Pitkäperjantai

Pitkäperjantai viime vuonna muutti elämäni.

Jotkin päivät ovat sellaisia, selkeitä ja kirkkaita, kuin muistojen albumissa osoitettavissa: tuo tuossa, tuon jälkeen mikään ei ollut enää niin kuin ennen.

Silloin sinä tulit elämääni. Tuomiokirkon pihasta, niin summittaisen paikan minä olin kohtaamiselle antanut. Mies kuvassa, mies tekstin takana olisi jossakin Turun Tuomiokirkon edustalla, yksi niistä kaikista, sillä pitkäperjantaiksi ihmisiä oli paljon liikkeellä.

Sinä, niistä kaikista, kaikista heistä, kaikista mahdollisista.

Me joimme viiniä ja puhuimme, me ällistyimme toistemme seuran helppoudesta, me pelasimme pelejä pelien jälkeen ja sitten me lähdimme kävelylle, ihan vain siksi, ettemme tahtoneet eroon toisen seurasta, ei vielä, ei ihan vielä, ja kilometrejä tuli kilometrien perään, kokonaiset kymmenen, enkä edes huomannut sitä, koska huomasin vain sinut.

Seuraavana päivänä menin konserttiin, josta en muista mitään. Ajattelin vain sinua.

Ajatella sitten kaikkia niitä päiviä ja hetkiä, jotka tulivat sen jälkeen. Ensimmäiset yöt ja seuraavat päivät, joina et millään suostunut lähtemään luotani, ja se oli minulle pelkästään ja vain ok. Kaikki ne illat, kun me vain puhuimme kirjoista, vaikka luimme täysin eri kirjoja. Kaikki ne kerrat, kun pelasimme lautapelejä, uudestaan ja uudestaan. Tarjosin linssikeittoa, sinä hieroit hartioita. Ja me vain makasimme sängyssä lomittuneina toisiimme ja se oli kaikki, mitä minä tahdoin.

Ja entä sitten se, kun me kiipesimme Tähtitorninmäelle. Tähtitorninmäelle! Se hetki Tähtitorninmäellä oli täydellinen hetki. Sinä et muista sitä mutta minä muistan. Täydellinen hetki. Aurinko lämmitti meitä, kun me istuimme Stadionin portailla, maassa oli vielä lunta, minä olin sinua vasten ja sinä silitit minua, täydellinen hetki, me vain olimme siinä.

Ja tässä me olemme. Me olemme tässä.

Me olemme tässä vieläkin.

Jo viime toukokuussa aloin odottaa lähtöäsi. Aloin ajatella lähtölaskentaa, milloin kyllästyisit minuun tai tajuaisit, että ansaitset parempaa. Tuli toukokuu ja piknik, jona sanoit: Minä odotan välillä, milloin sinä kyllästyt minuun. Ja tuli kesäkuu, markkinat ja juhannus, heinäkuu ja meidän syntymäpäivämme, elokuu ja minun täydellinen sekoamiseni. Syyskuu ja kummankin uusi koulutus, sinun sanasi, kun löysit blogini ja ahdistukseni: Minä en ole sinua mihinkään jättämässä. Lokakuu, marraskuu, joulu, tammikuu ja vierailut toistemme vanhemmilla. Helmikuukin meni, ja nyt jo maaliskuu.

Tänään on pitkäperjantai. Tänään minä menen sinun luoksesi ja me pelaamme Trivial Pursuitia, kokoamme palapeliä ja juomme teetä.

Ja lähes vuosi on kiertänyt ja me olemme vieläkin tässä.

Kenties et ollut ensirakkauteni

mutta olit rakkaus

joka teki muut rakkaudet merkityksettömiksi

Rupi Kaur

Edelleen minä kannan tulta

Minä luulin kuolleeni, mutta sitten tuli toinen päivä, ja minä huomasin olevani sittenkin elossa.

Tuli minussa ei ole sammunut mihinkään. Se on vain ollut piilossa, ehkä vakan alla, ehkä himmeämpi, vaisumpi, mutta siellä se on ollut.

Kun minä olen maannut sängyssä ja miettinyt kuolemaa, minä olen ajatellut, että tuli, se elämänhalu minussa, on lopullisesti poissa. Mutta se on vain odottanut, että saisi ryöpsähtää uudelleen esiin. Ja jos en ruoki tulta, se menee säästöliekille, mutta ei se sammu sittenkään.

