Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään

Äiti

Minä ja syömishäiriö, osa 4

Näitä kirjoituksia on kertynyt jo neljä kappaletta, vaikka aluksi minun piti vain kertoa syömishäiriöhistoriani yksinkertaisesti kahdessa osassa. Julkaisin osat vuosina 2016 ja 2017 ja ne ovat kamalaa katkeraa tekstiä siitä, miten minua ei autettu, vaikka yritin hakea apua. Olen huono kirjoittamaan ei-katkeraa tekstiä ja ehkä te olette täysin kyllääntyneitä jatkuvaan valittamiseen. Yritän nyt saada tähän postaukseen vähän valoa, vaikka aihe on rankka.

Tänään nuorten kohtaamispaikassa oli esittäytymässä Syömishäiriöliitto Sylin edustaja, jonka kanssa sain myös keskustella kahden kesken. Vaikka keskustelimme vain noin puoli tuntia, keskustelusta oli suuri hyöty.

Kerroin, että lääkärini haluaa diagnosoida minulla BED:n eli ahmimishäiriön. Terapeutin mielestä sellaista minulla ei kyllä ole, ja olen itsekin skeptinen. BED:n puolesta puhuisivat painonnousu ja iltasyöminen. Minä sanoin, että avain on kuitenkin luultavasti tämä: lääkäri ei suostu myöntämään ongelmaa eli sitä, että Ketipinor nostaa painoa - sillä lääkäri on kovasti sitä mieltä, että Ketipinor on minulle sivuvaikutuksista huolimatta oikea lääke ja että minun pitää jatkaa sitä siitäkin huolimatta, että olen tosi vastentahtoinen.

Syömishäiriöliiton henkilö kertoi, että jotkin lääkkeet nostavat painoa myös siksi, että ne hidastavat aineenvaihduntaa ja keräävät nestettä, mutta mahdollista on myös seuraava: Olin lukenut Ketipinorin pakkausselosteen ja pannut merkille, että lääke voi nostaa painoa - ja sitten pyrkinyt rajoittamaan syömistäni, etten vain lihoisi - mikä taas johti siihen, että aloin ahmia, koska kalorinsaanti oli liian alhaalla. Tämä kuulostaa järkeenkäyvältä ja hyvinkin mahdolliselta. Jotkut teistä, jotka olette tätä blogia ahkerasti seuranneet, ehkä muistattekin vihreä tee -paastoni vuosilta 2017 ja 2018, vuosilta, jolloin aloin syödä Ketipinoria. Tämä paastoaminen ei tehnyt millekään hyvää. Kirjoitin asiasta myöhemmin postauksen Minä ja syömishäiriö, osa 3. Luin sen nyt läpi ja huomasin, että postauksessa on paljon hyviä pointteja - ja myös sen, että moni asia ei ole vieläkään muuttunut.

Kerroin myös tälle henkilölle lukeneeni vanhoja päiväkirjojani ja että olin kirjannut aikanaan ylös kilot. 57, 55, 60 ja niin edelleen - ja sitten suunnitellut seuraavan päivän syömisiä, jotta laihtuisin. Riippumatta siitä, oliko kiloja 55 vai 65 (painoni on aina seilannut noin 20 kilon skaalalla), olen laihduttanut. Olen laihduttanut 12-vuotiaana, ja olen laihduttanut 22-vuotiaana. Etenkin 14-vuotiaana, rajusti, ja yhtä lailla rajusti 24-vuotiaana. Nytkin minä laihdutan, 26-vuotiaana. Tämän kysymyksen yksi nuorten kohtaamispaikan ohjaajista minulle esittikin: Laihdutatko sinä? Sanoin, että joo. Koska tietysti minä laihdutan. Olen aina laihduttanut. Ja kenties minä laihdutan aina.

Mutta minulle Syömishäiriöliiton edustaja sanoi, että minun tulisi lopettaa laihduttaminen ja keskittyä parantamaan minäkuvaani. Se kuulostaa yksinkertaistetulta, mutta siihen tulee menemään viisi vuotta. Niin että aikaa minä tarvitsen, ja minulla on lupa antaa sitä itselleni. Kun on laihduttanut 11-vuotiaasta, on mahdotonta yhtäkkiä vain muuttaa kaikkea.

Mutta kuinka voisin lopettaa laihduttamisen ennen kuin olen riittävän laiha? Ennen kuin olen taas sellaisessa painossa, että ihmiset ympärillä lakkaisivat kommentoimasta minua? Ennen kuin olen taas sellaisessa painossa, että kelpaan jollekulle? Että saan olla rauhassa? Tai että saan sitten edes arvokasta kohtelua? Että minä uskallan itse antaa itselleni arvokasta kohtelua?

