Valoon

"Avaan silmät.

Valot tulevat.

--

Joku sanoo:

Nyt sinä pääset pois.

Pois!

Mutta sellaista paikkaa ei ole."

- Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa valoa valoa (s. 35 - 36)

Varoitan sen verran, että tässä postauksessa ei oikeastaan ole kauheasti järkeä. Mutta halusin silti kirjoittaa sen, sillä olen tänään ajatellut niin paljon.

Kun aamulla heräsin, aurinko oli noussut. Täällä kotona, metsän ympäröimänä, voi herätä lintujen lauluun. Niillä on konsertti jo aamuvarhaisesta, kuuntelen sitä sängyssä. Silloin jo oli hautovan kuumaa, olin lukenut, päivästä tulisi helteinen.

Lähdin kävelylle metsään. Jos metsään jää joskus hiljaa istumaan, näkee ja kuulee enemmän. Kaikessa tässä maailman kohinassa ei aina pääse mukaan aistit tukkivaan ärsykkeiden tulvaan. Mieli tarvitsee hiljaisia hetkiä yksin, valossa, lämmön syleilyssä. Keho on mielen koti, ei mielen luo pääse kuin aistien kautta. Ollessani hiljaa ja rauhassa aloin panna merkille lisää asioita itsessäni ja ympäristössäni. Joskus on syytä pysähtyä. Kuuntelemaan, katsomaan. Miten luonto on vivahteikas, miten valo siivilöityy lehtien lävitse, välitse, miten moniäänisenä lintujen laulu voi soida. Nyt on kesä ja kaikki kauneimmillaan, maa versoo kasveja, puihin puhkeaa lehtiä, luonnonvedet lämpeävät. Maailma herää eloon, mutta heräänkö minä?

Kaikki ympärilläni on kuin elävä hauta. Niin kuin vajoaisin. Paitsi että kaikki ympärilläni hengittävät. Kuka niin sanoi? Se on totta. Kaikki muut kylpevät kevään valossa ja heräilevässä luonnossa, minä siristelen silmiäni ja käännän päätäni.

Luulin pitkään, että masennus olisi mustaa ja pimeää, mutta se onkin harmaata. Siitä puuttuvat sävyt, kaikki on tasaista. Mikään ei tuota iloa, on vain laajaa surua ja turtunutta välinpitämättömyyttä. Ahdistuksessa taas on värit ja sävyt, mutta niihin ei voi tarttua.

Koko päivän rintalastani alla lainehti raskas ahdistus, raskas kuin tämä kuuma ja kostea ilma. Minäkin enteilin ukkosta, mutta toisin kuin taivas, en tänään revennyt kappaleiksi ja satanut alas, minä vain olin ja kannattelin painoa. Ei minulla ole edes kyyneleitä, mutta voimakkailla myrskypilvillä on se sade, jonka jälkeen kaikki on taas normaalia ja elävää. Minulla on vain pilvet ja tasainen, selittämätön, puristava ahdistus.

Kun olin aikani kävellyt metsässä, istuuduin korkealle kivelle ja katselin ympärilleni. Minulla oli aikaa tarkkailla. Jokainen aisti oli portti toisaalle. Tuuli huokaili ja valo tanssi välkehti säihkyi liukui, hajut olivat merkkejä, pihkan maku melkein kielelläni. Viereisellä kivellä kiemursi kyy. Se oli vääntäytynyt talvikolostaan takaisin maailmaan, siristeli silmiään valossa, ihmetteli yhtäkkiä sen suomuja hyväilevää lämpöä. Se tuskin muisti aiemmista päivistään mitään, horteesta tai edellisestä kesästä.

Kivi raapi selkää, kun kävin siihen makaamaan ja katsoin ylös. Taivas näkyi tuuheiden kuustenoksien läpi vain miten kuten ja hädin tuskin, kuusten varjossa oli niin varjoista ja viileää. Se on kuin mielen syvyys. Vain vähän valoa pääsee siivilöitymään tummien peitteiden läpi. Mutta silti vähän.

Kaipaanko minä pimeää? Tilaa, jossa olen vain minä, piilossa siellä, niin ettei valo paljasta suruani. Valo tekee meistä näkyviä, se miltei riisuu meidät. Kaipaan itkua, raivoa ja voimakkaita tunteita, mutta kaikki mitä tunnen on kuin seisovaa vettä. Kehonikin on yllättäen niin voimaton ja hauras, siitä on tullut olematon. Se on mieleni suoja, mutta se on helppoa murtaa. Joka solu siitä on minua, se on kouriintuvaa ja pelottavaa minua. Jokainen sentti minussa tuntee. Jokainen aisti on terävä ja tarkka, vaikka haluaisin usein maata vain sumeassa, viileässä ja olemattomassa, olla itse vain olematon. Minä tahtoisin p a e t a. En tahdo n ä k y ä. Pimeään olisi niin paljon helpompaa vain kääriytyä suojaan, pimeä olisi kaltaiseni. Mutta valo, sehän häikäisee, sokaisee, tekee minusta läpinäkyvän! Kaikki näkevät että olen masentunut ja harmaa! Miten kauheaa on olla voimaton ja surullinen, kun on meneillään elämän paras vuosi ja kaikkein kaunein kesä.