Ja mikä se tuli sitten on? Se on vaativa elämänhalu, nälkä nähdä koko maailman, rakastaa ja tuntea. Se on räiskyvä intohimo, intohimo sanoihin, tarinoihin. Se on hillitön halu tanssia, nostaa kädet kohti taivaita, heilauttaa hiuksia, huutaa elämää kurkku suorana. Se on musiikkia, se on kirjallisuutta, se on kirkasta valoa, joka lähtee minusta syvältä, syvältä, syvältä.

Valo minussa on niin syvällä, ettei sitä saa sammutetuksi mikään. Minä olen kulkenut läpi helvetin. Kuinka tulen minusta voisi sammuttaa? Minä olen nähnyt kuoleman. Kuinka tuli minusta voisi sammua?

Minä olen nähnyt vieraita meriä ja maita ja lintuja, minä en voi kuolla näin. Minä olen nähnyt kuoleman ja helvetin ja epätoivon, mutta en minä voi kuolla. Minä en voi taipua niin helposti, sillä minussa on tuli, minussa on liekki, on soihtu. Se on kuljettanut minut tänne läpi pimeän, häätänyt aaveet ja noidat, se on pitänyt minut elossa kaiken tämän läpi. Samoin tulella minä olen taistellut niitä vastaan, kun ne ovat käyneet vaativiksi. Ja nyt tuli on ryöpsähtänyt taas esiin, se on räjähtänyt ja iskee kipinää kovemmin kuin koskaan ennen.

Minä olen nähnyt vieraita meriä ja maita, mutta minä en ole nähnyt Kroatiaa, en ole nähnyt Bulgariaa enkä Italiaa, en Mosambikia tai Intiaa, en ole nähnyt Amerikkoja enkä Etelä-Mannerta. Minä en ole nähnyt vieraiden mannerten lintuja, en ole tuntenut koskaan monsuunia. Minä en ole tanssinut vielä kuin tällä yhdellä mantereella. Minä en ole vielä kirjoittanut kaikkea, minkä haluan sanoa.

Mutta minä otan askelia siihen suuntaan. Ja kun tiedän, että kannan sisälläni tulta, minä en enää pelkää. Olen uinut jäisessä meressä, olen eksynyt Berliinissä ja nähnyt Kölnin tuomiokirkon. Olen kiivennyt Tähtitorninmäelle ja katsellut Turkua. Olen nähnyt talvisen Ruissalon ja lukenut maailman parasta kirjallisuutta. Minä otan uusia askelia. Minä lähden Prahaan, minä menen taas Ruisrockiin, minä tanssin uudelleen. Minä haen tanssiaskelia, ja vaikka minä astun harhaan ja kaadun, minä nousen taas, kunnes minä tanssin. Minä tanssin.

Elämä on niin yksinkertaista. Kuin olisin keksinyt sen uudelleen. Minä tanssin.

Minä selviän elossa. Minä selviän sittenkin elossa. Edelleen minä kannan tulta.

So come and bring my witches home

I still hold the flame

And let the eyes of wisdom roll

I still hold the flame

Dig deep baby, deep baby

There's so much we can't see baby, see baby

It's you and me so dig deep baby, deep baby

So come along because I still hold the flame

Lxandra: Dig Deep

Sinä jätät itsesi yksin

Sinä ajattelet, ettet ole muiden ajan arvoinen. Sinä jätät itsesi yksin.

Sinä ajattelet, että elät elämäsi aina yksin. Sinä jätät itsesi yksin.

Sinä ajattelet, että joudut tekemään lapsen yksin, koska miehestä ei ole sitoutumaan. Sinä jätät itsesi yksin.

Sinä ajattelet, että pärjäät yksin, etkä tarvitse muita ihmisiä. Sinä jätät itsesi yksin.

Sinä ajattelet, ettei kukaan halua auttaa sinua. Sinä jätät itsesi yksin.

Sinä et ole itsesi puolella.

Sinä jätät itsesi yksin.

Ihan yksin.

Etukäteen.

Mut jos mä veisin sut maailman ääriin, sieltä yksin palaisit

Seison tässä keskellä elämääni ja listaan tosiasioita: minä olen tytär, minä olen sisko, ja minä olen tyttöystävä. Kumppani, miksei puoliso, nainen.

Seison tässä keskellä elämää. Nyt on kevät, taas. Vuosi sitten oli myös kevät. Silloin kaikki muuttui.

