Sinä teet tarpeeksi

Terapeuttini sanoi: Aoda, sinä teet tarpeeksi.

Aoda, sinä teet kaikkesi.

Sinä käyt lääkärissä. Sinä syöt lääkkeitä, joita hän määrää. Sinä hakeudut lääkäriin, kun kaikki käy liian ahdistavaksi. Sinä käyt terapiassa, täällä. Sinä käytät suuria määriä rahaa hoitoosi. Sinä käyt yksilötyössä Tyttöjen Talolla. Sinä tapaat seksuaaliterapeuttia. Sinä osallistut ryhmätoimintaan. Sinä harrastat liikuntaa. Sinä kirjoitat. Sinä tapaat ystäviä. Sinä aiot matkustaa. Sinä opiskelet, vaikka ajattelet usein, että hyppäisitkin parvekkeelta. 

Sinä, kaikesta tästä huolimatta, pidät kiinni elämän reunasta.

Sinä yrität selvitä tästä sairaudesta.

Aoda, se riittää.

Se riittää. 

Se riittää.

Riittää.

Ihminen ei huuda hukkuessaan, se tahtoo hengittää

Tätä kaikkea minä kannan itsessäni hiljaa niin kuin surua. En osaa sanoa kenellekään mitään. Ennen niin lämmin, empaattinen naisen sydämeni on nyt syväjäässä. Annan sen olla. Nämä ovat äärimmäisiä aikoja.

Kysymys "Mitä kuuluu?" on maailman vaikein vastata.

Ei kuulu. 

Mistä minä tiedän?

On pitkään ollut hiljaista. En kuule kevään lintuja. Ne kai laulavat jo. Olen kuullut, että kevät tulee ja jäät lähtevät. On maaliskuu.

Hiljaisuus on ympärilläni kuin seittiä. Kuin vettä olisi kaikkialla. Minä kannan lähimmäisiltäni suurta salaisuutta. He tietävät, että olen sairas, mutta he eivät tiedä, että minä tulen kuolemaan tähän sairauteen. Salaisuutta on raskas kantaa, mutta en ole valmis kertomaan heille, haluan säästää heidät surulta. En kestä surua itsekään.

Sitä en tiedä, mikä kuolemaan lopulta johtaa, mutta kuolema on minulle varma. 

Oikeasti haluaisin huutaa. Olen kimppu ongelmia ja jää on peittänyt sisimpäni, vaikka ennen olin yksi suuri roihuava tuli. Jäinen vesi täyttää keuhkoni, ääntä ei irtoa. Kuin vettä olisi kaikkialla, mutta vedessä olen vain minä. En osaa olla itseni kanssa. Haluan itkeä, mutta kyyneliä ei tule. 

On mennyt vuosia. Minä olen vieläkin 14-vuotias, ja yksin.

Minne on kadonnut se nainen, joka on silkkaa tulta, tanssia, roiskeita? Kipinöitä ja ääntä, tinkimätöntä olemassaoloa?

Näettekö te minut. Näettekö, miten katson kauas pois, muualle.

Tämä on värikäs, sekava, mieletön maailma.

Yksinkertaisesti

Yksinkertaisesti heräisin aamulla, astuisin lankkulattialle ja menisin keittiöön. Keittäisin kahvin ja istuisin kuistille odottamaan aamua. Linnut laulaisivat ja aurinko nousisi, karhunvatukat pensaissa tuoksuisivat ja tänä päivänä minä kitkisin kukkapenkin ja tekisin kesäkeiton ja söisin raparperipiirakkaa, kun tulisi päiväkahvin aika.

Yksinkertaisesti päästäisin koiran ulos aidattuun puutarhaan. Minäkin kävelisin puutarhan läpi paljain varpain sinä aamuna ja tuntisin kasteen jalkapohjissani, maa kantaisi minut, ja jalat. Minä tekisin perheelleni aamupalan, paistaisin croissantit ja letut ja kattaisin pöydän.