En minä tahtoisi olla surullinen valossa enkä pysytellä synkkänä varjossa. Kuusen oksien alla tuijotin taivasta ja mietin, mitä minun pitäisi tehdä, mutta en keksinyt. Missä on minun paikkani? Tänne en voi jäädä ja pois en pääse. Olen niin kovin yksin. Voisin lipua kauemmas elämästä, välitilaan niin kuin valon ja varjon rajalle ja miettiä, mutta pelkään, että valitsen helpomman: varjon.

Mutta onko se sittenkään valinta, valo ja pimeys? Ja onko se niin tai näin, joko tai? Kyllähän kuusen oksatkin päästivät valoa maahan. Vähän, mutta päästivät. Ja sen valon voimalla kasvoivat jotkin kasvit, märät sammalet ja saniaiset. Ne eivät ole koreita auringonkukkia, mutta ne ovat kasveja, ja niitäkin tarvitaan. Eivätkä ne ole huonompia ollenkaan, niiden päällähän voi vaikka nukkua. Ja ne ovat kestäviä eivätkä niin vaativia.

Myöhemmin samana päivänä istuin terassin portailla aiemmin kirkasvärisellä mutta nyt haalistuneella räsymatolla kuppi mansikkateetä kädessäni ja odotin myrskyn nousemista. Se oli hyvin jännittävä hetki. Kaikki oli niin tyyntä ja painavaa, jossain kaukana jyrähti ja voikukat ne vain tärisivät. Jyrinä tuli lähemmäs ja salamat välkkyivät, ne valaisivat sen koko mustan pimeän. Yksien alle sekunnin mittaisten hetken osasten aikana kaikki oli hetken toisin, sitten taas samoin. Ja sitten, sitten taivas repesi ja satoi. Se oli juuri se hetki, se jona kaikki alkoi kevetä. Puristus rinnassani alkoi hiljalleen hellittää.

Muumilaakson tarinoissa Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen seisoivat kallion laella ennen sateen nousua. Taivas on jo mustana pilvestä ja on pimeää. Nuuskamuikkunen sanoo, miten hieno hetki se onkaan, se juuri ennen sadetta, kun arvailee oikeaa hetkeä. Sitä hetkeä, jona pitää lähteä, "niin että välttyy kastumasta".

Seuraavana aamuna myrsky on väistynyt ja Nuuskamuikkunen herättää Muumipeikon. "Vielä ehdit jos nouset nyt", hän kuiskaa. Ja he juoksevat takaisin sen kallion laelle katselemaan hattivatteja, jotka pienillä lehtivenheillään purjehtivat kohti aavaa ulappaa, vaaralliseen aukeaan... sinne mistä aurinko hiljaa nousee. Vesi niin kimmeltää, kimmeltää.

Me kaikki haluamme loppujen lopuksi elää valossa. Loppujen lopuksi. Aina. Ja sieltä, sieltä synkkyyden raoista sitä tihkuu, valoa. Valoa, valoa.

Yötä aina ikävöin,

vaikka päivän lapsi oon

Pimeyden laskiessa kaipaan valoon

Tuhannet mun kasvot

ja ne vaihtuvat vaan
- Mariska

Nauttikaa kesästä!

- Aoda

Tähtitorninmäki toukokuussa

Eilen kapusimme piknikille Tähtitorninmäelle. Katselin sieltä alas kaupunkiin. Minä yritän rakastaa tätä kaupunkia, minä todella yritän, sillä minä niin tahtoisin rakastaa paikkaa, joka on kotini.

Toisina päivinä ulos lähteminen on aika helppoa, toisina suunnattoman vaikeaa. Eilen jahkailin kauan, ennen kuin sain lähdettyä korttelin päähän kenkäostoksille. Toissa päivänä taas jouduin ottamaan tukihenkilön mukaan lähtiessäni hoitamaan työasioita. Hän käveli kanssani toimistoon, neuvoi hengittämään, laski hengitykselleni rytmin, kyseli vointiani, silitteli. Oloni on suunnattoman etuoikeutettu, kun minulla on tukihenkilö käytössäni. Kaikilla ei ole. He varmaan jäävät kotiin.

 Eväsretki tutun porukan kanssa oli kuitenkin toinen juttu. Eräänlainen side meidän välillemme on jo ehtinyt syntyä, mutta ei kuitenkaan täydellistä luottamusta, joten en osannut kertoa, millaisia hankaluuksia ulos lähteminen minussa aiheutti. Jälkeenpäin ajateltuna he olisivat todennäköisesti ymmärtäneet. Oloa helpottaa jo kummasti se, kun seuralaiset tietävät, miksi pakenen, jos pakenen ja kun pakenen. 