Seison tässä, keskellä omaa elämääni. Minulla on valttikortteja. Minun pitää nyt uskaltaa elää.

Meitä odottaa vain maailman ääri.

Mutta jos näytän sinulle kaiken, mitä minulla on, tuletko pettymään? Tuletko pelästymään? Juoksetko pois? Ja: onko rakkaus sitä, että antaa toiselle aseet käteen? Onko minun pakko? Entä jos sodassa sinä kohottaisit omat aseeni minua vastaan, eikä minulla silloin olisi enää haarniskaa?

Terapeutti: Parisuhde edellyttää sitä, että osoittaa toiselle välittämistä ja lämpimiä tunteita. Miksi siinä on sinusta jotain hävettävää, että sinä rakastat?

Mutta rakkaus tekee heikoksi, enkä minä halua olla heikko. Rakkaus tekee riippuvaiseksi, ja minä haluan olla vapaa. Tai ei: minun täytyy olla vapaa. Rakkaus tekee kaikesta muusta yhdentekevää. Rakkaus on tappava voima, tosielämän taifuuni.

Katso nyt minua. Katso nyt.

Jos haluat kaiken, sanoi terapeutti, niin sinä myös annat kaiken. Jotta voit saada, sinun pitää antaa.

Lähdetkö kanssani kohti maailman äärtä? Sillä paluuta ei ole. Minä olen pyörremyrsky ja maanjäristys. Minun rakkauteni on ydinräjähdys ja laskeuma. Minä olen, kun minä olen, täysillä, ja minä tuhoan tieltäni kaiken. Siksi hillitsen itseäni. Tämä voima on irti päästessään mahdoton.

Yhtenä päivänä pidin kädessäni papereita, joissa oli kirjoitusta, minun kirjoittamaani, se kertoi elämästäni ja minä aioin tarjota sitä sinulle. Mutta kun kaivoin niitä laukusta, peräännyin ja käteni tärisi. Ehkä jonain päivänä sinä luet, koska vain kirjoittamalla minä voin näyttää sen, mikä minä olen. Melkein ojensin liuskat, en ihan.

Sinusta minä ajattelen, että entä jos vien mukana sinutkin. Olet nähnyt syvän pimeän ja kireän pään ympärillä, sinä tiedät siitä, mutta haluatko mennä vielä syvemmälle? Minä tiedän sinne tien. Olen ollut siellä. En tahtoisi sinunkin hukkuvan. En tahtoisi kadottaa sinua, enkä itseäni, ja oikeastaan ne ovat sama asia - katoaisimme toisiltamme.

Miten minua voi rakastaa, jos minä en osaa rakastaa? Jos käännän pääni pois, jätän kädet puolimatkaan, sanat äänihuulten tienoille, jopa kielen päälle, mutten yhtään pitemmälle?

Maailma hehkuu silmissäni. Minä koetan koskettaa sitä, mutta se polttelee niin kuin rakkaus toiseen ihmiseen polttaa pakottavasti sydäntä ja kyynelkanavia. Kyllä minä luovun. Ei minun tarvitse olla kaupunkilaisnainen, minä lähden toisaalle jos sinä lähdet. Ei minun tarvitse olla itsellinen, minä olen sinun jos tahdot. Ei minun tarvitse olla yksin, jotta voisin olla minä, minä voin olla sinä silloin kun sinä olet täällä.

Minua pelottaa, mutta kevään aurinko on täällä, ja minun on annettava ikijään sulaa. Minä olen alkanut tehdä eroa menneestä, jättää hyvästejä. Ei menneen tarvitse olla täällä nyt, enkä minä tahdo olla siellä.

Minä teen parhaani.

Edessä on maailman ääri.

Me ollaan jääty sun pelkoihin jumiin,

sä mulle tokaisit

mut jos mä veisin sut maailman ääriin

sieltä yksin palaisit

Meitä on vastassa kaksi tässä:

minä ja mun pää

tuomittu samaan selliin

kunnes henki riistetään

(Chisu: Minä ja mun pää)

Sinä teet tarpeeksi

Terapeuttini sanoi: Aoda, sinä teet tarpeeksi.

Aoda, sinä teet kaikkesi.

