2015 - eteenpäin menemisen vuosi

Vuosi 2015 oli todella, todella hyvä, kun ottaa huomioon, millaista elämä on viime aikoina ollut. Olen tänä vuonna kokenut onnea ja saanut elämääni paljon hyvää, ymmärtänyt paljon uusia juttuja ja alkanut tuntea, että ehkä sittenkin selviän. Vaikka pahojakin asioita on tapahtunut, jätän tämän vuoden taakseni hyvillä fiiliksillä.

Tässä siis, kun niin kovin listoista tykkään, listattuna parhaita asioita vuodelta 2015!

Myrkyllisten ihmissuhteiden lopettaminen

Viimein tein sen ja lähdin. Lopetin ystävyyssuhteet, jotka aiheuttivat enemmän pahaa kuin hyvää. Päätös oli vaikea, kun ottaa huomioon, miten kauan olimme olleet ystäviä. Lähdettyäni aloin kuitenkin voida niin paljon paremmin, etten enää hetkeäkään pohdi, oliko päätös oikea.

Muutto uuteen asuntoon

Asuin kolme vuotta isoisäni omistamassa asunnossa sen aikaa kun hän oli ulkomailla. Nyt hän muutti takaisin Suomeen ja tarvitsi itse asuntoa, mutta oli jo etsinyt minulle uuden, ennen kuin edes ilmoitti, että pitää muuttaa pois! Uuteen asuntoon muuttaminen tapahtui aikana, jona kaikki asiat olivat muutenkin myllerryksen alla, ja se tuntui elämänmuutoksen viimeistelyltä.

Liikunnan lisääminen

Pääsin viimein (koululiikunnan aiheuttamista) liikuntapeloista ja uskalsin mennä esimerkiksi tanssitunneille ilman pelkoa arvostelusta. Sekin kohensi oloani, ja nykyään käytään jumpassa noin kolme kertaa viikossa. 

Masennuksen hellittäminen

Elämässäni on nykyään jonkin verran iloa! Teen nykyään asioita, joista nautin, enkä koko ajan toivo, että päivä olisi jo ohi. Itse asiassa nousen aamuisin ihan mielelläni sängystä.

Siskot

Siskot-ryhmä Turvapaikassa tarjosi vertaistukea muilta elämän riepottelemilta nuorilta naisilta. Ryhmän jäsenistä tuli ryhmän loputtua hyviä ystäviäni, joita tapaan edelleen säännöllisesti.

Ruisrock!

Sain kamalan auringonpistoksen ja oksensin invarampin viereen. Vietin tipatonta enkä ollut juonut. Järkkärit tulivat kyselemään, pystynkö kävelemään, ja puhalluttivat. He epäilivät, toimiiko alkometri, kun se näyttikin nollaa... Nyt jälkeenpäin juttua on hauska muistella. Erityisesti Jenni Vartiaisen keikka teki vaikutuksen, muita ihania olivat Sanni, Haloo Helsinki! ja Apulanta.

Menestys koulussa

Keväällä olin aika stressaantunut koulujutuista. Muistan kesätöiden alettua jännittäneeni, mahtavatko tentit mennä läpi ollenkaan. Sainkin kaikista korkeimman arvosanan, eli olin taas aika pahasti aliarvioinut itseäni... Myös nyt syyslukukaudella koulussa on mennyt tosi hyvin, ja olen nauttinut opiskelusta.

Uiminen Aurajoessa

Yhtenä harvinaisena lämpimänä päivänä pulahdin spontaanisti uimaan jokeen kesken kävelylenkin. Se oli ikimuistoista ja ihanaa, esimerkki juuri sellaisesta ilosta ja elämänhalusta, jota elämääni kaipaan.

Kaverin synttärijuhlat

Kaverini 22-vuotisjuhlat olivat kivoimmat juhlat, joissa olen ollut naismuistiin. Jaksoin juhlia myöhään yöhön, olin sopivan humalassa ja seura oli tosi mukavaa.

Kaikki aikanaan

Ei voi muutakaan

Ota kaikki vastaan

mitä tarjotaan

Ei voi muistoja

pyyhkii kokonaan

vaan hitaasti ja hiljaa

opit luopumaan

Elämä se näyttäytyy näin - 

ovina joita sulkee

ovina joista kulkee

eteenpäin

Toivottavasti saitte elämäänne vuodesta 2015 paljon hyvää!