Oli meneillään suuri opiskelijatapahtuma, haalarupukuisia ja juopuneita opiskelijoita niin ammattikorkeista kuin yliopistoista oli joka puolella. Sillalla väkeä oikein vyöryi vastaan edestä ja takaa. Ilma oli mitä parhain ulkona juomiselle ja juhlimiselle. Tai eväsretkelle. Puistokin pelotti minua, sekin olisi voinut olla täynnä väkeä.

Muistan sen tunteen, joka tulee suuressa väkijoukossa. Paniikkikohtaus se ei ole, mutta ehkä jokin paniikkikohtauksen pikkusisko. Muistan, kuinka silmissä sumeni siinä sillalla. Pidin katsetta tiukasti edessäni, hengitin syvään kuten tukihenkilöni oli neuvonut. Tunsin hetken olevani kuin kuplassa, tunteeton ja välinpitämätön kaikesta. Sisällä myllersi, ajatukset säntäilivät. Mutta pysyin järjissäni, ylitin sillan ja tien. En kuollutkaan! Eri asia sitten on, pelkäsinkö oikeasti jonkinlaista katastrofia, kuten että vesi vyöryy ylitseni ja taivas sataa niskaan. Tuskinpa. Mutta pelkäsin paniikkikohtausta, sillä se on kyseenalaistaa kaiken olemisen ja hetket sen jälkeen ovat sekavia. Melkein kuin taivas olisi satanut päälle ja vesi nielaissut, vesi siellä alla.

En voi viettää elämääni neljän seinän sisällä, vaikka se tuntuukin kaikkein helpoimmalta vaihtoehdolta. Arkikin aiheuttaa valtavaa ponnistelua. Kyse ei ole niinkään jaksamisesta tai halusta, kyllä minä haluan mennä ulos, mutta en vain aina pysty. Tunnen auringon lämmön ihollani ikkunan läpi ja mietin, kuinka tahtoisin nauttia siitä kuten ihmiset yleensä nauttivat, jäätelökioskeilla, kesäkaduilla, terasseilla. Mutta se on minusta erillään olevaa elämää, välissämme on seiniä, ikkunoita ja tuhansittain lukkoja.

Joskus istun parvekkeella ja katselen alas. Asun kahdeksannessa kerroksessa ja näen kauas. Näen talojen katot, kirkontornit, näen linnan, näen Tähtitorninmäen. Kaupunki heräilee ja nukahtaa, minä vain nukun. Olen syntynyt täällä, asuin vain aikuiseksi asti muualla. Oli pakko tulla tänne syntymään, kun synnytysosasto kotipaikkakunnalla laitettiin kiinni. Ehkä siksi halusin takaisin, ehkä ajattelin kuuluvani tänne? Voidaanko puhua palaamisesta - tai jopa kohtalosta? Olisiko kaikki helpompaa jossakin muualla? Voisinko lähteä? Haaveilen siitä usein, mutta tähän osaan maata syntyneenä en osaa ajatella itseäni muualle, en puhumaan tätä murretta jonnekin toiseen osaan Suomea.

Tunnen huonoa omaatuntoa verkkaisesta ja varovaisesta elämästä, jota elän. Saatan vaikuttaa tyhmältä, miettikää nyt, ulkona paistaa nytkin aurinko, mutten mene sinne. En tahdo puolustella, tyhmäähän se onkin. Minne edes menisin?

Piknikillä meillä oli hulppeat eväät: salaattia, fetajuustoa, pähkinöitä, siemeniä, salaatinkastiketta, mehua, patonkia, tuorejuustoja, vadelmavalkosuklaata ja tummaa suklaata, tuoreita ja kuivattuja viikunoita, mansikoita, päärynöitä, viinirypäleitä, suklaa- ja kinuskikastiketta, teetä. Levitimme viltin maahan, söimme, puhuimme, nautimme auringosta. Se oli ensimmäinen kokemus elämästä pitkään aikaan. Olen tässä, enkä halua pois. Olen tässä, enkä samaan aikaan missään muualla.

Lopulta kerroin kaikille, että minulla on julkisten paikkojen pelko. Seuralaiset sanoivat, että ovat iloisia, kun tulin kaikesta huolimatta mukaan, ja vastasin olevani iloinen, että tulin. En osannut sanoa muuta, mutta tarkoitin joka sanaa. Olin yksinomaan iloinen.

Kun olimme syöneet, nousin yksin mäen laelle katselemaan kaupunkia. Hengittelin syvään kevätilmaa, kuuntelin kännisten opiskelijoiden huutoa. Usein vihaan tätä kaupunkia, mutta yritän alkaa rakastaa sitä, sillä se on minun kotini. Palasin tänne melkein kahden vuosikymmenen jälkeen. Synnyin sitä paitsi liian aikaisin, laskettu aika oli vasta seuraavassa kuussa, ja silloin kotikaupunkini synnytysosasto olisi ollut auki.

Seisoin siinä ja katselin kauas kaupunkiin. Öisin Tähtitorninmäki on valaistu, näen sen makuuhuoneeni ikkunasta, ja jos ikkunassa on sadepisaroita, ne näyttävät oikeastaan tähdiltä.

