Ei mikään mee enää niin

Niin siinä sitten kävi. Tietysti siinä kävi niin.

Hän valitsi Jolenen minun sijaani, vaikkei Jolene valinnut häntä. Mikä paradoksi! Jolenellakin on toinen. Mies matelee Jolenen jaloissa, koska rakastaa tätä. Minä rakastan miestä ja matelen hänen jaloissaan, vaikka yritän pidellä kiinni ylpeydestäni. Hän haluaa olla uskollinen naiselle, jonka kanssa ei edes ole.

Nain miehen kanssa, koska meistä kummallakaan ei ole ketään muuta. Sekin on säälittävää. Samalla surullista, niin surullista. Miksemme me voisi vain rakastaa toisiamme sen sijaan, että venkoilisimme kumpikin suuntiimme? Mekin tarvitsemme rakkautta. Ja me tarvitsemme lohtua.

Ei se ole kummallekaan hyväksi, itsensä pettäminen. Mutta se on paras mihin me pystymme. Paras mihin minä pystyn. En keksi oikein muutakaan enkä jaksa yrittää, en enää.

Mikset sinä voi rakastaa minua? Mikset?

Minä ansaitsen parempaa. Entä sitten?

Jotkut asiat pitää vain hyväksyä. Mutta on myös ymmärrettävä juosta junaan viimeiseen. Mitä minä teen. Mitä minä edes teen.

Toinen toistansa täällä jumaloi

Ketään täysin ei silti saada voi

Älä järjetön enää kapinoi

Mene vaan

Mene vaan mene vaan

Mene vaan

Mä voin kääntää pään

Sä et ehdi juosta enää junaan viimeiseen

Et ehdi enää, jos et jo mee

(PMMP: Joutsenet)

Kaunista syyskuuta kaikille!

- Aoda

Mutta pelkäänkin kuolemaa

En minä ajatellut tulevani enää takaisin.

En tiedä miksi. Ehken uskonut, että elämä kantaa sen verran. Ehkä koska pelkään niin paljon kaikkea.  Ehkä kaikkea tätä hyvää on niin vaikea hyväksyä.

Etkö pelkää lentämistä? moni kysyi. Ja vielä enemmän kysyttiin, pelkäänkö ISISiä. Mitä tuohonkin voi sanoa? En tietenkään pelkää, ei saa pelätä, sittenhän terroristit ovat voittaneet! Tietysti minä pelkään. Olin varma, että se yksi lentokone, joka putoaa, se yksi sadoista tuhansista, on se, jossa minä olen. En osaa perustella. Olin vain ihan varma.

Toisinaan onkin hetkiä, joina lakkaan ajattelemasta tulevaisuuttani ja sen mahdollista olemassaoloa. En miettinyt kesällä, mitä on syksyllä. Ja kun oikein pelkään, ajattelen, että pelkoni toteutuminen merkitsee kuolemaa. Liittyykö tämä sitten siihen kun päätin, että jos tietyt asiat elämässä tapahtuvat, tapan itseni. En tiedä. Enkä tiedä, olisinko tappanutkaan. Päätös kuitenkin huijensi minua. Ja kun käy ilmi, ettei pelkoni tulekaan todeksi, tuntuu, kuin elämäni olisi tullut takaisin. Kun pelko tulee, en ajattele oikeastaan muuta. Vaikka, jos rationaalinen olisi (en ole), tajuaisi, että lähes joka ainut pelkoni on, vaikka toteutuisikin, ratkottavissa.

Siis: olin varma, että kuolen matkalla. Koska olin varma, en ajatellut syksyä. En tehnyt suunnitelmia. Yritin saada kaikenlaisia asioita valmiiksi, kirjan ja muuta. Minusta tuntuukin nyt aika kummalta. Kirjani on valmis, matka on ohi, ja olen edelleen elossa! Mitä kaikkia mahdollisuuksia vielä onkaan!

Silti pelkään. Tai ehkä juuri siksi?

Olen varma, että koska elämäni hymyilee nyt, se otetaan minulta pois. Ei onnea, vaan koko elämä, koska totta kai.

En tiedä, miksi ajattelen niin paljon kuolemaa. Elämäähän minun pitäisi ajatella. Aurinko paistaa ja kaikkea. Eikö kaiken juuri nyt pitäisi olla vain elämää? On kaunis sunnuntai-iltapäivä puistossa, ja minä mietin kuolemaa. On hikinen klubi-ilta kaupungin keskustassa, ja minä mietin kuolemaa. On aamu aamupalan ja -kahvin äärellä, ja minä mietin kuolemaa.

Pyydän, anelen: älkää viekö minulta elämää, älkääkä ladatko minulle katastrofia. Minä haluan elää. Minä olen onnellinen, antakaa minun olla nyt onnellinen. Uskon liiaksi johonkin karmaan tai vastaavaan. Nyt on annettu niin paljon hyvää, että seuraavaksi tulee niin paljon huonoa. On tultava, se on loogista. Kaikki on niin epätodellisen hyvin.

Sillä mitä kaikkea voikaan tapahtua!

