maanantai 9. helmikuuta 2015

Et tahtoisi satuttaa, mutta huomaatko, miten syvällä luoti on?

Tuntuu vaikealta olla osa ryhmää, jossa saa niin hyvää kohtelua. Torstaisin kokoontuvassa ohjatussa yli 20-vuotiaiden naisten ryhmässä me puhumme toisistamme paljon hyvää. Miten kaikki ovat niin rohkeita, kauniita ja rakastettavia. Joka kerta ryhmässä ja sen jälkeen kysyn itseltäni, olenko sen kaiken arvoinen. Se tunne valtaa minut jo silloin, kun käyn makaamaan jumppa-alustalle alkurentoutukseen. Pelkkä huone, sen kattoon kiinnitetyt koristeet ja pikku lamput saavat pääni sekaisin: mitä minä tässä ryhmässä teen, ansaitsenko minä muka mitään tästä?

On paljon helpompaa puhua hyvää muista kuin itsestään. Ylipäätään tuntuu, että on hyväksyttävämpää puhua itsestään pahaa kuin hyvää. 

En osaa käsitellä niin hyvää kohtelua. Simple as that. Odotan jatkuvasti sitä hetkeä, kun kaikki he tajuavat, miten huono olen. Yksi heistä on jo huomannut sen, hän ei enää halaa minua. Kysyin terapeutilta, kannattaisiko minun lähteä ryhmästä - samahan se on, eristänkö itse itseni vai eristävätkö muut minut.

Älä helvetissä lähde, terapeutti sanoi.

Jos lähtisin itse, minua ei nöyryytettäisi. Se tekisi tilanteesta erilaisen. Ja helpompaa olisi luopua nyt kun ei vielä ole kiintynyt niin kovin. Kun ei ole vielä luottamusta, joka rikkoa.

Puhuessani ryhmän aiheuttamasta ahdistuksesta huomasin meneväni itsesyytöksestä toiseen. Ajatteletteko te nyt, etten pidä teistä, loukkannutteko, kun en luota teihin. Tuntuu, että sanonpa niin tai näin, sanon jotenkin väärin. Mitä sitten tapahtuu, kun mokaan? kysyin. Voiko tässä ryhmässä muka mokata, yksi ryhmäläinen kysyi. En osannut vastata. Kun itse teen virheen, se on niin erilaista kuin jos sen virheen tekee joku muu. Se on aina vakavampaa. Se on salakavalaa. Se on anteeksiantamatonta.

Joskus ei edes tarvita virhettä, jotta ihmiset kääntäisivät selkänsä. On vain epäsuotuisa tilanne, ehkä tilanne, jossa minusta ei ole ihmiselle mitään hyötyä, eikä hän näe syytä kohtella hyvin. Sekin on niin masentavaa, siis tajuta, että on ystävä ja merkityksellinen vain ollessaan muille hyödyksi. Väline. Ehkä se sitten on minun tarkoitukseni, tai ehkä teen siitä tarkoituksen itselleni. Välillä taas olen vihainen, etten saa selitystä selän kääntämiselle, ettei kukaan määrittele virheitäni. Jään aina ymmälleni.

Toisaalta aika moni väsyy siihen, etten luota. Vaikutan kiittämättömältä. Ei auta kuin hymyillä, vaikka sisällä kalvaa pelko ja merkityksettömyyden tunne. 

Ja sitten taas toisaalta haluan pitää kynsin hampain kiinni niistä ihmisistä, joilla on minulle merkitystä, niistä, jotka kohtelevat minua hyvin. Kunpa vain voisin luottaa siihen, että olen riittävän hyvä heille. Kunpa saisin mittarin, joka näyttäisi, mikä on tarpeeksi, riittävää ja hyvää. Toistaiseksi vain virheettömyys on riittävän hyvä.


It doesn't hurt me
You wanna know how it feels?
You wanna know, know that it doesn't hurt me?
You wanna know about the deal I'm making?
You be running up that hill
You and me be running up that hill

And if I only could
make a deal with God
and get him swap our places
Be running up that road,
be running up that hill,
be running up that building
If I only could, oh

You don't want to hurt me,
but see how deep the bullet lies
Unaware that I'm tearing you asunder
There is thunder in our hearts, baby
Why so much hate for the ones we love?
Tell me, we both matter, don't we?