Ja päivä tää ei lopu
Sekunnit ei häviä
Mun elämä on ruma,
ajatukset hävettäviä
Päänsä kääntää pois joku satunnainen kävijä
Yksiksensä itkeskelevät on häviäjiä

Mitä mä oikein teen?
Mä en tiedä, minne mä meen
Niin tämä katu on hellä
Se jatkuu
niin kauan kuin kävelee

- Maija Vilkkumaa

Uskaltakaa. Minäkin yritän uskaltaa, askel kerrallaan.

- Aoda

Ps. Tuhannes katselu tuli joskus viime viikolla. Kiitos kaikille ihanille lukijoille! Toivon teille niin paljon hyvää ja toivon, että teksteistäni joku samoissa ongelmissa painiskeleva voi saada jotain, jos ei voimaa, niin vertaistukea.

Tao minusta taitava miekka

Aloitin pari viikkoa sitten terapian. Olen siitä kiitollinen. Terapeuttini on vanha äijä, jonka kanssa olen kyllä tavannut viime tammikuusta lähtien, nyt vain tästä lähtien säännöllisesti ainakin vuoden ajan.

Olin alun perin ajatellut, että terapeuttini pitäisi ilman muuta olla nainen, mielellään minua jonkun verran vanhempi. Ajattelin, että nainen ymmärtäisi paremmin, voisi asettua minun helpommin minun asemaani. Koen monet sairauteeni liittyvät asiat nimenomaan naisille tyypillisiksi, puhumattakaan sitten väkivallasta, jota olen kokenut. En tarkoita, etteivät miehet voisi kokea asioita samoin, mutta naisilla on tutkitusti suurempi taipumus ylianalysoida asioita. Miehet osaavat paljon paremmin jättää asioita omaan arvoonsa, ajatella järjellä. Jostain syystä päätin kuitenkin valita terapeutiksini tutun psykologin, vaikka olisin hyvin voinut vaihtaa. Ehkä jonkinlainen luottamussuhde oli ehtinyt kehittyä. Emmekä me loppujen lopuksi ole niin erilaisia, miehet ja naiset. Terapeutille uusi terapoitava on joka tapauksessa matka uuteen maastoon, uuteen ihmiseen.

Terapian tarkoitus omalla kohdallani on antaa minulle pakillinen välineitä pärjätä paremmin ja toimia itsevarmemmin. Äijä sanoi, että terapian loputtua minusta on tullut vihainen nuori nainen. Se miellytti minua hurjasti. Vihainen nuori nainen. Olen niin sekaisin sen suhteen, kuka edes olen ja kuka haluan olla, mutta se on vain hyvä asia. Korttipakkakin pitää sekoittaa ennen uutta kierrosta. Mutta kyllä mä vähän luulen, että sulla on jokin ajatus siitä, millainen tahdot olla, äijä sanoi tänään. Nautin siitä, että kaikki on sekaisin, sillä lopputulos voi olla mitä vain.

Tänään hän sanoi näkevänsä minussa toisaalta ihmettelijän, joka ihmettelee, miten minulle aina käy niin kuin käy, mutta kuitenkin samaan aikaan intellektuellin (kyllä, tätä sanaa hän käytti), jolle eivät riitä kauniit sanat kuten "ei sussa oo mitään vikaa". Se ehkä onkin se syy miksi ulkopuoliselle ihmiselle puhuminen on helpompaa ja erilaista, sillä psykologi tai psykoterapeutti on objektiivinen. On myös helpompaa uskoa sanat "sä olet hyvä noin" sellaisen ihmisen suusta, jonka ei tarvitse minua miellyttää. Terapeutti on myös huomauttanut monta kertaa, että haluni ja kykyni kirjoittaa edesauttaa kaikkea, mitä tapahtuu. Se on varmasti totta. Tämän blogin pitäminen on ollut ihan sairaan terapeuttista. Kun ajatuksista tekee näkyviä, niitä on helpompi käsitellä. Tämä ei tietenkään ole aina hyvä asia, mutta käsittelen sitä joskus toiste.

Tänään on ollut hyvin sateinen ja harmaa päivä. Nukuin hyvin ja pitkään ja kuuntelin aamulla vuoteessa rateen ropinaa ikkunaa vasten. Pidän tästä säästä, tässä on jotain hyvin puhdistavaa ja raikastavaa. Luin sängyssä ainakin tunnin kirjaa, söin hyvän aamupalan, join muumipeikkomukista aamukahvin ja lähdin ulos kävelemään. Koko kaupunki viettää sadepäivää, sillä täällä on tosi hiljaista. Tykkään kovasti viettää aikaa yksin. Se on minulle luontaista eikä kurjaa laisinkaan. Usein vain olen kotona, laitan musiikkia soimaan ja siivoilen paikkoja. Tykkään kylpeä, käydä yksin uimassa ja lenkillä, lukea. Kirjasto on maailman paras paikka, siellä voisin vaikka asua. Kirjasto on koko maailma pienoiskoossa. Itselleen ja rakkaille asioille on löydettävä aikaa, tai mieli alkaa kitua. Aamukahvista ja sängyssä vietetyistä tunneista voi rakentaa onnea, jos ne ovat asioita, joista pitää. Minä pidän.

