Jos vielä haluat minut

Ehkä Jaakko on elämäni rakkaus.

(Sanon niin, vaikka olen vasta hiukan yli kahdenkymmenen. Sanon niin kaiken korniuden uhalla, ja entä sitten. Näen asiat 22-vuotiaan mittakaavassa, ja nyt se vaan on niin.)

Olen pitänyt toisistakin miehistä. Ehkä rakastanut, tai ollut rakastunut, ehkä kiinnostunut ja pihkassa vähintään? Olen ollut miehen kanssa ollakseni jonkun kanssa. Ja olen harrastanut irtoseksiä baari-illan jälkeen ja aikana vain siksi, etten olisi niin yksinäinen, ja aamulla surrut kuitenkin. Ja olen kuumeisesti etsinyt seuraa, luullut että se ratkaisee ikävän tai ajatellut, että pitää vain nähdä vähän vaivaa ja olla vähemmän nirso.

Minulla on kaikin puolin ihana miesystävä nytkin, ja silti kaipaan. Minä niin ajattelin, että kun löydän jonkun toisen, kaikki aiempi kaipuu katoaa. Ja niinhän sitä on sanottu: kyllä sä jonkun toisen löydät! Niin löydän ja löysin. Mutta on valetta, että jokin uusi korvaa vanhan tai että rakkauden määrä on vakio. Se on valetta. 

Entä olisinko valmis särkemään tämän kaiken? Edes yhden yön vuoksi? Edes yhden lupauksen vuoksi, vaikka voisin olla varma, että se lupaus rikottaisiin? Vain siksi, että antaisin saman ihmisen rikkoa minut taas uudelleen, kun olen juuri saanut palat kokoon?

En empisi.

Olenko paha ihminen? Kun en tyydy, kun kaipaan? Kun tahdon olla onnellinen, välittämättä toisesta, joka minusta välittää? Ehkä sitten niin.

Ehkä olikin tarkoitus, että hän lähti. Silti voi olla tarkoitus, että minä rakastan ikuisesti.

Tuijotan tekstiviestiä, jonka aamulla sain.

Haluatko nähdä? 

Ai haluanko nähdä?

Haluan vetää sinut kotiini tai kotiisi, repiä vaatteet päältä jo eteisessä, antaa kauluspaidan nappien irrota ja varista kynnysmatolle, purra kaulan mustelmille, raapia selän täyteen punaisia viiruja, ahmia suutasi, puristaa sinut reisilläni jalkojeni välin enkä enää koskaan, en koskaan päästää sinua katoamaan.

Samanaikaisesti haluan jättää tämän kaiken, ihan kaiken, pakata lentolaukullisen tavaraa ja lähteä matkalle yhden suunnan lipulla, kadota Afrikkaan tai Intiaan tai Kiinaan, samota viidakkoja ja tavata paikallisia ihmisiä, olla aina liikkeessä jotta unohtaisin, unohtaisin kaiken tämän, kaiken sen, kaiken sinusta, olla vapaa ja paossa.

Ja haluaisin olla ihminen, joka voisi vain unohtaa ja pyyhkiä pois, yksinkertaisesti ilman kommervenkkejä: opiskella, valmistua, mennä töihin, mennä naimisiin, saada lapsia, elää onnellisen perhe-elämän läpi ilman kaipausta, ilman kysymystä: mitä jos?

Niin, mitä minä haluan?

Odotan ratikkaa

Yritän unohtaa

ikävää, joka jäi

muhun asumaan

muhun asumaan

Kaulahuivissa kaulaani paleltaa

kaupan kassalla

Joku itki taas koiraansa

Sitä kuollutta koiraansa

Ehkä sitten koirien taivaassa

en enää odota

suurta rakkautta

Rakkautta...

Haluisin sytyttää kotini palamaan

leivänpaahvimella

mutta pelkäänkin kuolemaa

Ilman sinua

Kuolemaa

Tulisitko vastaan

kukkakaupan kulmalle,

kun annan mun sydämen takaisin sinulle 

Kivaa alkanutta viikkoa kaikille!

- Aoda

Niin mä oon rasittava, sulkeutunut, tahdon aina vaan kaiken

Tein taas virheen tärkeässä ihmissuhteessa. Onko yllättävää? Sanoin tosi kusipäisesti, vitsinä kylläkin, mutta onnistuinkin loukkaamaan pahasti. Eikä vitsin varjolla ole oikeutta iskeä kipeään paikkaan. Millainen idiootti tekee niin? En kestä itseäni. Ihmissuhteet eivät ole minua varten, enkä voi onnistua niissä.

Oli pakko ottaa veitsi. Olen ollut ilman sitä viitisen kuukautta. Tosin minusta tuntuu, että suurin syy kuivilla olemiseen on se, että töissä asiakkaat olisivat voineet nähdä. Nyt kesätyöt loppuivat viimein, niin että on ihan sama. Ajatus on aika masentava.