You, be running up that hill
You and me, be running up that hill
You and me won't be unhappy

And if I only could
make a deal with God
and get Him swap our places
Be running up that road,
be running up that hill,
be running up that building
If I only could...

(Kate Bush: Running up That Hill)

perjantai 23. tammikuuta 2015




Kyllähän minä elämää rakastan.




En vain juuri tätä elämää.


sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Sotken huoneet ja kaapit ja votkaa samppanjaan

En jaksa enää nousta sängystä. Sinne jääminen vaikeuttaa nousemista entisestään, mutten voi sille mitään. Kun nukkuu koko päivän, aika kuluu huomaamatta kohti seuraavaa päivää, jonka odotan yhtä lailla menevän ohi. Huomenna alkaa koulu, mutta minulla ei ole luentoja, pelkkiä kirjatenttejä. Yhtä hyvin voin jäädä makaamaan, eikö vain?

Peseydyin aamulla suihkuseinäni suojissa. Kehoa pitkin valunut vesi muistutti, että olen edelleen hengissä.

Eikä mitään ole tapahtunut. Vai onko?

Sain paniikkikohtauksen kesken seksin. Siinä ei auttanut kuin rimpuilla irti, kammeta ylös ja paeta kylpyhuoneeseen. Lamppujen keinovalossa tuijotin kuvaani peilistä ja mietin: miten selittää toiselle, jos ei voi selittää itselleen?

En ole saanut paniikkikohtausta aikoihin. Miksi sitten siinä tilanteessa?

Halogeenivaloissa kuka vain näyttää kauhealta, eivätkä ne valot valehtele: ne näyttävät, miten väsynyt olen. Väsynyt ja lopussa.

Mikä helvetti sua vaivaa, odotin miehen huutavan, niin kuin kuka tahansa huutaisi minulle, kun teen virheen. Mutta hän kysyikin: mikä on hullusti?


Masentunutta kuuluu kuulemma tukea. Mutta mitä se tuki tarkoittaisi? Että joku tulisi tänne, kun olen pohjalla ja näkisi alennustilani? Kävisi puolestani kaupassa? Silittelisi tukkaa? Repisi minut sängystä? Olisi vain? Kuuntelisi? Keittelisi vähän teetä? Miten minä voisin päästää jonkun lähelle niin arassa tilanteessa? Sellainen olisi toisella ase joskus tulevaisuudessa. Enkä minä pystyisi tekemään vastapalvelustakaan. Olisi minulla ihmisiä, joille soittaa, mutta kehtaisinko vaivata ja huolestuttaa. Perhe luulee, että pärjään hyvin. Paskat pärjään. Enkä tätä kirjoittaessanikaan jaksa ajatella, mitä joku muu ehkä ajattelee minusta. Itsesäälinen paskakasa. Aivan sama.

Tänään piti mennä elokuviin, mutta en jaksanut. Ystäväni joutui sairaalaan, ja minä olisin voinut mennä hänen mukaansa, mutta en pystynyt. Olen kauhea. Odotan heidän suuttumustaan, kiukkua, siitä miten petän luottamuksen ja olen huono ystävä. Loin päähän itselleni pakon. Pakko mennä, pakko auttaa, pakko jaksaa. Sitten väsyin. Ja lukitsin varmuuslukon ja suljin puhelimen. Kunpa joku näkisi virheitteni lävitse edes hyvän aikomuksen, hyvän tahdon, hyvän yrityksen. Mutta aina minä mokaan, lähtökohtaisesti, alusta loppuun. Olen huonon omantuntoni vanki. Vihaan itseäni, pelkään itseäni, pelkään muita, pelkään elämää. Kipua en pelkää.

Voisi edes viillellä, mutta ei voi, koska joku näkee minut säännöllisesti alasti. Tuntemattomista en välitä, ehkä en ystävistäkään, mutta mies. En halua lastata hänen päälleen taakkaa, hän ei jaksaisi sitä. Ammattinsa puolesta hän ehkä jopa pakottaisi johonkin hoitoon. 

Kaiken lisäksi täällä on ihan kauhea sotku. Induktioliesi on täynnä roiskeita, se pitäisi jaksaa pestä jos aikoo laittaa ruokaa. Tiskejä on pitkin pöytää, mysli ja mustikkajukurtti juuttuneet lautasten reunoihin. Kahvikupin renkaita kaikilla pöydillä. Tenttimateriaalit avaamatta. Analyysi kuukauden myöhässä. Käännöskurssin tehtävät palauttamatta. Mainoksia pitkin eteistä, koska en jaksa korjata niitä pois. Kun kerran olen kotona enkä edes tee koulujuttuja, miksen voisi yhtä hyvin siivota?

