Nimität mua hirviöksi; silti kelpaisi kyllä seksi

"Hän teki väärin, et sinä." - Julia

Nämä sanat minulle osoitti eräs Turvapaikan työntekijä joitain vuosia sitten. Olin ihan paskana miehestä, jota olin rakastanut ja joka oli jättänyt minut kertomatta syytä - niin, ja myös ilman jäähyväisiä, siis ilmoittamatta edes tekstarilla. Häpesin taisteluani, jota kävin, kun olin halunnut pitää hänet elämässäni sen sijaan, että olisin ollut vihainen minuun kohdistuneesta vääryydestä.

Häpeä on meissä sisällä. Jostain sieltä se tulee, niin sen on oltava. Kun ei tee toiselle mieliksi, tekee jotain väärin.

Kaksi kuukautta sitten päättyneessä suhteessani en ikinä oikein ymmärtänyt sitä, miksi minun eini olisi ollut vahvempi kuin miehen kyllä. Emmekö me suhteessa ole tasa-arvoisia? Oli helpompi olla kiukuttelematta vastaan, edes vaan maata sängyllä jalat auki toisen mieliksi, koska en olisi jaksanut sitä itkua ja huutoa ja mykkäkoulua, joka siitä olisi seurannut. Puolen tunnin epämukava hetki oli tähän nähden huomattavasti siedettävämpi. Kerran en konsertista tultuani mitenkään jaksanut. Mies lähti kotiin, ja perästäpäin tuli tekstiviesti: "Jotenkin tajusin tänään, että sä kohtelet mua välillä tosi huonosti."

Olen ollut aina seksuaalisesti aika aktiivinen, mutta jotenkin se vain muuttui, kun minun roolini seksissä olikin tässä parisuhteessa toinen: ei tasaveroinen kumppani, vaan väline. Ei mies varmaan niin ajatellut, mutta niin minä ajan oloon aloin tuntea. Ensin seksi ei tuntunut enää miltään, sitten se alkoi tuntua velvollisuudelta, lopulta pahalta. Aloin pitää itseäni kireänä akkana, joka ei ymmärrä hauskanpidon päälle. En muista, milloin viimein heräsin siihen, etten tunnista enää itseäni. Milloin minusta tuli näin haluton?

Eikä ole mikään yllätys, että näissä tilanteissa vika oli pääasiassa minussa. Mikä vaivaa, kun ei tee mieli ja miksen voi edes leikkiä että huvittaa, huohottaa vähän, mieliksi. Se syyllistävä ääni ei tullut pelkästään minun päästäni vaan toisen suusta. Sä kohtelet mua välillä tosi huonosti. Onko liikaa vaadittu. Entäs minun tarpeeni. Oletko vähän itsekäs.

Sitten kerran puolustauduin, huusinkin. Olen elämässäni osoittanut suuttumukseni kaksi kertaa, kaksi. Ensin sanoin ei. Kun mies meni mykäksi suuttumuksesta, kysyin, onko pakko. Hän sanoi, että älä viitsi. Kun mitään vastausta ei tullut, toistin kysymyksen. Hän vastasi, että ei tietenkään ole pakko. Mutta silti ei voi sanoa ei ilman seuraamuksia. Ja mies alkoi itkeä ja sanoi että olen tosi epäreilu, ja minä syyllistyin ja lohdutin häntä sylissäni kuin pientä lasta, ja taas minä olin se kusipää.

Mutta sanat ovat yhtä vahva ase kuin nyrkit. Ainakin sellaisia ihmisiä vastaan kuin minä. Ja kai sitä jotenkin mielsi olevansa toisen omaisuutta, kun nyt kerran suhteessa ollaan.

Olen varmaan monen silmissä aikamoinen luuseri, kun en puolustanut itseäni enkä tajunnut lähteä itse. Olen heikko ihminen, ja kiltti. Lisäksi on vaikeaa puolustaa omaa hyvinvointia, kun toinen koko ajan antaa ymmärtää, että se olen minä, joka tekee väärin, ja hän on se, jolla on aihetta olla vihainen. 