Ajattelen kai, että kun olen taas laiha, olen sitten tyytyväinen itseeni ja sitten lopetan laihduttamisen ja pidän itsestäni huolta. Mutta kuinka, jos olen aina laihduttanut, voin olla yhtäkkiä tyytyväinen itseeni, kun en aiemmin ole ollut? Syömishäiriöliiton henkilö kertoi, että syömishäiriöön liittyy perimmäinen huonommuuden tunne, ja sen minä tunnistan itsestäni. Jos laihdun, minusta pidetään, minut jätetään rauhaan, minua kohdellaan hyvin.

Mutta mikä sitten riittää? Onko 60 kiloa 165-senttiselle riittävä? 55? 50? Kuka sen määrää? - Ne ihmiset, jotka kommentoivat minua rumasti, kommentoivat kenties silti, vaikka painaisin vähemmän. He vain keksisivät jotain muuta - tai sitten olisivat edelleen sitä mieltä, että minä voisin laihduttaa vielä lisää. Kaiken varalta. Niinkin asia on ollut, niinkin se on mennyt, eivätkä kiusaajat lepää. Kyllä he löytävät jotain, varmasti löytävät.

Ajattelin varata keskusteluajan Syömishäiriöliiton työntekijälle. Ehkä se olisi askel eteenpäin - mihin suuntaan tarkalleen, sitä en vielä tiedä.

Äiti mä osaan, mä loistan kuin hämärä

Terapiassa me olemme puhuneet vanhemmistani aivan erityisen paljon jo monta viikkoa.

On joitakin muistoja.

Eräs: Kun äiti ja isäpuoli palasivat risteilyltä, he väittivät minun ottaneen hyllystä Bacardia ja juoneen sitä. Olin koskenut pulloon; olin tarvinnut alkoholijuoman nimen kirjaani. Enhän minä mitään mistään viinoista tiennyt. Yritin selittää, mutta he eivät kuunnelleet. Jos he kuuntelivatkin, mitä he eivät, he eivät uskoneet. He sanoivat: "Älä selitä." Sitten he sanoivat: "Älä väitä." Minä itkin.

Toinen: Minä tulin kotiin itkien. Meillä oli lattiaremontti. Äiti hioi lattiaa, kun minä istuin nojaten jääkaappiin, itkin ja kerroin kaikesta. Äiti sanoi: "Mitä hyötyä mistään keskusteluista enää olisi?" Ja: "Miksi sinä välität sellaisesta?" Äiti hioi lattiaa, ei katsonut päin. Minä itkin.

Kolmas: Oli sunnuntai. Äiti tuli ovelleni huutamaan. Hän sanoi: "Mikset sinä ikinä mene mihinkään" Ja: "Miten on mahdollista, ettei mistään löydy ketään?" En muista, mitä vastasin, minä vain lähdin pyöräilemään. Palasin kotiin, lopulta oli pakko. Tällä kertaa itkin yksin.

Kun minut siten pahoinpideltiin koulun pommisuojassa vuonna 2008, en kertonut siitä heille. He eivät kuunnelleet silloin, miksi he olisivat kuunnelleet nyt. Minua hävetti. Kun asia myöhemmin selvisi heille, he kysyivät, miksen kertonut. Silloin minulla ei ollut niitä vastauksia, jotka minulla nyt on.

Miksi nyt, jos ei silloin. Miksei silloin? Minähän olin viisitoista.

Syyttelen muita, koska en osaa olla syyttämättä. Olen ehkä uhri, mutta en ole sankari. Enkä ole hyvis. Mutta ehkä joskus minullakin on oikeus nostaa sormi, syyttää.

Kuinka voi olla niin, että yksinäisyys painaa minua lysyyn, mutta heidän ratkaisunsa on huutaa? Kuinka voi olla niin, että heidän ratkaisunsa on syyttää? Kuinka voi olla niinkään, että he sanovat: "Mitä sä siitä välität?" - vaikka minulle tehdään kauheita asioita.

Eipä niistä kannatakaan välittää, sanoi terveydenhoitaja, kun kerroin. Mutta hän jatkoi: mutta kun meillä ihmisillä on tunteet.

Toisesta korvasta sisään toisesta ulos, mutta välissä ovat aivot.

