Täältä pois vain pääsee kulumalla

"Minusta tuntuu, että olen tulossa hulluksi. En kestä näitä kauheita aikoja. En taida enää toipua. Kuulen ääniä enkä pysty keskittymään työhöni. Teen sen, minkä näen parhaaksi. Olette antaneet minulle suurimman mahdollisen onnen. Tuskin kukaan olisi voinut olla onnellisempi sinä aikana ennen kun tämä kauhea sairaus saapui. En jaksa enää. Tiedän että pilaan elämänne, että ilman minua pystyisitte toimimaan. Ja tehän pystytte, tiedän sen. En pysty enää edes kirjoittamaan, enkä pysty lukemaan. Tahdon vain sanoa, että olen teille velkaa kaikesta siitä onnesta, jonka olen saanut. Olette olleet loputtoman kärsivällisiä kanssani, ja uskomattoman hyviä. Sen vain tahdon sanoa. Jos joku olisi voinut minut pelastaa, niin te. Olen menettänyt kaiken paitsi teidän hyvyytenne. En voi jatkaa näin ja pilata elämäänne. En usko, että kukaan olisi voinut olla onnellisempi kuin me olimme."

- Virginia Woolfin itsemurhakirje

Törmäsin kaupungilla vanhaan tuttavaani, jota en olisi halunnut enää tavata. Hän jutteli kuulumisiaan estoitta, kertoi suorittaneensa tänä vuonna 80 opintopistettä ja edenneensä elämässä, niin, poikaystäväkin on, ja hyväpalkkainen oman alan työ. Nyökyttelin muka kiinnostuneena, tiesin sanojen olevan haavassa tieten tahtoen kääntyvä ja käänneltävä veitsi. Mitä olisin voinut vastata? En jaksanut suorittaa edes suositeltuja 60 opintopistettä, mies lähti aikaa sitten eikä mikään tai kukaan kiinnosta. Rahaakaan ei liiemmin ole, palkkani on kesällä alle tonni kuussa. En jaksa hymyillä. Niin, mitä sinulle kuuluu? Ihan hyvää.

Jos olisin maannut kuukausia sairaalassa, olisin voinut kertoa sen, mutta minä vain käperryin itseeni ja pimeään. Se on melkein sama asia, mutta ei tarpeeksi konkreettinen.

Miten aina tuntuu, että olen huonompi kuin muut? Aina vähän jäljessä ja vähän vähemmän, edistymiseni elämässä on säälittävää räpiköintiä, ja kaikki näkevät sen. En pärjää! En saa mitään pidettyä kasassa, en edes itseäni! Enkä edes osaa syyttää muita, vaan pelkästään itseäni. Ei sillä, että syytä olisi muissa, mutta se ainakin tekisi taakastani hieman kevyemmän kantaa.

Olen yksinäinen. Tajuan sen nyt. Seurasta ei ole puutetta, mutta itse olen koko ajan poissa ja tyytymätön. En jaksa kuunnella. Missään ei ole hyvä. On joko turvatonta, yksinäistä tai synkkää. Tahtoisin luoda olemattoman tilan, jonkin joka olisi tämän ja sen toisen ulottuvuuden - eli kuoleman - välissä. Siellä ei olisi kipua, väsymystä eikä vaatimuksia. En tahdo kuolla, mutta jaksan tuskin elää. Liian usein väsyttää ja jokin paikka kehossa kolottaa. Nytkin. Kaikki painaa liikaa. Olisin aina vain valmis käymään makaamaan lämpimään ja pehmeään. Maailmassa on ihan liikaa ärsykkeitä, ne sekoittavat pääni.

Lisäksi olen kohtuuton taakka lähipiirilleni. Vaadin erityiskohtelua ja ymmärrystä, mutta en osaa antaa tarpeeksi takaisin. Vaikutan kylmältä ja välinpitämättömältä. Haluan kovasti pitää muista huolta, mutta olenkin itse se, jota muut joutuvat hyysäämään. Enkä kestä arvostelua tai kyseenalaistamista. Olen ihan sairas kaikenlaisille kritiikille, tai pelkille huomautuksillekin. Kaikki, aivan kohtuullisetkin vaatimukset, saavat minut suuttumaan, enkä osaa kohdistaa omaa aggressiotani mihinkään.

