Melkein kuin uusi

Masennus vei elämästäni kaksi ja puoli vuotta. Mutta se aika on ohi, ja onnelliset vuodet ovat edessä. Blogihiljaisuus on johtunut siitä, että minulla on liian kova kiire olla onnellinen.

Olen siirtänyt tavaroitani uuteen asuntoon laatikko kerrallaan. Kaikki on ihan kauheassa kaaoksessa, työkaluja pitkin lattiaa ja hirveästi remonttipölyä. Asunto on päivisin niin kuuma, ettei siellä hirveästi jaksa rehkiä. Huonekalut on kuitenkin nyt hankittu ja palan halusta päästä laittamaan kotia itseni näköiseksi. Eilen istahdin muuttolaatikon päälle ja vain katselin sitä sotkua ja mietin, että kyllä me tästä selvitään.

Muuton yhteydessä sitä perkaa vähän menneisyyttään. Minulla on taipumus takertua menneeseen, mutta nyt olen heittänyt ronskilla kädellä pois tavaroita ja papereita, joiden olemassaoloa en ole muistanutkaan. En halua uuteen paikkaan mukaan muistoja ajoilta, jotka tahdon unohtaa. Olen menossa kohti uutta, eikä silloin pidä kantaa mukanaan vanhaa.

Olen käynyt mustikkametsällä, tehnyt piirakan ja laittanut pakkaseen. Löysin vähän kantarelleja.

Siellä mättäällä tajusin, että minulla on oikeus elää elämääni siten kuin tahdon. Enkä minä halua elää nopeasti, en olla aina tekemässä ja menemässä. Kuvitelma siitä, että minun täytyy elää täysillä, on ollut yksi syy siihen, että olen ollut onneton. En tahdo meluisiin paikkoihin tai humalaan, tahdon kirjastoon ja metsään kävelemään. Eikä se tarkoita, etten eläisi täysillä; se tarkoittaa että nautin eri asioista kuin toiset. Eikä se ole väärin. Ei minun kuulu elää elämääni niin että todistelen toisille jotain, minun kuuluu elää elämääni siten, että olen itse onnellinen. Siksi luen kirjoja ja pelaan lautapelejä ystävieni kanssa. Tulen onnelliseksi pienistä asioista. En tarvitse jatkuvaa melskettä ympärilleni, ja se on ok.

Osaan nykyään myös elää hetkessä. Toisina aikoina tuntui, että koko ajan pitäisi sännätä toisaalle. Katselen nykyään harvemmin kelloa. Onnellisuus on pieniä asioita, pieniä hetkiä. Joskus tulee isoja hetkiä. Poikkeuksellisen suuria ja onnellisia. Ne vapisuttavat minua.

Minusta on pitkin tätä vuotta tuntunut käsittämättömältä, että minulle tapahtuu hyviä asioita ilman, että ansaitsen niitä tai teen niiden eteen mitään. Sellaisia asioita elämässä vaan joskus käy, eikä niitä voi selittää. Yllättävä kohtaaminen johtaa ystävyyteen. Uusi harrastus tuo elämään iloa ja uusia ihmisiä. Lääkäri rakastuu jäätelönmyyjään. Kesä tulee sittenkin. Masennus lähtee pois.

Nyt odotan syksyä. Aloitan capoeiran ja olen ilmoittautunut kirjoittajaryhmään ja lukupiiriin. Koulua varten minulla on kauhea määrä energiaa ja intoa, teen tänä vuonna kanditutkielman ja olen valmis näkemään vaivaa, jotta saan hyvän arvosanan. En ole stressaantunut. Opiskelukaupungista on tullut minulle koti, jossa minun näkemistäni odottaa kymmenkunta ihmistä. Sekin on jotenkin kummallista ja epätavallista, mutta se on totta.

Masennus ei enää vaikuta elämääni. Teen asioita joista nautin. Ylipäätään nautin nykyään jostakin.

Masennus tulee vaanimaan minun kintereilläni aina. Minulla on siihen taipumus, on ollut jo pitkään. Yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä en pääse ikinä, en usko, sekin on niin vahvasti osa minua. Mutta olen tehnyt sen kanssa rauhan, sillä kun pahasti ahdistun, tunnistan ahdistukseni - se johtuu häiriöstä. Sitten olen jo vähän rauhallisempi, sillä olen oppinut, että häiriö aiheuttaa ahdistusta täysin käsittämättömistä asioista ilman syytä, ja ettei se ole minun syytäni.