Sain kuulla toistuvasti siitä, ettei minulla ole ystäviä. Miksei ole? Miten voi olla, ettei ole? Mikä sinussa oikein on vikana? - Ja siitäkin sain kuulla, että minulla on liian hyvät kouluarvosanat. Että joskus pitäisi hellittää. Mutta vain täydellinen oli se, mikä riitti minulle, eivätkä he ymmärtäneet.

Yhtä minä taas en käsitä. Äitiä kiusataan työpaikalla. Miksi hänestä kiusaaminen koulussa on vähemmän kamalaa kuin kiusaaminen työpaikalla? Miksei hän ymmärrä? Hän kaatoi minun päälleni kaiken ahdistuksensa. Saunassa, ruokakaupassa, autossa. Autoa ajaessaan hän kertoi, että taas sanottiin sitä, tehtiin tätä, töissä ei jaksa, väsyttää. Minä istuin vieressä hiljaa ja mietin, että niin, taas sanottiin sitä, tehtiin tätä, en jaksa, väsyttää. Auta minua.

Hän uupui työpaikkakiusaamiseen. Hän jäi sairauslomalle ja sai mielialalääkkeet, sitten vuorotteluvapaalle. Hänellä oli aikaa. Alkoi remontti, kaikkialla oli pölyä ja ahdistavaa. Silti hän ei nähnyt, ei hän jaksanut. Tähän lopputulokseen me olemme tulleet kaikissa terapioissa, joissa olen käynyt: hän ei kyennyt siihen omalta uupumukseltaan. Mutta kuinka kauan uupumus jaksoi? Kuinka hän jaksoi hioa lattiaa, kun minä itkin, ja sanoa: "Mitä hyötyä mistään keskusteluista enää olisi?" Hän vain hioi lattiaa ja kysyi, että mitä minä siitä välitän. Siitä kaikesta. Mitä tehtiin. Mitä sanottiin.

Mitä kaikkea.

Terapeutti sanoo, että äitiä pelotti, että hän säikähti tilannetta eikä osannut reagoida niin että siitä olisi ollut minulle hyötyä. Mutta, hänenkään mukaansa, se ei oikeuta sitä, että minua soimataan siitä, että minulla on ongelmia.

Viime aikoina olen katunut kaikenlaista. Etten pystynyt huutamaan täyttä kurkkua. Että viiltelin jalkoja enkä käsiä. Etten heittäytynytkään ikkunasta, etten mennytkään jokeen. Etten laihtunutkaan liian laihaksi tai sitten edes jäänyt kiinni oksentamisesta. Etten karannut kovaan pakkaseen. Etten tehnyt jotain hälyttävää, mitään, mikä olisi pakottanut kuuntelemaan minua, katsomaan päin, ja näkemään kaiken. Kadun kaikkea sitä ja vihaan itseäni. Miten jotkut osaavat tehdä sen kaiken paremmin? Heidät nähdään, minua ei. Minä istuin lattialla itkemässä ja minun äitini ei katsonut päin, häntä kiinnosti enemmän hiekkapaperi kuin minä.

Ja oot

liian hauras sun omasta mielestä

kestämään elämää täällä

Se kaikki on sinusta kii

Tää on viimeinen valitusvirsi

kun kukaan ei jaksa enää

PMMP: Viimeinen valitusvirsi

Kaltaiseni naisen on vaarallista toivoa - mutta minä toivon

Minun ei kannattaisi toivoa.

Minä olen nähnyt, mitä siitä seuraa, haaveista, toiveista, uskosta siihen, että minuakin varten on jotain hyvää. Siitä seuraa pettymyksiä. Siitä seuraa epäuskoa; ja siitä seuraa häpeää. Kuinka minä saatoin kuvitella? Minä kuvittelin silti. Vaikka olen nähnyt, ja silti minä kuvittelin. Mitä minusta tulee, mitä minusta tehdään, mikä minusta tehdään. Mikä minä olen.

Minun ei pitäisi toivoa.

Minun pitäisi ymmärtää oma paikkani, minun pitäisi ymmärtää, mikä on minun paikkani maailmassa, missä minun on oltava, miten minun on oltava muiden alapuolella, heidän alistettavanaan, heitä varten, heidän huviaan, heidän tarpeitaan varten. Aina toisia. Minulle ei ole täällä mitään.

Minä en saisi toivoa.

Sillä minä en mene siihen muottiin, joka länsimaiselle naiselle on asetettu. Minä en mahdu, minä olen väärän muotoinen, liian suuri jokaiseen suuntaan, tavaton, taipumaton, minua on mahdoton nujertaa, mahdoton hioa, mahdoton saada siihen muottiin mahtumaankaan, alkujaankaan. 