Elän maitorahkalla, hapankorpuilla ja säilykehedelmillä. Periaatteessa voisi lopettaa syömisen, eihän nukkuminen vie juuri energiaa.

Eilen täällä kyllä kävi ystäviä. Katoin pöydän, ostin keksejä, keittelin teetä, sitten notkuin heidän kanssaan keittiössä. Mutta elokuviin? Ulos kahville? Kävelylle? Ei todellakaan. Nyt ihmiset ovat poissa, käytetyt teepussit edelleen pöydällä poltettujen kynttilänraatojen keskellä. Ne ovat minulle muisto siitä, että olen tehnyt jotain tässä jonain päivänä.


Tänään ajattelin: Kunpa olisi edes se kylpyamme. Olin tottunut itkemään siellä. Se oli pakopaikka maailmasta. Suihkuverhon takana olin turvassa.

Suihkun alla katselin kirkasta halogeenivaloa katossa. Kaakeleiden keskellä silmät punertaen suu kuivana. Vesi on lämmintä ja lohduttavaa. Täällä ollaan, elossa, siinä ja siinä. Mitä nyt kuuluu tehdä?

Kuivata? Pukea? Keittää kahvia? Syödä jotain (joka on lämmintä ja monipuolista)? Meikata, laittaa tukka, mennä ulos, kaupunkiin, ostaa huulipuna ja maitokahvi ja naistenlehti, hymyillä, olla iloinen? Tehdä asiat ja siinä se? Eikä ensin taistella itseään suihkuun, sitten keittiöön, sitten vaatekaapille, sitten ulos. Taistella selvitäkseen päivästä, taistella päivästä toiseen.

En tiedä, kuinka kauan kestän. Olen kestänyt jo aika kauan, mutta kyllähän se taas loppuu.





What it is and where it stops nobody knows
You gave me a life I never chose

I wanna leave but the world won't let me go
I wanna leave but the world won't let me go

What it is and where it stops nobody knows
You gave me a battle I never chose
- Emily Haines

Apua

- Aoda


maanantai 5. tammikuuta 2015

Tytön täytyy

Tutustuin viime syksynä erääseen tyttöön. Emme ole ystäviä, mutta hyvissä väleissä olevia tuttavia. Olen ensi hetkestä asti katsonut häntä ihaillen. Hän on kaunis, tyylikäs, omaperäinen, taiteellinen, ahkera, määrätietoinen ja älykäs. Hänellä on hyvä opiskelupaikka, vakava parisuhde ja harrastuksia. Hän tekee kuvataidetta, soittaa klassista kitaraa, tanssii. Hänen kanssaan on mielenkiintoista keskustella, sillä hän on avoin muille mielpiteille ja osaa perustella omansa. Hänellä on näkemyksiä., hän oli selvästi perillä maailman tapahtumista. Hän suhtautui minuun alusta saakka ystävällisesti.

Suuni loksahti auki, kun kuulin hänen sairastavan anoreksiaa.

Ajattelin: mutta moni tyttöhän maksaisi siitä, että saisi olla kuten sinä! Onneksi en sanonut sitä.

Mutta entä jos hän ei halua olla sellainen?

Ei kaunis, ahkera, vahva, määrätietoinen, ihana. Ei aina kiltti kaikille. Ei laittautua minne ikinä meneekin. Ei kenenkään silmissä tavoittelemisen arvoinen. Jos vain riittäisi omana itsenään.

Mutta ehkä hänen täytyy olla sellainen, jotta hän kelpaa muille ja sietää itseään. Vähempi ei riitä. Missään. Ei koulussa, harrastuksissa, ulkonäössä, ihmissuhteissa. Kasvot on meikattava ja kruunattava hymyllä, vaikka sattuu ja vaikka ripsiväri valuukin poskille, kun pääsee piiloon. Väsyä ei saa. On kaksi vaihtoehtoa: täydellinen huonous tai täydellisyys.

Siihen väsyy. Että pitää jaksaa kaikki sellainen. Ja vielä syömättä. Minunkaltaiseni ihmiset vielä lisäävät sitä taakkaa - "sä olet niin täydellinen!" 