Veli tyhmä ei käytä pyöräilykypärää, hänen aivonsahan voivat kohta koristaa muuten niin harmaata asvalttia. Ja isäpuoli kuuntelee musiikkia pyörälenkeillään, siinähän voi helposti ajaa rekan alle, ihan ajatuksissaan. Isä idiootti on polttanut tupakkaa 13-vuotiaasta, on vain ajan kysymys, milloin hänellä on keuhkosyöpä. Äitikin voi sairastua vaikka niin terveellisesti elääkin. Siskon joku vielä raiskaa ja tappaa. Siis esimerkiksi. Teoriassa. Spekulatiivisesti. On suojateitä joilla voi jäädä auton alle, on rattijuoppoja, on ohittamaan lähteneitä autoja, on kuoppia joihin voi ajaa polkupyörällä ja lentää metrien päähän, on omia ja toisten ajovirheitä, ja on ihan kerta kaikkisen yllättäviä sairauskohtauksia, siis oikeasti verisuoni jossain aivojen sopukoissa voi yksinkertaisesti vain katketa ja elämä oli siinä sitten, nuoren ihmisen, miksei vanhemmankin.

Kehossa on muutoksia, täpliä, kyhmyjä ja rakkuloita. Syövän voi saada nuorenakin, lehdistä olen lukenut sellaisista ihmisistä, ja nyt kun on kaikkea kännykkäsäteilyäkin.

Olettekos tulleet ajatelleeksi:

Tippuvia lentokoneita itsemurhapommittajia joukkomurhaajia liikenneonnettomuuksia huumeruiskuja  tulipaloja rintasyöpä keuhkosyöpä munuaissyöpä aivosyöpä kohtisyöpä suolisyöpä haimasyöpä mahasyöpä melanooma aids

Niinpä, kaikenlaista. Ja on vielä kaikenlaisia asioita, jotka voivat tappaa ja joita en muista ajatella. Luin miehestä, joka putosi viljaisiiloon ja kuoli. Eipä hän tullut varmaan koskaan ajatelleeksi kuolevansa sillä tavalla. Tai joku jäi peruuttavan traktorin alle.

LAKKAA PELKÄÄMÄSTÄ sanoo järki. Minä en ole järkevä ihminen. Vitun hullu. En usko, että koskaan paranen tästä, yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Pelkään koko ajan enkä voi sille mitään. Miten voisin olla pelkäämättä, ja mitä jäljelle jäisi?

En tiedä, kenen kuolemaa pelkään eniten, itseni vai muiden. Ehkä on itsekästä ajatella, että jos itse kuolisin, kokisin paljon vähemmän kipua. Ja sitten taas toisaalta. Mutta elämä ei ole sellaista. Ei sitä voi tietää, ei sitä voi tilata. Olisi sitä paitsi helvetin väärin, jos kuolisin nyt. Okei, itsekeskeinen ajatus. Antaa olla. Elämäni on ollut kamalaa paskaa ja siitä käy syyttäminen ihmisiä, jotka elävät täyttä, onnellista ja kuolemanpelotonta elämää. Heidän pitäisi kuolla eikä minun! Heidän pitäisi kärsiä eikä minun, koska nyt on tullut minun vuoroni elää onnellista elämää! On minun vuoroni! Jos joku kuolee liian aikaisin, niin he! Mutta kun elämä ei mene niin. Se on se kaikkein raadollisin juttu. Elämä on täynnä paskapäitä, jotka lyttäävät muita ja selviävät sittenkin. Ja sitten on heitä, jotka tekevät kaikkensa muiden eteen, eivätkä selviä sittenkään. Paha saa palkkansa, opettivat lastensadut, ja ne valehtelivat.

Lakkasin pelkäämästä elämää ja aloin pelätä kuolemaa. Well done.

Terapeuttini pitää kuolemanpelkoani hyvänä asiana. Pelkään kuolemaa, koska haluan elää. Se on totta: haluan elää enemmän kuin ehkä koskaan ennen, koska on satoja asioita, joita haluan tehdä. Haluan kirjoittaa lisää kirjoja, tiedän niistä jo jotakin, ja haluan lukea vaikka mitä. Kirjoittaminen tuntuu juuri nyt tärkeimmältä asialta. Ja on muutakin, kuten matkoja, joita haluan tehdä. Ja on ihmisiä, jotka eivät tiedä, että rakastan heitä, koska en ole vielä sanonut.

Juttelin peloistani myös ystävälleni. Hän huomautti, että seitsemän miljardia ihmistä jatkaa edelleen elämäänsä. Ja, niin no. Kaikenlaisista katastrofeista selvitään. Ihmiset selviävät. Järjettömistäkin katastrofeista. Minun on opeteltava ajattelemaan, ettei katastrofi tarkoita kuolemaa, sillä kyllähän kaikki asiat aina selviävät. Sadasta pelostani ehkä yksi toteutuu, yhdeksänkymmentäyhdeksän ei.

Mutta järkipuhe ei auta, ei tähän tautiin. Pelot ovat minulle aitoja.

Mutta elämä jatkuu niistä huolimatta.

Miks kysyt, miten käytän päivät

jotka vielä saan

Tiedätkö mitä sieltä jostain sitten edes tilataan

Enkä opi sanomaan et kaipaan vaikka pyydätkin

Joka tapauksessa kaikenlaista annetaan

Muistakaa elää.

- Aoda

Oli mullakin sydän

Myrkylliset ihmissuhteet. Niistä puhutaan paljon. Niistä kuuluu päästää irti. Kuuluu olla vahva. Kuuluu ymmärtää oma arvo eikä alistua. Mutta miten myrkyllisen ihmissuhteen tunnistaa, kun kyseessä onkin kymmenen vuoden ystävyyssuhde? Miten ystävyys muuttuu yhtäkkiä myrkylliseksi? Ilman varoitusta? Ja mitä sitten pitää tehdä?

Miten siinä sitten ollaan että hei, näen oman arvoni ja kieltäydyn suostumasta tähän?