Mahdoton taivuttaa, mahdoton tainnuttaa, kyvytön taipumaan ja taittumaan.

Ei kannattaisi, ei pitäisi, ei saisi.

Mutta minä toivon.

Antakaa minulle lisää aamuja.

I've been tearing around in my fucking nightgown

24/7, Sylvia Plath

Writing in blood on your walls

'cause the ink in my pen don't look good in my pad

They write that I'm happy, they know that I'm not

but at best you can see I'm not sad

But hope is a dangerous thing

for a woman like me to have

Hope is a dangerous thing

for a woman like me to have

But I have it

Yeah, I have it

Yeah I have it

I have

Lana Del Ray: Hope Is a Dangerous Thing for a Woman Like Me to Have, But I Have It

Olen edelleen se sama tyttö

Olen edelleen se sama tyttö joka olin, ennen kuin tämä alkoi.

Olen edelleen se sama tyttö, joka innostui sekunnissa, alkoi nauraa - ja se sama tyttö, joka sai päähänpistoja. Olen edelleen se sama tyttö, joka riemastui, joka vitsaili, joka jutteli kivoja ja joka otti kaikki ilolla mukaan, vaikka ei nyt enää naurakaan eikä riemastu; mutta olen silti se sama tyttö.

Olen edelleen se sama tyttö, jota silloin katsot arvostaen; nyt kuitenkin halveksuen. Jonka pakaraan tartuit tanssilattialla mutta jota nyt kaihdat. Jota panit yökerhon vessassa mutta jolle nyt ilmoitat: En koskisi sinuun kepilläkään. Minä olen se sama tyttö.

Oli kuohuviiniä, oli kiilakorkoja, oli mellakka-aitoja. Oli kaikenlaista. Oli festareita, kapakoita, oli seksiä, oli hauskanpitoa. Enää ei ole niitä, mutta olen silti se sama tyttö.

Olen ehkä sekin tyttö, joka pyysi toista opiskelijaa kasvotusten treffeille eikä katunut. Saatan olla myös se tyttö, joka käveli kusipääeksänsä eteen ja sanoi suorat sanat. Saatan olla se tyttö, joka uskalsi joskus tanssia.

Se sama tyttö, jonka tunsit ennen.

Ennen sairautta.

Ehket edes halua ymmärtää minua.

Silti se sama tyttö.

Sillä mihin minä olisin kadonnut? Tartun itseeni lujasti kiinni.

Ja vaikket ehkä halua ymmärtää minua, minä olen silti.

I met up with the king

He confessed his body was burning

I met up with the king

His body had begun to rot

And he said don't think less of me

I'm still the same man I used to be

But no one believed him

No one believed him

I once knew a pretty girl

and she was in love with the world

and she loved a young man

who loved her body but never saw her mind

He took everything she had kept

and then he took everything else that was left

But no one believed her

No one believed her

First Aid Kit: I Met up with The King

Vuosi 2020 - eteenpäin menemisen vuosi

Olen peloissani tämän vuoden edessä, en voi väittää muuta. Valmistun kahdeksan vuoden opiskelun jälkeen ja joudun ehkä muuttamaan toiselle paikkakunnalle töiden perässä. En voi enää käydä Turvapaikassa ja etäännyn ehkä ystävistä, jotka ovat täällä. En myöskään tiedä, mitä rakkauselämääni kuuluu, en tunne olevani valmis uuteen suhteeseen. Tietenkään ei tarvitse olla, mutta samaan aikaan minulla on tuntemuksia, että tahdon olla taas jonkun kanssa.

Nämä eivät ole uudenvuodenlupauksia, nämä ovat tavoitteita ja toiveita ja haaveita. Bring it on!

Kirjan julkaiseminen

Tämä on aina listallani ensimmäisenä, vaan miksipä ei olisi, kyse on suurimmasta unelmastani. Minulla on kustantajakierroksella toinen aikuisiällä kirjoittamani romaani, ja kolmas on kovaa kyytiä valmistumassa, neljännestä minulla on jo ajatus. Kirjoittaminen sujuu hyvin. Tuntuu, että unelmani on lähempänä toteutumista kuin koskaan ennen.