Jälkeenpäin se kaikki hirvittää minua, tietysti. Kelle tahansa toiselle sanoisin tällaisessa tilanteessa, että lähde, hyvä ihminen. Toimi oman arvosi mukaisesti. Mutta en itselleni. Ulkoapäin asiat näyttävät niin yksinkertaisilta. Sisältä eivät. Ja sitten se häpeä. Onko tässä minun paikkani? Ja pitäisikö vain olla kiitollinen, että joku ylipäätään pitää minua haluttavana. Ikään kuin se olisi naisen tehtävä! Olla haluttava! Ja aina valmis seksiin! Miesten hyväksi arvioima! Kuin tuote, joka odottaa laatumerkkiä!

Toisaalta huora ei saa olla. Tämä on tasapainoilua.

Olisin niin kovin tarvinnut Julian sanoja silloin. Yksinkertainen virke riittävän painavasti. Hän teki väärin, et sinä. Eikä se ollut sinun syysi.

Onneksi olen viimein vapaa.

She is someone.

Saanko tarjota yhden vinkin?

Mua on kohdeltu paremminkin

Ehkä sä loukkaannut

Nytkö sä loukkaannut

Nimität mua hirviöksi, silti kelpaisi kyllä seksi

Miksi se naurattaa?

Ehkä se on hauskaa

Vika on tietenkin aina minussa

Minulla ei ole lainkaan tapoja

Nahan alla kihisee vain rumia

torakanalkuja, käärmeenmunia

(PMMP: Matoja)

- Aoda

Vedin jo kaikki lääkkeet

Odotan katastrofia kuin ukkosta. Se on ilmassa mutta ei puhkea.

Heräilen öisin ahdistuneena ja huolissani. Ovatko tavarani tallella, olenko muistanut maksaa laskut, entä jos luottokortti on varastettu, entä jos sataa sisään, entä jos syttyy tulipalo. Ajattelen kuolemaa. Pelkään kuolemaa. Näen unia kuolemasta. Niissä hiudutaan pois syövän runtelemina, otetaan yliannostus unilääkkeitä tai pyöräillään rekan alle niin, että aivot ovat silkkaa mössöä jalkakäytävällä asvaltinraosta ponnistavien voikukkien seassa.

Pelkään, että tulen hulluksi, mutta mitään ei tule. Ei katastrofia, ei ukkostakaan, vaikka luvattiin. Ei sada sisään. Aurinkoisina päivinä en yritä piiloutua.

Odotan katastrofia, koska en usko, että kontrolloimallakaan voin estää sen tulon. Etteivät langat ole minun käsissäni, vaikka mitä tapahtuu. Tarkistan laukun koko ajan, onko lompakko ja kännykkä. Tarkistan lukituksen ja lieden, ikkunat. Irrotan sähköjohdot. Odotan postissa ikävää kirjettä, vaikka Kelalta. Pelkään maksuhäiriömerkintää. Revin tukkaa päästä koska en jaksa olla koko ajan huolissani. Kun yksi huoli menee, toinen tulee. Tarkistan laukun ja sähköjohdot ja helpotus hädin tuskin tulee.

Lopetin mirtatsapiinin. Olen lihonut liikaa. En olisi ikinä uskonut, että sanon tämän, minähän aina puhun itsensä ehdottoman rakastamisen puolesta. Mutta nyt riittää. Käytän unettomuuteen melatoniinia ja antihistamiinia. Pyysin lääkäriltä Lyricaa, koska en jaksa huolteni kanssa enkä usko, että koskaan selviän tästä. Lääkäri vastusti. Terapeutti taas oli sitä mieltä, että kuvittelen minussa olevan jonkin vian jossain niin syvällä, ettei sitä saa pois - ja että se ei ole totta. En minä ole luovuttajatyyppiä, mutta tässä kohtaa tekisi mieli nostaa kädet pystyyn ja tunnustaa faktat.