Mutta toistaiseksi olen voittanut masennuksen. Olen todiste siitä, että se on mahdollista. Olen tehnyt kovasti töitä ja valmis tekemään jatkossakin. Mutta nyt nautin siitä kaikesta hyvästä, johon minulla on mahdollisuus ilman masennusta.

Muutin tavarani saarelle

Kiipesin katolle  

Olin jättänyt murheet

Olin maalannut seinät

Olin siivonnut suuni

Vain laiva huusi

Tietä oli rakennettu pitkään

Kuopasta nostettiin tänäänkin kylmää savea

Päätin hankkia lapion

Peitän sillä jäljet, 

jotka seuraavat mantereelta

Hei, sillalla ongitaan

Hei,  juon kalamiesten kanssa Madeiraa

Hei, jos silta sattuisi romahtamaan,

ei, en palaisi mantereelle milloinkaan

Vain paju itki

Vain laiva huusi

Olin melkein kuin uusi 

- Terhi Kokkonen 

Te kaikki selviätte vielä.

- Aoda

Kuin minut olisi raiskattu

Nuoret pojat harvoin koskivat minuun fyysisesti, mutta sanoillaan he kävivät kiinni suoraan kehooni. Oli helppoa saada toinen tuntemaan olonsa häpäistyksi ja jotenkin likaiseksi, ei siihen oikeastaan vaadittu paljon, ei selvästikään; joiltain ihmisiltä sellainen käy tuosta vain. Minä kerron.

Olin kasvanut naiseksi. Olin saanut rinnat ja lantion ja siihen oli totuttelemista. Olin siis siinä iässä, kun minut voi jo seksualisoida - ja seksualisoidaan. Lupaa kysymättä.

Nuorille pojille ei tehnyt tiukkaa huutaa naisen sukuelimen nimeä - eikä edes sitä v-sanaa vaan sitä toista - suureen ääneen koulun käytävillä. Häpeilemättä. Se tuntui hiukan häpäisemiseltä. Minun kuulteni he puhuivat minun sukuelimestäni, niin, pohtivat miltä se näyttää ja miltä se haisee. He kommentoivat takamustani ja kutsuivat minua perseeksi. Niin, totta tosiaan, julkisesti vielä. He kysyivät, millaisista peniksistä pidän, toki alleviivaten heti sen jälkeen, ettei kukaan panisi minua. Toisaalta kerran muistan jonkun sanoneen, että suuhuni pitäisi tunkea munaa, jotta olisin hiljaa. He arvostelivat lupaa kysymättä koko kehoni, ottivat oikeuden siihen itselleen. Ottivat oikeuden tarkentaa, millainen se on, millä kaikilla tavoin vastenmielinen, miten se toimii.

Se oli minun omani, minun kehoni. Vaan ei ollut, se oli jonkun toisen muun, minulla ei ollut siihen enää valtaa. Minusta tuntui kuin minuun olisi kajottu fyysisesti.  Tunsin itseni likaiseksi ja ällöttäväksi, vihasin jokaista senttimetriä itsessäni. Ja toki tiesin, ettei minua kukaan panisi. Tiesin sen sanomattakin, sillä en ollut hiukkaakaan haluttava. Siksi tuntui erityisen pahalta, että minulle puhuttiin seksistä ja seksuaalisuudestani - sehän ei minulle kuulunut. Enkä olisi halunnut puhua seksistä heidän kanssaan, en halunnut kertoa heille, mistä pidän enkä kuulla, mistä he pitävät, mitä he tekisivät naisille. Tiedän, että hekin olivat silloin neitsyitä. Olimme neljän-viidentoista. Mutta muistan, miten he kuvailivat, miten he käyttäisivät naisen kaikkia reikiä joka suunnasta. Kohtelisivat naista kuin roskaa. Niin, sen minä muistan, ja he puhuivat niistä asioista julkisesti, julkeasti.

Kehoni ei siis ollut minun, eikä minulla ollut siihen oikeutta, minulla ei ollut oikeutta päättää, kuka käy katsein ja sanoin minut läpi. Se oli tavallaan kuin raiskaus, ainoastaan henkinen. Oi kuinka tahdoin peseytyä. Ja minä peseydyin ja peseydyin. Mutta likaisuus jäi. Ällötys jäi, kuvotus. Oksetus.

Tavallaan jakauduin kahdeksi. Keho ja mieli. Mieli pakeni kehoa minkä pysyi. Lensi pois.

Eikä siitä voi puhua. Miten siitä voisi puhua, kun meni vuosia, ennen kuin siitä voi edes kirjoittaa? Voiko sellaisia sanoja toistaa? Uskoisiko kukaan?

Kerran yritin. Se oli virhe. Syy olikin minussa.