Kaipaan itseäni, sitä joka olin ennen. Miksi minä muutuin? Minulla on kaunis hymy, minulle sanottiin aina. Nyt sekin on hukassa, se pitää tehdä kasvoille. Olin iloluontoinen, hauska ja rakastunut kaikkeen ja kaikkiin ympärilläni. Jaksoin tukea muita heidän elämässään. En ymmärrä, mihin se hävisi.

En saa enää mistään nautintoa, en tunne onnistumisen tunteita tai luottamusta. Tämä ei ole välitila vaan tätä nykyä. Ahdistus ei ole poikkeustila, se painaa minua koko ajan. Koen elämäni ilotkin vääriksi, kirjat ajanhukaksi ja haaveeni liian kaukaisiksi. En näe eteeni, en näe mihinkään, hädin tuskin lähelle. En tiedä, missä olen vuosien päästä, vaikka kaiken pitäisi olla selvää. Minähän käyn koulua ja kaikkea, minulla on, jos nyt ei haave-, niin tavoiteammatti. Perhe ja ystäviäkin. Ja silti.

En tiedä, missä olen. En nyt, en ensi syksynä, en vuosien päästä.

Työt alkoivat toissa päivänä. Joudun sopeutumaan rutiineihin ja pakkoihin. Se ahdistaa, mutta työ itsessään on ihan kivaa. Aivot saavat lepoa, kun keskityn näpertämään käsilläni. Juuri sellaista tekemistä tarvitsen lisää., sellaista missä ei tarvitse kauheasti ajatella. Ja ulkoilmaa. Toivon, että saan töistä loppujen lopuksi lisää energiaa. Lisäksi tolkutan itselleni, että niin kauan kuin jaksan nousta sängystä ja lähteä töihin tai kouluun, ei ole vielä mitään hätää.

Kesä saapui niin nopeasti. Nyt ulkona sataa ja kaikella vihreällä on harmaa tausta. Räystäältä noruu vettä. On hiljainen helatorstai, kaikkialla on äänetöntä. Eilen kävin saunassa ja istuin pimeässä haistelemassa saunan seinistä hikoilevaa pihkaa. Puiden rätinä rauhoitti. Saunan jälkeen kääriydyin villapeittoon lukemaan. Se oli niin ihanaa.

Olen ihan liian väsynyt, väsynyt ja yksin ja selittämätön. Haluan pois, mutta sellaista paikkaa ei ole.

 Mukavaa loppuviikkoa!

- Aoda

Älä lyö enää, sydän

Älä lyö enää sydän, älä lyö lyötyä.

Olin kirjoittanut päiväkirjaani viime helmikuussa näin: 

"Terapian aloittaminen kuulostaa jotenkin niin suurelta ja erikoiselta. Aivan kuin olisin sairas."

On hyvin mielenkiintoista, että vielä viime helmikuussa, aika monen lääkäri-, psykiatri- ja psykologikäynninkin jälkeen ajattelin, etten ole sairas. Ja vaikka olisinkin pitänyt itseäni sairaana, en taatusti ajatellut, että kärsisin juuri masennuksesta. Vaikka masennuksestahan on kyse juuri siinä, kun ei ole energiaa tehdä oikeastaan mitään. Näin ahdistuksen suurempana ja selkeämpänä ongelmana. Sen takia hakeuduinkin hoitoon, sen ja paniikkikohtausten. Paniikkihäiriötä minulla ei diagnosoitu. Käsittääkseni yleistyneen ahdistuneisuushäiriön pointtina on se, että ahdistus on pitkäkestoista eikä ilmene kohtauksittain. Tosin en ymmärrä, miksi ne sulkisivat toisiaan pois.