Rankaisinko itseäni? Ehkä. Yritinkö tehdä itsestäni tilanteessa uhrin? Varmaankin. Marttyyrisoin. Sellainen minä olen. Ihan sama. Rauhoitun, kun sain tiikeriraidat takaisin. Sekin on jännä juttu. Minusta tuntuu, että olin sen jälkeen en niinkään kauhuissani vaan välinpitämätön. Niin siinä vaan käy.

Sama ihminen sanoi minulle viime viikolla, että olen aika itsekäs. Sitä on vaikea kestää; kuten aiemmissa teksteissä olen kertonut, minut on syyllistetty itsekkyydestä kun olin nuorempi, enkä oikein tiedä, mitä niin pahasti väärin tein. Olin sanonut, että alan parantua ja tahdon ajatella omaa parastani - siksi en ota itselleni ylimääräistä taakkaa. Mutta ehkä sitten oman hyvinvoinnin ajatteleminen on itsekästä, ainakin jos minä ajattelen parastani, koska olen aika perustavalla tavalla itsekäs ja huonompi ja kaikki hyvä minkä teen teen egoni takia. Tai jotain. Taaskin ahdistuin tässä tilanteessa, vaikka minä olin ollut se kusipää. Näitä minä mietin illalla sängyssä kun pyyhin verta käsipyyhkeeseen, etteivät lakanat likastuisi.

Yön läpi valvoin. Meinasin nukahtaa tunnille.

Sain kyllä anteeksi, mutta ei sillä oikeastaan ole väliä. En anna anteeksi itselleni. Toki on poikkeuksellista, että joku antaa virheeni anteeksi: yleensä niistä rankaistaan todella ankarasti, usein hylkäämällä. Kerran lapsena puolustauduin kiusaajaa vastaan ja löin, vain minua rankaistiin. Nuorena purin ahdistusta nettiblogiin ja pohdin, miksi kaverit eivät ole tukena, teksti löydettiin ja minut hylättiin. Kesällä 2011 en mennyt kielimatkan jälkeen kesätöihin, ja vanhempani olivat minulle useita päivää mykkäkoulussa, myös syntymäpäivänäni. Ehkä henkisesti valmistauduin hylkäämiseen ja siksi tartuin veitseen, koska tiesin, että ahdistus tulee vielä voimakkaampana.

Ehkä se mitä eniten pelkäsin oli notkahdus tai jopa paluu takaisin. Siis kun onhan tässä aika pitkälle päästy, ahdistuksettomat päivät ovat melkein poikkeus, sängystä pääsen ylös melko vaivatta ja elämä on enimmäkseen järjestyksessä, ainakin nyt siedettävästi. Nytkö mennään takaisin sinne, mistä olen tulossa, nytkö kaikki on taas pilalla? Tavallaan ajatus oli pelottava, mutta tavallaan olisin vain palannut johonkin tuttuun. Ehkä minä sinne kuulun? Elämän ja ihmissuhteiden ulkopuolelle.

Lisäksi oikeastaan ärsyttää, etten tähän blogiinkaan pysty vuodattamaan ilman että pyydän anteeksi sitä, millainen marttyyri olen. Enkö voisi vaan vuodattaa rehellisesti niin kuin muutkin? Vai olisiko sekin itsekästä? Ehkä vain selittelen asioita parhain päin.

Niin mä olen rasittava

Sulkeutunut

Tahdon aina vaan kaiken

Slovareita kaseteilla

Loppuillan jossa suudellaan

Koiranputkiviidakoita

Maailmanrauhasessioita

Ja tietenkin

Onnea

oli pakko saada

Panin arvat taskuun 

ja juomat laskuun

Huusin ettei mua mikään kaada

Onnea

Mikä on sen taksa?

Sille pystytät salkoo

rystyset valkoisina

kunnes et enää jaksa

- Maija Vilkkumaa

 Nauttikaa syksystä.

- Aoda

Oltais kuin metsän eläimet

Koska minulla on nyt energiaa, huomaan haalineeni kalenterin täyteen kaikenlaista. On koulu ja työ, joka ilta tanssitunti ja sen päälle vielä sosiaaliset suhteet minkä nyt kerkiän. Ei ihme, että tänään rojahdin terapeutin tuoliin aika uupuneena.

Eipä siinä mitään. Ihanaa, että on elämää. Ihanaa että on harrastuksia ja kavereita. Ihanaa, että on töitä, eikö vaan? Tänä epävarmana aikana. Ei pitäisi vittuuntua, kun kesken koulupäivän soitetaan, että niin sähän olit luvannut tulla huomenna töihin, vaikka en ollut luvannut.