Kirjoitan tätä tanssitunnin jälkeen. Torstaisin käyn tanssimassa yhdessä ryhmässä. Me emme tee koreografiaa vaan tanssimme mielemme mukaan. Sen sijaan että näyttäisimme jotenkin viehkeiltä tarkoitus on pikemminkin antaa liikkeen viedä ja katsoa, mihin se johtaa. Musiikkityyli vaihtelee, tänään kuuntelimme pianomusiikkia, mutta olemme myös tanssineet afrikkalaisen kansanmusiikin ja jazzin tahtiin. Musiikki heijastelee paljon tunteita, samoin liike. Tanssi opettaa paljon kehollisuudesta. Se on minulle vieras ilmaisukeino, mutta siitä saa energiaa. Samalla siinä tutustuu itseensä: miltä tuntuu jokin uusi ja tuntematon, miten keho on samaan aikaan tuttu ja jännittävä.

Omaan itseen kannattaa tutustua, sillä vaikka viettää itsensä kanssa kaiken aikansa ja tietää jokaisen tunteen, silti kaikki päälle näkyvä on pelkkää jäävuoren huippua. Kun tuntee itsensä, voi helpommin myös tehdä muutoksia haluamaansa suuntaan. Minusta tulee vihainen nuori nainen.

Koska  kommentteja lukiessani olen päätellyt, että tätä blogia lukevat sielunveljet ja etenkin sielunsiskot, laitoin tähän pari linkkiä itseensä tutustumista ja itsetunnon kohottamista varten. Toinen linkeistä on suunnattu nuorille, mutta en näe, mikseivät aikuisetkin siitä hyötyisi.

10 tapaa saada parempi itsetunto
MLL:n nuorten netin itsetunto- ja itsetuntemusharjoituksia

Olen kuin hehkuva rauta

Ei lempeät kätesi mua auta

Tao minusta terävä miekka

Valmista mut

taisteluihin

Valmista mut

Ennen kuin kylmenen

- Jonna Tervomaa

Mukavaa päivää, sateessa tai auringossa!

- Aoda

Toisesta aina jälki jää

Uskon useimmiten rakkauteen, mutta ihan aina en. Rakkaus tuo elämään järkeä ja tarkoitusta ja antaa voimaa, mutta myös vie sitä. Joskus siihen yrittämiseen turtuu niin pahasti, että tekee mieli heittää pyyhe kehään, ei tästä mitään tuu. Olisikin helpompi olla yrittämättä ja rakastamatta, ja silti niin moni yrittää ja rakastaa ja pettyy. Ja silti taas uudelleen yrittää ja rakastaa, ja pettyy taas, ja silti yrittää.

Mikä rakkaudessa on kantava voima ja valo ja lämpö, jota vasten ihmiset menevät siitäkin huolimatta, että kärventävät itsensä lopulta? Ihan niin kuin kärpäset kärpäsvalon ympärillä, huonostihan siinä käy.

Jaakon jälkeen olen ollut palovammoilla, jotka alkavat sattua aika ajoin kun niitä koskettelee. Yritän jättää ne rauhaan ja ajatella muita asioita, mutta aina se ei onnistu. Ne asiat tulevat väkisin mieleen, yleensä öisin, mutta myös kun altistun jollekin, mikä muistuttaa hänestä. Ei asioita voi jättää käsittelemättä, asiat löytää kuitenkin uudelleen edestään. Muutama kuukausi eron jälkeen aloin siivota Jaakkoa pois elämästäni, sillä mikä on poissa silmistä on poissa mielestä. (Se ei ole totta.) Peitin hänet Facebookissa, heitin pois kaiken mitä häneltä oli kotiini jäänyt, kuten hammasharjan ja jotain vaatteita ja kahvikupin, en kuunnellut enää levyjä, joita olimme yhdessä kuunnelleet. Ei se toiminut, aina jostain tuli jotain, mikä muistutti kaikesta. Facebookista silmiin pomppasi hänen profiilikuvansa, jossa hän halaa jotain tyttöä, joten oli pakko lähteä Facebookistakin kokonaan. Ja sitten tapasin hänet - heidät - kaupungilla. Ikävöin öisin, kylpyammeessa, kapakoissa, mutta ei itku auta.

Jaakko on minulle vieläkin naru kaulassa. Se on säälittävää, mutta en voi sille mitään.

Minulla oli aika, jona kovasti yritin saada (rakkaus)elämän takaisin raiteilleen. Koin kauheaa häpeää siitä, etten saa pidettyä parisuhdetta kasassa, koin, että elämä vain lipuu ohi tässä ahdistuksessa ja pelossa. Syksyllä tapailin miestä, joka rakastui minuun mutta minä en häneen. Mietin: hän on kaikin puolin hyvä, välittää ja pitää huolta, ostelee lahjoja eikä kohtele huonosti, minun on pakko rakastua. Soimasin itseäni, kun en tuntenutkaan mitään. Lopulta sanoin, etten olekaan valmis suhteeseen. Joka hetki hänen sylissään olin ajatellut Jaakkoa. Olin kamala. En pystynyt kertomaan hänelle ahdistuksesta. On väärin hukuttaa siihen ketään, jolle se ei kuulu.