Tämä blogikirjoitus on ollut mielessä jo yli kaksi vuotta. Odotin sopivaa hetkeä kirjoittaa sen. Kädet tärisevät. On täytynyt ottaa etäisyyttä, jotta voi kirjoittaa paatoksetta. En ehkä silti pysty. Yritän.

Mistähän sitä aloittaisi.

On ystäviä, joiden kanssa vannotaan verivaloja. Ollaan tiiviisti yhdessä, rakastetaan ja sanotaan se ääneen, julistetaan: Mikään ei saa tulla väliin. Tehdään kaikki yhdessä, kerrotaan kaikki toisille, luvataan, luotetaan.

Mutta.

Joskus on päivä, äkkiä arvaamatta, joina ei ollakaan ystäviä. Tai ollaan ehkä ystäviä, mutta kaikessa on jotenkin vihan, inhon ja alistamisen sävyjä. Niitä päiviä ei tosiaankaan voi tietää ennalta. Niinä päivinä se ystävä, jolle vannotaan uskollisuutta ja rakkautta, onkin täysi paska. Niinä päivinä käännetään selkä, suljetaan pois, vittuillaan ja kiusataan, pilkataan, nauretaan toisen kustannuksella, joskus jopa lyödään tai tönitään. Ne päivät ovat niin käsittämättömiä, ettet osaa tehdä oikein mitään. Etkä ehkä ole edes sellainen luonne, joka raivostuisi ja huutaisi, että mitä helvettiä. Nielet vain itkua ja yrität nauraa mukana vitsille, joka kohdistui sinuun, ihan kuin se olisi sinusta hauskaa. Joskus itseen kohdistuvat vitsit ovatkin hauskoja, mutta eivät silloin, kun ne ovat liian vakavia.

Tätä tiedän tehtävän paljon päiväkodissa ja ala-asteella. Yksi tyttö porukasta päättää, että tänään ei ollakaan tuon kavereita, käännetään sille selkä ja ollaan tosi ilkeitä. Koska pois suljettu tyttö haluaa olla mukana porukassa, hän ei seuraavana päivänä, sinä päivänä jona hän taas kelpaa, kysy, miksi eilen en kelvannut teille. Hän on taas mukana, kunnes tulee seuraava päivä, eikä hän tiedä, mitä on tapahtunut.

Tulee tosiaan mieleen päiväkoti. Mutta että yli 20-vuotiaat naiset? Toiselle naiselle, jonka kanssa ollaan oltu ystäviä parhaimmillaan 10 vuotta, puolet koko elämästä? Niin, tiedän. Kyllä. Kyllä! Uskokaa minua. Minä kerron. Ainakin yritän. Olen yrittänyt kaksi vuotta.

Muistan pääsiäisen 2014. Silloin kaikki muuttui lopullisesti eikä seuraavana aamuna mikään ollut kuin ennen. Ostin meille, minulle ja kolmelle kaverille, ruokia. He tulivat luokseni kylään. Laitoimme ruokaa, makaronilaatikkoa, muistan sen, ja porkkanaraastetta. Ensin olin ollut kahden ystäväni, jonka olen tuntenut sen 10 vuotta, kanssa, ja meillä oli kahdestaan ollut kivaa. Sitten tuli se toinen tyttö, ja yhtäkkiä kaikki olikin toisin. Raastoin porkkanaraastetta, mutta tein sen kuulemma oudosti (käytin ilmeisesti väärää raastinpäätä, vähän isompaa kuin yleensä, "etkö sä osaa edes porkkanaa raastaa"). Avasin säilyketölkkiä, mutta se oli vaikeaa, koska olen vasenkätinen ja tölkinavaaja sopii paremmin oikeaan käteen, "miks se on noin vaikeeta, anna mä kun sä et osaa". Keitin kahvia, mutta mittasin veden tyhjällä hillopurkilla sen sijaan, että olisin käyttänyt kannua. Kaverit pilkkasivat. "Oikeesti käytät jotain hillopurkkia vai, onks se ihan tohon tarkoitukseen, vitsi sä oot outo!"

Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Koko ilta.

Kukaan ei myöskään kiittänyt ruuista ja siitä, että olin kutsunut. Sen sijaan kaikki kiittivät toista porukan tyttöä, sitä jolla on porukassa suurin valta. "Kiitos Jenna tästä ruuasta, oli hyvää ruokaa Jenna, kiitos Jenna." Se oli aluksi ihan hauska vitsi, mutta lopulta ei, koska olin oikeasti kantanut monen kympin edestä ruokaa kotiin. "Kiitos Aoda." Ei, ei, koska sinä päivänä olin yleinen pilkan kohde. "Jenna" löi minua sinä iltana myös selkään, aika kovaa, enkä tiedä miksi, ehkä koska en ollut hauska ja nauranut heidän vitseilleen. Pelasimme myös lautapeliä. "Jenna" sai myös rikkoa sääntöjä mielensä mukaan, ehkä koska hän on niissä tilanteissa se, jolla on valtaa. Kun lopulta selvisi, että minä kuitenkin voitan, he alkoivat heitellä pelinappuloita, yksi heitettiin minua ohimoon. Illalla ystävä, se kymmenen vuoden ystävä, sanoi: "Vittuilu on kivaa, kun huomaa, että toinen oikeasti loukkaantuu siitä." Olin tyrmistynyt.