Syyllisyydentunteet painavat, taas. Nyt siksi, että kaipaan yksinoloa. Suljin eräänä iltana puhelimen ja sain närkästyneitä viestejä. Ja sitten selittelin.

Tarvitseeko yksinäisyyden tarvetta perustella, siitä me tänään keskustelimme. Tarvitseeko omia tarpeita perustella?

Minä niin pelkään hylkäämistä, jos en jaksa tavata eikä minulla ole kunnon perusteita. Tai minä pelkään epäluottamusta jos kieltäydyn tarjotusta työvuorosta. Minun pitäisi voida sanoa ei ja lähipiirin pitäisi hyväksyä se vastaus, terapeutti sanoi, ei sitä pitäisi joutua perustelemaan. Ja vaikka lähipiiri hyväksyisi kieltävän vastauksen tapaamispyyntöön, yleensä silti poden syyllisyyttä ja pelkoa. Siis eikö seura kelpaa?

Viikonloppuna menen Tampereelle Viisas elämä -messuille, joilla todennäköisesti kuulen, että omia tarpeita pitää kuunnella. Eikä siitä kauankaan ole, kun kirjoitin, että kehon viestejä mielelle on syytä kuunnella tarkkaavaisesti. Toisaalta haluan nyt käyttää tämän kaiken energian, jota minulla kerrankin on. Mutta kuinka kauan se jatkuu, kuinka pitkään voin pitää sitä yllä?

Itse asiassa tänään on kaksi vuotta siitä, kun romahdin ja jouduin hakemaan apua. Se oli se syyskuun varhainen tiistai luentosalissa, kun paniikkikohtaus kaatoi minut ja jouduin poistumaan salista melkein juosten, itkua pidätellen, kanssaopiskelijoiden nauraessa, kun niin vain tökerösti kesken nimenhuudon poistuin. Ja Jaakko istui siellä tyttöystävineen. Niin nöyryyttävää. Siihen tilanteeseen, jossa oli pakko paeta, olin joutunut juuri siksi, että olin ylisuorittanut elämääni, syönyt liian yksipuolisesti, väistellyt tunteitani ja kehon viestejä ja yrittänyt olla liian pitkään vahva.

Usein tuntuu, että muilla on valtavasti energiaa, ihan loputtomiin. Esimerkiksi eräs ystäväni: hänellä on lapsi, mies ja koira. He ostivat juuri omakotitalon. Hän aikoo suorittaa 80 opintopistettä tänä vuonna (ja se on silkka mahdottomuus, jos on perheellinen, ja muutenkin vaikeaa) ja lisäksi hän käy töissä, jotta voi elättää lapsensa ja maksaa asuntolainaa. Jotkut ihmiset uurastavat sillä lailla, koulun jälkeen töissä ja sitten kotona, eivätkä he edes valita. No, minä en ole sellainen eikä minun pitäisi verrata. Kerroin tästä ystävästä terapeutille, joka sanoi, että voin toivottaa hänet tervetulleeksi ovesta sisään.

Toisaalta olen aina haaveillut tällaisesta minästä. Naisesta, joka on hyvin sosiaalinen, älykäs, menevä. Harrastaa paljon liikuntaa ja lukee korkeakirjallisuutta. Mutta onko minusta siihen? Minä olen pienten piirien ihminen.

Siksi haaveilenkin siitä, kun tulee ilta, jona saan olla rauhassa, ja sen jälkeen on aamu, jona ei tarvitse kiirehtiä heti jonnekin. Sinä iltana kokoaisin palapeliä, lukisin Anja Snellmanin uutta romaania jonka juuri ostin, selaisin vähän blogeja, kuuntelisin musiikkia. Aamulla keittelisin kahvia, söisin hyvän aamupalan, kuuntelisin radiota, lukisin lehteä, kävisin Kupittaanpuistossa lenkillä ja katselemassa lintuja.

Parin viikon päästä tulee sellainen päivä, siihen asti minun pitää jaksaa.

Pahimpia on aamut

joiden päättymistä ei näy

Mä pelkään aina ne saa mut

ja niin lopulta käy

- Maija Vilkkumaa

Ihanaa alkusyksyä kaikille!

- Aoda

Melkein kuin uusi

Masennus vei elämästäni kaksi ja puoli vuotta. Mutta se aika on ohi, ja onnelliset vuodet ovat edessä. Blogihiljaisuus on johtunut siitä, että minulla on liian kova kiire olla onnellinen.

Olen siirtänyt tavaroitani uuteen asuntoon laatikko kerrallaan. Kaikki on ihan kauheassa kaaoksessa, työkaluja pitkin lattiaa ja hirveästi remonttipölyä. Asunto on päivisin niin kuuma, ettei siellä hirveästi jaksa rehkiä. Huonekalut on kuitenkin nyt hankittu ja palan halusta päästä laittamaan kotia itseni näköiseksi. Eilen istahdin muuttolaatikon päälle ja vain katselin sitä sotkua ja mietin, että kyllä me tästä selvitään.