Ja entä kun ei tavoitakaan täydellisyyttä?

Silloin kaikki hajoaa.


Rikkoisit itsesi mieluummin kun
rikkoisit toisen, mä niin otaksun
Ottaisit niskoilles syytöksetkin,
ottaisit turhat nöyryytyksetkin

Kaisa ei ymmärrä,
Kaisa ei nää
Kaikki on kunnossa, kaikk' selviää
Synkille reiteille tie yllyttää
Silta on jäässä ja jää kimmeltää

Tulee yö ja vie kaiken pois
Tulee yö ja vie kaiken pois

- Samuli Putro


Paljon kauniita ajatuksia,

- Aoda

perjantai 26. joulukuuta 2014

Mene edeltä, kyllä se jää kantaa

Yksi asia on varmaa: pakkasella ei pidä itkeä, vaikka kuinka itkettäisi. 

Pakko ryhdistäytyä ja pakottaa jalat liikkeeseen, vasta sitten saa romahtaa.

Paljon mikään muu ei varmaa olekaan, mutta se sopii minulle juuri nyt. Pidän siitä hetkestä, kun koko maailma murenee jos on muretakseen, ja silloin kaikki on yhdentekevää. Kaikki alkaisi alusta.

Kuin kävelisi järven yli tietäen, että millä tahansa askeleella jää saattaa pettää alta. Mutta liikkumattakaan ei voi olla.

Voiko pelolle antaa sijaa? Tärisen muutenkin, kylmästä.

Kunpa joku kertoisi, miksi en kykene näinä päivinä muuhun kuin nöyrään itkuun. Vaikka kuka muu sen tietäisi jos en minä, ja jos minä en tiedä, mistä sitten voi pyytää vastausta? Ja kuka tästä kaikesta on vastuussa?

Olen sekaisin, ihan saatanan sekaisin.


Aamulla pyrytti kun heräsin, sytytin valot ja katselin villapeiton sisästä puuskissa pöllyävään lumeen, joka hautasi auton ja ulkotulet alleen. Käperryin takaisin peiton sisään ja jatkoin unia, koska olin liian turtunut nousemaan. Turtunut ja itkuinen, eikä mitään ole edes tapahtunut, paitsi että näen yöstä toiseen pahoja unia. Ne eivät ole verisiä tai uhkaavia, mutta niissä esiintyy ihmisiä menneisyydestä. He tulevat aina vain takaisin, koska jäähyväiset jäivät vajaiksi, tai tarkemmin niitä ei koskaan jätetty.

On puistattavaa nousta aamuisin ylös, kun ei ole aivan varma, onko hereillä ensinkään tai missä on. Ja kun tajuaa olevansa hereillä ja täällä, huomaa, ettei haluaisi olla.

On ollut joulu ja kauheasti hyvää ruokaa, perhe ja lahjoja, mutta en ole osannut asettautua juhlan tunnelmaan. Se on tosi harmillista. Yleensä nautin joulussa juuri eniten yleisestä tunnelmasta, siitä kun ollaan yhdessä, syödään pitkän kaavan kautta, pelataan ja poltetaan kynttilöitä. Salaa toivon myös joululoman loppuvan. Tahdon takaisin rakkaani luo.

Huomaan kävelylenkeillä kiirehtiväni. Paksussa lumessa ja pakkasessa on vaikeampaa juosta, mutta koko ajan tuntuu olevan tarpeen kiihdyttää askelia, kuin jotain pakoon juosten. Harvoin edes tiedän, minne olen menossa. Kylmä ja kuiva ilma väsyttää keuhkoja. Kun pilvet väistyvät, tulee kylmempää. Tähdet näkyvät, ja silloin tuntee itsensä poikkeuksellisen pieneksi. Katselin yötaivasta nenä rohteessa elämää epäillen: kertokaa joku, missä minun paikkani on!

Välillä olen tosi vihainen. En minä tämmöistä elämää pyytänyt. Enkä kestä vähääkään ylimielisyyttä ja selkääntaputtelua, ryhdistäydy nyt ja kyllä se siitä. Lopettakaa vähättely ja auttakaa saatana!  Näytä sinä miten tämä tehdään, jos se on niin helppoa! Ottakaa joku tämä pois minusta! En kestä enää hetkeäkään en kestä en kestä! 
Toisaalta luojan kiitos olen vihainen, luojan kiitos olen edes sitä.