Yksinkertaisesti minä tervehtisin puolisoani aamulla, kun hän nousisi pöytään lukemaan sanomalehteä ja juomaan kahvia. Ohi mennessä koskettaisin häntä. Me emme sanoisi mitään, koska meidän ei tarvitsisi, ja minäkin ottaisin sanomalehdestä osan ja lukisimme yhdessä ihan hiljaa.

Yksinkertaisesti myöhemmin heräisi meidän tyttäremme ja unisine silmineen saapuisi keittiöön, puhuisi lapsenkielellään meille unensa, suttaisi hilloa ja nauraisi. Hänellä olisi minun toiset nimeni, koska niin on suvussamme tapana. 

Yksinkertaisesti minä makaisin aamupäivällä riippumatossa ja lukisin hyvää kirjaa. Samoin minulla olisi päivittäin aikaa kirjoittamiselle, josta olisi tullut ainakin jollain tasolla se, mikä meitä elättää. Olisin yksinkertaisesti töissä jossakin yläasteella niin kuin toivon, mutta yksinkertaisesti myös kirjoittamisesta olisi tullut sitä mitä siitä toivon, ja minulla olisi lukijoita, tukijoita.

Yksinkertaisesti uisin järvessä, lämmittäisin saunan, solmisin kukkaseppeleen, poimisin kukkakimpun, söisin marjoja pensaista, tanssisin olohuoneessa, rapsuttaisin koiraa, rakastelisin miestä. Yksinkertaisesti leikkisin piilosta, rakentaisin torneja palikoista, piirtäisin lapsen satumaailmaa. Pitäisin sylissä enkä antaisi pudota.

Yksinkertaisesti jättäisin tekemättä useita asioita. En oksentaisi raparperipiirakkaa, en tarkkaisi puolison lähdön elkeitä, en kuvittelisi lapsellemme vaikeaa sairautta. Jättäisin tekemättä hyviä asioita perheelleni siksi, että haluaisin miellyttää heitä - tekisinkin nyt kaiken vain rakkaudesta. Jättäisin ajattelematta menneisyyttä, koska se on nyt takana, ja hyvät ajat edessä.

Olisin jo nähnyt Mustanmeren ja Kaspianmeren ja kaikki muut meret. Olisin jo pohtinut ja puntaroinut ja päättänyt. Olisin jo kulkenut useita eri teitä ja kääntynyt risteyksissä väärään suuntaan, palannut takaisin ja eksynyt. Olisin jo luvannut rakastaa vain yhtä ihoa, katumatta päätöstä koskaan. Olisin jo toteuttanut unelmani ja valinnut sitten tämän puutalon tässä pienessä kaupungissa, haluamatta koskaan pois kuin korkeintaan hetkiseksi.

Yksinkertaisesti jaksaisin elää. Olisi vihreä, keltainen ja sininen, olisi ilo, nauru, toivo; toivo, toivo.

Siellä jossain olisi tämä aika. Se aika ei ole nyt, mutta se on edessä.

Kaikki olisi yksinkertaisesti ihan hyvin, ja minä olisin elossa.

Muistoksi tulevaisuuteen

Pimeys saavuttaa minua. Nämä ovat synkkiä, hiilenraskaita päiviä, kun taivas yllä synkkenee ennen ukkosta. Niinä hetkinä on vaikea hengittää. Niitä hetkiä on koko ajan.

Minä kirjoitan tämän muistoksi toisia aikoja varten. Elämässä tulee toisia aikoja kuin tämä, ja silti tämä hetki on kaikki, mitä minulla on, ja entä sitten jos tähän kuolenkin.

On olemassa asioita. On sauna ja järviä ja laituri, sorsia. On olemassa Ruisrock ja ne laivat, ja on olemassa kaikki musiikki. On olemassa Tove Jansson ja Margaret Atwood ja Carol Shields. On olemassa kahviloita, joista voi ostaa tuoreen croissantin, latten ja kakkupalan. On olemassa kirpputoreja ja antikvariaatteja. Kampaamoja, joissa saa päähierontaa. Leppeitä tuulia ja kesämekkoja. 