Jos ette, toivottavasti se ainakin opetti.

Olette tärkeitä.

- Aoda

Jos olin matkalla, en enää tiedä, minne

Pari päivää sitten minut valtasi käsittämätön negatiivinen tunne, kun kuulin, että tuttavani odottaa lasta. Tunteeseen sisältyi vahvasti kateutta mutta myös jonkinlaista harmia ja alemmuudentunnetta, vaikka en edes vielä haluaisi lasta. Tunne joka tapauksessa oli hyvin epämääräinen.

Tuttavaani kadehdin siksi, että hänen elämänsä tuntui olevan niin valmista. Ihana mies ja omakotitalo ja ammatti, ja nyt tulee vielä lapsi. Tietoinen lapsen hankkiminen yhdistyy mielessäni jotenkin sellaiseen, että elämä on saatu riittävän turvalliseksi ja stabiiliksi, että voi ottaa toisen ihmisen mukaan menoon.

Harmi ja alemmuudentunne taas tulivat siitä, ettei oma elämäni ole sellaista ollenkaan. Hillun vaan jossain yliopistolla ja roikun keskinkertaisessa parisuhteessa, koska en osaa erotakaan. Haaveilen kirjailijan urasta, kun toiset tekevät oikeita asioita (ja oikeita töitä). Jotenkin tunnen itseni vielä niin hirveän lapselliseksi, kun tuhlaan elämääni kirjastossa pohdiskelemassa maailman jännitävyyttä sen sijaan että olisin kiinni tosielämässä, työssä ja kauppareissuissa ja matkustelussa, niin kuin muut.

Olen myös kateellinen siitä, että tuttavallani on mies, jonka kanssa suunnitella perhettä. En ole oikeastaan ikinä kuvitellut, että lapset hankitaan yhdessä miehen kanssa; pikemminkin ajattelin, että mies on lapsen alku ja minä jatkan siitä, yksin ja ilman tukea, koska mieheen ei ole sitten enää luottaminen. Kumppanini on sanonut suoraan, ettei jaksa tukea minua jos romahdan. Tuntuu niin epäreilulta, että jotkut naiset löytävät miehen, joka on heidän kanssaan myös vastoinkäymisissä.

Yritin tietysti iloita tuttavani puolesta, mutta uutinen vain nosti esiin kysymyksiä omasta elämästäni.

Minun pitäisi erota. Itseni tähden. Tämä ei ole sitä, mitä elämältä tahdon.

Jos olin matkalla,

en enää tiedä, minne

ja viekö tää tie

koskaan perille

Iloista loppuviikkoa!

- Aoda

Mistä taivas alkaa ja miksi kaikki loppuu

Lainaus maahanmuuttokriittisen henkilön (natsin) Facebook-kommentista:

"Kaikki lähtee pienistä asioista. Pienilläkin teoilla jokainen ihminen voi jokapäiväisessä elämässän osoittaa kuinka halveksittu ja vihattu joku tietty ihminen on. Jokainen ihminen voi olla oman elämänsä kiusaaja, eikä siihen tarvita suuria ihmetekoja. Pienillä teoilla, pienellä kiusaamisella voi ihmisen elämästä tehdä helvetin. Koulukiusaajan ABC toimii aivan yhtä hyvin matun erisämisessä yhteikunnasta kuin se toimii sosiopaatin kahvipöytäkeskustelussa, jossa joku jo muutenkin reppana eristetään nurkkaan ja ajetaan lopulta lääkkeillä tehtyyn itsemurhaan."

Maailma on nyt niin täynnä vihaa, että ihmiskunta hukkuu siihen pian. Minun silmäni ovat auenneet. Toden totta, olemassa on ihmisiä, jotka haluavat toisen ottavan hengen itseltään. Olen ollut naiivi, kun olen ajatellut, ettei kukaan oikeasti halua pahaa.

Hetkittäin poden pahaa oloa siitä, että olen antanut toisten ihmisten tehdä minulle juuri näin. Minua on satutettu, ja sitten olen inhonnut itseäni, jopa satuttanut. Vaikka sitä ne ihmiset juuri haluavat, ne haluavat, että vihaat itseäsi! Ne haluavat, että sinulla on paha olla! Minusta on surullista, että olen alistunut siihen. Toisaalta ei ole helppoa pitää päätä pystyssä, kun kaikki painavat sitä koko ajan alaspäin.