Vasta hiljattain tajusin yleistyneen ahdistuneisuushäiriön luonteen. Olen aina luullut, että huolettavat asiat itsessään ovat huolten lähde, mutta ne ovatkin oire. Ahdistus on minussa, se ajelehtii vapaasti ja etsii uomaa, josta päästä läpi. Huolet ovat kanava, josta ahdistus pääsee kulkemaan eteenpäin. Ahdistus minussa on se ongelma, ei se, että otan normaalin elämän niin raskaasti. En tiedä, miten tietoon pitäisi suhtautua. Että helpottuuko tämä tästä vai ei.

Ei se ole se katastrofi, minä vain puran tämän ahdistuksen näin. Ja toisaalta tämä on tapani oireilla, kun elämässä tapahtuu muutoksia. Niin on käynyt ennenkin.

Uniapneatestissäkin kävin, samoin verikokeissa. Tutkittiin, voiko väsymykselleni olla jokin muu syy kuin depressio. Olen kokeiden mukaan kuitenkin täysin terve. Petyin siihen, olin toivonut ongelmiini jotain muuta selitystä kuin masennuksen. "Olisin mieluummin ottanut uniapnean kuin depression", sanoin lääkärille. "Useilla on molemmat", lääkäri vastasi.

Helvettiäkö tässä sitten. Tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin. Vika on minussa jossain niin syvällä, ettei sitä saa ongittua pois. Ihmelääke, joka minut korjaisi, olisi taivaallinen asia. Jos vikaa ei voi korjata, ainakin voisi helpottaa oireita.

Mutta terapeutti uskoo minuun. Minäkin uskon useimmiten, mutta nyt olen vain aika väsynyt. Tulee uusi päivä ja tarkastan taas laukun, avaan lompakon ja etsin tärkeimmät kortit, tunnustelen puhelinta laukun sivutaskussa.

Mun sydäntä sydäntä särkee

Vedin jo kaikki lääkkeet

et se paranee

mut se on yhä kipee

Mun sydäntä sydäntä särkee

Mikään ei auta mitä mä teen

sen eteen

Se on yhä kipee

- Aoda

Rakkaus on lyhyt kuin varpusen lento vasten tornitalon lasista seinää

"Kun käy läpi äkillisen muutoksen, odottaa, että maailmakin on jotenkin erilainen." - Elif Shafak (Valkoinen elefantti, s. 270, suom. Maria Erämaja)

Mies lähti. Yritin kirjoittaa siitä viimeksi, mutten pystynyt, joten kirjoitin muusta. Mutta miksi minä kirjoittaisin suhteen päättymisestä ja sen raastavuudesta? Mitä minä siitä edes kertoisin?

Ja ketä kiinnostaa?

Istuin kaksi päivää sängyssä ja itkin. En syönyt paitsi suklaata söin. Luin uutisia ja toivoin katastrofia maailmaan, koska omakin elämäni järisi. Mutta mitään ei tapahtunut (paitsi Ecuadorissa järisi maa, mutta se ei ollut iso uutinen, vaikka kuolleita oli jotain 700). Kaikki oli ennallaan sittenkin kun palasin arkeen. Se oli minusta järkyttävää. Ydinkatastrofi ja sota ja maanjäristys ja tulivuorenpurkaus! Täällä järisee maa!

Mutta mitään ei tapahtunut.

Itkin, vaikka mies pakotti minut tekemään asioita joita en tahtonut ja vaikka hän suuttui minulle vähän väliä.

Itkin, vaikka rakastellessamme mietin usein Jaakkoa.

Itkin, vaikka olin samaan aikaan Todellisuudessa Rakastunut runokurssin Hassuun Poikaan. Analysoin hänen kanssaan Catharina von Gripenbergin Elle-runoa, joka hänen mielestään kertoi epäselvästä sukupuoli-identiteetistä ja minun mielestäni naiseksi kasvamisesta. Emme päässeet yhteisymmärrykseen mutta keskustelu oli Mahtavaa. Se oli ihana päivä.

