Karuselli

Pyörin ympyrää. Elämä on tässä. Pyörin ympyrää.

Toivon, että eräänä päivänä kaikki olisi yksinkertaista ja juuri sopivaa minulle, että joka päivässä olisi aurinkoa, lämpöä ja toivoa, että tämä helpottaisi, ettei enää koskaan tarvitsisi aloittaa alusta.

Etten pyörisi karusellissa, aina uudestaan ja uudestaan, ympäri uudestaan ja taas alkuun uudestaan.

Ne sanovat: loppu on uusi alku, mutta minä en enää tahdo aloittaa alusta. Tahdo, enkä jaksa.

Kaiken kierto tuo minulle usein toivoa. Vuodenajat vuorottelevat, aina tulee uusi kevät. Mutta nyt minä pelkään kevättä, sitä, mikä ehkä tulee ja vie minut taas mennessään. Voisipa tämä jatkua näin kuin se nyt on. Ei enää uutta masennuskautta, ei enää ahdistuksen pyörrettä, ei enää sirpaleista todellisuutta. Ei enää. Ja entä jos menet pois, mitä minulle jää muuta kuin tämä aika, joka pyörii ympyrää, ja taas seison siinä, tässä, alussa.

Mutta niin kuin Muumipeikkokin Taikatalvessa lakkasi pelkäämästä talvea ja pimeää, minunkin on lakattava pelkäämästä masennusta. Vain niin minä voin olla vapaa. Etten pelkäisi uutta vuotta, en uutta kevättä, en seuraavaa syksyä, joka auttamatta tulee. 

Pyörin ympyrää. Elämä on tässä. Kaikki on tässä.

Carousels in the sky

That we shape with our eyes

Under shade silhouettes casting

shade crying rain

Can we fly do I stay

We could lose, we could fail

Either way, options change

chances fail, Trains derail.

Vedenselät puhuisivat aamuisin, kuinka on kaunis maa

Kun minun elämäni alkoi haipua, kirjasin blogiin ylös asioita, jotka ovat jääneet. Niin kuin tavarat kotona, purkit ja pullot pesuhuoneessa, pyyhkeet, matot, peilit, kaikki ne. Nämä neliöt Turun keskustassa. Ja sormet ja varpaat. Tämä nainen on jäljellä, vaikka aina ei siltä tunnu.

Vähän myöhemmin kirjoitin: myös kuolema on yksi asia.

Ja toisinaan jäinkin sillalle seisomaan ja katsomaan syvää vettä. Nuorempana tapailin veitsen terävää laitaa. Teininä kävelin keväällä joen rantaan, ja katsoin, kuinka jäät poksuivat, kuinka vesi pyörteili.

Ja jäät irtosivat, vesi pyörteili.

Kun olin 18, nuori poika tuli alas viljavaraston katolta. Hän oli kiivennyt sinne talvipakkasilla ja päättänyt päivänsä lumihankeen, taittanut pudotuksessa niskansa. Niin hän kuoli. Toissa kesänä minäkin ajattelin: onko tämä loppuni, sillä tämä, jos jokin, on varma loppu. Pudotus siilon päältä. Taittunut niska. Ei mahdollisuutta jäädä eloon.

Ennen joutumistani sairaalaan minä olin sanonut: tekisi mieli ottaa joku purkillinen lääkkeitä ja mennä makaamaan. En muista, että sanoin näin. Kanssani ollut nuoriso-ohjaaja toisti sanani lääkärille. Olin sekaisin.

Niin. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, kuinka sekaisin todella olen ollut.

En minä kuolla halunnut. Minä halusin, että kipu loppuu, enkä keksinyt siihen muuta lääkettä. En nähnyt toisia pakoteitä. En tiedä, mitä minulle olisi tapahtunut, ellei joku olisi vienyt minua sairaalaan. Ensin äiti, sitten nuoriso-ohjaaja. Lopulta minä itse ryömin päivystykseen, lopulta itse uskalsin, yhtenä tammikuun kipakkana päivänä. Olin niin sekaisin.