Monina päivinä elämä on ollut järjetöntä, tyhjää ja sirpaleina. Mies poissa, rahat loppu, koti sekaisin. Pienenä myttynä tyhjän sängyn laidalla itkin haluttomana syömään tai kävelemään. Sitten olen kuitenkin lopulta jaksanut lukea sähköpostit, keittää muovikulhossa kaurapuuroa tai pukea, vaikkakin pää painuksissa. Ikkunasta on näkynyt milloin mikäkin vuodenaika, joskaan sekään ei aina ikkunasta katsomalla selviä, ovathan vuodenajat nykyään hyvin samanlaisia, etenkin kevät ja syksy. Olisipa silloin ollut joku, jolta kysyä: missä on minun paikkani?

Mihin pitää mennä, mitä on nyt tehtävä?

En tajua, miten en ole jo tappanut itseäni, enkä tajua, miksi en sitä jo tee. Se olisi viimeinen ratkaisu tai ponnistus, joka ikinä enää on tehtävä.

Taidan olla elämässä siinä pisteessä, jossa on mietittävä, mitä tahdon ja mikä on kaikkein tärkeintä. Monessa asiassa olen saanut jo pohdintani päätökseen ja tehnyt ratkaisuja, mutta monissa asioissa myöskään en. Ja kuinka sitten pitää ratkaisuista kiinni?

Yksi asia on, että tahdon olla vapaa. Mutta silloinkin on tähdennettävä, mitä vapaus tarkoittaa ja miten se ilmenee. Ja entä kuinka olla vapaa loukkaamatta muita?

Toisekseen tahdon olla juuri niin arvokas kuin olen, ilman vastaväitteitä. Mutta kuinka uskoa siihen aina, näinäkin kauheina päivinä? Ja kuinka vaatia muita toimimaan sen mukaan, jos he eivät ajattele samoin? Vaikka ehkä kaiken voi suhteuttaa siihen. Arvoisiani ovat ihmiset, jotka ymmärtävät arvoni. Kuten sitä sanotaan: Ystävä näkee sinussa upean ihmisen niinäkin päivinä, kun sinä itse et.

Kolmanneksi tahdon ottaa suunnan. Mutta sen vuoksi on siedettävä ajoittaista epävarmuutta elämässä, niitä hetkiä, joina tahdon vain itkeä sängyssä ja kun kaikki makuuhuoneen ulkopuoleinen pelottaa, kun jokainen askel on hutera.

Kunpa jaksaisi aina näinä kaiken nielevän synkkyyden ja epätoivon päivinäkin ajatella, että ainakin olen vapaa.

Ja että aina tulee huominen.

Että aina elämässä jotenkin selviää.

Kyllä se jää kantaa. Ja ehkä, jos olisi käsi, johon tarttua, ei myöskään pelottaisi ihan niin paljon.



Valkoista
kaikkialla
Valkoista
Ja kasvot
jään alla

Nyt kukaan ei tiedä
missä minä olen

Valkoista 
Pyhä hiljaisuus
Pyhä hiljaisuus
Pyhä hiljaisuus

Nyt kukaan ei tiedä
missä minä olen

Vapaus!

- Lauri-Matti Parppei


Hyviä lumisia päiviä,

- Aoda

lauantai 20. joulukuuta 2014

Kaleidoskooppi

Muistot ovat kaleidoskoopin
loputtomasti muuttuva näkymä. 
Sinun muistosi, ja minun.
Yhteistä niille ovat palat, joista ne
ovat järjestyneet
kummallekin omanlaisikseen kuviksi.
Ethän pahastu, että elääkseni
minun on kerrottava kuvat niin kuin
ne minussa ovat.

- Pauliina Kuokka


En muista pahoja asioita niin hyvin. Näissä asioissa muisti pettää, koska se on armollista. Yksityiskohdat hiutuvat pois ja muuttavat muotoaan, joskus tarpeen mukaan. Mutta joitain asioita olen tietoisestikin pyrkinyt unohtamaan - kuin niitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan, ei minulle, ei tässä ajassa. Suljen itseni muistojen ulkopuolelle. Se ei onnistu. Unohdan pahat sanat, mutta muistan kivun. Joskus kuvittelen ihmisten lyöneen minua, sillä siltä se on tuntunutkin. Ja pelko, pelko ei koskaan katoa.