Tunnen jatkuvaa syyllisyydentuntoa kaikista tekemättömistä asioista, aloitekyvyttömyydestä ja väsymyksestä. Siksi onkin käsittämätöntä, etten voi myöntää itselleni olevani sairas. Pidän itseäni vain laiskana ja saamattomana vätyksenä ja ajattelin alakuloisuuden olevan lapsellista itsesäälissä rypemistä. Eikä lääkäreiden arvioista huolimatta ollut mahdollista ajatella, etten olekaan syypää kaikkeen, eikä ratkaisu ole vain se, että ryhdistäytyisin.

En jaksanut paneutua kouluhommiin, palautin työt ja maksoin laskut myöhässä vain koska en jaksanut tehdä mitään ajoissa. En osannut sitäkään oikein ihmetellä. Lasku olisi ollut pöydällä, pankkitunnukset vieressä ja rahaa tilillä, ja siltikään en saanut aikaiseksi. Enkä pystynyt yhdistämään masennukseen sitäkään, että niin usein olisin mieluummin jäänyt sänkyyn makaamaan kuin lähtenyt ulos. Tai että mieli viistää niin matalalla, etten jaksa iloita paljon mistään, odotan vain iltaa, kun pääsen takaisin nukkumaan. Nukkumaan, vaikka saan taas taistella saadakseni unta. Ja sitten samaa rataa seuraava päivä.

Sitä vaan tässä yritän sanoa, että on turhauttavaa pohtia oikeutusta oireille ja väsymykselle, kun en niille kuitenkaan voi noin vain mitään. Sen sijaan että keskittyisin parantumaan, soimaan itseäni kaikesta tästä. Uskomatonta, että edes minä en osaa sisimmässäni pitää masennusta sairautena. Lisäksi epäilen jatkuvasti muiden ajattelevan minusta ilkeästi, jos puhun voinnistani. Miksi he ajattelisivat minusta niin, kun en minäkään ajattelisi heistä?

Toisin sanoen pelkään vähättelyä, vaikka samaan aikaan pahin vähättelijä olen minä itse. Ja kaiken tämän itsesyytöksiin käytetyn energian voisin käyttää parantumiseen.

Toinen asia, mitä en ehkä koskaan ymmärrä, on se, miten en tajunnut pahimpina aikoina (kevät ja kesä 2013), että jokin on pielessä. Koko ajan oli kauhea olo, olin niin yksin ja ahdistus vyöryi päälle kohtauksina. Miksen kyseenalaistanut sitä? Olinko jo unohtanut, mitä on olla onnellinen? Korkeintaan ajattelin, että tämä menee ohi, kun odotan. Ja sitten vain kasvatin kaikkea kauheaa sisälläni, kunnes se tuli ulos, kun ei enää mahtunut mihinkään. Ja silloin se tuli valtavana pyrskäyksenä. Jos olisin antanut sen vaikean olon tulla pois pikkuhiljaa, en ehkä olisi tässä tilanteessa. Niinkin olin ajatellut, että minun pitäisi voida todella huonosti, että voisin pyytää apua. Eikö paha olo sitten ole tarpeeksi?

Terapeutti kysyi, onko kyse siitä, etten tahdo myöntää sairauttani siksi, että se olisi todiste heikkoudestani. Sanoin, että siitä ei ole kysymys, vaan pikemminkin siitä, etten näe oikeutusta heikkoudelleni. Koen, että minun pitäisi jaksaa ja pystyä enempään.

"Joskus sotilaat jäätävät makaamaan sotatantereelle eivätkä nouse ylös, vaikka voisivat", terapeuttini sanoi eilen. "Sitä kutsutaan taisteluväsymykseksi. Eikä silloin auta, jos heitä soimaa. Hehän kuolevat. Taisteluväsymys on varmaankin sukua masennukselle."

"Ai niin kuin että jos roikkuu kaksin käsin pelastusveneen reunassa kiinni, mutta päästääkin irti", sanoin, "ja hukkuu."

Niin.

"Sitten tarvitaan joku nostamaan sinut takaisin veneeseen", terapeutti jatkoi.