Siis miten se vaikuttaa nuoren naisen seksuaalisuuteen? Olin vasta ylittänyt lapsuuden ja nuoruuden rajan. Etsin itseäni, etsin paikkaani, seksuaalisuuteni vasta kehittyi. Kun inhoaa kehoaan, sitä alkaa tavalla tai toisella tuhota. Ei sille haluakaan olla armollinen, jos se ei ole oikeanlainen eikä sopiva, ei millään lailla haluttava.Voiko olla edes sanoja sille, millaista on elää kehossa, jota vihaa yli kaiken? Keho ei ole edes vankila, se on pahempaa. Se on ikkunaton kidutuskammio. Minä olin jo aikaa sitten lakannut kokemasta, että minun kehoni ylipäätään kuuluisi minulle. Pikemminkin olin joku ihminen sen sisällä, ja sitä sitten riepoteltiin ympäriinsä. Oli vaikeaa ajatella, että käytöksessä olisi ollut jotain väärää, sillä tiesin heidän olevan oikeassa. Olin vastenmielinen ja iljettävä.

Jossain määrin lakkasin myös pitämästä itseäni naisena tai tyttönä. Jos minulla ei ollut oikeutta seksuaalisuuteen eikä mitään varsinaista tarkoitusta, miksi ajattelisin edustavani jotain sukupuolta? En täyttänyt mielestäni naisen kriteerejä. Joitakin vuosia sitten käydessäni gynekologilla hämmennyin, kun hän tunnusteli kohtuni ja munasarjani ja sanoi, että ne ovat terveet. Hätkähdin - että minulla on sellaisetkin, tosiaan, siellä ne ovat. Ja vielä tänäkin kesänä hämmästyin, kun englantia puhuva pariskunta tuli kioskille jäätelölle, ja puhuessaan minusta kolmannessa persoonassa he käyttivät pronominia she ja her. He eivät epäilleet minun olevan nainen. Tuntuu melkein naurettavalta, miten onnelliseksi se minut teki.

Täysi-ikäisyyden kynnyksellä ajattelin jotenkin niin, että minun pitäisi olla valmis seksiin kenen tahansa kanssa, joka minun kanssani vain suostuisi makaamaan. Tämä siksi, että minun pitäisi olla kiitollinen, että joku nyt ylipäätään ajattelee minua mahdollisena seksikumppanina - en siis ehkä ole ihan niin ällöttävä. Baareissa sain minihameessani kohteliaisuuksia kännisiltä äijiltä ja ryvin niissä, sillä kerrankin joku mies piti minua kauniina. Luojan kiitos lopulta koin ekan kertani turvallisen ja luotettavan miehen kanssa. Hänen seurassaan aloin ymmärtää, että olen ihan tavallinen, kaunis nainen. Miten sitä naisen kuva itsestään onkaan voinut vääristyä!

Tavallaan nuorten poikien sanat pyrkivät myös osoittamaan naisen paikan, joka on miesten viihdyttäjänä. He ruokkivat vahvasti näkemystä, jonka mukaan mies päättää naisesta ja naisen kehosta. Eivät sen ikäiset tietenkään tienneet, ettei se ihan niin mene, mutta sillä ei ole väliä - nuoret kun imevät muiden näkemyksiä itseensä kuin pesusienet. He olivat minun merkittävin kokemukseni nuorista miehistä. Siten opin, että miehet ajattelevat vain seksiä ja naisen kehoa, eikä heidän silmissään naisen kehon sisällä asu ihmistä. Siten opin, että kelvatakseni kenellekään minun on mentävä juuri tiettyyn muottiin, johon en kuitenkaan koskaan mene.

Kesti kauan päästä tästä näkemyksestä.

Entä miksi niin tapahtuu?

Koska niin voi tapahtua. Koska niin tapahtuu. Koska sitä kuuluu sietää. Koska tuo ikä. Koska pojat ovat poikia. 

Usein, kun joku osoittaa minulle pahoja sanoja, toivon, tai jopa koen, että hän kävisi minuun käsiksi. Löisi, heittäisi päin seinää, kaataisi, potkisi, repisi tukkaa. Sanat tuntuvat väkivaltana, ne sattuvat oikeasti. Mutta jos joku olisi jättänyt minuun fyysisiä jälkiä, niitä olisi voinut esitellä todisteeksi. Sanoistakin jää jäljet, mutta niitä ei näy. Eivätkä ne parane. Niitä kantaa mukana, piilossa vaatteiden ja ihon alla.

Mutta kuitenkin.