Sinä käyt lääkärissä. Sinä syöt lääkkeitä, joita hän määrää. Sinä hakeudut lääkäriin, kun kaikki käy liian ahdistavaksi. Sinä käyt terapiassa, täällä. Sinä käytät suuria määriä rahaa hoitoosi. Sinä käyt yksilötyössä Tyttöjen Talolla. Sinä tapaat seksuaaliterapeuttia. Sinä osallistut ryhmätoimintaan. Sinä harrastat liikuntaa. Sinä kirjoitat. Sinä tapaat ystäviä. Sinä aiot matkustaa. Sinä opiskelet, vaikka ajattelet usein, että hyppäisitkin parvekkeelta. 

Sinä, kaikesta tästä huolimatta, pidät kiinni elämän reunasta.

Sinä yrität selvitä tästä sairaudesta.

Aoda, se riittää.

Se riittää. 

Se riittää.

Riittää.

Ihminen ei huuda hukkuessaan, se tahtoo hengittää

Tätä kaikkea minä kannan itsessäni hiljaa niin kuin surua. En osaa sanoa kenellekään mitään. Ennen niin lämmin, empaattinen naisen sydämeni on nyt syväjäässä. Annan sen olla. Nämä ovat äärimmäisiä aikoja.

Kysymys "Mitä kuuluu?" on maailman vaikein vastata.

Ei kuulu. 

Mistä minä tiedän?

On pitkään ollut hiljaista. En kuule kevään lintuja. Ne kai laulavat jo. Olen kuullut, että kevät tulee ja jäät lähtevät. On maaliskuu.

Hiljaisuus on ympärilläni kuin seittiä. Kuin vettä olisi kaikkialla. Minä kannan lähimmäisiltäni suurta salaisuutta. He tietävät, että olen sairas, mutta he eivät tiedä, että minä tulen kuolemaan tähän sairauteen. Salaisuutta on raskas kantaa, mutta en ole valmis kertomaan heille, haluan säästää heidät surulta. En kestä surua itsekään.

Sitä en tiedä, mikä kuolemaan lopulta johtaa, mutta kuolema on minulle varma. 

Oikeasti haluaisin huutaa. Olen kimppu ongelmia ja jää on peittänyt sisimpäni, vaikka ennen olin yksi suuri roihuava tuli. Jäinen vesi täyttää keuhkoni, ääntä ei irtoa. Kuin vettä olisi kaikkialla, mutta vedessä olen vain minä. En osaa olla itseni kanssa. Haluan itkeä, mutta kyyneliä ei tule. 

On mennyt vuosia. Minä olen vieläkin 14-vuotias, ja yksin.

Minne on kadonnut se nainen, joka on silkkaa tulta, tanssia, roiskeita? Kipinöitä ja ääntä, tinkimätöntä olemassaoloa?

Näettekö te minut. Näettekö, miten katson kauas pois, muualle.

Tämä on värikäs, sekava, mieletön maailma.

Yksinkertaisesti

Yksinkertaisesti heräisin aamulla, astuisin lankkulattialle ja menisin keittiöön. Keittäisin kahvin ja istuisin kuistille odottamaan aamua. Linnut laulaisivat ja aurinko nousisi, karhunvatukat pensaissa tuoksuisivat ja tänä päivänä minä kitkisin kukkapenkin ja tekisin kesäkeiton ja söisin raparperipiirakkaa, kun tulisi päiväkahvin aika.

Yksinkertaisesti päästäisin koiran ulos aidattuun puutarhaan. Minäkin kävelisin puutarhan läpi paljain varpain sinä aamuna ja tuntisin kasteen jalkapohjissani, maa kantaisi minut, ja jalat. Minä tekisin perheelleni aamupalan, paistaisin croissantit ja letut ja kattaisin pöydän.

Yksinkertaisesti minä tervehtisin puolisoani aamulla, kun hän nousisi pöytään lukemaan sanomalehteä ja juomaan kahvia. Ohi mennessä koskettaisin häntä. Me emme sanoisi mitään, koska meidän ei tarvitsisi, ja minäkin ottaisin sanomalehdestä osan ja lukisimme yhdessä ihan hiljaa.

Yksinkertaisesti myöhemmin heräisi meidän tyttäremme ja unisine silmineen saapuisi keittiöön, puhuisi lapsenkielellään meille unensa, suttaisi hilloa ja nauraisi. Hänellä olisi minun toiset nimeni, koska niin on suvussamme tapana. 