Kiusaajien - niiden ihmisten, jotka tekevät toisille pahaa - ajatusmaailmassa jokainen ihminen ei ole yhtä arvokas. Heidän mielestään on ihmisiä, joita on oikeus satuttaa ilman sen suurempaa syytä. Heidän mielestään heillä on oikeus sellaiseen. On olemassa ihmisiä, jotka kokevat elämäntehtäväkseen tehdä toisten olon mahdollisimman kurjaksi, ja he saavat siitä jotain tyydytystä. Jos jotain voisin kiusaajilta kysyä, kysyisin: Miksi sinulle tulee hyvä olo siitä, että toiselle tulee paha olo?

Eivätkä he koskaan tunne huonoa omaatuntoa. He uskovat, että heidän teoilleen on oikeutus. Se on minusta vaikeaa ymmärtää. Me kiltit tytöt (minä ja suuri osa lukijoista) tunnemme huonoa omaatuntoa, kun toimimme omaksi parhaaksemme ja luulemme olevamme itsekkäitä. Sitten on näitä ihmisiä, jotka satuttavat menemään eivätkä koskaan mieti, meneekö jokin pieleen.

Ja sitten meille, joita satutetaan, vielä sanotaan: ajattele sitä toista ihmistä, sillä voi mennä tosi huonosti, sillä voi olla ongelmia. Yritä ymmärtää sitä toista ihmistä, yritä ymmärtää hänen tekojaan.

Kirjallisuuskurssille luimme juuri Anni Swanin nuortenromaanin Iris rukka. Romaanissa orpotyttö Iris lähetetään sukulaistensa luo kaupunkiin ja joutuu kiusaamisen kohteeksi niin sukulaistensa kuin koulutoveriensa taholta. Romaanin lukija on vahvasti Iriksen puolella, sillä Iris on lämmin, eloisa ja hyväntahtoinen. On vaikeaa ajatella, että joku tieten tahtoen asettuisi kiusaajien puolelle. Kun luemme tai katsomme vastaavanlaista teosta, jossa joku joutuu alistetuksi, vaikka ei tee kenellekään pahaa, asetumme tämän heikon henkilön puolelle ja toivomme, että hänelle käy hyvin.

Miksi tosielämässä toimimme niin helposti toisin? Miksi samat ihmiset, jotka säälivät Iris rukkaa, voivat pilkata jotain oman elämänsä henkilöä, joka jollain lailla on erilainen?

Kirjoissa ja elokuvissa näemme tilanteen ulkopuolelta, objektiivisesti. Silloin on kai helpompaa toimia oikein.

Tosi elämässä potkitaan päähän sitä ihmistä, jolla menee jo valmiiksi huonosti. Ei kai kukaan ryhdy kiusaamaan vahvaa ihmistä, jolla menee hyvin. Kohteeksi joutuu ihminen, joka on helppo murtaa. Minun kohdallani se kävi noin vain. Naks, ja minä murruin.

Joskus mietin, avautuvatko kiusaajieni silmät ikinä. En tehnyt heille koskaan mitään pahaa. Silti he vihasivat minua.

Lapsena päätin, etten sano koskaan kenellekään pahasti. Muistan koulusta tyttöjä, jotka korottivat itseään sanomalla ilkeästi muille. Päätin, etten koskaan halua olla heidän kaltaisensa. Ja niin minusta tuli se joka tuli, kiltti tyttö, jonka päältä jokainen saa kävellä ja jota kaikki saavat satuttaa. En vielä lapsena tiennyt, että on kahdenlaista ilkeyttä: tarpeetonta ja tarpeellista. Tarpeellista ilkeys on silloin, kun pitää puolustaa itseään. Silloin on oikeus sanoa pahasti, eikä se tee minusta huonoa ihmistä.

Olen potenut huonommuuden- ja alemmuudentunnetta, mikä on ilmennyt blogissakin usein. Poden edelleen, ei sillä. Ajattelen, että toimin aina yrityksistä huolimatta epäeettisesti ja suvaitsemattomasti. Pari päivää sitten sain kuitenkin uudenlaisen ajatuksen: Jos joku ihminen toimii väärin ja epäeettisesti, niin eikö juuri kiusaaja? He eivät edes yritä olla toisia kohtaan hyviä ja reiluja. Miksi minä olisin huonompi kuin kiusaaja(ni)?