Terapiassa olisi tarkoitus alkaa käydä läpi kaikkein kipeimpiä traumoja heti vuodenvaihteen jälkeen. En tiedä, pystynkö siihen. Pitää mennä liian syvälle, liian kipeisiin asioihin, pitää palauttaa mieleen hetkiä, jotka kaikkein mieluiten tahtoisin unohtaa. Pelkät ajatukset itsestäni vuosien takana saavat minut tärisemään. Tahtoisin vain unohtaa ja jatkaa ihmisenä, jolla ei ole väkivallan jälkiä kannettavana, eikä ainaista pelkoa.

Jatkuvat tappamista käsittelevät painajaisesi saattavat olla seurausta kuolemanpelosta, joka puolestaan alkoi siitä, mitä tapahtui pommisuojassa itsenäisyyspäivänä 2008, terapeutti sanoi. Mutta unet alkoivat Utöyasta, huomautan. Sekin on kenties tapasi käsitellä kuolemanpelkoasi, terapeutti jatkoi. Ja mitä sitten tulee ahtaanpaikankammoon...

Olen kotona vanhempieni luona. Täällä maalla ei ole meneillään paljon mitään. Voin lähteä kävelemään iltapäivällä tympeässä sohjossa, ja yhtäkkiä onkin tullut aivan pimeää, eikä minulle ole heijastinta, ei tietenkään, vaikka olen järkevä ihminen. Ketään ei kuitenkaan ole liikkeellä, joten sillä ei ole väliä. Pimeä imaisee minut kitaansa.

Olen täällä hyvin ahdistunut. Näen täällä pahoja unia. Hyvin monet pahat asiat tapahtuivat tässä kaupungissa ja tunkeutuvat mieleeni öisin, aamuisin ja päivisin. Yritän palauttaa itseni tilaan, jossa koen, että itseni viiltely on ihan ok ja täysin oma asiani, ja ettei kellään olisi niihin jälkiin sananvaltaa. Samaan aikaan tunnen itseni hölmöksi. Muistelen kesää, joka oli kamala, ja muistelen kouluaikoja, jotka olivat ihan kamalia. Luin blogiani takaisinpäin ja ihmettelin, miten hyvin olin omaa olotilaani osannut kuvailla ja miten hyvin sanat istuivat tähän hetkeen. Itsehän minä sen parhaiten tiedän, vaikka kautta elämäni ihmiset ovat halunneet määritellä, miltä minusta tuntuu ja pitää tuntua.

Päähäni puskee ajatus, että minun on pakko tehdä itsemurha. Se ajatus kiusasi minua täällä kesällä. Nyt tiedän, mistä se juonsi; se juonsi sieltä kaukaa. Se ja mistä se lähti pitää tappaa.


Nyt sen kerron: luin vanhoja päiväkirjojani. Kaivoin ne lipastonlaatikosta. Selasin, vaikka sattui. Kirjoitin päivittäin, oikeastaan lähinnä raapustelin. Tunnetiloja, laulunsanoja, paljon ajatuksia musiikista. En tahtoisi säilyttää niitä, mutta niiden hävittäminenkin olisi omanlaisensa pyhäinhäväistys. Ehkä juuri muistin pettämisen takia päiväkirjoja kirjoitetaan - jotta muistaisi kaiken merkittävän, mikä meitä ihmisenä rakensi. Silmäni sumenevat lukiessa kauhusta ja surusta. Miksei kukaan auttanut minua?

Että vanhemmat huusivat minulle, koska pelkäsin. Että minun käskettiin laihduttaa. Että pyysin apua. Että pelkäsin koko ajan. Että itkin koulun vessassa. Että koko ajan oli vaikea olla. Että pää särki jatkuvasti. Että luin kokeisiin koko ajan. Että epäonnistuessani itkin. Että soimasin itseäni. Että vihasin kaikkea ja kaikkia. Etten tahtonut mennä. Että pelkäsin, ennen kaikkea, pelkäsin.

Nyt minä vain kysyn: Miksei kukaan auttanut?

Kun sanoin oksentavani ruokaa, minun käskettiin laihduttaa. Kun sanoin pelkääväni, minun käskettiin olla vahvempi. Kun sanoin kärsiväni, minun käskettiin odottaa, että kasvan.

Ei kipu ole aitoa, jos sattuu olemaan 15-vuotias. Ehkä sitten niin.