MIKSI MIKSI MIKSI MIKSI MIKSI SINUSTA TUNTUU HYVÄLTÄ SATUTTAA TOISTA IHMISTÄ

Kaikkein pahinta oli, että nämä asiat, jotka pääsiäisenä 2014 tapahtuivat, olivat aika pieniä juttuja. Miten kukaan noin pienestä loukkaantuu? Miksi olet niin herkkä? ETKÖ VITTU YMMÄRRÄ HUUMORIA? Niin. Oliko vika kuitenkin minussa. Ehkä tosiaan en osaa avata säilyketölkkiä, ei koska olen käsivammainen vaan koska olen paska, ja ehkä tosiaan on silkkaa idioottimaisuutta pestä hillotölkki ja käyttää sitä kahviveden mittaamiseen vaikka se onkin niin hyvä, ja ehkä makaronilaatikko oli paskaa ja ehkä olen tylsimys. Ehkä, ehkä, ehkä! Mutta kysymys kuuluu: entä sitten?

Lopulta otin mirtatsapiinin ja menin nukkumaan. Minä en kestä tällaista. Minä olen heikko. Minä olen herkkä. Ei minulla ole sellaisia voimia, että olisin puolustanut itseäni. Ei ainakaan silloin. Ei minulla ollut. Ja mikä keskeisintä: KYLLÄ HE SEN HYVIN TIESIVÄT.

Olin vain joitain päiviä ennen pääsiäistä 2014 saanut diagnoosini: keskivaikea masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Olin kertonut siitä ystävilleni. Olen jälkeenpäin ajatellut, oliko sinä pääsiäisenä ehkä jokin kisa tai koe siitä, miten kauan kestää, että alan itkeä. Vähempikin olisi riittänyt. Kyyneliä ei tullut sinä yönä eikä seuraavana aamunakaan. Itkin illalla sisäisesti, seuraavana päivänä kylmenin. Suljin puhelimen, olin kireä, yksikseni, kuuntelin musiikkia kovaa. Kirjoitin blogiinkin, mutta en pystynyt käyttämään oikeita sanoja.

Ja tämä, ihanat lukijani, tämä ei ole ainut tapaus. Niitä on paljon, paljon muita. Minä en aina ollut kohde. Ja kun en ollut kohde, olin kamalan helpottunut. 

Ennen muita mä herään aamulla

mistä sitä lääkettä oikein saa

Mulla särkee pää

Mä en vielä nää

ettei mikään oo, ei mikään oo

kuin ennen

Muutos tapahtui heti pääsiäisen jälkeen, vaikken huomannut. Kun lähdin hänen luokseen aloittelemaan juomista ja meikkaamaan joskus ennen vappua 2014, sanoin siskolleni, että saatan tänä iltana soittaa sinulle ja saat tulla hakemaan minut juhlista etuajassa. Ja sen myös tein, kun kaveri kirjaimellisesti käänsi selkänsä minulle, kun yritin tupakkatauolla osallistua keskusteluun ja kun hän tönäisi minut peilin edestä pois, kun aloittelimme meikkaamista. "Mee vessaan, ei kaikki tähän mahdu!" hän huusi ilkeästi. Soitin siskolleni. Ja sitten tuli juhannus ja muita juhlia, kun meidän piti lähteä Tampereelle ryyppäämään. Minä en lähtenyt mukaan, koska tiesin, etten pääse pois sieltä, jos jotain kamalaa tapahtuu. Laivallekaan en uskaltanut lähteä. Sanoin: jos alkaa ahdistaa. Se ei ollut vale. Olisi voinut alkaa ahdistaa. Mutta syytä en kertonut.

Ns. ystävät kävivät myös edessäni usein keskustelua siitä, että IHMISEN PITÄÄ PÄÄTTÄÄ OLLA ONNELLINEN. Noinvain. He sanoivat tukevansa minua, kun kerroin, mutta kaikki muu puhui aivan sitä vastaan. Että on sun oma syys, että olet masentunut. SUN PITÄÄ OPPIA AJATTELEMAAN POSITIIVISESTI. Muiden ongelmat olivat paljon aidompia kuin minun. En tiedä, mistä sekin johtui. Ehkä siitä, että minulla oli diagnoosi. Ja ehkä siitä, että olin niin heikko. Heikkoa on helpompi satuttaa kuin vahvaa.

Minä en ymmärtänyt, miksi hän tekee tätä minulle, miksi hän tieten tahtoen loukkaa. Ja tiesin silti, kuitenkin.

Ystävä, kymmenen vuoden, teki tätä jo aiemminkin. Kävimme samaa yläastetta. Olimme yhdessä tunneilla ja välituntisin, mutta kun paikalla oli muita, hän käänsi välittömästi selkänsä. Minä hyväksyin sen, koska minulla ei ollut muita. Se tapahtui niin yllättäen, että se oli käsittämätöntä. Istuimme koulun ruokalassa, mutta kun hänen muut kaverinsa tulivat paikalle, hän otti tarjottimensa ja meni toiseen pöytään. Noinvain. Tietysti. Liikuntaa meillä oli aina rinnakkaisluokkalaisten kanssa. Liikuntatunneilla ystävä töni ja solvasi, koska se oli rinnakkaisluokkalaistyttöjen mielestä hurjan hauskaa. Hän siis viihdytti näitä minun kustannuksellani samoin kuin viihdytti Jennaa pääsiäisenä.

Totuin. Kun paikalla oli muita, tajusin poistua itse. En pannut vastaan.

Hän teki sitä muillekin. Muistan, kun rinnakkaisluokan Niina kysyi häneltä koulun ruokalassa: "Miksi sä olet meidän kanssa aina koulussa, mutta rippikoulussa olet kuin et tuntisi meitä ja olet tosi ilkeä?" Ja tyttö vastasi: "Koska siellä rippikoulussa on vaan niin paljon parempaa seuraa." Olin äimistynyt.