Itkin, vaikka Tuntematon Mies Turusta seuraa minua Instagramissa ja minä häntä ja tykkäilemme toistemme kuvista, ja olen varma, että jonain päivänä vielä pyydän häntä treffeille.

Itkin, vaikka haaveilin ihan muusta kuin suhteesta, kuten Oikeasti Toteutuvasta matkasta Saksaan tai Huikeista Seikkailuista ja festareista.

Itkin, vaikka miesystäväni ei ollut kovin hyvä miesystävä enkä minäkään varmaan erityisen hyvä tyttöystävä.

Näin on varmaan parempi, ja silti itkin.

Ja kaikkea sen sellaista ja mitä sitten.

Miksi itkisin?

 

 

On ollut jo monia aurinkoisia päiviä. Se on outoa, koska nyt on vasta toukokuu, ja viime kesä- ja heinäkuussa ei ollut ollenkaan näin lämmin. Ihmisetkin tuntuvat kumman iloisilta. Bussissa mies istui vieressäni koira sylissään. Koiran nimi oli Pera ja sillä oli hermovaurio, jonka vuoksi se ei osannut ollenkaan pelätä. Sen elämän täytyi olla vaarallista mutta ehkä toisaalta ihanaa. Se ei pelkäisi oikeita asioita mutta ei niitä vääriäkään.

Tänään istuin kahvilan terassilla juomassa hyvää kahvia ja lukemassa sanomalehteä ja runoja. Mietin, että varför Paris, vi har ju Åbo. Kun Jaakko jätti minut, vihasin tätä kaupunkia, mutta nykyään rakastan. Tekisin vielä Suuria Asioita. Olen Vallankumouksellinen Nainen, maahan niin usein lyöty ja silti aina taisteluvalmis.

Antaa tulla!

Rakkaus on lyhyt kuin varpusen lento

Vasten tornitalon lasista seinää

Se on sääli ja tietenkin niin surullista

Siltikin samantekevää tänään

Onni multa otettiin eilen pois

Ja aamun tyhjän sängyn laidalla itkin

Sitten soi jo puhelin pöydän pyyhkäisten

Nauttikaa ihanista aurinkoisista päivistä!!

- Aoda

(Anteeksi isot kirjaimet, luin ennen tämän kirjoittamista Catharina von Gripenbergiä.)

Näytä kuinka lähdetään, pelastutaan, hymyillään

Kun tapahtuu paljon hyviä asioita, alan aina vaistomaisesti miettiä, milloin menee taas huonosti. Sain ensin töitä, sitten stipendin, sitten varasin lennot ja olin kaiken kaikkiaan niin onnellinen ja tyytyväinen elämääni, etten ole ollut aikoihin, tai ei, ikinä, ikinä elämässäni. Ja silti mietin, milloin menee taas kaikki pieleen ja tulen onnettomaksi. Elämän riepotteleman ihmisen ajatuksia. Yleensä turhia.

Mutta ei tällä kertaa.

Pam.

Tuli kriisi. Lattia täynnä käytettyjä nenäliinoja. Itkua ja huutoa. Kyynelten kastelema tyyny Kyvyttömyyttä nousta ylös, mennä suihkuun ja pukea ja keittää kahvia. Vaatteet olivat likaisia enkä jaksanut mennä pyykille, tiskipöytä täynnä likaisia astioita. Eikä aavistustakaan, miten jatkaa elämää.

Tämä postaus ei kuitenkaan kerro siitä. Tämä postaus kertoo kaikesta siitä, miten minä selviän tästä. Kriisistäni kerron toiste, sitten kun saan siihen riittävästi etäisyyttä.