Muuton yhteydessä sitä perkaa vähän menneisyyttään. Minulla on taipumus takertua menneeseen, mutta nyt olen heittänyt ronskilla kädellä pois tavaroita ja papereita, joiden olemassaoloa en ole muistanutkaan. En halua uuteen paikkaan mukaan muistoja ajoilta, jotka tahdon unohtaa. Olen menossa kohti uutta, eikä silloin pidä kantaa mukanaan vanhaa.

Olen käynyt mustikkametsällä, tehnyt piirakan ja laittanut pakkaseen. Löysin vähän kantarelleja.

Siellä mättäällä tajusin, että minulla on oikeus elää elämääni siten kuin tahdon. Enkä minä halua elää nopeasti, en olla aina tekemässä ja menemässä. Kuvitelma siitä, että minun täytyy elää täysillä, on ollut yksi syy siihen, että olen ollut onneton. En tahdo meluisiin paikkoihin tai humalaan, tahdon kirjastoon ja metsään kävelemään. Eikä se tarkoita, etten eläisi täysillä; se tarkoittaa että nautin eri asioista kuin toiset. Eikä se ole väärin. Ei minun kuulu elää elämääni niin että todistelen toisille jotain, minun kuuluu elää elämääni siten, että olen itse onnellinen. Siksi luen kirjoja ja pelaan lautapelejä ystävieni kanssa. Tulen onnelliseksi pienistä asioista. En tarvitse jatkuvaa melskettä ympärilleni, ja se on ok.

Osaan nykyään myös elää hetkessä. Toisina aikoina tuntui, että koko ajan pitäisi sännätä toisaalle. Katselen nykyään harvemmin kelloa. Onnellisuus on pieniä asioita, pieniä hetkiä. Joskus tulee isoja hetkiä. Poikkeuksellisen suuria ja onnellisia. Ne vapisuttavat minua.

Minusta on pitkin tätä vuotta tuntunut käsittämättömältä, että minulle tapahtuu hyviä asioita ilman, että ansaitsen niitä tai teen niiden eteen mitään. Sellaisia asioita elämässä vaan joskus käy, eikä niitä voi selittää. Yllättävä kohtaaminen johtaa ystävyyteen. Uusi harrastus tuo elämään iloa ja uusia ihmisiä. Lääkäri rakastuu jäätelönmyyjään. Kesä tulee sittenkin. Masennus lähtee pois.

Nyt odotan syksyä. Aloitan capoeiran ja olen ilmoittautunut kirjoittajaryhmään ja lukupiiriin. Koulua varten minulla on kauhea määrä energiaa ja intoa, teen tänä vuonna kanditutkielman ja olen valmis näkemään vaivaa, jotta saan hyvän arvosanan. En ole stressaantunut. Opiskelukaupungista on tullut minulle koti, jossa minun näkemistäni odottaa kymmenkunta ihmistä. Sekin on jotenkin kummallista ja epätavallista, mutta se on totta.

Masennus ei enää vaikuta elämääni. Teen asioita joista nautin. Ylipäätään nautin nykyään jostakin.

Masennus tulee vaanimaan minun kintereilläni aina. Minulla on siihen taipumus, on ollut jo pitkään. Yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä en pääse ikinä, en usko, sekin on niin vahvasti osa minua. Mutta olen tehnyt sen kanssa rauhan, sillä kun pahasti ahdistun, tunnistan ahdistukseni - se johtuu häiriöstä. Sitten olen jo vähän rauhallisempi, sillä olen oppinut, että häiriö aiheuttaa ahdistusta täysin käsittämättömistä asioista ilman syytä, ja ettei se ole minun syytäni.

Mutta toistaiseksi olen voittanut masennuksen. Olen todiste siitä, että se on mahdollista. Olen tehnyt kovasti töitä ja valmis tekemään jatkossakin. Mutta nyt nautin siitä kaikesta hyvästä, johon minulla on mahdollisuus ilman masennusta.

Muutin tavarani saarelle

Kiipesin katolle  

Olin jättänyt murheet

Olin maalannut seinät

Olin siivonnut suuni

Vain laiva huusi

Tietä oli rakennettu pitkään

Kuopasta nostettiin tänäänkin kylmää savea

Päätin hankkia lapion

Peitän sillä jäljet, 

jotka seuraavat mantereelta

Hei, sillalla ongitaan

Hei,  juon kalamiesten kanssa Madeiraa

Hei, jos silta sattuisi romahtamaan,

ei, en palaisi mantereelle milloinkaan

Vain paju itki

Vain laiva huusi

Olin melkein kuin uusi 

- Terhi Kokkonen 

Te kaikki selviätte vielä.