En minä ole heitä huonompi ihminen siksi, että olin heikko ja murrettavissa. He olivat huonoja ihmisiä, tunnekyvyttömiä ja itsekkäistä, kun purkivat omat ongelmansa toiseen ihmiseen niin, että se toinen ihminen hajosi. He olivat huonoja, minä en ollut.

Minä olen loppuun asti heikomman puolella.

Joo, pitäis järkevä olla jo

olla aikuinen, mutten oo

On anteeksianto tärkeää

mutta jos noin kusipää kuten sä

Näätkö mitään mun kädessä?

Näätkö tän veitsen

mä oon teroittanut

Miksi sä teit sen?

Sä muutit mut

Kusipää kun kuolee

jossain syntyy uus

- Maija Vilkkumaa

- Aoda

Ps. Tämä teksti on kirjoitettu pienen tunnekuohun ja kyynisyyden vallassa. Toivon, etten loukkaa ketään. Olen kuitenkin aika väsynyt siihen, että kiusaajia pitää jotenkin ymmärtää.

Ehjin siivin

Ystäväni kertoi eilen masennuksestaan. Se ei tullut yllätyksenä huolimatta siitä, että olin luullut hänellä menevän hyvin. Tiesin kuitenkin hänen luonteestaan, että hän on varmasti taipuvainen alakuloon: hän on herkkä ja pohdiskeleva, ei ehkä tiedä paikkaansa maailmassa. Taipuu varmasti vastoinkäymisten edellä, hauras kun on.

Emme puhuneet asiasta paljon, mutta tuntui, että keskustelu silti voimisti meitä molempia. Hänen ei ainakaan nyt tarvitse esittää, että kaikki olisi hyvin; minä taas koin itseni luottamuksen arvoiseksi. Me ihmiset niin kovin helposti esitämme toisillemme olevamme vahvempia kuin olemmekaan. Sitten joku joskus uskaltaa antaa toisille palan heikkouttaan, ja se yhdistää. Se on merkki: sinäkin saat olla heikko, ja minä tuen sinua.

Huomasin myös yhden merkittävän asian. Olen valmis tukemaan ystävääni vaikka mikä tulisi, kuuntelemaan hänen raskaimmatkin surunsa. Etkö sitten jokaisessa tilanteessa muka olisi? voisi joku ihmetellä, ja ihmetys on aivan aiheellinen. Tosiasia kuitenkin on, että kun olen itse voinut tosi huonosti, en ole pystynyt olemaan ystävilleni tukena. On ollut vielä tosi hassua jakaa neuvoja, joita ei itse pysty noudattamaan. Sanoa, että kyllä sä selviät, masennuksesta selviää, kaikesta selviää, kun itse tuntuu, ettei pääse elämässä mihinkään. Että on vain niin pimeää.

Mutta nyt kykenen ystävääni tukemaan. Hänellä on pitkä matka edessään, sillä diagnoosi on vasta tullut ja parantumisprosessi tuskin lähtenyt käyntiin. Mutta kyllä hän selviää. Hänenlaisensa ihminen selviää, kun huomaa, että heikkoudeksi luullut piirteet ovatkin vahvuuksia. Siis herkkyys, pohdiskelevaisuus, huolenpito.

Minä itse olen blogin suhteen ollut hiljainen, mutta ei hätää, elossa ollaan! Itse asiassa olen elossa enemmän kuin ikiaikoihin. Olen tehnyt kaikenlaista. Olen kirjoittanut romaaniani, luovuus kukoistaa. Olen lisäksi käynyt konserteissa, teatterissa ja kirjallisuustapahtumissa. Olen tavannut ihmisiä, käynyt paljon ulkona kahviloissa ja ravintoloissa, nauttinut erilaisista mauista huonotta omattatunnotta. Olen harrastanut paljon liikuntaa, etenkin tanssia, uusimpana salsa. Olen opiskellut ahkerasti. Kesällä olen lähdössä kielimatkalle. Kotona käyn lähinnä nukkumassa. Se on joskus raskasta, mutta raskaampaa oli se, kun en jaksanut lähteä kotoa lainkaan. Ennen aamulla herätessäni toivoin, että pian olisi jo ilta ja pääsisi hetkeksi pois.