Omistan kaikki ne teot, jotka minulle on tehty, kaikki sanat, jotka minulle on sanottu. Saan käyttää niitä miten tahdon. Voin kirjoittaa niistä.

Mocked by man to depths of shame
Little girl with life ahead.
For a memory of one kind word
She would stay among the beasts.
Time for one more daring dream
Before her escape,
 Edenbeam we kill with her own loving heart. 

 

Rikotaan hiljaisuus.

- Aoda

Maailma on olemassa

Olen ollut hiljainen, koska olen ollut viime päivinä paljon ulkona. Luonto on tähän aikaan vuodesta kukkeimmillaan. Minulla on ollut tarve vetäytyä sinne hiljaisuuteen. Joskus hiljaisuus puhuu enemmän kuin melu.

Olin täysin unohtanut, miten kaunis maailma saattaa olla. Olin unohtanut lammasaitauksen padon vieressä. Olin unohtanut, että puna-apilan terälehtiä voi syödä ja ne maistuvat makeilta. Olin unohtanut, että pato näyttää siltä, kuin joku olisi kaatanut veden sekaan pullollisen Fairya. Aiemmin olin vain katsonut padon kuohuja miettien, että tuonne voisin mennä ja se olisi armollista.

Maailma ei ole kadonnut sinä aikana, kun minä katosin. Olen herännyt ja noussut näkemään sen.

Edelleen on olemassa koiranputkia. Vielä on paarmoja, jotka pistävät, ja paiseita, jotka nousevat ihoon. Edelleen muurahaiset rakentavat pesää, linnut opettavat poikasiaan lentämään. Edelleen linnut laulavat sille, joka pysähtyy kuuntelemaan. Edelleen aurinko nousee varhain aamulla, ja samasta suunnasta.

Kaikki kukat, kaikki eläimet, kaikki puut ja kasvit ja sade ja aurinko ovat olemassa. Salaiset polut ja mustikkamättäät, niin, jopa minun ja äidin vanha mustikkapaikka, se tarjoaa mustikoita edelleen. Matoiset vadelmat, jotka mahtuvat sormenpäihin. Kantarellit, korvasienet. Omenat kypsyvät. Metsämansikka kiemurtaa kotini takaoven kivetystä pitkin. Hunajamarjat maistuvat kirpeiltä, karhunvatukat pehmeiltä.

Lumpeenkukat. Kaislat. Sudenkorennot. Hyttysenpuremat. Punaiset kärpässienet. Hämähäkit. Ruohosipuli ja retiisit. Tuoksuva multa. Hiekka varpaanvälissä. Hiekkamonttu. Laituri. Meriveden suola. Kaikki olemassa.

Kaikki ne ovat olemassa, ovat olleet koko ajan. Enkä minä ole pystynyt näkemään, en jaksanut, minä olen vain kaivautunut pimeään. Sitten on tapahtunut jotain ja olen jaksanut mennä ulos, ja siinä se kaikki on, luonto, maailma, avoinna ja olemassa.

Voin ostaa torilta kirsikoita ja mustikoita, voin pyöräillä Ruissaloon. Kirsikat ovat makeita. Voin kahlata meressä, katsella kanadanhanhia ja voin poimia kukkia. Voin vain hengittää syvään ja sulkea silmät. Etsi sisäistä rauhaa. Kun minulla on rauha, mikään ulkoatuleva ei voi minua heilauttaa. 

Kotona hoidan kasvia. Sen oksa katkesi, ja sain sen kasvattamaan juuret. Minusta tuntuu, että se tavallaan elää uudelleen. Sillä on uusi mahdollisuus. Istutin sen ravinteikkaaseen multaan, ja ehkä se alkaa kasvaa.

Minä olen vielä olemassa. Maailma on olemassa. Minusta tuntuu, että olen taas sen mukana. 

 

 

 

 

Toivo, toivo

ilman sitä ei voi elää

Armo, armo

ilman sitä ei eloon jää

Lohtu, lohtu,

 ilman sitä ei voi elää

Tahto, tahto

ilman sitä ei eloon jää

Ja tuuleen tunnustetaan

kaikki paha pois

Sen lehden tuuli lukee

Kääntää sivua

Se ala ei alusta

vaan lopusta

Sen jälkeen on aamuja

Huomenta maailma

 - Paula Vesala

Pysähtykää kuuntelemaan.

- Aoda

Kuinka voisin olla täydellinen?

En pysty olemaan täydellinen.