Ehkä hänellä oli siis arvoasteikko. Jenna, rippikoulun kaverit, rinnakkaisluokan tytöt, minä. Kun paikalla on joku ylempi, alemmat ovat arvottomia paskakasoja. Niina ei suostunut tällaiseen, hän laittoi välit poikki. Minä en pystynyt silloin vielä. Ystävä halusi tehdä vaikutuksen Jennaan ja muihin, arvaan sen. Se oli ehkä hänen keinonsa osoittaa, että Jenna on hänestä täydellinen. Jenna, tai ne rinnakkaisluokan tytöt, tai rippikoulukaverit, keitä he sitten olivatkaan. Ehkei hän pystynyt parempaan. Hänkin tahtoi olla hyväksytty ja pidetty. Ja kyllähän minä tiesin, että Jenna haluaa huomiota. Hänen on saatava olla framilla ja muiden ihailun ja liehittelyn kohteena. Siksi häntä piti viihdyttää. Kaverin silmien edessä Jenna oli jotenkin täydellinen. En ymmärrä, miksi. Jenna oli ailahtelevainen ja ilkeämielinen, suuttui kun ei saanut haluamaansa. Hänen ystävyytensä oli ehdollista.

Kaikkien näiden kertojen jälkeen minun päässäni heräsi vain kysymys: Olenko, onko tämä ystävyyssuhde sinulle todellakin niin arvoton, että voit töniä minua, sylkeä päälleni, kohdella kuin vihanaista kohdellaan? Tiedän vastauksen: se on ei. Ei, minä en ollut niin arvoton, minä en ollut ihan täysin tarpeeton. Tiedän sen, koska meillä oli hyviä hetkiä. Me olimme olleet ystäviä kymmenen vuotta.

Hän piti minua sylissään, kun itkin. Hän tiesi, että olen kiltti ja pelokas, joten hän tsemppasi minua tekemään kiellettyjä asioita, kuten juomaan alkoholia alaikäisenä. Hän rakasti minun heikkouttani, kun sai olla tukena ja kun paikalla ei ollut Jennaa. Hän piti hiuksiani, kun aloin oksentaa. Ja minä istuin hänen vierellään ojan penkereellä, kun hän oksensi. Minä puolustin häntä, kun häntä haukuttiin lihavaksi. Minä jaoin hänen kanssaan paljon asioita. Me olimme syntyneet samana päivänä. Me juhlimme yhdessä. Hän soitti minulle, kun oli vaikeuksia, koska minä aina kuuntelin. Ja minä soitin hänelle, koska rakastin hänen tapaansa reagoida. "Eikä, niin kamalaa!" hän sanoi, kun kerroin, mitä pahaa oli tapahtunut. Hän oli vain siinä, tukena. Jaoimme kaikista vaikeimmat heikkoutemme ja hävettävimmät pelkomme ja salaisuutemme. Meillä oli täydellinen luottamus, me olimme kuin siskokset, me lupasimme, että olemme ikuisesti yhdessä.

Minä halusin, halusin olla. Mutta minä, vaikka en osannut niinä likaisina päivinä pitää puoliani, mietin niitä asioita. Minä todella mietin. Hänestä ne jutut olivat hauskoja, mutta hän ei tajunnut, että hän teki minuun ja meidän ystävyyteemme niinä päivinä peruuttamattomia halkeamia. Minun luottamukseeni. Kyllä minä sitä kestin, kestin ystävyytemme vuoksi. Mutta en loputtomiin.

Minulla oli tunteet. Minulla oli sydän. Oli minullakin tunteet! Oli minullakin sydän!

Ja vaikka hän oli minulle tärkeä, vaikka olin onnellinen niistä vuosista ja niistä illoista joina uskalsin tehdä asioita hänen rohkaisustaan, minä tiesin, ettei tämä voi jatkua enää. Miten minä ikinä voin luottaa ystävään, joka on ystäväni vain hetkinä, joina hänelle sopii? Miksi minä olen tärkeä ja arvokas vain joskus? Miksi minä joskus, ihan yhtäkkiä, kerta kaikkiaan täysin yllättäen olenkin täysi paska? Ja miten minä koskaan voin enää luottaa tähän ystävääni, kun en voi tietää, missä kohtaa menee hänen rajansa? En voi hyväksyä sitä, että hän oli kanssani vain, kun sai minulta jotain ja kun tarvitsi minua. En voi hyväksyä sitä, että olen hänelle vain väline, enkä voi hyväksyä sitä, että ystävyydessä on arvoasteikko, jonka yläpäässä olijaa palvotaan ja jonka alapäässä olevaa potkitaan. En suostu. En tekisi niin toisille enkä anna toisten tehdä minulle niin.

Ja, niin, porukassa oli toinen tyttö, jota potkittiin päähän paljon, paljon raskaammin kuin minua. Pahinta on, että silloin tällöin osallistuin siihen itsekin, vaikka tämä tyttö ei sitä mitenkään ansainnut.  Tein niin, sillä kun häntä kiusattiin, minä sain olla rauhassa. Voisinpa saada anteeksi.

Lähdin jouluna 2014. Olimme kokoontuneet tämän tytön luokse viettämään joulua. Jaoimme lahjoja, leivoimme pipareita, koristelimme ne. Minä istuin sohvalla ja katselin. Minulle oltiin ihan kivoja. Mutta kun sinä jouluna lähdin, tiesin, etten koskaan enää palaa.