Yksinkertaisesti minä makaisin aamupäivällä riippumatossa ja lukisin hyvää kirjaa. Samoin minulla olisi päivittäin aikaa kirjoittamiselle, josta olisi tullut ainakin jollain tasolla se, mikä meitä elättää. Olisin yksinkertaisesti töissä jossakin yläasteella niin kuin toivon, mutta yksinkertaisesti myös kirjoittamisesta olisi tullut sitä mitä siitä toivon, ja minulla olisi lukijoita, tukijoita.

Yksinkertaisesti uisin järvessä, lämmittäisin saunan, solmisin kukkaseppeleen, poimisin kukkakimpun, söisin marjoja pensaista, tanssisin olohuoneessa, rapsuttaisin koiraa, rakastelisin miestä. Yksinkertaisesti leikkisin piilosta, rakentaisin torneja palikoista, piirtäisin lapsen satumaailmaa. Pitäisin sylissä enkä antaisi pudota.

Yksinkertaisesti jättäisin tekemättä useita asioita. En oksentaisi raparperipiirakkaa, en tarkkaisi puolison lähdön elkeitä, en kuvittelisi lapsellemme vaikeaa sairautta. Jättäisin tekemättä hyviä asioita perheelleni siksi, että haluaisin miellyttää heitä - tekisinkin nyt kaiken vain rakkaudesta. Jättäisin ajattelematta menneisyyttä, koska se on nyt takana, ja hyvät ajat edessä.

Olisin jo nähnyt Mustanmeren ja Kaspianmeren ja kaikki muut meret. Olisin jo pohtinut ja puntaroinut ja päättänyt. Olisin jo kulkenut useita eri teitä ja kääntynyt risteyksissä väärään suuntaan, palannut takaisin ja eksynyt. Olisin jo luvannut rakastaa vain yhtä ihoa, katumatta päätöstä koskaan. Olisin jo toteuttanut unelmani ja valinnut sitten tämän puutalon tässä pienessä kaupungissa, haluamatta koskaan pois kuin korkeintaan hetkiseksi.

Yksinkertaisesti jaksaisin elää. Olisi vihreä, keltainen ja sininen, olisi ilo, nauru, toivo; toivo, toivo.

Siellä jossain olisi tämä aika. Se aika ei ole nyt, mutta se on edessä.

Kaikki olisi yksinkertaisesti ihan hyvin, ja minä olisin elossa.

Muistoksi tulevaisuuteen

Pimeys saavuttaa minua. Nämä ovat synkkiä, hiilenraskaita päiviä, kun taivas yllä synkkenee ennen ukkosta. Niinä hetkinä on vaikea hengittää. Niitä hetkiä on koko ajan.

Minä kirjoitan tämän muistoksi toisia aikoja varten. Elämässä tulee toisia aikoja kuin tämä, ja silti tämä hetki on kaikki, mitä minulla on, ja entä sitten jos tähän kuolenkin.

On olemassa asioita. On sauna ja järviä ja laituri, sorsia. On olemassa Ruisrock ja ne laivat, ja on olemassa kaikki musiikki. On olemassa Tove Jansson ja Margaret Atwood ja Carol Shields. On olemassa kahviloita, joista voi ostaa tuoreen croissantin, latten ja kakkupalan. On olemassa kirpputoreja ja antikvariaatteja. Kampaamoja, joissa saa päähierontaa. Leppeitä tuulia ja kesämekkoja. 

Mutta mitä minä niillä enää?

Muita olemassa olevia asioita ovat helmet, huulipuna ja koristetarrat. Ultra Bra on yksi asia, mustikkametsä toinen ja postikortit kolmas. Kynsilakat, hiekka varpaanväleissä, mainingit ja laivan keinunta. Aikuisten värityskirjat, äidin tekemät villasukat ja sanakirjojen ohuenohut paperi. Ruisleipä ja juusto ja salami. Luistimet ja luistinrata, lumiukko, pulkkamäki. Mustelmat, nenäliinat, kuulokkeet. Kesärenkaat, maantie, paarmanpuremat, hiuslenskut, lentosuukot. Emojit. Äänikirjat. Kosteusvoide.

Mansikka- ja kirsikkalitrat torilta kesäkuussa. Viileä suihku zumbatunnin jälkeen. Sunnuntain Hesari kynnysmatolla.

Mutta mitä minä niillä.

Perässä vedettävä matkalaukku ja passi. Lähtevät junat. Turun satama.

Ystäviä. Teehetkiä. Hetkiä.

Mutta mitä minä millään enää.

Myös kuolema on yksi asia.

Let me go - Kirjoituksia pakenemisesta