Teen parhaani, mutta hyvästä tahdosta huolimatta se ei riitä, ei koskaan, sillä teen aina jotakin väärin. Jotain jää aina huomaamatta, jotain unohtuu. Jokin jää puolitiehen. Sitten joitain asioita, varsinkin masennuksen ollessa pahimmillaan, en edes pystynyt hoitamaan. Sekin tuntui epäreilulta. Mutta mitä sitä selittelemään. Epäonnistuja mikä epäonnistuja.

Sitten sanotaan, että kaikkihan tekevät virheitä. Miksi minä en näe sitä, miksei muiden virheitä samalla tavalla osoiteta? Olen tehnyt itseni kanssa päätöksen, että kun teen virheen, tunnustan sen ja pyydän anteeksi. Alan kuitenkin olla väsynyt anteeksipyyntelyyn. Se syö omanarvontuntoa.

Yritän olla täydellinen, minä todella yritän. Mutta kuinka voisin onnistua siinä? En voi olla täydellinen. Pahimmalta tuntuu, että edes yrittämällä parhaansa ei ole riittävä. Se on pahinta ja kaikkein vaikeinta hyväksyä.

Olisinpa edes vähän virheettömämpi, edes hivenen lähempänä täydellistä. Mokaisin vähemmän, loukkaisin hiukan harvemmin. Tai kunpa voisin sitten edes nauttia loputonta anteeksiantoa, niin ettei minun tarvitsisi pelätä, milloin ihmiset saavat tarpeeksi virheistäni. Jotkut ihmiset loukkaavat minkä kerkiävät ja silti saavat aina anteeksi, ei heille edes suututa. Minä olen eri. Minä olen aina virheellinen, vaikka teen parhaani, enkä koskaan, ikinä, tarkoita pahaa. Jos taas suutun jollekulle tämän tekemästä virheestä tai sanomasta loukkauksesta, olen lopulta itse se tilanteen kusipää, koska en ymmärrä huumoria ja suutun pikkujutuista ja olen idiootti.

Kuinka voin elää, jos en ole täydellinen? Pitäisikö minun kuolla pois tästä nöyryytyksestä, onnistua edes siinä? Olen niin vihainen, että minun pitää huutaa ja satuttaa. Mutta koska en ikinä satuttaisi toisia, satutan itseäni. Ainakin ajattelen niin. Ajattelen ja ajattelen.

Sanotaan, ettei kukaan ole täydellinen - mutta miksi usein näyttää siltä, että niin moni on? Tiedän sellaisia ihmisiä. Kauniita, reippaita, iloisia, työteliäitä, taitavia, haluttavia. He eivät edes näytä risaisilta - he vain ovat, he eivät yhtenään yritä olla täydellisiä, niin kuin minä. Minä teen kaikkeni, ja minä väsyn, ja mokaankin vielä. Sen stressinkin vielä näkyy, olen koko ajan hermostunut. Toiset ihmiset vain tekevät ja onnistuvat ja se siitä.

Otan myös vastuun muiden tekemisistä - tai ainakin koen olevani vastuussa kaikesta. Se on silkkaa ylimielisyyttä ja epäluottamusta muita ihmisiä kohtaan. En luota muiden kykyyn ottaa vastuuta asioista tai ylipäätään siihen, että muut muistaisivat hoitaa omat velvollisuutensa. (Tiedän, kusipäistä. En kiellä sitä.) 

Esimerkiksi töissä kävi viime viikolla niin, etteivät työkaverini olleet tilanneet lisää jäätelöitä. Olin itse ollut monta päivää vapaalla enkä tiennyt, että jäätelö oli loppu. Kun työnantaja soitti tivatakseen syytä, miksi jäätelöä ei ollut tilattu ("kyllä sun olis pitänyt tajuta, olithan viime kesänäkin täällä töissä"), otin tapahtuneen omille harteilleni, vaikken edes ollut tiennyt koko tilanteesta. Ajattelin kai, että ei minua kuitenkaan uskottaisi, vaikka sanoisin, etten tiennyt jäätelön loppuneen - vaikka se oli täyttä totta, minulla ei ollut ollut työvuoroja ikiaikoihin. Mutta mitä sitä huutelemaan, että ei se minun syytäni ollut, muiden silmissä olen kuitenkin epäonnistunut, en voi muuttaa sitä.

Alan vasta nyt ymmärtää, mitä vaativa persoonallisuus tarkoittaa. Vaadin paljon itseltäni, mutta vaadin paljon myös muilta. Tosiasiassa suurin osa ihmisistä, samoin työkaverini, kohauttivat olkapäitään tällekin episodille. Oho, unohtui tilata jätskiä. Tilataan tänään lisää, ei hätää.