Haluan sanoa vielä jotain. Olen lueskellut aika paljon muiden kohtalontovereitteni blogeja viime aikoina ja huomannut, että yllättävän moni painiskelee samojen ajatusten ja ongelmien parissa. Ei riitetä muille eikä itselle, puristellaan reisiä ja vatsaa peilin edessä ja lasketaan senttejä, kaloreita ja kiloja, itketään itse uneen ja hymyillään silti kaikille kohteliaasti. Tahdon vain sanoa teille kaikille, että te olette niin ihania, kauniita ja hyviä, että meinaan alkaa itkeä lukiessanne tekstejäni. Ja sen tahdon sanoa, että te olette myös älyttömän vahvoja. Kaikki ne asiat, mitä olette käyneet läpi, ovat niin valtavan raskaita, että heikompi olisi antanut lopullisesti periksi. Kyllä se on siellä, se toivo, sisu ja voima, joka pitää teitä elossa, vaikka aina ei siltä tunnu. Älkää siis vähätelkö itseänne ja tunteitanne, ette ole sen arvoisia. Teillä on oikeus olla juuri niin pieniä ja heikkoja kuin teistä tuntuu, ja lähipiirillänne on velvollisuus ottaa se vakavasti.

Lentokoneet nousevat jyrkästi ja nopeaan

vievät minut kauaksi kotoani nopeaan

vievät minut kauas, silti oon aina tässä

En pääse pois

Muil on niiden salaisuudet, mä en kuule niitä

Mä en enää

Joskus koetan sopeutua, avautua, kuunnelkaa mua

Se on säälittävää

Ne sanoo: Vaikeaa?

Ahaa, ei susta huomaa

(Maija Vilkkumaa: Ei susta huomaa)

Valoon

"Avaan silmät.

Valot tulevat.

--

Joku sanoo:

Nyt sinä pääset pois.

Pois!

Mutta sellaista paikkaa ei ole."

- Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa valoa valoa (s. 35 - 36)

Varoitan sen verran, että tässä postauksessa ei oikeastaan ole kauheasti järkeä. Mutta halusin silti kirjoittaa sen, sillä olen tänään ajatellut niin paljon.

Kun aamulla heräsin, aurinko oli noussut. Täällä kotona, metsän ympäröimänä, voi herätä lintujen lauluun. Niillä on konsertti jo aamuvarhaisesta, kuuntelen sitä sängyssä. Silloin jo oli hautovan kuumaa, olin lukenut, päivästä tulisi helteinen.

Lähdin kävelylle metsään. Jos metsään jää joskus hiljaa istumaan, näkee ja kuulee enemmän. Kaikessa tässä maailman kohinassa ei aina pääse mukaan aistit tukkivaan ärsykkeiden tulvaan. Mieli tarvitsee hiljaisia hetkiä yksin, valossa, lämmön syleilyssä. Keho on mielen koti, ei mielen luo pääse kuin aistien kautta. Ollessani hiljaa ja rauhassa aloin panna merkille lisää asioita itsessäni ja ympäristössäni. Joskus on syytä pysähtyä. Kuuntelemaan, katsomaan. Miten luonto on vivahteikas, miten valo siivilöityy lehtien lävitse, välitse, miten moniäänisenä lintujen laulu voi soida. Nyt on kesä ja kaikki kauneimmillaan, maa versoo kasveja, puihin puhkeaa lehtiä, luonnonvedet lämpeävät. Maailma herää eloon, mutta heräänkö minä?

Kaikki ympärilläni on kuin elävä hauta. Niin kuin vajoaisin. Paitsi että kaikki ympärilläni hengittävät. Kuka niin sanoi? Se on totta. Kaikki muut kylpevät kevään valossa ja heräilevässä luonnossa, minä siristelen silmiäni ja käännän päätäni.

Luulin pitkään, että masennus olisi mustaa ja pimeää, mutta se onkin harmaata. Siitä puuttuvat sävyt, kaikki on tasaista. Mikään ei tuota iloa, on vain laajaa surua ja turtunutta välinpitämättömyyttä. Ahdistuksessa taas on värit ja sävyt, mutta niihin ei voi tarttua.