Minulla ei ollut hansikkaita, kun pyyhin tien varteen jättämääni Renaultia lumen alta sinä jouluna 2014. Muistin sen hetken. Isän kamala Renault, jäisen kylmä, vaikea käynnistää, sammuilee helposti. 

Yhtenä päivänä viime kesänä he kävelivät kesätyöpaikkani ohi. Toinen sanoi: Mennäänkö moikkamaaan Aodaa? Toinen vastasi: Hehheh, ei todellakaan! - Ja he nauroivat. Minusta se oli jotenkin herttaista. He luulivat, että he loukkaavat minua.

Tiedän, mitä he kaikkien näiden vuosien jälkeen puhuvat minusta, ja tahtoisin vain sanoa: puhukaa vaan. Puhukaa sielujenne pohjasta. Puhukaa loputtomiin, puhukaa kylliksenne. En pelkää enää mitään. En puheita, yksinäisyyttäkään.

Sä voit puhuu musta ihan mitä vaan

ja ihan kenelle vaan

Mä en pelkää enää mitään

en puheita, yksinäisyyttäkään

Sä voit puhuu musta ihan mitä vaan

ja ihan kenelle vaan

Ne voi uskoo jos ne haluu

Mä en jaksa mitään selittää

Oli mullakin tunteet

Oli mullakin sydän

Ja se päättyy nyt tähän

Oli mullakin voimaa vaan vähän

(Vesala - Ei pystyny hengittää)

Kuunnelkaa yllä mainittu Vesalan kappale. (Löytyy Spotifysta.) Jokaisella ihmisellä on varmasti joku, josta tuo kappale kertoo.

Älkää alistuko!

- Aoda

Että meillä kaikilla on kotikin

Lähtö. Ja paluu. 

Koti!

Istun tyhjässä terminaalissa kello 21.45. Suomessa kello on 22.45. Saavun Suomeen 00.20.

Minä puhun aina lähtemisestä. Minä puhun siitä, miten pakkaan laukun ja poistun näyttämöltä. Minä aina sanon, että sitten lähtisin Delhiin tai Nairobiin tai Shanghaihin. Sellaisia juttuja, elämäänsä vihaavan ihmisen puhetta, tyytymättömän ihmisen.

Aina minä puhun ja puhun ja kirjoitan ja katselen postikortteja. En tiennyt, että nautin matkustamisesta niin paljon. En tiennyt, että junan ikkunassa ohi kiitävät maisemat eivät tuo tunnetta irrallisuudesta. Lentokoneen nousukaan ei symboloi vapautta eivätkä ne alhaalla näkevät pilvet tuo tunnetta seikkailusta. Ei. Ne tuovat minulle rauhan. Istun siinä, ja sitten olenkin jossain muualla. Ja sitä voi tehdä taas ja taas.

Kaikki puhuvat siitä, miten ihanaa olisi olla paikassa, jossa kukaan ei tunne ja jossa voi sen turvin tehdä mitä vaan. Minäkin puhun joskus siitä, vaikka minusta sellainen on latteaa. Miten niin pääsisit irti kaikista peloistasi, jos vain olisit toisessa kaupungissa! Miten niin joku toinen ympäristö tekisi sinusta erilaisen!

Mutta niin siinä vaan kävi. Huonetoverini, nykyinen ystäväni, tyttö Kiinasta, sanoi: "Ihailen sinua, kun olet niin sosiaalinen ja tulet toimeen kaikkien kanssa, olisinpa niin kuin sinä."

OLISINPA NIIN KUIN SINÄ. MITÄ HELVETTIÄ.

Ehkä se sitten on niin. Koska siellä minä en ollut se ahdistunut, epäsosiaalinen ja arka raukka joka olen toisaalla. Eikä kukaan myöskään tiennyt, että sisimässäni olen arka raukka parka joka kerjää hyväksyntää ja joka ahdistuu, jos joku sanoo edes hiukan pahasti, edes hiukan sinnepäin. Kukaan ei tiennyt, että olen raukkaparkaruikuttaja, joten kukaan ei pitänyt minua sellaisena, enkä minäkään pitänyt. Ja koska en ollut sellainen, olin toisenlainen, ja huonetoverini ja ystäväni sanoi: "Ihailen sinua, kun olet niin sosiaalinen ja tulet toimeen kaikkien kanssa, olisinpa niin kuin sinä."

Kello on 21.56. Jatkoyhteys Turkuun lähtee 22.30. Pian alkaa boarding. En tiedä, mikä se on suomeksi, onko sellaista sanaa edes. Ajatus kodista tuntuu nyt erilaiselta. Asetuin myös toisaalle. Myös toisaalla voi olla jonkinlainen koti!

Kun palaan Turkuun, haluan tuoda sieltä jostain takaisin sen toisen tytön. Sen, joka on sosiaalinen ja tulee toimeen kaikkien kanssa.

Avaan ikkunan, hengitän sisään maisemaa

Niin täydellistä, että pelottaa

Pelkään, että aika ajaa meidät erilleen

Mitä sitten teen? Mitä sitten teen?

Eikä ajatella sitä, kuka on kenenkin

että meillä kaikilla on kotikin

Toisilla on joku, joka siellä odottaa

Nyt ei kukaan muista, eikä tahdokaan

Tämä voi olla koko elämämme

Tein sen ja lähdin kuukaudeksi ulkomaille. Se on uskomatonta.