Tammikuussa tapasin Madsin, opiskelijan samasta tiedekunnasta. Tapasin häntä yhden kurssin yhteydessä kerran tai kaksi viikossa. Madsille sydän väpätti, hän oli hauska ja fiksu ja komeakin. Lopulta päädyin keskustelemaan hänen kanssaan kahden, meillä oli sairaan hauskaa. Pyysin häntä ulos, mutta hän kieltäytyi. Uusi onneton loppu siis, mutta ensi kerran tunsin, että elämä jatkuu. Jaakon jälkeenkin. Rakkauselämä jopa, ehkä joskus vielä. Toistaiseksi tyydyn unelmoimaan, en tiedä, voiko kukaan vielä tulla kovin lähelle. Oli typerää rynnätä suin päin uuteen suhteeseen pelkästään siksi, että minun muka kuuluisi olla suhteessa. Tuntuu etten itsekään mahdu itseeni enää, paha olo on niin iso ja vahva. Miten voisin olla hyvä kenellekään muulle, kun en osaa olla hyvä edes itselleni?

Jaakko. Joko kyllästyttää? Voi yrittää olla kiitollinen siitä, että on saanut joskus pidellä onnea ja on saanut rakastaa sydämensä pohjasta. Minä rakastin sitä miestä, en osaa sanoa muuta. Voin yrittää kiittää häntä siitä, että hän sai luottamukseni ja murskasi sen, nythän olen kokemusta rikkaampi. En tahdo olla katkera. Tein itse päätökseni mennä täysillä tulta päin. Poltin itse siipeni, tein luottamuksesta entistä aremman. Yritän olla vihainen mieluummin kuin surullinen, kiitollinen mieluummin kuin vihainen. Toiveikas ja ymmärtäväinen. En ole koskaan ollut hyvä päästämään ketään lähelle ja luottamaan, että minua kohdellaan kuin arvoistani, ja nyt vielä vähemmän. Niin se on, eikä sille valitettavasti voi mitään. Luottamus on yksi rakkauden kulmakivistä, se on kunnioituksen ja rehellisyyden välissä. Ilman sitä ei voi rakentaa mitään kestävää.

Rakkautta on turhauttavaa etsiä. Olin turhautunut rakkauden tarpeeseen ja päätin lakata etsimästä, ja silloin, vain muutaman päivän kuluttua, tapasin Jaakon sateisella keskustorilla kukka- ja vihanneskojujen välissä. Sillä tavalla rakkaustarinat alkavat, kun toinen pitelee käsissään tomaattipussia ja toinen on unohtanut sateenvarjonsa. Rakkaus voi alkaa myös bussista, kun huivi tarttuu miehen napinläpeen eikä lähde irti ilman saksia. Tai katseesta jossain puistossa. Kun koirat alkavat tapella puistossa. Kun toinen pudottaa lompakkonsa ja toinen kiiruhtaa tuomaan sen. Silloin vaihdetaan katseita, ja kummallakin on katseessa kaipaus, kysymys: olisitko se sinä?

On turhaa yrittää elää elämää puhtaana, jäljettömänä. Elämä jättää aina jäljen, ja niin jättää jokainen ihminen. Se on nyt koettu, sydämen täydellinen särkyminen. Mitä siitä jäi käteen? Kiitollisuuttako?

Niin minä ainakin yritän ajatella.

Onnellisuus on asenne?

No nyt se saatana on "virallista", sairauteni nimittäin. Sain psykiatrin lausunnon eilen postissa. Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön (F41.1) lisäksi minulla on agorafobia (F40.0), keskivaikea masennus (somaattinen oireyhtymä, F32.11) sekä vaativa persoonallisuus (60.5). Epätoivo on juuri vaihtunut vitutukseen. Tämä koko touhu on saanut aivan liian vakavan sävyn.

Suvussamme on mielenterveysongelmia. (Toisaalta missäpä suvussa ei olisi.) Minulla on muutama sukulainen, joka on työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen takia. Yksi on ryypännyt elämänsä pilalle. Löytyy skitsofreniaakin. Geeneissä on se kurja juttu, että niitä ei voi vaihtaa. Perimään kirjoitettua sairautta ei voi torjua tahdonvoimalla, taikuudella tai edes elintavoilla.

Minua pelottaa. En halua sellaista elämää.

Minä olen nuori, hädin tuskin aikuinen. Minun piti tehdä asioita, minun piti kokea ja kasata elämänkokemusta, minun piti tehdä vaikka mitä, mutta nyt kaikki tuntuu murtuvan. Mitä tapahtui kaikille niille asioille, joiden piti tapahtua? Mitä tapahtuu niille asioille, joiden tahdon vielä tapahtuvan?