Koko päivän rintalastani alla lainehti raskas ahdistus, raskas kuin tämä kuuma ja kostea ilma. Minäkin enteilin ukkosta, mutta toisin kuin taivas, en tänään revennyt kappaleiksi ja satanut alas, minä vain olin ja kannattelin painoa. Ei minulla ole edes kyyneleitä, mutta voimakkailla myrskypilvillä on se sade, jonka jälkeen kaikki on taas normaalia ja elävää. Minulla on vain pilvet ja tasainen, selittämätön, puristava ahdistus.

Kun olin aikani kävellyt metsässä, istuuduin korkealle kivelle ja katselin ympärilleni. Minulla oli aikaa tarkkailla. Jokainen aisti oli portti toisaalle. Tuuli huokaili ja valo tanssi välkehti säihkyi liukui, hajut olivat merkkejä, pihkan maku melkein kielelläni. Viereisellä kivellä kiemursi kyy. Se oli vääntäytynyt talvikolostaan takaisin maailmaan, siristeli silmiään valossa, ihmetteli yhtäkkiä sen suomuja hyväilevää lämpöä. Se tuskin muisti aiemmista päivistään mitään, horteesta tai edellisestä kesästä.

Kivi raapi selkää, kun kävin siihen makaamaan ja katsoin ylös. Taivas näkyi tuuheiden kuustenoksien läpi vain miten kuten ja hädin tuskin, kuusten varjossa oli niin varjoista ja viileää. Se on kuin mielen syvyys. Vain vähän valoa pääsee siivilöitymään tummien peitteiden läpi. Mutta silti vähän.

Kaipaanko minä pimeää? Tilaa, jossa olen vain minä, piilossa siellä, niin ettei valo paljasta suruani. Valo tekee meistä näkyviä, se miltei riisuu meidät. Kaipaan itkua, raivoa ja voimakkaita tunteita, mutta kaikki mitä tunnen on kuin seisovaa vettä. Kehonikin on yllättäen niin voimaton ja hauras, siitä on tullut olematon. Se on mieleni suoja, mutta se on helppoa murtaa. Joka solu siitä on minua, se on kouriintuvaa ja pelottavaa minua. Jokainen sentti minussa tuntee. Jokainen aisti on terävä ja tarkka, vaikka haluaisin usein maata vain sumeassa, viileässä ja olemattomassa, olla itse vain olematon. Minä tahtoisin p a e t a. En tahdo n ä k y ä. Pimeään olisi niin paljon helpompaa vain kääriytyä suojaan, pimeä olisi kaltaiseni. Mutta valo, sehän häikäisee, sokaisee, tekee minusta läpinäkyvän! Kaikki näkevät että olen masentunut ja harmaa! Miten kauheaa on olla voimaton ja surullinen, kun on meneillään elämän paras vuosi ja kaikkein kaunein kesä.

En minä tahtoisi olla surullinen valossa enkä pysytellä synkkänä varjossa. Kuusen oksien alla tuijotin taivasta ja mietin, mitä minun pitäisi tehdä, mutta en keksinyt. Missä on minun paikkani? Tänne en voi jäädä ja pois en pääse. Olen niin kovin yksin. Voisin lipua kauemmas elämästä, välitilaan niin kuin valon ja varjon rajalle ja miettiä, mutta pelkään, että valitsen helpomman: varjon.

Mutta onko se sittenkään valinta, valo ja pimeys? Ja onko se niin tai näin, joko tai? Kyllähän kuusen oksatkin päästivät valoa maahan. Vähän, mutta päästivät. Ja sen valon voimalla kasvoivat jotkin kasvit, märät sammalet ja saniaiset. Ne eivät ole koreita auringonkukkia, mutta ne ovat kasveja, ja niitäkin tarvitaan. Eivätkä ne ole huonompia ollenkaan, niiden päällähän voi vaikka nukkua. Ja ne ovat kestäviä eivätkä niin vaativia.