Mutta nyt olen löytänyt jotain erikoisen ihmeellistä. Olen löytänyt elämänilon.

Kai ehjin siivin

me vielä joskus liidetään

Alhaalla jossain

nukkuu kaikki muut

Kukaan ei löydä

Pimeyteen meidät merkitään

Saa salaisuuden

sysimetsän puut

Hemmotelkaa itseänne kaamoksen keskellä, se on oikein ja tärkeää! 

- Aoda

Tumman virran ääreen

Minulla on oikeassa rinnassa möykky. Se on pelkkä liman ja nesteen täyttämä rakkula, jonka lääkäri tarkisti, mutta tietysti ajattelin ensin pahinta. Siinäkö se sitten oli, tämä elämä.

Viimeisten vuosien aikana, kun olen ajatellut kuolemaa, olen aina ajatellut valitsevani itse. Että jonain päivänä päätän kuolla, ja että se on täysin minusta kiinni. Siksi kyhmy pysäytti minut, vaikka tiedänkin, että rintasyöpää ei juurikaan tavata näin nuorilla. Voisi mennä vuosi, ja olisinkin poissa.

Ja toisaalta se voisi tapahtua heti, nytkin, kun menen kauppaan. Auto ajaisi päälle. Tai voisin kaatua portaissa ja taitaa niskani, niinkin voisi käydä. Ihmisen elämä on oikeastaan niin pienestä kiinni, ja tänäänkin moni päättyy yllättäen, ennen kuin on ehtinyt alkaa, niin kuin päättyi viime viikolla Ruotsissa. Meillä kaikilla on unelmia ja tavoitteita, ja ne kaikki voisivat jäädä kesken. Kesken.

Tosin joskus liikenteessä ajattelen, että jos jäisin auton alle tai ajaisin kolarin ja kuolisin, se ei olisi niin vaarallista, ei haittaisi kuolla. Eniten auton ratissa pelkään, että tapan itse jonkun.

Välillä epävarmuus lannistaa minut. Miksi elää, kun voin kuolla koska vain? Miksei vaan lopettaa heti, miksi edes kurkistaa epävarmuuteen? En kestä sitä raadollisuutta, että kukaan täällä ei valitse kohtaloaan, lapsi sairastuu syöpään tai kuristuu keinuun. Miesystävän isä kertoi lapsilleen syövästään, kun elinaikaa oli enää kuukausi ja toivo menetetty. Sairaalassa he puristivat toisiaan kädestä sanomatta sanaakaan, sillä sanat tuntuivat liian raskailta.

Vielä raskaammalta kuin oma kuolema tuntuu ajatus perheenjäsenten kuolemasta, mutta sitä en tahdo edes ajatella. Enkä tiedä, olisiko kuitenkin armollisempaa, että se tapahtuisi äkkiäarvaamatta, elämä syöksyisi ulos ruumiista. En kestäisi sitä, että elämä lähtisi vähitellen ja sairauden äärellä joutuisi kärvistelemään. Toisaalta silloin kuolemaan osaisi valmistautua, ehkä se olisi helpottavaakin.

Terapeutin kanssa kuolemasta keskustelin, eikä hän yrittänyt lohduttaa, että älä nyt ajattele sitä syöpää. Hän sanoikin, että ajattele vaan, ja ajattele kuolemaa. Kuolemaa on silloin tällöin, jopa päivittäin, ajateltava, jotta muistaa elää. Ja jotta voi luoda, lisäsin mielessäni.

Olen vihannut sanontaa "elä jokainen päivä kuin se olisi viimeisesi", se on minusta ollut jotenkin lattea. Viime päivinä olen kuitenkin puntaroinut sen viisautta. Jos kuolisin tänään, kuolisin mieluiten onnellisena, vaikka juuri suklaakakkua nauttineena ja rakasta ystävää halanneena. Niin ettei tarvitsisi katua.

Keinutan, kuuntelen

Sut suojaan peittelen

Keinutan

Myöhä on

Jo kuulen aallokon

Ethän pelkää pimeää

siel on monta kynttilää

Ja viimein sun matkaan

ei pääse saattajatkaan

- Paula Vesala & Mariska 

Käyttäkäähän heijastinta ;) 

Koska mä rakastan sua liikaa

No niin, olen mennyt liian pitkälle. Jossain vaiheessa, vaikka kuinka tarkka on ollut pitkien hihojen ja laastareiden kanssa, totuus paljastuu ja joku, ehkä se kaikkein läheisin, näkee viillot. Ne ovat niin selkeät, että on ihan turha yrittää keksiä hätävalheita tai edes selittää yhtään mitään. Siinä ne nyt ovat.