Pelkään aivan äärettömästi sitä, että minua syytetään jostakin, mitä en ole tehnyt. Kun olin viisitoista, siivosin kotona ja pyyhin myös vanhempien viinahyllyn. Vanhemmat näkivät pullojen liikkuneen, joten sain syytökset ja kotiarestia siitä, että olin juonut heidän viinojaan. Tosiasissahan en ollut, mutta he eivät vielä tänäkään päivänä usko. Olen heidän silmissään epäonnistuja ja valehtelijakin vielä. Se on epäreilua, mutta eivät he edes kuunnelleet. Oikeastaan ajattelen, että on turha edes puolustautua.

Mikään ei myöskään riitä. Olin koulussa hyvä kieliaineissa ja esimerkiksi historiassa, mutta en luonnontieteissä. En saanut kiitosta menestyksestä vaan haukkuja epäonnistumisista - että voisin edes yrittää. (Jos olisin poika, asia olisi eri, koska pojat ovat poikia ja tytöt ovat kilttejä.) Yliopistossa eräs opettaja haukkui luokan edessä yhden kurssityöni, joka oli kieltämättä aivan paska. En ollut tehnyt sen eteen juuri mitään, sillä en ollut öisin kyennyt nukkumaan. Mutta mitä sitäkään selittämään? Paska mikä paska. Eikä unettomuus ole mikään syy. Ja vaikka olisikin, sanotko sen ääneen? Et. Parasta olla hiljaa, ei kukaan ymmärrä, ei kukaan usko eikä kukaan hyväksy.

Sanotaan, ettei täydellisiä ihmisiä ole - ja kuitenkin täydellinen on ainut, mikä todella on riittävää.

Ja mitä ikinä mä teen, se ei riitä

Mä en koskaan oo

niin kuin hän

Hän sanoo sanan, kaksi

ja niin mä häviän

(Maija Vilkkumaa: Häviän)

Aurinko

Kun eilen menin miestä vastaan rautatieasemalle, satoi vettä. Ostimme matkalla silti jäätelöt, hän nougatia ja minä vaniljaa.

Myöhemmin makasimme vuoteessa sylikkäin hänen luonaan.

"Aurinko!" hihkaisin kesken kaiken, kun pilvet väistyivät päivänvalon tieltä. Kaikkien näiden sateisten päivien jälkeen se tuntui suorastaan ihmeeltä.

"Aurinko", hän kuiskasi vastaukseksi.

Kun illalla kävelin kotiin, kävelykadulla soitti nainen viulua.

Maailma soi ja säteilee

"Tämä on äärimmäinen ratkaisu, mutta nämä ovat äärimmäisiä aikoja."
- Nadifa Mohamed

Jokin aika sitten näin unen, jossa matkustin Tukholman ja Berliinin kautta Australiaan. Idea matkasta iski vain yllättäen, pakkasin vain lentolaukun ja olinkin jo koneessa, tietämättä edes tarkalleen, minne olen menossa, miksi ja minne asetun. Mutta eihän se tuntunut tärkeältä, eikä unessa sellaisilla asioilla ole väliä, koska unet eivät näe menneisyyttä tai tähtää tulevaisuuteen; unessa ihminen elää juuri sitä hetkeä, jossa on.

Maailma kiehtoo minua suuresti. Selaan karttakirjoja ja pyörittelen karttapalloa. Mietin kaupunkeja, joista en ole koskaan kuullut, kuvittelen, millaisia ne nimen perusteella olisivat. Opiskelen historiaa. Katselen valokuvia. Murrun maailman kauheuksien äärellä, mutta näen silti sen kaiken kauneuden. Ystävä kertoi astronautista, joka oli avaruuslennolla poistunut aluksesta katselemaan maata eikä suostunut enää palaamaan alukseen - maapallon kauneus lumosi hänet.

Nuorena tyttönä ajattelin, että lukion jälkeen lähden vapaaehtoistyöhön johonkin kehitysmaahan. En ollut silloin vielä masentunut, mutta podin merkityksettömyyskriisiä enkä oikein tiennyt, mikä minun paikkani maailmassa on. Ajattelin, että toisten auttaminen voisi olla minun tarkoitukseni. Ja jos näkisin ihmisten hädän, kaikki omat ongelmani katoaisivat. Aivan jossain muualla, aivan uudessa tarkoituksessa, koko maailma kirkastuisi. Epäilemättä niin olisi käynytkin. Pääsin kuitenkin opiskelemaan, enkä koskaan lähtenyt.