- Aoda

Kuin minut olisi raiskattu

Nuoret pojat harvoin koskivat minuun fyysisesti, mutta sanoillaan he kävivät kiinni suoraan kehooni. Oli helppoa saada toinen tuntemaan olonsa häpäistyksi ja jotenkin likaiseksi, ei siihen oikeastaan vaadittu paljon, ei selvästikään; joiltain ihmisiltä sellainen käy tuosta vain. Minä kerron.

Olin kasvanut naiseksi. Olin saanut rinnat ja lantion ja siihen oli totuttelemista. Olin siis siinä iässä, kun minut voi jo seksualisoida - ja seksualisoidaan. Lupaa kysymättä.

Nuorille pojille ei tehnyt tiukkaa huutaa naisen sukuelimen nimeä - eikä edes sitä v-sanaa vaan sitä toista - suureen ääneen koulun käytävillä. Häpeilemättä. Se tuntui hiukan häpäisemiseltä. Minun kuulteni he puhuivat minun sukuelimestäni, niin, pohtivat miltä se näyttää ja miltä se haisee. He kommentoivat takamustani ja kutsuivat minua perseeksi. Niin, totta tosiaan, julkisesti vielä. He kysyivät, millaisista peniksistä pidän, toki alleviivaten heti sen jälkeen, ettei kukaan panisi minua. Toisaalta kerran muistan jonkun sanoneen, että suuhuni pitäisi tunkea munaa, jotta olisin hiljaa. He arvostelivat lupaa kysymättä koko kehoni, ottivat oikeuden siihen itselleen. Ottivat oikeuden tarkentaa, millainen se on, millä kaikilla tavoin vastenmielinen, miten se toimii.

Se oli minun omani, minun kehoni. Vaan ei ollut, se oli jonkun toisen muun, minulla ei ollut siihen enää valtaa. Minusta tuntui kuin minuun olisi kajottu fyysisesti.  Tunsin itseni likaiseksi ja ällöttäväksi, vihasin jokaista senttimetriä itsessäni. Ja toki tiesin, ettei minua kukaan panisi. Tiesin sen sanomattakin, sillä en ollut hiukkaakaan haluttava. Siksi tuntui erityisen pahalta, että minulle puhuttiin seksistä ja seksuaalisuudestani - sehän ei minulle kuulunut. Enkä olisi halunnut puhua seksistä heidän kanssaan, en halunnut kertoa heille, mistä pidän enkä kuulla, mistä he pitävät, mitä he tekisivät naisille. Tiedän, että hekin olivat silloin neitsyitä. Olimme neljän-viidentoista. Mutta muistan, miten he kuvailivat, miten he käyttäisivät naisen kaikkia reikiä joka suunnasta. Kohtelisivat naista kuin roskaa. Niin, sen minä muistan, ja he puhuivat niistä asioista julkisesti, julkeasti.

Kehoni ei siis ollut minun, eikä minulla ollut siihen oikeutta, minulla ei ollut oikeutta päättää, kuka käy katsein ja sanoin minut läpi. Se oli tavallaan kuin raiskaus, ainoastaan henkinen. Oi kuinka tahdoin peseytyä. Ja minä peseydyin ja peseydyin. Mutta likaisuus jäi. Ällötys jäi, kuvotus. Oksetus.

Tavallaan jakauduin kahdeksi. Keho ja mieli. Mieli pakeni kehoa minkä pysyi. Lensi pois.

Eikä siitä voi puhua. Miten siitä voisi puhua, kun meni vuosia, ennen kuin siitä voi edes kirjoittaa? Voiko sellaisia sanoja toistaa? Uskoisiko kukaan?

Kerran yritin. Se oli virhe. Syy olikin minussa.

Siis miten se vaikuttaa nuoren naisen seksuaalisuuteen? Olin vasta ylittänyt lapsuuden ja nuoruuden rajan. Etsin itseäni, etsin paikkaani, seksuaalisuuteni vasta kehittyi. Kun inhoaa kehoaan, sitä alkaa tavalla tai toisella tuhota. Ei sille haluakaan olla armollinen, jos se ei ole oikeanlainen eikä sopiva, ei millään lailla haluttava.Voiko olla edes sanoja sille, millaista on elää kehossa, jota vihaa yli kaiken? Keho ei ole edes vankila, se on pahempaa. Se on ikkunaton kidutuskammio. Minä olin jo aikaa sitten lakannut kokemasta, että minun kehoni ylipäätään kuuluisi minulle. Pikemminkin olin joku ihminen sen sisällä, ja sitä sitten riepoteltiin ympäriinsä. Oli vaikeaa ajatella, että käytöksessä olisi ollut jotain väärää, sillä tiesin heidän olevan oikeassa. Olin vastenmielinen ja iljettävä.