Tietysti kaikki ajattelevat nyt: muutkin pystyvät siihen, mikset sä muka pystyis? Mutta ei se ole niin yksinkertaista. Minä olen pienten piirien ihminen, kasvanut mustikkamättäiden ja kirjojen välillä enkä missään metropolissa.

On toinenkin asia, jota mietin. Selvisin tänne asti. Enkä tarkoita vaan matkaa lentokoneella Tukholman kautta Frankfurtiin ja junalla Göttingeniin, vaan tarkoitan elämää. Olen edelleen elossa, olen vihdoinkin elossa, tässä elämässä, ja minä teen asioita, joilla on merkitystä.

Voisihan olla toisinkin. Voisin olla sairaalassa lepositeissä tai asvaltilla veren ja luunkappaleitteni ympäröimänä. Voisin olla kotona lukkojen takana piilossa maailmalta, koska en uskalla. Mutta tämä on ihan eri tarina.

On ollut kaikenlaista. Keskiviikkona istuin kolmen japanilaisen ja yhden kiinalaisen kanssa kapakassa. Joimme olutta ja söimme myöhemmin falafeleja ja döneriä eli kebabia. Yhteinen kielemme ei ollut englanti vaan huono saksa. Puhuimme kulttuurieroista, ruuasta, opiskelusta ja Pokemonista. Vaikka nauroimme kulttuurieroille - minä halusin juoda ruuan kanssa maitoa, maitoahan juovat vain vasikat ja vauvat -, minusta tuntui, ettemme me ihmiset ole oikeastaan kovin erilaisia, vaikka välimatkaa välillämme olisi 10 000 kilometriä.

Olen saanut ystäviä Kiinasta, Japanista, Uzbekistanista, Kazakstanista, Chilestä ja Italiasta. Kun otimme valokuvia, minut haluttiin niihin mukaan. 

Eilen matkustimme keskiaikaiseen kaupunkiin Quidlinbergiin katselemaan taloja, joista vanhimmat ovat keskiajalta. Tulipalot, sodat ja muut katastrofit eivät ole hävittäneet niitä. Katastrofit eivät hävittäneet minuakaan. Olimme kaikki rakastuneita keskiajan tuntuun ympärilllämme. Samana päivänä kiipesimme Falkensteinin linnalle, joka on Suomen linnoihin verrattuna valtava. Kiipesin ylös torniin, josta näkyi kymmenien kilometrien päähän. Talot olivat ihan pikkuisia, metsää ja peltoja oli silmänkantamattomiin.

Suljin silmäni.

Perillä on tuolla edessämme jossain

Mennään, mutta

ajetaan hiljempaa

Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan

Tämä voi olla koko elämämme

ihanin päivä

Ajetaan hiljempaa

Toivon että matka jatkuu,

jatkuu vaan

- Aoda

Jolene

En kestä rakastamisen problematiikkaa. Minä rakastan häntä, hän rakastaa toista, se toinen rakastaa kolmatta. Ja ehkä joku jossain rakastaa myös minua mutta minä en häntä. Se on raadollista, osa elämän epäreiluutta, jota vastaan sitä kapinoi ja taistelee mutta jota ei koskaan saa muutetuksi.

Miltä hänestäkin tuntuu katsoa kahvipöydän yli sitä naista, jota hän ei koskaan saa mutta jota hän öisin ennen nukahtamista ajattelee. Minäkin katselen sitä naista, minä katson kateellisena, jopa vihaten, vaikkei hän tee mitään väärää. Hän on vain niin täydellinen. Kaunis, taitava ja älykäs, taiteellinen, miellyttävä ihminen. Minä olen hänen rinnallaan aika tavallinen, jopa alle keskiverto, jotenkin paljon synkempi ja vähemmän. Hän on niin valovoimainen. En ihmettele, että häneen rakastutaan. Ja ajattelen, että itse asiassa kuka vain rakastuu häneen, myös ne, joita hän rakastaa. Minulle hän on Jolene.

Kuollakseni pelkään, että Jolene kääntyy ja rakastuu mieheen, jota minä rakastan. Olisin katkera. Jolene saa kenet haluaa mutta veisi minulta ainoani - vaikka mies ei koskaan tule rakastamaan minua.  En silti toivo hänelle rakkautta keneltäkään toiselta. Hän kääntyilee unissaan ja hänen rintaansa kouristaa, kun Jolene juhlissa suutelee hänen ystäväänsä. Se on raju, hajottava tunne, jolle ei ole sanoja.

Minä olen se heikko nainen, joka katselee avuttomana ja osattomana vierestä. Olisinpa kuin hän, kuin Jolene. Kunpa voisin ottaa hänen paikkansa, katkaista onnettomien rakkauksien ketjun tähän.

Miten me voisimmekaan asetella ihmiset palasina yhdeksi siistiksi kokonaisuudeksi niin kuin palapelin, niin että se olisi sopusoinnussa ja kokonainen vain niine palasine. Aina on vääränmuotoisia palasia eivätkä ne sovi yhteen. Me ihmiset yhdessä olemme yksi sotku. Ja palasten väkisin väänteleminen vain sattuu.