Mutta mitä minä niillä enää?

Muita olemassa olevia asioita ovat helmet, huulipuna ja koristetarrat. Ultra Bra on yksi asia, mustikkametsä toinen ja postikortit kolmas. Kynsilakat, hiekka varpaanväleissä, mainingit ja laivan keinunta. Aikuisten värityskirjat, äidin tekemät villasukat ja sanakirjojen ohuenohut paperi. Ruisleipä ja juusto ja salami. Luistimet ja luistinrata, lumiukko, pulkkamäki. Mustelmat, nenäliinat, kuulokkeet. Kesärenkaat, maantie, paarmanpuremat, hiuslenskut, lentosuukot. Emojit. Äänikirjat. Kosteusvoide.

Mansikka- ja kirsikkalitrat torilta kesäkuussa. Viileä suihku zumbatunnin jälkeen. Sunnuntain Hesari kynnysmatolla.

Mutta mitä minä niillä.

Perässä vedettävä matkalaukku ja passi. Lähtevät junat. Turun satama.

Ystäviä. Teehetkiä. Hetkiä.

Mutta mitä minä millään enää.

Myös kuolema on yksi asia.

Let me go - Kirjoituksia pakenemisesta

Laihtumisvinkkejä 13-vuotiaalle

Minä luin 13-vuotiaiden oppilaitteni nimettömiä terveyskyselyjä. Yksi kysymys kuului: Mihin seuraavista haluat erityisesti keskittyä terveytesi kohentamiseksi? Terveellinen ruoka, riittävä liikunta, säännöllinen ja riittävä uni, painonhallinta, kaverisuhteet, harrastukset. Tytöistä suurin osa oli rastittanut painonhallinnan.

Minä sairastin rajun vatsataudin, kun olin 11. Nuorempi siskoni sairasti myös. Me puhuimme: kamalaahan tää on, mutta ainakin paino putoaa. Taudin jälkeen punnitsimme itsemme ja iloitsimme.

Minä tiesin jo 10-vuotiaana, että Voimariini ei ole hyvä valinta leivän päälle. Mutta koulussa oli vain niitä iankaikkisia Voimariini-nappeja, se oli 2000-luvun alkua, ja minä söin näkkärin ilman levitettä. Selitin muille, että pitäisi olla Keijua, ja he nauroivat.

Siskoni on syntynyt tammikuussa. Hän ei pidä täytekakusta, joten hän pitää usein ystävilleen lettukestit. Juhlissa lettuja ei syönyt juuri kukaan, ja useimmat korkeintaan yhden; kaikki halusivat pudottaa painoa uudenvuodenlupauksenaan.

Kävimme vastikään ystäväni kanssa ostoksilla. Hän sovitti farkkuja, jotka menivät päälle, mutta puristivat niin, että vatsa tursusi niistä ulos. Hän osti ne silti, sillä hän halusi niistä motivaatiota laihduttamiseen. Samoin minä teininä tungin itseni koon tai jopa kaksi liian pieniin vaatteisiin, koska halusin kokea olevani pienempi, ja koska halusin farkkujen puristavan minut pienemmän näköiseksi.

Jos tiedän, että minun on syötävä herkkuja - kaverin syntymäpäiväkakkua, äidin minua varten leipomia laskiaispullia - minä teen oikein pitkän kävelylenkin tai vedän kunnon kuntosaliharjoituksen, että voin syödä ilman sietämätöntä ahdistusta.

Monet tytöt haaveilevat sairastuvansa anoreksiaan, niin minäkin haaveilin. Anorektikot kieltäytyivät ruuasta sairaalakuntoon asti, heille se vaikutti olevan uskomattoman helppoa. Minä lankesin ensimmäisenä paastopäivänä, viimeistään seuraavana, ja silloin minä ahmin. Jotkut anorektikot väittivät, etteivät he pysty syömään - buliimikosta se näytti taivaanlahjalta.