Mies suuttui ihan järjettömästi, oli kaksi päivää puhumatta. Hän tietää masennuksesta, mutta olen sanonut, että se on taaksejäänyttä elämää (kuten se enimmäkseen onkin). Olin kai sitten valehdellut enkä siksi luottamuksen arvoinen.

Minua hävettää. Sisimmässäni olin kokenut, että kyllä minä pärjään. Ja pärjään enemmän tai vähemmän, ainakin olen nyt arjessa kiinni enemmän kuin aikoihin. Tuli vain suvanto. Tunsin tarvetta pyytää anteeksi.

Anteeksi nyt, että romahdin. Se oli vain hetki, usko minua.

Mutta kyllä minä tietysti ymmärrän miehen turhautumisen, nythän hän joutuu olemaan sydän syrjällään minusta eikä voi koskaan luottaa, että selviän itsekseni enkä tee itselleni mitään pahaa. Enkä olekaan aina se iloinen ja reipas selviytyjä, joksi olen itseäni maalannut. Ehkä myös romahdan liian helposti, eihän se paljon vaatinut. Aiheutan turhaa huolta ihmisissä, ja he joutuvat kohtelemaan minua varovaisemmin, etteivät vaan satuta. Useimmat ihmiset selviävät reippaasti vastoinkäymisistä, miksen minä sitten? Ymmärrän hyvin, että läheiseni saavat pian tarpeekseen.

Luin juuri, että koska ideaalista parisuhteesta maalataan kuvaa, jossa ollaan koko ajan onnellisia ja tyytyväisiä, tällaisten ongelmien kohtaaminen saa tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi. Niin, siltä minusta tuntuu, olen epäonnistunut täysin jossakin, kun en nyt onnistu tässä.

En minä viiltelystä sääliä tai huomiota kaipaa. En vain osannut odottaa, että reaktio olisi tämä: lopeta heti, tai minä lähden.

Sinun pitää tehdä töitä kovemmin, mies sanoi, sillä minä en pysty olemaan tässä suhteessa, jos joudun pitelemään sinua koko ajan pystyssä.

Nyökkäsin vain, eiköhän se niin ole. Ja kyllähän minä yritän minkä taidan, ja aion yrittää vastedeskin. Jos en ratkaista ongelmiani, niin ainakin piilottaa ne. Olen aina, aina pärjännyt yksin, koska minun on täytynyt.

"Etkö sitten välitä minusta?" kysyin.

"Mä välitän susta liikaa", hän sanoi. Ja juuri siksi hän ei pysty olemaan minulle tukena, oman itsensä vuoksi.

Minä olisin halunnut halauksen.

No kun on se kauhea lasinen lapsuus

ja annettu huonot eväät

niin on valmiiksi pilalla kaikki ja oot

liian hauras sun omasta mielestä

kestämään elämää täällä

Se kaikki on sinusta kii

Tää on viimeinen valitusvirsi,

kun kukaan ei jaksa enää

- Aoda

Tänään en halunnut tavata itseäni

Tänään en halunnut tavata itseäni. 

Aamulla heräsin verisestä lakanasta. Ei kuukautiset tai vuotava nenä, vaan haavat kädessä. Kello kiersi jo yhtä, kun vielä makasin vuoteessa saamatta unta, ahdisti liikaa. Hain veitsen koska tiesin, että vain siten voisin rauhoittua, ja niin minä rauhoituin ja nukuin sitten. Tyynyliinalla oli tummanpunaista juovaa.

Päivän mittaan olen katsonut parhaaksi vältellä ihmiskontakteja sekä peilejä. Onneksi koulussa oli helppo päivä, ei mitään osallistavaa. Koulun jälkeen hakeuduin vain kotiin ja lukitsin turvalukon.

Miten yksi kohtaaminen voi suistaa ihmisen näin raiteiltaan? Vaikka kyllähän se voi, ja kyllä minä sen tiedän.