Ystävät tulivat heti. Lähetin viestin, kerroin mitä olin tapahtunut ja kysyin: Pääseekö joku mun luokse? Rakas ystävä tuli heti sinä iltana lohduttamaan. Puhuimme tapahtuneesta, sitten muusta, ja sitten lähdimme drinkille. Kävimme myöhemmin vielä Subwaylla, koska kävimme siellä usein syömässä lukioaikoina. Syy tähän oli, ettei pienessä kotikaupungissamme ollut Subwayta, ja aina kun olimme isommassa kaupungissa, kävimme herkuttelemassa kuin pikaruoka olisi ollut jotain tosi hienoa ja ihmeellistä. Otin ihan samanlaisen leivän kuin silloin, makeasipulikastikkeessa maistui nuoruus ja sekin teki oloni paremmaksi. Ja ymmärsin, että vaikka olen ollut ystävästäni erossa syistä ja toisista, mikään ei ole muuttunut: hän on edelleen siellä jossain minua varten, ja valmis auttamaan.

Seuraavana päivänä tulivat toiset. Sain ensin lahjoja: teetä ja itsetehtyä superhyväntuoksuista ihonkuorintavoidetta. Itkin heidän olkiaan vasten vaikka räkä virtasi. Kävimme kaupassa, se oli kovan ponnistuksen takana ja itkin sielläkin, mutta selvisin, vaikka ruoka seuraavina päivinä paheni jääkaapissa; en saanut mitään alas. Oli karkkia ja sitten leivottiin, pakotin makeaa banaanileivonnaista väkisin alas, koska jotain oli syötävä. Itkin ja valitin, surin, eikä kukaan valittanut, ettei jaksaisi ruikutustani tai olisin taakaksi. Myös paikalle pääsemättömiltä ystäviltäni sain tsemppejä ja piristäviä kissakuvia.

Maanantaina oli noustava. Jalkaa toisen eteen vaan, askel kerrallaan, siitä se alkaa. Essee valmiiksi ja tenttiin, sitten jonnekin vain jotta en olisi kotona. Kirjastossa törmäsin opiskelukaveriin. Häneltä oli kuollut mummo. Istuimme kirjaston portaille syömään suklaakeksejä ja vollottamaan.

Myös eräs toinen kaverini oli joutunut samankaltaiseen tilanteeseen, lupasi vertaistukensa. Perhe lupasi rientää apuun siivoamisen, pyykkäämisen ja tiskaamisen kanssa, kunhan vain ehtivät. Terapiassakin vuodatin kyyneleitäni, mutta sitten ne ehtyivät, en enää jaksanut itkeä. Menin kirjastoon, istuin siellä, kävin nuorten kohtaamispaikassa, katselin Simpsoneita ja Vallan linnaketta ja Girlsiä. Aloin suunnitella suurta historiallista romaania, en koska aikoisin kirjoittaa sen, vaan jotta saisin muuta ajateltavaa.

Eilen kuuntelin musiikkia ja siivosin keittiötä. Vahingossa aloin tanssia ja laulaa mukana. Minusta tuntui, etten olekaan surullinen.

Tuttavalta sain tärkeän muistutuksen: vaikka jokin on tosi huonosti, hyvät asiat jäävät minulle silti. Niitä vaalin nyt. Sain stipendin ja matkustan elokuussa kuukaudeksi Saksaan. Sehän on yksi niistä unelmista, jotka haluan tänä vuonna toteuttaa. Tänään toteutin erään toisen ja ostin Macbookin (blogihiljaisuus on johtunut pääasiassa siitä, että vanhasta koneesta hajosi näppäimistä). Nyt voin taas kirjoittaa ja tähdätä kohti suurinta unelmaani eli kirjailijuutta.

Avun pyytäminen on minulle oikeastaan aika uusi juttu. Olen luonnostani hyvin itsenäinen ihminen ja tottunut selviämään kaikesta yksin. Siksi oli hätkähdyttävää huomata, miten ihana lähipiiri minulla on ja miten saan apua, kun vaan uskallan pyytää.