Olisinko niellyt purkillisen lääkkeitä? Tuskin. Entä olisinko elokuun helteessä kiivennyt siilon päälle ja antanut putoamisen katkaista niskani kuin heinänkorren? En usko. Mutta syvällä vedessä minä olin, minä en saanut enää henkeä.

Nyt on aikaa kulunut, on mennyt taas yksi kesä ja on tullut taas uusi syksy. Minä tarvon sateessa ja tuulessa paikasta toiseen ja ajattelen, että elossa oleminen on sittenkin ihan hyvä asia. On kaikenlaista tehtävää. Harrasteryhmät, terapia, gradu. Kaverien tapaaminen, kirjat, kirjoittaminen. On olemassa mahdollisuus, että minä olisin nyt kuollut. En tekisi gradua, en näkisi ystäviä, en kirjoittaisi nyt tätä tekstiä. Kaikenlaista muutakin olisi jäänyt tekemättä ja jäisi. Jäisi kokematta. Matka esimerkiksi. Tai ne aamut, joina mies kiemurtaa kainalooni, pörröttää tukkaa, suutelee otsaa.

On järjetöntä ajatella, kuinka paljon on tapahtunut noin puolentoista vuoden aikana. Kuolema on ollut lähempänä kuin koskaan, mutta minä olen kivunnut taas takaisin elämään. 

Valehtelematta on kaksi asiaa, joita ilman en välttämättä olisi elossa. Toinen näistä asioista ovat vanhempani ja terapia. Vanhempani siksi, että he maksavat terapian - Kelan terapia on jo käytetty, enkä saanut kaupungilta maksusitoumusta terapiaan. Terapia on niin kuin käsi, johon olen tarttunut ja joka on vetänyt minut pinnalle suosta, johon olen ollut uppoamassa. Terapia on kuin turva, kuin linnunpesä, johon käpertyä; terapia edustaa toivoa.

Toinen asia, joka on ollut pelastukseni, ovat lääkkeet. Valehtelematta; ja sanokoot pahat mielet mitä tahansa! Sanokoot vaikka, että olen heikko, tai että lääkkeet tuhoavat aivoni, tai mitä vain; ilman lääkkeitä en välttämättä olisi nyt tässä. Lääkkeistä arvokkain on Abilify, joka on antipsykootti. Harmittelin terveydenhoitajalle juuri lääkkeistä aiheutuvia sivuvaikutuksia ja kustannuksia, ja hän sanoi minulle: mutta onneksi meillä on lääkkeet. Ja onneksi meillä on toisen polven antipsykootit, sillä ensimmäisen polven antipsykootit aiheuttivat vielä pahempia sivuvaikutuksia kuin vaikkapa Abilify tai edes Ketipinor.

Minä olen nainen, joka on ajatellut itsensä tappamista, nainen, joka on ajatellut, ettei jaksa enää elää. Ja minä olen katsonut sillalta vettä. Ja minä olen kävellyt joen rantaan. Ja minä olen pyöritellyt pillereitä purkissa. 

Enää en katso syvää vettä. 

Jotenkin ovat silmätkin

vanhat jo aikaisin

Joku muka pimeään kietoutuu, 

tahtoisi varjoihin

Minä vaihtaisin kaiken pois

Raskas on kivi kantaa

Vedenselät puhuisivat aamuisin,

kuinka on kaunis maa

Aamu

Istuin kahvikupin kanssa nojatuoliin, kun aurinko vielä nousi. Oli aamu, kalseaa ja harmaata, mutta toden totta: aurinko nousi. Päivä oli alkamassa. Minulla oli hetki aikaa sinä aamuna, joten minä vain istuin ja katselin ikkunasta ulos. Puistossa puut alkavat jo menettää vihreää väriään. Se on kaunista.