Nettikeskusteluissa annettiin vinkkejä, joiden avulla voisi välttää syömistä. Voisi työntää sormet kurkkuun ja nostaa mahahapot suuhun niin, ettei ainakaan tekisi mieli syödä. Voisi katsella netistä todella ylipainoisten ihmisten kuvia. Voisi ajatella kaikkia niitä, jotka uskoivat, ettet sinä pysty, ja sitten sinä pystyisit, sittenkin.

Nuortenlehti kertoi viihdeosiossaan, kuinka kuuluisa laulajatar oli aloittanut laihduttamisen jo kymmenvuotiaana, koska rakasti vaatteita niin paljon.

Jo hyvin nuoret tytöt ovat alkaneet nähdä liikunnan nimenomaan painonhallinnan keinona. Luistelu ja tanssi ovat hauskoja asioita, mutta tärkeintä niiden harrastamisessa on, että ne kuluttavat kaloreita. Nuoret tytöt eivät ajattele, että he harrastavat liikuntaa, koska liikunta on heille hyväksi.

Minun kehoni oppi, että kun saatavilla on ruokaa, varsinkin jos on saatavilla herkkuja, on syötävä mahdollisimman nopeasti, sillä herkut voidaan koska vain ottaa pois. Ja voisihan ne ottaa pois syömisen jälkeenkin, jos on oikein taitava.

Kahvipöydässä joku aina sanoo: kyllä nämä mokkapalat taas niin reisiin menevät, mutta jos sitä nyt yhden palan voisi tällainenkin pullukka ottaa.

Kouluissa terveydenhoitajat punnitsevat murrosikäiset tytöt ja kertovat painosta mielipiteensä. He voivat kehottaa tytöt tarkkailemaan syömisiään, liikkumaan enemmän, mutta eiväthän murrosikäiset yleensä päätä, mitä kotona syödään.

Koulussa minun oppilaani sanovat: Katsokaa miten läski mä olen - ja puristavat reisilihastaan.

Minun 13-vuotiaat oppilaani.

Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut

Kun pääsin yläasteelta ja väkivalta loppui, luulin, että se kaikki on nyt ohi. Muistan vieläkin sen järkytyksen samana syksynä, kun tajusin, ettei ole. Enkä silloin edes tiennyt, kuinka kauan siinä vielä menisi, liekö vieläkään loppunut.

Heidän osaltaan se oli toki ohi, sillä heille se oli ohimenevä kokemus, niin kuin useimmat kokemukset ovat, lounas tai radiossa soiva musiikkikappale. Siinä mielessä kokemukset satuttamisesta olivat minullekin ohimeneviä, ettei niistä itsestään jäänyt erityistä muistijälkeä - mutta tunnemuistoa ihminen kantaa pitkiä aikoja, ehkä hautaan saakka.

Seisoin koulun käytävällä lukion alussa elokuussa 2009 ja tajusin, että minä olen niin vaurioitunut, etten ole toimiva. Miten yhtäkkiä olisinkaan toimiva, kaiken sen jälkeen, miten minä olin ollut niin tyhmä, että luulin.

Miten minä ajattelin niin pinnallisesti.

Seisoin siinä vaurioituneena, avuttomana ja loputtoman yksin ja tajusin, etten minä sittenkään selviä. Se oli suuri kauhun hetki, jossa kaikki toivo vaihtui toivottomuuteen.

Eräänä kauniina syyspäivänä punatukkainen tyttö kysyi, miksen koskaan puhu mitään. Minä katsoin kurkiauraa syvissä mietteissä, ja hänen sanansa hätkähdyttivät. "Haluatko sitten, että sanon jotain?" olisin voinut sanoa. En tiedä, mitä sanoin. Muutos tapahtui hitaasti. Joka päivä puhuin enemmän, sanan tai pari. Mutta siinäkin tilanteessa, kuulas syyspäivä ja kurkiaura taivaalla, ja hän käveli kanssani, mitä hän olisi halunnut minun sitten sanovan?