Valmistuminen

Valmistun viimeistään joulukuussa 2020, luultavasti jo aiemmin. Helmikuussa esittelen graduni, jota olen tehnyt nyt tänä syksynä ja johon paneudun toden teolla sitten ensi vuoden puolella. Olen opiskellut vuodesta 2012, vaihtanut pääainetta ja alaa kerran, päässyt opettajan pedagogisiin opintoihin ja melkein suorittanut ne.

Työelämään siirtyminen

Olen tehnyt harjoittelut ja joitakin opettajansijaisuuksia (olen äidinkielen ja saksan opettaja) ja nautin työstä, mutta pelkään, miten jaksan työelämässä, enhän kuitenkaan ole täydellisen hyvässä kunnossa vielä. Minulta puuttuu myös tällä hetkellä ote työhön. Huomasin sijaisuuksia tehdessäni, että kaikkien ryhmien kanssa yhteistyö ei suju. Se pitää vain sietää. Toisten ryhmien kanssa on ollut kivaa tehdä töitä.

Terveystavoitteet

Pyrin ensi vuonna kävelemään joka päivä 10 000 askelta, kännykkäni mittaa niitä. Tämä vaatii todennäköisesti vain yhden kierroksen puiston ympäri tavallisen kävellyn määrän lisäksi. Lisäksi jatkan loppuvuodesta aloittamaani uintiharrastusta. Olen myös yrittänyt nukkua ilman unilääkkeitä, mikä on onnistunut vaihtelevasti.

Kirjat ja kirjoittaminen

Odotan monia kirjoja ensi vuodelta. Suomeksi julkaistaan muun muassa Sally Rooneyn Normal People ja Jenny Erpenbeckin Aller Tage Abend. Aion myös jatkaa kirjoittamista, minulla on kaksi lupaavaa projektia työn alla.

Keikat

Menen tänä vuonna katsomaan vanhoja suosikkeja, aina niitä samoja.

Omien rajojen puolustaminen

Huokaus. Tätä toistan joka vuosi eikä se koskaan toteudu. Tosin olen huomannut, että toteutan sen paremmin vuosi vuodelta. Asia on kuitenkin taas ajankohtainen, koska minulla on ystävä, joka kommentoi ulkonäköäni. Terapeutti sanoo harvoin omia mielipiteitään, mutta kerran hän sanoi, että ei, tuo ei kuulu ystävyyteen. Ensi vuonna aion - minun on pakko - puolustaa paremmin itseäni.

Naisten oikeuksien puolustaminen

Tätä jatkan edelleen, viime vuoden jälkeen, ja vielä rohkeammin. Kirjoitamme blogia, teemme informaatioprojekteja, käymme mielenosoituksissa, teemme työtä naisjärjestöissä, olemme yhteydessä poliitikkoihin. Tämä on uskomattoman voimaannuttavaa.

Well if you don't like girls that are stronger than you

Well if you don't like girls that are faster than you

Well if you don't like girls that are smarter than you

Well then you might not like me, you might not like me

Brynn Elliot: Might Not Like Me

Vuosi 2019 - sekava vuosi

On taas jokavuotisen vuosisummauksen aika. Olen tehnyt tätä vuodesta 2014 enkä aio lopettaa perinnettä, mutta muutan sitä tänä vuonna vähän, en voi muuta. Ennen summasin vain positiivisia asioita, koska halusin ajatella positiivisesti, mutta tällä kertaa aion olla rehellinen itselleni ja muille. Olen myös tajunnut, että positiivinen ajattelu ei ole sitä, että esittää kaiken olevan hyvin.

Tässä vuoden tärkeimmät jutut, hyvät ja huonot.

Mania

Kärsin luultavasti elämäni vakavimman manian tammikuussa ja melkein tuhosin elämäni. Tavallisen unettomuuden ja äkäisyyden lisäksi ostelin kaikkea tarpeetonta ja olisin ollut valmis seksiin ihan milloin tahansa missä tahansa kenen tahansa kanssa. Ihmissuhteeni kärsivät, koska tiuskin muille ja olin tökerö. Selviydyttyäni minulla oli täyteen mennyt luottokortti ja paha mieli ja sirpaleita. Olen luultavasti selvinnyt nyt kaikesta, mutta tämä sekoilu on varjostanut koko vuotta ja tämän vuoden tulen muistamaan näistä tammikuun tapahtumista.