Jossain määrin lakkasin myös pitämästä itseäni naisena tai tyttönä. Jos minulla ei ollut oikeutta seksuaalisuuteen eikä mitään varsinaista tarkoitusta, miksi ajattelisin edustavani jotain sukupuolta? En täyttänyt mielestäni naisen kriteerejä. Joitakin vuosia sitten käydessäni gynekologilla hämmennyin, kun hän tunnusteli kohtuni ja munasarjani ja sanoi, että ne ovat terveet. Hätkähdin - että minulla on sellaisetkin, tosiaan, siellä ne ovat. Ja vielä tänäkin kesänä hämmästyin, kun englantia puhuva pariskunta tuli kioskille jäätelölle, ja puhuessaan minusta kolmannessa persoonassa he käyttivät pronominia she ja her. He eivät epäilleet minun olevan nainen. Tuntuu melkein naurettavalta, miten onnelliseksi se minut teki.

Täysi-ikäisyyden kynnyksellä ajattelin jotenkin niin, että minun pitäisi olla valmis seksiin kenen tahansa kanssa, joka minun kanssani vain suostuisi makaamaan. Tämä siksi, että minun pitäisi olla kiitollinen, että joku nyt ylipäätään ajattelee minua mahdollisena seksikumppanina - en siis ehkä ole ihan niin ällöttävä. Baareissa sain minihameessani kohteliaisuuksia kännisiltä äijiltä ja ryvin niissä, sillä kerrankin joku mies piti minua kauniina. Luojan kiitos lopulta koin ekan kertani turvallisen ja luotettavan miehen kanssa. Hänen seurassaan aloin ymmärtää, että olen ihan tavallinen, kaunis nainen. Miten sitä naisen kuva itsestään onkaan voinut vääristyä!

Tavallaan nuorten poikien sanat pyrkivät myös osoittamaan naisen paikan, joka on miesten viihdyttäjänä. He ruokkivat vahvasti näkemystä, jonka mukaan mies päättää naisesta ja naisen kehosta. Eivät sen ikäiset tietenkään tienneet, ettei se ihan niin mene, mutta sillä ei ole väliä - nuoret kun imevät muiden näkemyksiä itseensä kuin pesusienet. He olivat minun merkittävin kokemukseni nuorista miehistä. Siten opin, että miehet ajattelevat vain seksiä ja naisen kehoa, eikä heidän silmissään naisen kehon sisällä asu ihmistä. Siten opin, että kelvatakseni kenellekään minun on mentävä juuri tiettyyn muottiin, johon en kuitenkaan koskaan mene.

Kesti kauan päästä tästä näkemyksestä.

Entä miksi niin tapahtuu?

Koska niin voi tapahtua. Koska niin tapahtuu. Koska sitä kuuluu sietää. Koska tuo ikä. Koska pojat ovat poikia. 

Usein, kun joku osoittaa minulle pahoja sanoja, toivon, tai jopa koen, että hän kävisi minuun käsiksi. Löisi, heittäisi päin seinää, kaataisi, potkisi, repisi tukkaa. Sanat tuntuvat väkivaltana, ne sattuvat oikeasti. Mutta jos joku olisi jättänyt minuun fyysisiä jälkiä, niitä olisi voinut esitellä todisteeksi. Sanoistakin jää jäljet, mutta niitä ei näy. Eivätkä ne parane. Niitä kantaa mukana, piilossa vaatteiden ja ihon alla.

Mutta kuitenkin.

Omistan kaikki ne teot, jotka minulle on tehty, kaikki sanat, jotka minulle on sanottu. Saan käyttää niitä miten tahdon. Voin kirjoittaa niistä.

Mocked by man to depths of shame
Little girl with life ahead.
For a memory of one kind word
She would stay among the beasts.
Time for one more daring dream
Before her escape,
 Edenbeam we kill with her own loving heart. 

 

Rikotaan hiljaisuus.

- Aoda

Maailma on olemassa

Olen ollut hiljainen, koska olen ollut viime päivinä paljon ulkona. Luonto on tähän aikaan vuodesta kukkeimmillaan. Minulla on ollut tarve vetäytyä sinne hiljaisuuteen. Joskus hiljaisuus puhuu enemmän kuin melu.

Olin täysin unohtanut, miten kaunis maailma saattaa olla. Olin unohtanut lammasaitauksen padon vieressä. Olin unohtanut, että puna-apilan terälehtiä voi syödä ja ne maistuvat makeilta. Olin unohtanut, että pato näyttää siltä, kuin joku olisi kaatanut veden sekaan pullollisen Fairya. Aiemmin olin vain katsonut padon kuohuja miettien, että tuonne voisin mennä ja se olisi armollista.

Maailma ei ole kadonnut sinä aikana, kun minä katosin. Olen herännyt ja noussut näkemään sen.