Ja myöhemmin, koulun ruokalassa kalapuikkojen ja kermaviilikastikkeen yli: mikset koskaan puhu itsestäsi?

Se minua vasta järkytti. "Miksi haluat, että puhuisin itsestäni?" olisin voinut kysyä, mutten muista, mitä sanoin. "En halua vaikuttaa itsekeskeiseltä", olisin voinut myös vastata, niin se oli. En tiedä, mitä hän olisi siihen sanonut. Kerro nyt itsestäsi, minä tahdon tietää, kerro mitä luit viikonloppuna, hän sanoi turhautuneena, hän oli impulsiivinen ja kärsimätön ihminen. Minä tahdon tietää. Sinusta. Ei minulle ole koskaan sanottu niin.

Vuonna 2010 tapasin koulussa komean jalkapalloilijan. Loin hänestä päässäni ideaalikuvan, johon rakastuin kaikella nuoruuden voimalla. Mutta kun me istuimme koulun penkillä vierekkäin ja minä luin kirjaa ja hän kysyi: "Mitä luet? Onko se hyvä?", minä menin niin lukkoon, etten saanut sanaa suustani. Niin, minä olin lukossa. Hän katseli minua toisinaan käytävällä. Minäkin katselin häntä. Mutta en koskaan sanonut mitään.

Sitten aloin laihduttaa hänen takiaan. Minä tosiaan luulin, että olen ylipainoinen. Ja minä tosiaan luulin, etten kelpaisi kenellekään sellaisena kuin olen. Enkä usko kyllä vieläkään.

Vuonna 2012 minä seurustelin ensimmäisen kerran. Jaakko sanoi: "Minä pidän sinusta." Ja sitten tuli mutta. "Mutta... sinussa on jokin salaisuus, ja mä en..." Hän ei sanonut sitä loppuun. Myöhemmin hän puuskahti: "Mikset sinä kerro!" Hän luuli, etten välitä hänestä, koska en sanonut mitään. Mutta minä en välittänyt mistään muusta kuin hänestä.

Koko lukion minä elin sen kivun kanssa. Kivun, jonka toisten ohimenevät mutta järjestelmälliset pahat sanat ja teot olivat minuun painaneet. Se ei kadonnut, se muutti minun sydämeeni asumaan, ja minä aloin jälleen heräillä aamuöisin. Jälleen: vaikka väkivaltaa ei ollut, ja vaikka minulla oli ystäviä.  Minä en olisi jaksanut nousta. Minä en olisi jaksanut opiskella; opiskelin silti, koska halusin laudatureja ja yliopistoon. Niin: minä sairastuin masennukseen. Vaikka kaikki oli hyvin. Ei enää väkivaltaa, ja minulla oli maailman ihanimmat ystävät. Minä sairastuin masennukseen.

Masennuksen kanssa yritin pärjätä lukiossa, jossa halusin pärjätä, mutta en pärjännyt. Opettajat haukkuivat, kun läksyt olivat huonosti tehty. Opettaja haukkui, kun nuokuin tunnilla, jolle olin tullut kahden tunnin yöunien jälkeen. Minä painoin kovaa työtä, jotta pääsisin yliopistoon, ja pääsinhän minä, sitten. Mutta minuun sattui. Iskut, sanat, ne sattuivat koko ajan. Koko ajan.