Terapia

Aloitin uuden terapian kokonaan uuden ihmisen kanssa käytyäni aiemmin kahdella eri terapeutilla. Terapia on ollut intensiivistä ja kuluttavaa - kaksi kertaa viikossa, harvoin taukoja. Mutta vaikka terapia on ollut raskasta, se on tehnyt tehtävänsä ja auttanut. Olen päässyt menneisyyden käsittelyssä hyvin eteenpäin. Tietyllä tasolla olen aina tiennyt, että koulukiusaajat ovat idiootteja ja kusipäitä eivätkä kiusaamistilanteet erityisen hienostuneita, mutta silti en ole sisäistänyt sitä. Nyt olen. Olen lisäksi löytänyt yhden entisen kiusaajani somesta ja hoksannut, että hän on edelleen kusipää - ja typerä sellainen.

Pakko-oireinen häiriö

Pakko-oireinen häiriö on ollut tosi pahana. Olen aivan sekaisin, minulla on koko ajan pakkoajatuksia kaikesta väkivaltaisesta ja kiusallisesta ja pelkään itseäni. Ja kun ajatus tulee, alan puhua ääneen kaikenlaista sekavaa. Lisäksi minulla on tarkistamispakko. Iltaisin makaan ahdistuneena sängyssä ja pelkään, kunnes uni viimein tulee. Siksi pelkään nukkumaanmenoa ja nukun huonosti. Pelkään myös, että oireeni käyvät ilmi ja sanon ääneen jollekulle jotain kammottavaa, minkä olen tarkoittanut itselleni.

Luovan kirjoittamisen opinnot

Tein luovan kirjoittamisen opinnot loppuun keväällä ja sain kaikista kursseista viitosen. Olen ylpeä itsestäni ja tiedän, mitä haluan tehdä elämässäni.

Kirjan valmiiksi saattaminen & lähettäminen

Sain toisen romaanini (riippuu millä mittarilla toisen, mutta ajattelen sen toisena) valmiiksi ja lähetin sen joillekin kustantajille. Kirjan kirjoittaminen oli loppujen lopuksi aika kivuton prosessi, vaikka kirjoitinkin omasta elämästäni. Kirja tuli helposti ja olen siihen suhteellisen tyytyväinen. Annoin sen kaverille luettavaksi, ja hän antoi palautetta.

Ystävät

Sain paljon uusia ystäviä. Valitettavasti myös erkanin vanhan ystävän kanssa, koska hän kommentoi alinomaa ulkonäköäni ja oli siihen fiksautunut. Joka kerta, kun näemme, minulla on ennen ja usein jälkeenkin paha mieli. Olen joutunut pohtimaan, pitäisikö suhde panna poikki.

Naisten oikeuksien puolustaminen

Tämä oli yksi parhaita. Löysin yhteisön, joka puolustaa naisten oikeuksia ja pääsin mukaan. Meillä oli joitakin miittejä ja blogiprojekti. Tuntui, että vihdoinkin löysin yhteisön, josta saan vastakaikua ajatuksilleni.

Kehoviha

Vihasin kehoani enemmän kuin vuosiin, mutta tuntuu, että samalla vapauduin kauneuden vaatimuksen ikeestä. Minun ei tarvitse olla kaunis.

Muita juttuja

Musiikki. Kuuntelin musiikkia ehkä enemmän kuin koskaan elämäni aikana. Uusi suosikki oli esimerkiksi Amy Guess ja Meg Myers. Pidin paljon Lena Katinan uudesta levystä ja Maustetytöistä.

Kirjat. Luin paljon, erityisen hyviä olivat Elizabeth Acevedon Runoilija X ja Sara Stridsbergin Rakkauden Antarktis.

Keikat. Kävin muistaakseni vain kolmella keikalla, katsomassa Vesalaa ja kahdesti Vesteristä yhtyeineen. Mutta etenkin Vesterisen jälkimmäinen keikka teki vaikutuksen. Vähän harmittaa, etten mennyt Maija Vilkkumaan Tavastia-keikoille ja varsinkin se, etten ollut Vesalan Hartwall-areenan keikalla.

Sijaisuudet. Tein kaksi opettajansijaisuutta tämän syksyn aikana. Se oli rankkaa, mutta sain työkokemusta - ja rahaa - ja lisää uskoa siihen, että olen valinnut oikean tien.

Abraham took Isaac's hand and led him to the lonesome hill.

While his daughter hid and watched,

she dare not breathe, she was so still.

Just as an angel cried for the slaughter,

Abraham's daughter raised her voice.

Then the angel asked her what her name was

She said, "I have none."

Then he asked, "How can this be?"

"My father never gave me one."

And with his sword up, raised for the slaughter

Abraham's daughter raised her bow.

"How darts you, child, defy your father?"

"You better let young Isaac go."

Arcade Fire: Abraham's Daughter