Ja hätkähdyttävää on myös huomata, miten hyvin minä selviän. Minä selviän paremmin, koska tiedän nyt omat voimavarani. Enkä enää pelkää niin paljon.

Ihanaa päästä taas bloggailemaan :) Terkkuja kaikille lukijoille!

- Aoda

Rikkokaa kaikki

Trigger warning.

He rikkoivat minut, mutta eivät tarpeeksi. 

Kaikki jäi vähän puolitiehen. 

Olisivat vetäneet hiuksista pitkin käytäviä. Potkineet ja lyöneet, katkaisseet joka ainoan kylkiluun. Lyöneet päätä seinään, antaneet nenäni vuotaa käytäville. Laittaneet minut oksentamaan verta. Kuristaneet, kunnes kasvot vaihtavat väriä. Hakanneet ruoskalla ihon täyteen verisiä jälkiä. Läimineet kasvoja niin, että silmät muurautuvat umpeen. Viillelleet.

Mutta he jättivät sen kaiken kesken. Jäi vain hädin tuskin havaittavia jälkiä. Loput olivat sisällä, eikä kukaan näe niitä.

Se oli julmaa.

Olisin ehkä voinut palata näyttämään kaikille, mitä he tekivät, ja kaikki olisivat kauhistuneet, eikä kukaan olisi syytellyt minua.

Tai sitten vain kuollut silloin. Se olisi ollut ehkä armollisinta.

Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa

missä onnen kaukorantaan laine liplattaa

missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan

Siellä huolet huomisen voi jäädä unholaan

Jospa kerran sinne satumaahan käydä vois

Sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois

Siivetönnä en voi lentää

Vanki olen vaan

Aatoksin mi' kauas entää

sinne käydä saa

Kumarrus vastatuuleen, kohti vieraita vesiä

Suunnittelen pakomatkaa. Suunnittelen aina. Suunnittelen kaiken varalta.

Jos menetän kaiken.

Minulla on punainen lentolaukku. Sen päälle on kirjoitettu prepaid-liittymän numero. Prepaid, koska sitä ei voi jäljittää. Pakkaisin välttämättömän. Vaatteita vähän. Hammasharjan ja -tahnan, saippuaa. Lääkkeet. Hiusharjan. Hyvät kengät. Muistikirjan ja kynän. Macbookin.

Vuokraisin asuntoni kalusteineen. Pyytäisin alivuokralaista kastelemaan kukat.

Lähtisin, enkä kertoisi, milloin palaan, sillä en tietäisi. Lähtisin aamuvarhain. Pelkäisin, mutta lähtisin silti. Kaikki saisi jäädä. Rikkinäiset ihmiset haaveilevat lähdöistä.

Nukkuisin ihmisten sohvilla ja halvimmissa hostelleissa. En aina tietäisi, missä olisin seuraavan yön. En viettäisi kauan yhdessä kaupungissa. Matkustaisin junilla ja busseilla ja laivoilla, koska se olisi halvinta. Matkustaisin yksin, koska se kuuluu pakomatkan luonteeseen, ja olen hyvin itsenäinen.

Menisin uimaan kun huvittaa. Pesisin hiukset sadevesiämpärissä. En meikkaisi. Kävelisin paljon. Istuisin nuotiolla maaseudulla. Poimisin kukkia. Rannalla upottaisin jalkani hiekkaan. Joogaisin. Kiipeäisin puihin. Nauraisin paljon ja itkisin aina kun siltä tuntuu. Kävisin museoissa ja kahviloissa. En laskisi kaloreita. Ostaisin matkan varrelta sen minkä tarvitsen. Ottaisin valokuvia. Muistoksi tulevaisuuteen. 