Edelleen on olemassa koiranputkia. Vielä on paarmoja, jotka pistävät, ja paiseita, jotka nousevat ihoon. Edelleen muurahaiset rakentavat pesää, linnut opettavat poikasiaan lentämään. Edelleen linnut laulavat sille, joka pysähtyy kuuntelemaan. Edelleen aurinko nousee varhain aamulla, ja samasta suunnasta.

Kaikki kukat, kaikki eläimet, kaikki puut ja kasvit ja sade ja aurinko ovat olemassa. Salaiset polut ja mustikkamättäät, niin, jopa minun ja äidin vanha mustikkapaikka, se tarjoaa mustikoita edelleen. Matoiset vadelmat, jotka mahtuvat sormenpäihin. Kantarellit, korvasienet. Omenat kypsyvät. Metsämansikka kiemurtaa kotini takaoven kivetystä pitkin. Hunajamarjat maistuvat kirpeiltä, karhunvatukat pehmeiltä.

Lumpeenkukat. Kaislat. Sudenkorennot. Hyttysenpuremat. Punaiset kärpässienet. Hämähäkit. Ruohosipuli ja retiisit. Tuoksuva multa. Hiekka varpaanvälissä. Hiekkamonttu. Laituri. Meriveden suola. Kaikki olemassa.

Kaikki ne ovat olemassa, ovat olleet koko ajan. Enkä minä ole pystynyt näkemään, en jaksanut, minä olen vain kaivautunut pimeään. Sitten on tapahtunut jotain ja olen jaksanut mennä ulos, ja siinä se kaikki on, luonto, maailma, avoinna ja olemassa.

Voin ostaa torilta kirsikoita ja mustikoita, voin pyöräillä Ruissaloon. Kirsikat ovat makeita. Voin kahlata meressä, katsella kanadanhanhia ja voin poimia kukkia. Voin vain hengittää syvään ja sulkea silmät. Etsi sisäistä rauhaa. Kun minulla on rauha, mikään ulkoatuleva ei voi minua heilauttaa. 

Kotona hoidan kasvia. Sen oksa katkesi, ja sain sen kasvattamaan juuret. Minusta tuntuu, että se tavallaan elää uudelleen. Sillä on uusi mahdollisuus. Istutin sen ravinteikkaaseen multaan, ja ehkä se alkaa kasvaa.

Minä olen vielä olemassa. Maailma on olemassa. Minusta tuntuu, että olen taas sen mukana. 

 

 

 

 

Toivo, toivo

ilman sitä ei voi elää

Armo, armo

ilman sitä ei eloon jää

Lohtu, lohtu,

 ilman sitä ei voi elää

Tahto, tahto

ilman sitä ei eloon jää

Ja tuuleen tunnustetaan

kaikki paha pois

Sen lehden tuuli lukee

Kääntää sivua

Se ala ei alusta

vaan lopusta

Sen jälkeen on aamuja

Huomenta maailma

 - Paula Vesala

Pysähtykää kuuntelemaan.

- Aoda

Kuinka voisin olla täydellinen?

En pysty olemaan täydellinen.

Teen parhaani, mutta hyvästä tahdosta huolimatta se ei riitä, ei koskaan, sillä teen aina jotakin väärin. Jotain jää aina huomaamatta, jotain unohtuu. Jokin jää puolitiehen. Sitten joitain asioita, varsinkin masennuksen ollessa pahimmillaan, en edes pystynyt hoitamaan. Sekin tuntui epäreilulta. Mutta mitä sitä selittelemään. Epäonnistuja mikä epäonnistuja.

Sitten sanotaan, että kaikkihan tekevät virheitä. Miksi minä en näe sitä, miksei muiden virheitä samalla tavalla osoiteta? Olen tehnyt itseni kanssa päätöksen, että kun teen virheen, tunnustan sen ja pyydän anteeksi. Alan kuitenkin olla väsynyt anteeksipyyntelyyn. Se syö omanarvontuntoa.

Yritän olla täydellinen, minä todella yritän. Mutta kuinka voisin onnistua siinä? En voi olla täydellinen. Pahimmalta tuntuu, että edes yrittämällä parhaansa ei ole riittävä. Se on pahinta ja kaikkein vaikeinta hyväksyä.

Olisinpa edes vähän virheettömämpi, edes hivenen lähempänä täydellistä. Mokaisin vähemmän, loukkaisin hiukan harvemmin. Tai kunpa voisin sitten edes nauttia loputonta anteeksiantoa, niin ettei minun tarvitsisi pelätä, milloin ihmiset saavat tarpeeksi virheistäni. Jotkut ihmiset loukkaavat minkä kerkiävät ja silti saavat aina anteeksi, ei heille edes suututa. Minä olen eri. Minä olen aina virheellinen, vaikka teen parhaani, enkä koskaan, ikinä, tarkoita pahaa. Jos taas suutun jollekulle tämän tekemästä virheestä tai sanomasta loukkauksesta, olen lopulta itse se tilanteen kusipää, koska en ymmärrä huumoria ja suutun pikkujutuista ja olen idiootti.