Minä pelkään, pelkään ihan helvetisti.

Mielenterveysongelmat eivät näy päälle kuten katkennut jalka tai atooppinen iho. Siksi on helppoa ajatella, että ne ovat kiinni asenteesta. Jos jostakin löytyy niin voimakasta tahdonvoimaa ja päättäväisyyttä, että pystyn pysymään järjissäni kaikesta huolimatta, haluan sitä ämpärillisen. Saavillisen. Uima-altaallisen.

Myönnän. Usein ajattelen itsekin, että tässä tarvittaisiin todellista tahdonvoimaa. Ehkä sillä on tosiaan tekemistä persoonani kanssa, syytän kaikesta itseäni. Olen kieltämättä taipuvainen melankoliaan, sitä en voi kieltää. Luen paljon onnettomuuksista, oikein mässäilen katastrofeilla, kuuntelen suruvireistä suomalaista musiikkia ja itken paljon. Joskus olisi varmaan syytä olla katsomatta uutisia ja lukea synkkien elämäkertojen sijaan Tove Janssonia.

Toisaalta yritän kasvattaa positiivista ajattelua ja ilahtua pienistä asioita. Mutta joskus se lannistaa vielä enemmän, kun en saakaan siitä voimaa.

Kari Hotakainen kirjoitti viime viikolla Hesarissa kärsimyksestä. Hän pohti muun muassa sitä, miten taiteilijoilla on tapana ajatella, että kärsimys ja vaivannäkö toisivat (huonolle) teokselle jotakin lisäarvoa. Itse tartuin ajatukseen siitä, että kärsimys voi jalostaa ainoastaan, jos kärsijä kuitenkin tavoittelee parempaa. Kärsimys pinnallistaa, sillä se kaventaa näkökenttää. Kärsimys pinnallistaa, sillä kärsijä ei näe kuin pinnan, ei jaksa kiinnostua maailman tapahtumista.

Toisaalta kärsimys on subjektiivista. Siksi kärsijältä on väärin vaatia suhteellisuudentajua. On hyvin tyypillistä, että ihmiset käskevät vaikeassa tilanteessa olevaa ajattelemaan ihmisiä, joilla on asiat paljon huonommin, sillä sen pitäisi lohduttaa. Muista, että olet automaattisesti paremmassa asemassa kuin vaikkapa Afrikan lapset. Ja sekö lohduttaa, että ihminen kokee valittavansa turhasta, kun kuitenkin asuu hyvinvointivaltiossa? Epäilen.

Minulla on keskivaikea masennus. Sen takia olen aloitekyvytön, itkuinen, ärtyisä, väsynyt ja tarmoton. En tahdo sääliä, tahdon ymmärrystä. En tahdo lottovoittoa tai prinssiä, tahdon voida nauttia auringosta. En tahdo olla vaivaksi, tahdon vain tukea. Kun juttelin tuttavalleni pelostani, hän sanoi, että normaalin elämän ja pitkäaikaisen masennuksen välissä on minun haluni parantua.

Minä selviän tästä. Olen päättänyt selvitä. 

It seems there's something serious beginning

A new approach found to the meaning of life

Deny that happiness is open as an option

and disappointment disappears over night

Meanwhile your life is still directed as a drama

with realism on the sparsest of sets

Every performance tends to reach the same conclusion

No happy endings but a message to depress

Saying life is an impossible scheme

That's the point of this philosophy

(Pet Shop Boys: Miserablism) 

Muiden rakkauden arvoinen

"Hän oli yksinäinen", hän sanoi.

"Mistä tiedät?"

"Tiedän mitä yksinäisyys on, ok? Ja hän inhosi itseään syvästi."

"Hän oli itserakas mutta inhosi itseään?"

"Eivät ne ole keskenään ristiriitaisia ominaisuuksia. Ihminen voi tietää, mitä hänellä on ja mitä hän osaa, mutta ei silti pysty pitämään itseään muiden rakkauden arvoisena."

- Jo Nesbø - Aave, s. 219, mukaillen

Viimeiset päivät olen ollut hukassa. Sen on ehkä huomannut siitäkin, että viimeisimmästä blogitekstistä on vierähtänyt yli viikko. Tuntuu hyödyttömältä yrittää etsiskellä sanoja, kun omat tunteetkin ovat yhtä sekamelskaa. On pelkkiä irrallisia sanoja, morfeemeja, fooneja, mutta ei ole lauseita, ei käskyjä, totamuksia, pyyntöjä. Jos on kysymyksiä, niissäkään ei ole tolkkua, ei predikaattia. Ne vain kelluvat ilmassa, ne ovat äänteitä jotka muodostettiin mutta joita ei vapautettu.

Pelkään niin perkeleesti, enkä edes tiedä, mitä ja ketä. Kun ei ole tietä ulos, on vain puolustauduttava.

Ihmiset ovat mosaiikkeja. Kun heidät on kerran särjetty, he natisevat aina vähän liitoksistaan, vaikka olisivatkin saaneet kaikki palat taas kasaan. Hyvä puoli mosaiikkisuudessa on kuitenkin se, että palat voi aina tarvittaessa vaihtaa uusiin. Ne on vain tunnistettava ja osattava asettaa uusi pala paikalleen oikein.