Matkustan paljon, mutta vain pieniä matkoja. Istun viikottain tunteja junassa punaisen lentolaukkuni kanssa, bussissakin silloin tällöin. Vaikeana aikana toivoin, että voisin aina olla liikkeessä, niin ettei ehtisi ajatella niin paljon. Pysähtyminen merkitsi asioiden kohtaamista, enkä tahtonut kohdata niitä. Halusin pakoon. Olen aina halunnut paeta. Halusin vain kulkuneuvosta toiseen, kuin läkähdyttää itseni liikkeellä, päästä mahdollisimman kauas. Mutta mikä on riittävän kauas?

Jos millään ei ole merkitystä, ei ole väliä, vaikka vain katoaisi. Jos on päästään pyörällä ja eksyksissä, ei ole väliä, jos eksyy uudessa paikassa. Jos on menettänyt rakkaan, ei ole väliä, vaikka menettäisi vanhan minänsä.

Joskus lähteminen on välttämätöntä. Iho kihelmöi eivätkä jalat pysy paikallaan. Lähtemistäkin on monenlaista. En ole aina paikalla, sillä olen ajatuksissani jossain muualla. Ruumiini vanki koskaan en ollutkaan. Voin vain sulkea silmäni, ja olen jo poissa. Se että lähtee ei aina tarkoita, että katoaa pitkän matkan taakse. Lähteminen on myös henkistä, lähteminen on asioiden taakse jättämistä, luopumista. Lähtemisessä on kasvu.

Äärimmäisinä aikoina olen aina ajatellut lähtemistä ja kaiken jättämistä, kun millään ei ole tuntunut oikeastaan olevan merkitystä. Itsepäisesti olen uskonut siihen, että jos vaihtaisin maisemaa, kaikki ongelmat jäisivät vanhaan paikkaan. Ei se tietenkään ole niin. Mutta ehkä poistumisen kautta voi katsella asioita etäältä, ja ehkä lentokoneessa kaikki ongelmat muuttuisivat yhtäkkiä pieniksi. Olisi vain vapaus, pienenevä manner ja öinen taivas. Tai laivan kannella voisi vain katsella avautuvaa ulappaa ja tyhjyyttä.

Olisi Keski-Euroopan vanhoja kaupunkeja. Linnoja ja museoita, puistoja, kävelykatuja. Ostoskeskuksia ja korkokenkiä. Skonsseja, bageleita, jäätelöä ja pannukakkuja, voimakkaita juustoja. Yöelämää, hotellin lakanat, uimarantojakin. Korkeita rakennuksia, meluisia katuja, takseja. Niin että unohtaisin, kuka olen, eikä kukaan tietäisi, ei edes nimeäni, en minäkään tarvitsisi sitä. Voisin olla vieras itsellenikin.

Olisi kaukainen Aasia ja Afrikan rannat. Olisi Australia ja paahtava helle. Amerikka ja loputtomat tiet. Ei olisi mitään väliä, jos on itse rikki, kun voisi vain viilettää tietä pitkin ja katsella taivasta, joka on loputon. Olisin rikki, mutta sillä ei olisi väliä, koska mitä vain voisi tapahtua. Olisin niin rikki, mutta kytketty vain punaiseen lentolaukkuuni, johon ei mahdu paljon tavaraa.

Vieraassa paikassa ehkä nauraisin vapaammin, murehtisin vähemmän, itkisin vain ilosta.

Minusta se on yksi elämän tarkoitus, suunnitteleminen ja unelmoiminen. Sillä unelmat, katselmukset tulevaan, olivat yksi tärkeä tekijä, joka piti minut hengissä vaikeina aikoina. Loppujen lopuksi osasin aina katsoa tulevaan ja uskoa, että siellä on vielä jotain hyvää juuri minulle.

Toiset miettii aina, mitä pitää tehdä

miten vihata ja miten rakastaa

mitä kokea ja milloin lähteä

milloin pelätä ja milloin uskaltaa

Mutta toiset tekee niin kuin miltä tuntuu

Tulee menee milloin huvittaa

Rakastaa ja vihaa miten tahtoo

 ja lähtee kun on pakko lähtee

pakko vaihtaa maisemaa

pakko nähdä vielä kerran

kuinka taivas aukeaa

ja kuinka loppuu maailma

Älä itke kun ne lähtee, ne haluu lentää

haistaa maistaa loppuun maailman

Älä itke kun ne lähtee, ne haluu lentää

kohti huumaa, kuumaa jäistä polttoa

Ei kai elämää voi koskaan saada liikaa

Ei kai liian kauas vaeltaa

Aina jotkut jää, jotkut jatkaa matkaa

ja etsii aina uutta, suurempaa

Ja ne lähtee, koska ne on sitä varten

Niiden täytyy mennä, tai ne kuolee pois

Älä itke niiden perään, niiden täytyy

Niiden täytyy päästä lentämään

Maailma soi ja säteilee

Mieli hajoo, räjähtää

ja sitten taivas aukeaa

ja sitten loppuu maailma

- Maija Vilkkumaa

 

Karatkaa unelmiin.