Ja vieläkin minä kannan niitä jälkiä mukanani, vaikka on mennyt melkein kymmenen vuotta elämää ja neljä vuotta terapiaa. En luota kehenkään, uskon, että he loppujen lopuksi haluavat minulle pahaa ja lopulta tekevät pahaa. Siksi en voi antaa aseita käteen, näyttää heikkoa kohtaa, paljastaa salaisuuksia - he iskisivät minua niillä. En voi luottaa varsinkaan miehiin, sillä juuri miehet minua ovat halunneet käyttää: nauttia hetkellisestä ilosta ja minun kivustani, jota he katselisivat hetken mutta jatkuisi loputtomiin.

Yhä edelleen mietin, kun koulussa tehdään paritöitä: "Voi ei, tuo tyttöparka joutui minun parikseni." Kun etsin ruokalassa paikkaa, mietin, kehtaanko istua muiden seuraan. Ja entä jos en istu - olenko minä ylimielinen? Ryhmätöissä en sano mielipidettäni vaan tuen muita. En halua saada heitä kuvittelemaan, että olisin pätevä, että olisin parempi. Opiskelemaan päästyäni ajattelin, että huijasin kaikkia pääsykokeissa. Ja pian paljastuu, että minä olen itse asiassa täysi paska.

Usein toivoin, että he olisivat lyöneet ja potkineet minua, heittäneet pitkin seiniä ja vetäneet hiuksista. Ne haavat olisivat paranneet ajan saatossa, ja niistä olisi jäänyt lääkäreille todisteet.

Toisinaan ajattelin, että kunpa he olisivat sittenkin tappaneet minut, tai minä itseni.

Mutta en minä kuollut. Ja koska en ollut ajatellut jääväni eloon, minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka olisin voinut vielä jatkaa.

Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut

Kaikki onkin kynnetty turhaan

Luulin, että kuolisin tänne

Vaikein onkin vielä jatkaa

Häviäisin sittenkin jos nyt luovuttaisin

Tämän kaiken loppuun vien, ja se

olkoon lohtuni viimeinen

Vaiettu oikeus;

otit armosi itse

Tiedä, etten kertonut mistään

koskaan.

Kivi kasvoi mun rintaan

Hauta on jo luotu umpeen

(PMMP: Leskiäidin tyttäret)

Hän näki siellä taivaan, ja se meri olikin pohjaton

Yhtenä päivänä tammikuussa ajattelin: minä haluan elää.

Muistan, että se oli perjantai, siivosin kotia ja mies oli tulossa luokseni. Ja aivan äkkiä, yllättäen jostakin ajatus: minä haluan elää. 

Mies tuli tänne, me joimme teetä, puhuimme politiikkaa, kuuntelimme Popedaa ja kokosimme palapeliä. En tahdo lisätä siihen mitään, koska mitään muuta ei tarvita.

Olen kuunnellut enemmän musiikkia kuin aikoihin. Minä sitten rakastan musiikkia. Tanssin taas.

Tänään löysin täydellisen mekon ja aloin melkein itkeä.

Tällaistako on onni? Se pelottaa minua. Onnellisuus, ja maailma. Niitä minä säikyn ja menen piiloon.

Maailma, sellaisena kuin se on, vaillisena ja säihkyvänä, minä haluan sitä lisää.

Eilen ajattelin Istanbulia. Sen vuosisatoja vanhoja, näkemättä kuvittelemattomissa olevia moskeijoita. Ääniä, hajuja, makuja. Saattaa olla, etten koskaan matkusta Istanbuliin. Minä elän vain yhden elämän, enkä koskaan näe Istanbulia, en ennennäkemättömän näköisiä rakennuksia. En myöskään ehkä koskaan näe Kathmandua, New Yorkia tai Sydneytä, ja eikö se ole surullista. Voin vain katsella kuvia ja haaveilla. On vain yksi elämä, enkä sen aikana ehdi kaikkea.