Ne asiat toistuvat kirjoituksissani, mutta niissäkään en ole pystynyt sanoin kuvailemaan, mitä minulle on milloinkin tehty. On vain laulunsanoja, laulunsanoja laulunsanojen perään, ne ovat ainoa, mikä puhuu puolestaan. Ja sitten kerron pahasta olosta, jatkuvista päänsäryistä, yksinäisyydestä. En muista saaneeni koskaan paniikkikohtauksia ollessani nuorempi, ne alkoivat vasta vanhempana, vaikka silloin nuorena pelkäsin koko ajan. Ja häpesin.

Jäätävää teiniangstia, sanoisi kuka tahansa, joka päiväkirjani lukisi. Sekin on luultavasti totta. Mutta sitä kukaan ei osa huomioon, että voin oikeasti huonosti, ja se huono vointi oli minulle totta. Mutta kuten yllä sanoin, sillä ei ollut väliä, koska olin nuori. Ja olihan minulla tavallaan ystäviä, mutta he käänsivät usein selkänsä, kun tarve vaati. Minä taas en osannut vaatia muunlaista käytöstä; tiesin, ettei minua kukaan kaivannut, kun en ollut hyödyksi.

Ja taas: se on se, miten minä asian näen ja muistan.

On totta, että on vaikeaa auttaa jotakuta, joka ei apua vaatimalla vaadi eikä osaa kunnolla suoraan sanoa, mikä on hätänä. Mutta tämä on se kaleidoskooppi, joka on rakentunut minun muistoistani; minä näen itseni avuttomana käsi ojentuneena, turhaan. Ja minä todella pahoittelen, jos muistot asioista tällaisena jotakuta loukkaavat, mutta ne ovat minussa näin.

Yksi asia on kuitenkin totta. Kun nyt tänä jouluna istun sänkyni reunalla vanhojen pehmolelujen kanssa ja luen vanhoja päiväkirjoja silmät kyynelissä, olen se sama 15-vuotias tyttö, jota pahoinpideltiin ja jota kukaan ei uskonut. En minä ole eri, vaikka olen vanhempi. Eivätkä minun tunteeni olleet silloin sen vähäpätöisempiä, minulla ei vain ollut keinoja eikä oikeuksia, koska en hyödyttänyt ketään.

Ja ne pahat asiat kirjojen kansien välissä... tavallaan olen ne unohtanut, mutta tavallaan edelleen muistan. Ne ovat rakennuspalikoina minussa, minun muistojani, utuisia ja sirpaleisia, tahallaan sumennettuja, mutta silti olemassa. Jos eivät sanoina, niin mustelmina ja ahdistuksena. Ja musiikkina. Voin vain palata niihin kappaleisiin, joita kuuntelin silloin, joihin hukutin suruni, ja näen itseni taas sinä 15-vuotiaana, joka itkee peloissaan koulun vessassa. Olisipa joku ottanut sen tytön syliin ja suojellut. Mutta oli helpompaa vahvistaa hänen uskoaan omasta arvottomuudestaan, niin kuin ne muut tekivät, se vei vähemmän resursseja, vaikka melkein johtikin yhteen itsemurhaan. Koska itsemurha olisi ollut ainoa ulospääsy - kevätjää on tulvisissa joissa heikkoa ja vesi kylmää, se upottaisi hetkessä ja salpaisi hengityksen. Sitäkin minä päiväkirjassani mietin.

En sinänsä tahtonut kuolla, mutta muita vaihtoehtoja ei paljon näyttänyt olevan.

Toisaalta ne muistonkappaleet ovat kranaatinsirpaleina sielussani, ja auttaisi ottaa ne pois. Ja toisaalta ne ovat oman itseni rakennuspaloja. Kaikkein avuttomimmillani näen itseni edelleen sinä 15-vuotiaana, jolla ei ollut tilanteestaan ulospääsyä. 

Minun pitäisi vuodenvaihteen jälkeen terapiassa alkaa puhua näistä asioista, mutta miten pystyn ikinä puhumaan niistä, kun en tähänkään pysty kirjoittamaan niistä?

Ehkä kerron niistä palasina, niin kuin kerroin päiväkirjaanikin. Ne satuttaa ja minä pelkään. On paha olo. Pää särkee. Olen kauhea. Apua?


Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut.
Kaikki onkin kynnetty turhaan.
Luulin, että kuolisin tänne.
Vaikein onkin vielä jatkaa.

Häviäisin sittenkin, jos nyt luovuttaisin -
tämän kaiken loppuun vien,
ja se olkoon lohtuni viimeinen.

Vaiettu oikeus:
otit armosi itse.
Tiedä, etten kertonut mistään. Koskaan.
Kivi kasvoi mun rintaan.
Hauta on jo luotu umpeen.

Ja nyt, kun ikuisuuden jälkeen
tänne on pakko palata,
kaikki näyttää pienemmältä
ja koivusta keinu puuttuu.

Päästä lähtemään,
auta lentämään,
vielä menisin taivaan taakse
ja kauas sinne jään.

Pihlajat on paikoillaan.
Ikkunasta katsoin tähtiä ja toivoin pääseväni
kauas pois niiden luo
– on myöhäistä pyytää niin.

On myöhäistä pyytää niin.

- Paula Vesala & Mira Luoti

Kunpa joku olisi osannut auttaa. Kunpa.

- Aoda

Ps.
Ne elämänkokemukset, joita tässäkin sivuan, ovat tosi vaikeita käsitellä. Pelkään yli kaiken, että tähänkin saan vähättelyä, sekin vaikeuttaa asiaa.

Olen kirjoittanut väkivallankokemuksistani aiemmin näissä kirjoituksissa:

Tyttö
Kidutettu eläin häkissään


torstai 11. joulukuuta 2014

Tähdenlento

Aamuyö piiritti minua, kello oli melkein viisi. Valtavasta makuuhuoneen ikkunasta näkyi yötaivas valoineen sekä nukkuvan kaupungin katonharjat. Valvon joka ainut aamuyö, sitä on jatkunut jo kauan. Kääntyilen muumilakanoissa, hengittelen syvään, istun yötaivaan valokeilassa. Olen silloin juuri maailman yksinäisin ihminen, tuntuu että kaikki muut olisivat syvässä unessa. Talossa on aina hiljaista, vain postinkantaja pitää ääntä. Minä kuulen sen aina.

Sitten sinä eräänä yönä aivan aavistamatta näin tähdenlennon.

Tähdenlennon!

Luulin sitä ensin lentokoneeksi, mutta ne välkkyvät, ja se oli paljon nopeampi. Se piirsi viirun taivaaseen, kunnes katosi. En ole ennen nähnyt tähdenlentoa, mutta tunnistin sellaisen kyllä, ja tiesin heti, mitä tehdä. Toivoin. Toivoin rakkautta, koska se oli ensimmäinen asia, joka tuli mieleen. En ehtinyt edes muodostaa toivetta sanoiksi; siinä se sitten oli, salamannopeasti, nopeammin kuin se taivaan yli lentänyt tähti.

Olen nähnyt miestä nyt hiukan useammin ja alan etäisesti pelätä, että olen rakastunut. Voiko se olla muuta, kun hetken mielijohteesta juoksen vesisadetta pakoon hänen luokseen, ja hän ottaa minut sisään lämpöön? Tai kun lämmitän hänelle glögiä teräskattilassa hämärässä keittiössä? Tai kun hän hieroo opiskelusta väsyneitä hartioitani ja kuvaa minua pienen ja heikon sijaan avoimeksi ja intohimoiseksi?

Pelkään vähän, mutta toivon enemmän, ja minähän aina neuvon: rakastaa ei saa pelätä, ei minkään pelon sanelemana, ei menettämisenkään alla. Pitää vain juosta sadetta karkuun toisen luo silloin kun sattuu olemaan lähistöllä, eikä mukana ole sateenvarjoa. Ja toinen tarjoaa lämmikkeeksi huopaa ja teetä, ei se sen kummempaa oikeastaan ole.


Ei hätää, nyt on yö
Paa tyynyyn pää
Yö tuntee sen mikä on
mut mitä ei nää

Pelot ja painajaiset
ja myös sun naurujes syyt
Ja jos sä horjahtelet
se ottaa sut syleilyyn

Ja kuule, se kuiskii: hei tuu
Se kutsuu sua seikkailuun
kauaksi korkeuksiin
paina vain silmäsi kii

Ja sitten anna mennä
Mä vierelläs lennän
Mä tiedän enemmän
Ja näytän sulle kaiken kauniin

(Maija Vilkkumaa: Yöllä)