- Aoda

Muutoksia

Elämäni on sellaisella muutoksen syklissä, etten pysy itse enää perässä.

Tänään kuulin, että elokuussa edessä on muutto. Olen asunut sukulaiseni omistamassa asunnossa kolme vuotta, nyt hän tarvitsee asuntoa itse. Ei mennyt aikaakaan, kun hän jo soitti ilmoittaakseen löytäneensä minulle suhteilla jo uuden asunnon. Se on vain kivenheiton päässä vanhasta ja tosi lähellä yliopistoa.

Puistattaa. Toisaalta tätä minä odotin, tätä, että koko elämä muuttuu, että jotain tapahtuu. Kaikki vaati niin suurta muutosta. Tässä se on ja se on niin totta, että minua huippaa. Mutta minähän päätin ottaa vastaan kaiken uuden, sen mitä elämä tarjoaa.

Tietysti olen surullinen, kun joudun muuttamaan minulle rakkaaksi tulleesta asunnosta. Mutta suren sitä sen tunnesiteen kautta, joka omaan kotiin muodostuu; en niinkään muista syistä. Uudessa paikassa jokin merkityksellinen voi alkaa. Samoin ajattelen, että uuteen paikkaan muuttaminen voisi olla lopullinen irtautuminen vanhasta elämästä, jolla ei ole enää mitään hyvää tarjottavana. Minun on syytä puhdistautua, pestä kaiken vanhan tomut pois päältä, eikä muuttaminen ole ollenkaan huono aloitus. Haaveilin aina lähdöstä Helsinkiin, mutta muutan vain saman kaupungin sisällä. Mutta sekin jo riittää.

Huonot asiat seurasivat toinen toistaan. Ero, paniikkikohtaukset, kivut, raskas kesätyö, yksinäinen kesä, masennus, itsetuhoisuus, väsymys, petetty luottamus. Nyt hyvät asiat seuraavat toisiaan: uusi parisuhde, uudet ystävät, oivallukset, eheytyminen, kiva kesätyö, hyvä koulumenestys. Se on kierre. Tällä viikolla menen kampaajalle. Uusi tukka on sekin muutoksen merkki, ulkoinen. Haluan antaa muutoksen näkyä.

Yritin parhaani mukaan kiirehtiä muutokseen, yritin muuttaa itseäni ja elämääni, yritin voittaa masennuksen, mutta masennuin vain lisää, kun mitään ei tapahtunut. Yritin hoputtaa muutosta, joka tuli sitten itsellään, kun annoin sen tulla. Voin nyt avata hiukset ja antaa tuulen sekoittaa ne, nostaa kasvoni kohti aurinkoa ja sulkea silmät. Elämä alkaa taas.

Ps. Kuten moni varmaan huomasi, blogin nimikin vaihtui. Olen pitkään miettinyt nimen muuttamista, sillä alkuperäinen nimi oli aika pikaistuksissaan päätetty, ja blogi lähtikin lopulta eri suuntaan kuin sitä aloitellessani olin ajatellut. Pyörittelin päässäni monia eri nimivaihtoehtoja, mutta tänään kuunnellessani Ultra Bran kappaletta Pinnan alla uusi otsikko oli saman tien selvä. Vesiviittaus säilyy, ja otsikko on kaksitulkintainen. Toisaalta masentunut ja ahdistunut ollessani olen kokenut olevani jotenkin veden alla niin että on vaikea hengittää, toisaalta blogissa käsittelen paljon sellaisia asioita, joita mietin ja joita ei näy ulospäin. Ne asiat ovat pintani alla, syvällä.

 

Niin minusta tuli se
joksi olin ollut tulossa
Täydellinen hymy
Täydellinen silmänkääntötemppu

Pitkiksi kiemurrelleet hiukset
kasvoivat hitaasti joka yö
sinnikkäästi
jotta olisin joku muu

Niin minusta tuli se
joksi olin ollut tulossa
Suuriksi rävähtäneet silmät
näkivät paremmin

halun ja janon
ja kääntyvän selän

halun ja janon
ja haparoivan käden

- Terhi Kokkonen

Kaikkea ihanaa teille! Ottakaa muutos vastaan, kun se tulee!

- Aoda