Oli hiljaista. Aamun hiljainen hetki, ennen kuin arki pyörähtää taas käyntiin nopeasti ja kiihkeästi niin kuin sillä on tapana.

Tänä samana päivänä minä tein paljon asioita. Siivosin, tiskasin, laitoin ruokaa. Kävin luennolla, luin kirjatenttiin. Näin ystäviä, join rauhassa kahvia, kävin terapiassa. Kävelin pitkin Turun katuja ja olin tyytyväinen. En ehkä onnellinen, mutta tyytyväinen, ja ne ovat loppupeleissä miltei sama asia. Ajattelin: kaikki on oikeastaan ihan hyvin.

Sillä mitä muuta minä voisin pyytää elämääni kuin jotain tällaista? Kunpa jokainen päivä voisi olla tällainen. Että jaksaisin tehdä asioita, vaikka ikäviäkin asioita kuten imuroida makuuhuoneen, niin silti. Ajattelen, että joillekin ihmisille kaikki päivät ovat tällaisia. He voivat tehdä mitä arkisimpia asioita koko päivän, eikä siinä ole heille mitään erikoista. Minulle tämä päivä on ollut poikkeuksellinen, upea päivä.

Pitkään ei mennyt hyvin, kun minulta kysyttiin. Saatoin jopa sanoa suoraan, että nyt kuuluu tosi huonoa. Sellainen rehellisyys oli minun kohdallani ennenkuulumatonta, mutta kokeilin sitä, ja se tuntui toimivan: oli kevyempi olo, kun ei valehdellutkaan. Tuntui myös hyvältä päästää tunne ulos sellaisena kuin se oli. Oli miten oli, niin moni asia oli kaaoksen vallassa niin pitkään. Kävin läpi elämäni haasteellisimman vaiheen, jossa opiskelu oli rankkaa, parisuhde aiheutti kohtuutonta stressiä ja psyykkinen oireilu oli kenties voimakkaampaa kuin koskaan. Kaiken sen taakan alla uuvuin niin, että nukuin melkein koko kesäkuun. Muuta en kesäkuusta muista kuin unen, unen, unen.

Mutta yön jälkeen tuli aamu. Niin käy aina, joka ikinen vuorokausi niin käy. Ja tänä aamuna minä vain istuin paikallani ja annoin ajatusten tulla kahvin ja nousevan auringon äärellä. Minä ajattelin, että minulla on kaikki edellytykset olla onnellinen. Minulta ei mitään puutu. Jos minä saan tämän pitää, minä olen tyytyväinen. Minä en pyydä enempää.

Juuri nyt olo on hyvä. En tiedä, miksi. Ehkä lääke on alkanut purra, ehkä terapia, tai ehkä nyt on masennuskauden ulkopuolinen kausi, joka tulee taas kerran päättymään uuteen masennuskauteen. En tiedä, enkä oikeastaan välitä. Pääasia on tämä olo, tämä hyvä olo, tämä tyytyväinen olo, joka jatkuu minussa.

En tahdo kuitenkaan ajatella, että olisin nyt parantumassa. Olen monta kertaa ajatellut parantuneeni, ja aina olen palannut siihen samaan pisteeseen, ja joskus syvemmällekin, ja ajatellut: mistään ei kuitenkaan tule mitään enää koskaan. Se on ollut lannistavaa. Haluan pikemminkin ajatella, että olen kivunnut tänä päivänä rappusia ylös vähän tavallista korkeammalle. Parantuminen on prosessi, kuinka vaikeaa se on ymmärtää. Vaikka sen kaiken on kokenut monta kertaa, niin silti sitä ei aina ymmärrä.

Ehkä hirmumyrskyjä onkin vain siksi, että sen jälkeen osaisi arvostaa sitä, kun on tyyntä.

Minä koin hirmumyrskyn, koin hyökyaallon, koin meteorisateen, mutta minä olen vielä tässä. 

Tuli uusi aamu.