Kuinka voin elää, jos en ole täydellinen? Pitäisikö minun kuolla pois tästä nöyryytyksestä, onnistua edes siinä? Olen niin vihainen, että minun pitää huutaa ja satuttaa. Mutta koska en ikinä satuttaisi toisia, satutan itseäni. Ainakin ajattelen niin. Ajattelen ja ajattelen.

Sanotaan, ettei kukaan ole täydellinen - mutta miksi usein näyttää siltä, että niin moni on? Tiedän sellaisia ihmisiä. Kauniita, reippaita, iloisia, työteliäitä, taitavia, haluttavia. He eivät edes näytä risaisilta - he vain ovat, he eivät yhtenään yritä olla täydellisiä, niin kuin minä. Minä teen kaikkeni, ja minä väsyn, ja mokaankin vielä. Sen stressinkin vielä näkyy, olen koko ajan hermostunut. Toiset ihmiset vain tekevät ja onnistuvat ja se siitä.

Otan myös vastuun muiden tekemisistä - tai ainakin koen olevani vastuussa kaikesta. Se on silkkaa ylimielisyyttä ja epäluottamusta muita ihmisiä kohtaan. En luota muiden kykyyn ottaa vastuuta asioista tai ylipäätään siihen, että muut muistaisivat hoitaa omat velvollisuutensa. (Tiedän, kusipäistä. En kiellä sitä.) 

Esimerkiksi töissä kävi viime viikolla niin, etteivät työkaverini olleet tilanneet lisää jäätelöitä. Olin itse ollut monta päivää vapaalla enkä tiennyt, että jäätelö oli loppu. Kun työnantaja soitti tivatakseen syytä, miksi jäätelöä ei ollut tilattu ("kyllä sun olis pitänyt tajuta, olithan viime kesänäkin täällä töissä"), otin tapahtuneen omille harteilleni, vaikken edes ollut tiennyt koko tilanteesta. Ajattelin kai, että ei minua kuitenkaan uskottaisi, vaikka sanoisin, etten tiennyt jäätelön loppuneen - vaikka se oli täyttä totta, minulla ei ollut ollut työvuoroja ikiaikoihin. Mutta mitä sitä huutelemaan, että ei se minun syytäni ollut, muiden silmissä olen kuitenkin epäonnistunut, en voi muuttaa sitä.

Alan vasta nyt ymmärtää, mitä vaativa persoonallisuus tarkoittaa. Vaadin paljon itseltäni, mutta vaadin paljon myös muilta. Tosiasiassa suurin osa ihmisistä, samoin työkaverini, kohauttivat olkapäitään tällekin episodille. Oho, unohtui tilata jätskiä. Tilataan tänään lisää, ei hätää.

Pelkään aivan äärettömästi sitä, että minua syytetään jostakin, mitä en ole tehnyt. Kun olin viisitoista, siivosin kotona ja pyyhin myös vanhempien viinahyllyn. Vanhemmat näkivät pullojen liikkuneen, joten sain syytökset ja kotiarestia siitä, että olin juonut heidän viinojaan. Tosiasissahan en ollut, mutta he eivät vielä tänäkään päivänä usko. Olen heidän silmissään epäonnistuja ja valehtelijakin vielä. Se on epäreilua, mutta eivät he edes kuunnelleet. Oikeastaan ajattelen, että on turha edes puolustautua.

Mikään ei myöskään riitä. Olin koulussa hyvä kieliaineissa ja esimerkiksi historiassa, mutta en luonnontieteissä. En saanut kiitosta menestyksestä vaan haukkuja epäonnistumisista - että voisin edes yrittää. (Jos olisin poika, asia olisi eri, koska pojat ovat poikia ja tytöt ovat kilttejä.) Yliopistossa eräs opettaja haukkui luokan edessä yhden kurssityöni, joka oli kieltämättä aivan paska. En ollut tehnyt sen eteen juuri mitään, sillä en ollut öisin kyennyt nukkumaan. Mutta mitä sitäkään selittämään? Paska mikä paska. Eikä unettomuus ole mikään syy. Ja vaikka olisikin, sanotko sen ääneen? Et. Parasta olla hiljaa, ei kukaan ymmärrä, ei kukaan usko eikä kukaan hyväksy.

Sanotaan, ettei täydellisiä ihmisiä ole - ja kuitenkin täydellinen on ainut, mikä todella on riittävää.

Ja mitä ikinä mä teen, se ei riitä

Mä en koskaan oo

niin kuin hän

Hän sanoo sanan, kaksi

ja niin mä häviän

(Maija Vilkkumaa: Häviän)