Minä ajattelen myös esihistoriaa. Ajattelen naisia ennen minua, keisarien jalkavaimoja, orpokotien naisia, geishoja, suffragetteja heittelemässä kiviä, jotta tulevana aikana minä saisin äänestää. Sitten ajattelen niitä sukupolvia, jotka ovat kävelleet esihistoriallisen, kivi-, pronssi- ja rautakauden läpi tähän aikaan, ja nyt minä olen tässä, esiäitieni kohtujen läpi kulkeneena. On vaikeaa ajatella, etten koskaan saa tietää siitä kaikesta, mikä on kuljettanut minua tänne asti. Ja sitä, että minä olen syntynyt juuri tänä aikana; enkä kolmekymmentätuhatta vuotta sitten tai neljäsataa vuotta sitten tai tuhat vuotta myöhemmin.

Ja kaikki tämä mitä tapahtuu tällä kivellä keskellä äänetöntä ja painotonta avaruutta on sidoksissa muiden avaruuden kappaleiden liikkeisiin, suureen, kirkkaaseen tähteen, jonka ympäri me kierrämme ja kierrämme ja minäkin olen jo kiertänyt noin 25 kertaa. Tuolla äärettömyyden takana on muitakin galakseja, mutta tässä galaksissa asun minä, juuri tällä planeetalla, joka on meidän aurinkokunnassamme ainut, jolla on elämää - kaiketi.

Minä ajattelen kirjoja. Niitä on kirjastossa hyllymetreittäin ja voin viedä niitä kotiin pientä muovikorttia vilauttamalla. Illalla uppoudun keikkuvassa nojatuolissani kirjoihin, sukellan tulevaisuuden maailmaan, menneisyyden maailmaan, mahdolliseen maailmaan. Olen pieni lapsi, olen sairas nainen mielisairaalassa, olen maailman viimeinen eloon jäänyt ihminen, olen sotavanki, olen pakolainen, minä elän satoja elämiä ja matkustan uusiin maailmoihin. Haluan vain lisää. On vaikeaa hyväksyä, etten voi nähdä ja kokea kaikkea.

Vielä enemmän mietin kaikkia niitä tarinoita, joita aion kirjoittaa ja varsinkin niitä, joita en koskaan kirjoita. Minä tahtoisin kirjoittaa kaikesta. Kaikesta tästä; ja kaikesta muustakin. Kaikista elämistä, joita en koskaan elä. Kaikista elämistä, joita ehkä eläisin. Ja tässä minä kirjoitan elämästä, jota elän, niin surullisen lyhyestä elämästä, jona en ehdi nähdä kaikkea, en Istanbulia, en menneisyyttäni, en kaikkia niitä sanoja, joita joku muu on kirjoittanut.

Tässä minä hengittelen, tätä maailmaa. Ihmiskunnan liikkeet ovat tuoneet minut tähän läpi metsästämisen ja keräilyn ja maanviljelyn, evoluutio minut muovannut kädelliseksi, aivoiltani teräväksi. Ihmiset ennen minua ovat kirjoittaneet miljoonia sivuja, miljardeja sanoja, jättäneet ne muistoksi minulle siltä ajalta siellä jossain. Ihmiset ovat rakentaneet moskeijat ja katedraalit, he ovat rakentaneet torneja ja monumentteja, Taj Mahalin ja Kiinan muurin. Ihminen on kyllä käynyt sotia, mutta ihminen on myös maalannut Mona Lisan ja säveltänyt Joutsenlammen. Yhtenä ihmisenä muiden joukossa olen minä, joka kirjoitan tätä tarinaa.

Sattumankaupalla minä olen tässä, ja kirjoitan. Tuolla muualla on ihmisiä jotka tekevät toisia asioita. Sattumankaupalla me olemme tänne sattuneet, ja voihan olla, että sattuma tuo minullekin vielä kaikenlaista.

Tämä on värikäs, sekava, mieletön maailma.

Hän näki siellä taivaan

ja se meri olikin pohjaton

Sokaisi ja kietoi hänet

maailma joka siellä on

Ei ole huolta, ei pimeää

Maan paine uupuu ja häviää

Niin suuri onni! - Ja satuun jää

sylissään meriheinää

(PMMP: Poika)