Toisten elämää

Kirjoittajaryhmässä kerroin elämästäni. Siitä mikä olen koulutukseltani - äidinkielenopettaja -, miten luen hirvittävän määrän kirjallisuutta ja kirjoitan itsekin, blogia ja kirjaakin, päivittäin jotakin, ja miten olen joskus väsynyt siihen, että koko elämäni on kirjallisuutta.

Samassa kirjoittajaryhmässä käyvä psykologi sanoi: "Se on vähän niin kuin niin, että sä elät toisten elämää. Että millainen on se sun oma elämä?"

Jo pitkään olen tiennyt, että elän menneisyydessä. Minä roikun kiinni vanhoissa ihmisissä ja vanhoissa sattumuksissa, katkerana minä olen juuttunut kaikkiin niihin vääryyksiin, joita olen kokenut. Ja poikien kuoro päässäni huutaa - en edes jaksa enää toistaa, mitä kaikkea se huutaa. Se huutaa kaikenlaista. Mitä vain teen, se vain huutaa.

Kuka minä olen, jos minä en ole kirjoittaja? Minä olen tytär, sisko, opiskelija, opettaja, tyttöystävä, mutta siinä kaikki, siinä kerta kaikkiaan kaikki. On joitakin adjektiiveja, joilla saattaa viitata minuun, mutta ne ovat yhdentekeviä ja riippuvat siitä, jolta kysytään. En oikeastaan tiedä, millainen olen, en osaa kehua itseäni kokematta sanoja itsekehuksi, mutta en tahdo itseäni solvatakaan.

Kaiken lisäksi olen muuttunut niin kovasti, etten enää tiedä, mitkä vanhat lainalaisuudet enää pätevät. Olin esimerkiksi ennen kovin sosiaalinen, mutta nyt olen vetäytynyt kirjoineni omaan kammiooni vielä syvemmälle kuin aiemmin. Saatan jopa istua ihmisten keskellä ja vain kuunnella, vaikka ennen tykkäsin puhua paljon ja jopa ottaa paikan huomion keskipisteenä. Minusta on tullut sulkeutunut, kenties antipsykoottien takia, kenties tämän sairauden minussa. Yhtä kaikki, minuun eivät päde enää samat totuudet kuin ennen.

Minulla on pakkomielle kirjoittamiseen. Tuntuu, etten ole saavuttanut elämässäni mitään, ennen kuin minusta on tullut kirjailija, ja taas yhdellä vuodella se on siirtynyt, vaikka tekstiä syntyy koko ajan. Olen onneksi paremmassa tilassa kuin reilu vuosi sitten, jolloin en pystynyt kirjoittamaan lainkaan. Tähän blogiin syntyneet tekstit viime syyskuussa ovat syntyneet pitkän, tuskallisen tauon jälkeen. Sen tauon aikana hädin tuskin tunsin itseäni, olin hukassa itseltäni, kun en pystynyt luomaan mitään - ja elämä tuntui merkityksettömältä.

Pakkomielteenomainen tarpeeni kirjoittaa alkaa tuntua jopa raskaalta. Minä luon koko ajan uutta tarinaa ja uusia tarinoita, mutta mikä on minun tarinani?

Löytäisinkö vielä sentään edes sen naisen, joka joskus olin?

En edes tiedä, mistä etsiä.

Muija kuvissa luottaa itseensä pikkuhousuissaan

Mutta kyllä minäkin haluaisin laihtua.

Minä puhuin kehopositiivuudesta jo ennen kuin siitä puhuttiin Suomessa. Tässä blogissakin minä peräänkuulutin jokaisen oikeutta näyttää juuri sellaiselta kuin on, oikeutta näyttää hyvältä vaikka olisi minkä painoinen. Nyt olen tässä tilanteessa.