Kerran särjin juomalasin niin, että se särkyi hiutaleiksi, hiutalelasiksi. Päivienkin päästä minulla oli lasinsiruja jalkapohjissa, vaikka imuroin perusteellisesti. Joskus hajoamisen ääni kaikuu vieläkin.

Se lässytyksestä. Minun taitaa olla täysin mahdotonta luottaa yhtään kehenkään. En millään voi tietää, milloin ihmiset selittämättömästi kääntyvät minua vastaan ja lähtevät pois. Olen kaunis, kiva, hellä ja fiksu, mutta en koskaan silti riittävä. Ei kyse ole siitä, ettenkö pitäisi itsestäni. Teen parhaani, mutta jään aina jälkeen. Leikin mukana, vaalin positiivista energiaa, pidättäydyn menemästä ulos, jos en ole parhaimmillani. Hymyilen minkä taidan, päästelen naurun kaltaisia äännähdyksiä, puristan käteni nyrkkiin. Mutta olen niin pieni, ihan liian pieni, en pysy muiden vauhdissa. Kenkien narut aukeavat, minä kompastun, mutta en osaa huutaa perään. Ja vaikka yrittäisin, ääni jäisi puolimatkaan.

Pyydänkö sitten liikoja? Ihmistä, jolle olisin hyvä tällaisena, joka sietäisi minua huonoinakin päivinä, joka ei vaihtaisi tilaisuuden tullen toiseen? Joka ei pitäisi virheitäni anteeksiantamattomina? Jolle olisin lähtökohtaisesti niin tärkeä, että hän kohtelisi minua hyvin?

Voiko minua rakastaa?

Olen taistellut vastaan, mutta nyt en voi kuin antaa virran viedä. Ei täällä ole vaarallista, täällä on turvallinen koti, vedellä on pehmeä syli, pimeässä on hyvä piilo, virta keinuttaa uneen, enkä jaksa taistella vastaan.


Olen ihan liian pieni.

Jos mä oisin ihan pieni
sunnuntaiaamunsuloinen
Ikinä en olis ketään vihannut
Juossut rappukäytävästä itkien

Joku hyväilis mua hiljaa
Kuuntelis surut, nuolaisis mun kyyneleen
Eikä sanois asioita, jotka painaa rintakehän sisään
rikkoo sydämen

Jos oisin superpallo, jonkun pikkunen

(Maija Vilkkumaa: Superpallo) 

Ei muuta.

- Aoda

Perfektionistin päiväkirjasta

Poden huonoa omaatuntoa noin sadasta asiasta. Tässä lista tärkeimmistä.

Minulla on huono omatunto siitä, että

• en opiskele ahkerasti
• syön liikaa
• liikun liian vähän
• en tee tarpeeksi asioita
• luen enkä elä
• käytän liikaa rahaa
• olen huono ystävä
• en jaksa pitää yhteyttä ihmisiin
• en jaksa käydä töissä opiskelun ohella
• jätän asiat viimetinkaan, jos edes hoidan niitä
• minulla ei ole pari- eikä seksisuhdetta
• nukun joskus päivisin
• olen tylsä
• saan joskus vanhemmiltani rahaa...
• ...ja silti tuntuu, etten pärjää
• en puhu tai puhun epäselkeästi
• puhun liikaa
• jätän menemättä paikkoihin, koska pelkään
• olen haihattelija
• olen kiltti tyttö ja yritän miellyttää kaikkia
• en pysty miellyttämään kaikkia
• valitan ihan liikaa
• analysoin ihan liikaa
• poden huonoa omaatuntoa turhista asioista

Toissapäivänä sain paniikkikohtauksen rentoutusharjoituksessa. Kyllä, siis naurettavaa. Makasimme jumppamattojen päällä ja ohjaaja neuvoi lempeällä äänellä hengittämään syvään, hengittämään niin, että hengitys yltää vatsanpohjaan, hengittämään antaumuksella ja päästämään ilman hitaasti ulos. Minä kuitenkin koin, etten ansaitse rentoutta, koska en muutenkaan tee koskaan mitään järkevää tai saa aikaiseksi mitään mainittavaa.

Suhteellisuudentajuni on joskus olematon. En kerta kaikkiaan osaa määritellä, mikä on tarpeeksi. En nyt tarkoita että tekisin oikeasti liikaa, en vain ikinä koe tekeväni tarpeeksi. En tiedä, mikä on riittävästi.

En kuitenkaan kehdannut lähteä rentoutusharjoituksesta, koska olisin pahoittanut ohjaajan mielen ja ehkä häirinnyt muita. Onneksi paniikkikohtaus on vielä suhteellisen siedettävä silloin, kun makaa lattialla ja voi vaan keskittyä hengitykseensä, hengittämään sisään ja ulos, rytmissä ja syvään.

Hyvää viikonloppua!

- Aoda