koska tulevaisuus alkoi yhtäkkiä tuntua joltain, joka tosiaan on olemassa. En sano, ettei minulla olisi lukiossa ollut syömisongelmia. Minulla oli edelleen syömishäiriöidentiteetti, ja surin painoani edelleen. Mutta se alkoi siirtyä takavasemmalle, kun tulivat muut asiat. Ystävät, ilo ja onnellisuus. Laihduttaminen unohtui, kun oli niin paljon muuta tekemistä.

Kun pari vuotta myöhemmin olin lähdössä vaihtoon, minun piti toimittaa organisaatiolle ajantasainen terveystodistus. Niinpä jouduin vaa'alle. En ollut käynyt vaa'alla vuoden 2009 jälkeen, sillä olin huomannut, että vaaka tuottaa vakavampaa ahdistusta ja on parempi vaan olla tietämättä. Kouluterveydenhoitaja - se kiva, eri kuin se yläasteella - mittasi ja punnitsi minut.

Ensinnäkin olin kasvanut lukiossa vielä vähän, melkein viisi senttiä. Kuinka pitkä minusta olisi tullut, jos olisin syönyt yläasteella normaalisti? Sitä en saa koskaan tietää. Äitini on hyvin pitkä, yli 175 senttiä. Mutta toisin kuin terveydenhoitajan sijainen yläasteella oli sanonut, kasvoin edelleen pituutta huolimatta siitä, että kuukautiseni olivat alkaneet. Olin kuitenkin 14, ja kehoni vasta muovautui. Oli miten oli, odotin tuskissani painoa. Tiesin, miten ahdistaisi, jos olisin lihonut. (Muutosta ei näkynyt peilistä, koska näin itseni joka tapauksessa lihavana.) Terkkari sanoi: 55 kiloa. 

55 kiloa!

Olin huomaamattani laihtunut yli kahdeksan kiloa (ja kasvanut vielä pituutta)! Pelkästään sillä, että olin keskittynyt kivoihin asioihin, että olin tehnyt kivoja juttuja, että olin ollut onnellinen! 

"Oletko yllättynyt painosta?" hän kysyi.

"Olen", henkäisin onnellisena.

"Et siis ole laihduttanut?" hän tarkensi.

"En, en ole vain käynyt vaa'alla yli kahteen vuoteen", kerroin.

"Hyvä", terveydenhoitaja sanoi. "Laihduttaminen ei ole sinun ikäisillesi."