Jolene, Jolene, Jolene, Jolene

I'm begging of you please don't take my man

Jolene, Jolene, Jolene, Jolene

Please don't take him just because you can

Your beauty is beyond compare

With flaming locks of auburn hair

With ivory skin and eyes of emerald green

Your smile is like a breath of spring

Your voice is soft like summer rain

And I cannot compete with you, Jolene

He talks about you in his sleep

There's nothing I can do to keep

From crying when he calls your name, Jolene

And I can easily understand

How you could easily take my man

But you don't know what he means to me, Jolene

- Aoda

Nimität mua hirviöksi; silti kelpaisi kyllä seksi

"Hän teki väärin, et sinä." - Julia

Nämä sanat minulle osoitti eräs Turvapaikan työntekijä joitain vuosia sitten. Olin ihan paskana miehestä, jota olin rakastanut ja joka oli jättänyt minut kertomatta syytä - niin, ja myös ilman jäähyväisiä, siis ilmoittamatta edes tekstarilla. Häpesin taisteluani, jota kävin, kun olin halunnut pitää hänet elämässäni sen sijaan, että olisin ollut vihainen minuun kohdistuneesta vääryydestä.

Häpeä on meissä sisällä. Jostain sieltä se tulee, niin sen on oltava. Kun ei tee toiselle mieliksi, tekee jotain väärin.

Kaksi kuukautta sitten päättyneessä suhteessani en ikinä oikein ymmärtänyt sitä, miksi minun eini olisi ollut vahvempi kuin miehen kyllä. Emmekö me suhteessa ole tasa-arvoisia? Oli helpompi olla kiukuttelematta vastaan, edes vaan maata sängyllä jalat auki toisen mieliksi, koska en olisi jaksanut sitä itkua ja huutoa ja mykkäkoulua, joka siitä olisi seurannut. Puolen tunnin epämukava hetki oli tähän nähden huomattavasti siedettävämpi. Kerran en konsertista tultuani mitenkään jaksanut. Mies lähti kotiin, ja perästäpäin tuli tekstiviesti: "Jotenkin tajusin tänään, että sä kohtelet mua välillä tosi huonosti."

Olen ollut aina seksuaalisesti aika aktiivinen, mutta jotenkin se vain muuttui, kun minun roolini seksissä olikin tässä parisuhteessa toinen: ei tasaveroinen kumppani, vaan väline. Ei mies varmaan niin ajatellut, mutta niin minä ajan oloon aloin tuntea. Ensin seksi ei tuntunut enää miltään, sitten se alkoi tuntua velvollisuudelta, lopulta pahalta. Aloin pitää itseäni kireänä akkana, joka ei ymmärrä hauskanpidon päälle. En muista, milloin viimein heräsin siihen, etten tunnista enää itseäni. Milloin minusta tuli näin haluton?

Eikä ole mikään yllätys, että näissä tilanteissa vika oli pääasiassa minussa. Mikä vaivaa, kun ei tee mieli ja miksen voi edes leikkiä että huvittaa, huohottaa vähän, mieliksi. Se syyllistävä ääni ei tullut pelkästään minun päästäni vaan toisen suusta. Sä kohtelet mua välillä tosi huonosti. Onko liikaa vaadittu. Entäs minun tarpeeni. Oletko vähän itsekäs.

Sitten kerran puolustauduin, huusinkin. Olen elämässäni osoittanut suuttumukseni kaksi kertaa, kaksi. Ensin sanoin ei. Kun mies meni mykäksi suuttumuksesta, kysyin, onko pakko. Hän sanoi, että älä viitsi. Kun mitään vastausta ei tullut, toistin kysymyksen. Hän vastasi, että ei tietenkään ole pakko. Mutta silti ei voi sanoa ei ilman seuraamuksia. Ja mies alkoi itkeä ja sanoi että olen tosi epäreilu, ja minä syyllistyin ja lohdutin häntä sylissäni kuin pientä lasta, ja taas minä olin se kusipää.

Mutta sanat ovat yhtä vahva ase kuin nyrkit. Ainakin sellaisia ihmisiä vastaan kuin minä. Ja kai sitä jotenkin mielsi olevansa toisen omaisuutta, kun nyt kerran suhteessa ollaan.

Olen varmaan monen silmissä aikamoinen luuseri, kun en puolustanut itseäni enkä tajunnut lähteä itse. Olen heikko ihminen, ja kiltti. Lisäksi on vaikeaa puolustaa omaa hyvinvointia, kun toinen koko ajan antaa ymmärtää, että se olen minä, joka tekee väärin, ja hän on se, jolla on aihetta olla vihainen. 

Jälkeenpäin se kaikki hirvittää minua, tietysti. Kelle tahansa toiselle sanoisin tällaisessa tilanteessa, että lähde, hyvä ihminen. Toimi oman arvosi mukaisesti. Mutta en itselleni. Ulkoapäin asiat näyttävät niin yksinkertaisilta. Sisältä eivät. Ja sitten se häpeä. Onko tässä minun paikkani? Ja pitäisikö vain olla kiitollinen, että joku ylipäätään pitää minua haluttavana. Ikään kuin se olisi naisen tehtävä! Olla haluttava! Ja aina valmis seksiin! Miesten hyväksi arvioima! Kuin tuote, joka odottaa laatumerkkiä!

Toisaalta huora ei saa olla. Tämä on tasapainoilua.

Olisin niin kovin tarvinnut Julian sanoja silloin. Yksinkertainen virke riittävän painavasti. Hän teki väärin, et sinä. Eikä se ollut sinun syysi.

Onneksi olen viimein vapaa.

She is someone.

Saanko tarjota yhden vinkin?

Mua on kohdeltu paremminkin

Ehkä sä loukkaannut

Nytkö sä loukkaannut

Nimität mua hirviöksi, silti kelpaisi kyllä seksi

Miksi se naurattaa?

Ehkä se on hauskaa

Vika on tietenkin aina minussa

Minulla ei ole lainkaan tapoja

Nahan alla kihisee vain rumia

torakanalkuja, käärmeenmunia

(PMMP: Matoja)

- Aoda