Juoksen pitkin Kupittaanpuistoa, sama kierros aina uudestaan ja uudestaan, vaikka keuhkoihin pistää. Kymmenen kiloa, haluan kymmenen kiloa pois, miksei viisitoista, tai vaikka kaksikymmentä, niin että olisin hyvin laiha, niin että kylkiluut paistaisivat. Niin että pääsisin pois vaaran vyöhykkeeltä; siltä vyöhykkeeltä, jolla joku voi sanoa, että olen arvoton läski - niin kuin ne sanoivat. Ole hiljaa, läski. Niin ne sanoivat. Ja minä vaimenin.

Ja suuhuni minä lappaan kasviskeittoa ja raejuustoa ja rahkaa ja näkkileipää. Kaikki muu on nyt kielletty. Ei sokeria, ei rasvaa, ei alkoholia. Ei ennen kuin. Ei ehkä sittenkään. 

Kyllä minäkin haluaisin laihtua. Vaikka minä juuri sanoin, että kaikki ovat hyviä sellaisina kuin ovat. Mutta muista on paljon helpompi sanoa niin kuin itsestään. En minä edes näe ylipainoisia ihmisiä koskaan rumina. Minä näen heidät omina itseinään. Minä näen heidät sädehtivinä kaunottarina, joita he ovatkin. Mutta minä itse. Peilin edessä raskausarpineni. Tai kiristävät farkut yllä. Vaa'alla en käy. En kestä nähdä, kuinka monta kiloa minua on olemassa. Liikaa, liikaa.

Ne ovat taas täällä, naistenlehdet, joiden kannessa lukee: Helposti eroon kesäkiloista! Tuliko kesällä syötyä herkkuja? Kenties makkaraa, jäätelöä, mansikoita? Ei hätää, näillä ohjeilla vatsamakkarat saavat kyytiä!

Jumppamainoksetkin ovat täällä, ne, missä nuoret, hoikat naiset kyykkäävät valtavat painot harteillaan, eivätkä edes hikoa. Piukat peput, isot rinnat, rasvaa tuskin muualla.

Alusvaatemainokset ovat täällä aina. Taas se tyttö bussipysäkillä luottaa itseensä pikkuhousuissaan. Minä en luota itseeni täysissä pukimissakaan.

Ja nettikeskustelut ovat täällä. Jodel: Älä koskaan anna (seksiä) lihavalle naiselle, muuten se ei koskaan tee itselleen mitään. Tämän minä luin tänään.

Ja Suomi24: Jos mun vaimo lihoo, niin kyllä jätän sen.

Miten helppoa se on. Kohdella toista kuin esinettä, jos häntä on olemassa liikaa.

Minä uskon silti kehopositiivisuuteen kuin vuoreen, vaikken osaa sitä itse toteuttaa. Minä uskon, että tärkeämpää kuin olla laiha on voida hyvin mieleltään ja tehdä kivoja asioita, vaikka painoa olisi ylimääräistä. Paino ei saisi rajoittaa liiaksi. Lopeta laihdutus, aloita elämä - niin sanoo Vaakakapina. Liian montaa ihmistä rajoittaa usko siitä, ettei ole hyvien asioiden arvoinen, ellei ole hoikka. Ei se niin mene. Se vaan ei mene niin. Jokainen on yhtä arvokas, jokainen ansaitsee hyvää, näytti vaaka mitä tahansa, ihan mitä tahansa.

Tähän sanotaan aina, että ylipaino on suuri terveyshaitta. Niin se onkin. Mutta rikkonainen mieli ja itseinho ovat yhtä suuria terveyshaittoja. Tai ehkä jopa suurempia, koska ne estävät nauttimasta elämästä.

Minä yritän rakastaa kehoani, minä todella yritän. Minä yritän sanoa itselleni: Liiku siksi että rakastat kehoasi, älä siksi että vihaat sitä. Minä yritän sanoa itselleni: tee itsellesi hyviä asioita. Sinä ansaitset hyviä asioita. Mutta silti minä hölkkään tihkusateessa pois voileipiä, jotka söin.