Kirjoittaisin paljon. Kirjoittaisin kahviloissa ja junissa. Kirjoittaisin matkasta ja elämästä itsestään, siitä miltä tuntuu olla paossa kaikkea vanhaa ja epäselvää, ehkä itseäänkin. Kirjoittaisin, ja ehkä olisin luovimmillani. Jossain muualla kuin tässä missä nyt olen, työpöytäni äärellä. Näen vastapäisen talon seinän. Jossain näkisin kirkkaammin, näkisin kauemmas, näkisin olennaisen. Näkisin toisella tavalla.

Kööpenhamina, Düsseldorf ja Köln ainakin. Kölnistä Prahan kautta Krakovaan, josta Bratislavan kautta Budapestiin ja sieltä Sofiaan. Mustan Meren rannoilla. Sen yli. Kaspianmerelle. Turkkiin. Moniin kyliin näiden välillä. Vielä menisin Välimerenkin yli, Pohjois-Afrikan rannoille, kauas pois. Ja eteläiseen Eurooppaan, Espanjaan ja Portugaliin ja Ranskaan, jonnekin kauas sinne jään. 

Lissabonin rannoilla katsoisin aukeavaa valtamerta hiukset auki. Se olisi maailman ääri.

Jonain päivänä lähtisin Aasiaan. Sinne olen aina halunnut. Intiaan ja Nepaliin. Kambodzaan, Vietnamiin. Kiinaan. Melomaan ja kiipeilemään. Tutustumaan historiaan. Jonain päivänä Afrikkaan, jonain päivänä.

Vasta nähtyäni lisää voisin joskus ajatella jäämistä.

Satamassa aamuyöllä

liftaan tyhjiin laivoihin

On lähtö vaikeaa

Ei kukaan tahdo mukaan ottaa

lasta ainoaa

Saan siis vielä odottaa

Ostan matkan

jonka joskus joudun maksamaan

jos vain satun palaamaan

Jätän muille juorut tämän

turhan kaupungin

Tahdon ne nyt unohtaa

Kumarrus vastatuuleen,

kohti vieraita vesiä

Jäin velkaa selityksen sulle,

mut en enempää

sä tuskin tahdot sitäkään

Tyhjät huoneet eivät jää lähtijäänsä itkemään

Miksi jäisin minäkään?

Kumarrus vastatuuleen,

kohti vieraita vesiä

(Himo - Kohti vieraita vesiä)

Unelmia.

- Aoda

Mitä ikinä haluat

(Ahdistavahko päivitys)

En sanonut ei, koska tiesin, mitä siitä seuraisi.

Syytöksiä ja syyllisyyttä. Puhumattomia päiviä. Alemmuudentunnetta, levottomuutta, ahdistusta, unettomia öitäkin. Kysymyksiä siitä, miksen ole riittävän hyvä. Hän olisi kertonut minulle vastaukset, vaikka tiesin ne itse.

Hän kantoi minut sohvalle ja minä annoin hänen kantaa. Tai ehkä menin itsekin sohvalle. En muista. Kylmä iho liimaantui mustaan nahkaan. Ehkä hän oli myös hellä. En muista sitäkään. Helpointa oli sulkea silmät ja ajatella, että olen jossain muualla. Kylpyammeessa tai niityllä kukkien keskellä, ja on hyvin lämmin, ja olen siellä turvassa.

Mutta jälkeenpäin tuli niin paha tunne. Painostava, henkeäsalpaava. Puristava ja kuristava. Itkuisia aamuja keittiössä. Vanhempieni luona eteisessä itkin takaisinlähdön kynnyksellä, koska en olisi tahtonut lähteä heidän luotaan. Kodin ulkopuolella kaikki tuntui turvattomalta.

Hän sai tehdä mitä tahtoi. Minä pelkäsin niin paljon.

Olin hölmö, mutta tunsin itseni avuttomaksi. Oli helpointa olla tahdoton. Hävettää.

Minä annoin sen kaiken tapahtua.

Tee mitä ikinä haluat mulle

ihan rauhassa

Kunhan et sitten koskaan luule

että haluan sua

- Aoda