Selvennykseksi vähän. Eräs tuntematon ihminen huomautti julkisella paikalla muutama päivä sitten, että tapani olla häiritsee häntä. Hän ei kestä sitä, sillä hän on herkkä ihminen. Ei hän näillä sanoilla sanonut, mutta se oli hänen viestinsä. Että voisitko mennä muualle, olla olematta tai ainakin minimoida olemassaolosi lähettyvilläni, kiitos. Olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tajunnut sen, että toden totta, minulla ei ole yhtä suurta oikeutta olla olemassa omana itsenäni kuin muilla on. Tapani puhua, olla, tuoda julki mielpiteitäni, kujertaa ja vitsailla on sietämätöntä. Ihmettelen, kuinka minä oikein kehtaan olla tällainen. Miksen voi vain olla hiljaa? Jonkin täytyy olla perustavanlaatuisesti pielessä, jos tuntematon ihminen katsoo tarpeelliseksi vaientaa minut. Olen kaiken päälle vielä itsekäs kusipää, koska en osannut huomioida tämän ihmisen herkkyyttä.

Toisaalta toiset rakastavat minua siksi, että iloitsen, juttelen ja kujerran. 

Silti juuri nyt tahtoisin vain hävitä. Lakata olemasta. Mennä mahdollisimman pieneksi ja olemattomaksi, jotta en loukkaisi ketään. Olisin edes nöyrä, mutta kun olen vielä niin iloinen. Miten minulla olisi oikeus olla iloinen?

Ylireagoinko sitten? Totta kai. Sellainen minä olen ja sen takia minä itseäni kovasti vihaan. Tyhmä tyttö!

Ensimmäistä kertaa ehkä koskaan minulla on ollut sellainen olo, etten haluaisi enää viillellä itseäni. En väitä, ettenkö voisi lopettaa. Voisinhan minä. En vain oikein tiedä, mitä muutakaan tekisin. Minusta tuntuu vain aika väärältä, että ihmiset satuttavat minua, ja selvitäkseni minun on satutettava itseäni, jotta kestän sen ahdistuksen läpi. Ei niitä ihmisiä kiinnotaisi, jos he tietäisivät, miten heidän sanansa satuttavat minua ja miten vielä lisään sitä kipua. Tyytyväisiä he vain olisivat, sillä olemassa on ihmisiä, joiden ainut halu on aiheuttaa muille pahaa oloa.

En ole koskaan kutsunut viiltelyä itseni satuttamiseksi. Olen tavallaan ajatellut, että se on itselleni hyväksi. En edes tiedä, sattuuko minua ihan oikeasti. Mutta kivun ja nautinnon rajahan on häilyvä. Haavoja on helpompi kestää. En minä kipua pelkää, minä pelkään omaa päätäni.

Minä vain toivoisin, että olisi jokin toinen keino. 

Haluaisin puhua tästä jonkun kanssa, mutta en oikein tiedä, kenen. Tukihenkilöä ei enää ole. Terapeutille en voi tästä puhua. Kerran yritin, mutta hän sanoi ongelmani olevan, etten harrasta tarpeeksi liikuntaa. Eilen olin tanssitunnilla enkä siltikään pystynyt yöllä nukkumaan ennen kuin kipu sumensi ajatukset. Mutta uskottava se on, minä uskon kaiken mitä hän sanoo. Ja toki jos oikein paljon liikkuisin, olisin vähitellen vähemmän olemassa.

Mietin viime yönä paikkaa, johon mennä. Asun nykyään sairaalan vieressä. Mutta miten kehtaisin mennä sinne? Takaisin siellä käännytettäisiin, kasva aikuiseksi ja annan oikeasti sairaiden sairastaa rauhassa. Kuluerä, yhteiskunnan loinen, arvoton ja hyödytön. 

Minut pyydettiin erääseen paneeliin keskustelemaan tyttönä ja naisena olemisesta. En tajua, miten pystyn menemään sinne puhumaan itseä kiinnostavasta asiasta ja esittämään mielipiteitä juuri nyt, kun minun oikeasti pitäisi vain hävitä tai mennä piiloon. Pois. Se olisi oikein ja kaikille helpompaa.

Luulin ennen, että jossain

mitataan tarkalleen

milloin on annettu liikaa

jollekin kantaakseen

Se on pelkkä harha,

perätön luulo

Toiset hölmöt uskoo niin

Jäävät hartiat väkevän, suuren

pieneksi kuin heikonkin

(PMMP: Tässä elämä on)