Joskus haluaisin ajatella, että katsoisin peiliin ajattelematta mitään. Ajattelematta, että olen ruma tai että olen kaunis. Haluaisin olla vain minä, määrittämättä itseäni ulkonäön kautta. Ja haluaisin olla kokonainen, jaottelematta itseäni mieleen ja kehoon, kuin mieli olisi jotenkin kehosta irrallinen ja keho vihollinen, jota vastaan mieli taistelee. Olisin vain minä, yksin minä.

Mutta silti hölkkään tihkusateessa ruokaa pois minusta.

Sade ropisee ikkunaa vasten

Huomenna alkaa koulu. Minä en ole siellä. Minä olen sairauslomalla.

Syksy tarkoittaa jostain syystä uusien asioiden alkamista, jopa enemmän kuin uusi vuosi, vaikka se on oikeastaan monen asian loppu. Luonto työntyy takaisin sisäänpäin, lämmin kausi päättyy, alkaa kylmetä.

On monen muun uuden asian aika. Uusien harrastusten, uuden lukuvuoden, kesän sadon korjuun. Minäkin aion aloittaa uusia harrastuksia, jotta saan sisältöä elämään. Haluan tanssia jälleen. En tiedä, tuleeko siitä mitään. Minua jollain lailla pelottaa mennä tanssisaliin, sinne muiden keskelle, ohjatulle tunnille. Kotona tanssahtelen, mutten kunnolla pääse rytmiin, en enää.

Minä kirjoitan taas. Olen kirjoittanut paljon ja aion kirjoittaa paljon. Ystäväni sanoi eilen, että vietän melkein täyspäiväistä kirjailijan elämää nyt kun minulla on sellaiseen aikaa. Ainoastaan kustannussopimusta en ole vieläkään saanut, mikä on iso miinus. Olen kyllä yrittänyt, mutta kenties tarvitaan kymmeniä yrityksiä, ennen kuin joku tarttuu romaaniini ja minä pääsen julkaistujen kirjailijoiden joukkoon. Jonain päivänä se tapahtuu, minä olen varma siitä. Pitää vain, niin klisee kuin se onkin, uskoa unelmiin ja luottaa omiin kykyihinsä.

Aloitan viimein luovan kirjoittamisen opinnot. Saan tehdä sairauslomalla neljäkymmentä prosenttia niistä opinnoista, joihin muuten kykenisin, joten teen luovan kirjoittamisen perusopinnot. Haluaisin tehdä myös aineopinnot, mutta valmistumisen raja tulee vastaan. Mutta nyt ainakin teen sitä, mitä aina käsketään tekemään: seuraan unelmiani. Sillä tästä minä olen unelmoinut jo vuosikausia, mutta vasta nyt pääsen toteuttamaan unelmani.

Luen tällä hetkellä Leena Paasion romaania Menetetty tyttö, joka sijoittuu koulumaailmaan. Odotan jo innolla kuntoutumista ja valmistumista ja sitä, miten pääsisin työelämään haaveammattiini eli äidinkielen opettajaksi. Minulla on kauheasta sairaudesta huolimatta vielä haluja ja toivoa toipua, niin että pääsisin tekemään sitä työtä, johon minut on kuin tehty. Rakastan opettamista ja rakastan oppiainettani, äidinkieltä ja kirjallisuutta.

Syksy tulee. Se on jo ilmassa. Nyt on omenoiden ja puolukoiden aika, pian kurpitsojen ja sienten aika. Ja kynttilöiden aika alkaa olla käsillä, kun illat hämärtyvät ja ilmat kylmenevät. Sade ropisee ikkunaa vasten - sitä ääntä minä rakastan. Tämä vuodenaikojen kierto jollain lailla rauhoittaa minua, tekee minut onnelliseksi. Jotkin asiat pysyvät samoina, ja vuodenaikojen kierto on sykli, joka ei muutu. Voi olla varma, että kevään jälkeen tulee taas talvi, ja kesän jälkeen tulee taas syksy.

Minä niin rakastan tätä vuodenaikaa, ja minun paranemiseni saa alkaa.