Myöhemmin samana päivänä istuin terassin portailla aiemmin kirkasvärisellä mutta nyt haalistuneella räsymatolla kuppi mansikkateetä kädessäni ja odotin myrskyn nousemista. Se oli hyvin jännittävä hetki. Kaikki oli niin tyyntä ja painavaa, jossain kaukana jyrähti ja voikukat ne vain tärisivät. Jyrinä tuli lähemmäs ja salamat välkkyivät, ne valaisivat sen koko mustan pimeän. Yksien alle sekunnin mittaisten hetken osasten aikana kaikki oli hetken toisin, sitten taas samoin. Ja sitten, sitten taivas repesi ja satoi. Se oli juuri se hetki, se jona kaikki alkoi kevetä. Puristus rinnassani alkoi hiljalleen hellittää.

Muumilaakson tarinoissa Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen seisoivat kallion laella ennen sateen nousua. Taivas on jo mustana pilvestä ja on pimeää. Nuuskamuikkunen sanoo, miten hieno hetki se onkaan, se juuri ennen sadetta, kun arvailee oikeaa hetkeä. Sitä hetkeä, jona pitää lähteä, "niin että välttyy kastumasta".

Seuraavana aamuna myrsky on väistynyt ja Nuuskamuikkunen herättää Muumipeikon. "Vielä ehdit jos nouset nyt", hän kuiskaa. Ja he juoksevat takaisin sen kallion laelle katselemaan hattivatteja, jotka pienillä lehtivenheillään purjehtivat kohti aavaa ulappaa, vaaralliseen aukeaan... sinne mistä aurinko hiljaa nousee. Vesi niin kimmeltää, kimmeltää.

Me kaikki haluamme loppujen lopuksi elää valossa. Loppujen lopuksi. Aina. Ja sieltä, sieltä synkkyyden raoista sitä tihkuu, valoa. Valoa, valoa.

Yötä aina ikävöin,

vaikka päivän lapsi oon

Pimeyden laskiessa kaipaan valoon

Tuhannet mun kasvot

ja ne vaihtuvat vaan
- Mariska

Nauttikaa kesästä!

- Aoda

Tähtitorninmäki toukokuussa

Eilen kapusimme piknikille Tähtitorninmäelle. Katselin sieltä alas kaupunkiin. Minä yritän rakastaa tätä kaupunkia, minä todella yritän, sillä minä niin tahtoisin rakastaa paikkaa, joka on kotini.

Toisina päivinä ulos lähteminen on aika helppoa, toisina suunnattoman vaikeaa. Eilen jahkailin kauan, ennen kuin sain lähdettyä korttelin päähän kenkäostoksille. Toissa päivänä taas jouduin ottamaan tukihenkilön mukaan lähtiessäni hoitamaan työasioita. Hän käveli kanssani toimistoon, neuvoi hengittämään, laski hengitykselleni rytmin, kyseli vointiani, silitteli. Oloni on suunnattoman etuoikeutettu, kun minulla on tukihenkilö käytössäni. Kaikilla ei ole. He varmaan jäävät kotiin.

 Eväsretki tutun porukan kanssa oli kuitenkin toinen juttu. Eräänlainen side meidän välillemme on jo ehtinyt syntyä, mutta ei kuitenkaan täydellistä luottamusta, joten en osannut kertoa, millaisia hankaluuksia ulos lähteminen minussa aiheutti. Jälkeenpäin ajateltuna he olisivat todennäköisesti ymmärtäneet. Oloa helpottaa jo kummasti se, kun seuralaiset tietävät, miksi pakenen, jos pakenen ja kun pakenen. 

Oli meneillään suuri opiskelijatapahtuma, haalarupukuisia ja juopuneita opiskelijoita niin ammattikorkeista kuin yliopistoista oli joka puolella. Sillalla väkeä oikein vyöryi vastaan edestä ja takaa. Ilma oli mitä parhain ulkona juomiselle ja juhlimiselle. Tai eväsretkelle. Puistokin pelotti minua, sekin olisi voinut olla täynnä väkeä.

Muistan sen tunteen, joka tulee suuressa väkijoukossa. Paniikkikohtaus se ei ole, mutta ehkä jokin paniikkikohtauksen pikkusisko. Muistan, kuinka silmissä sumeni siinä sillalla. Pidin katsetta tiukasti edessäni, hengitin syvään kuten tukihenkilöni oli neuvonut. Tunsin hetken olevani kuin kuplassa, tunteeton ja välinpitämätön kaikesta. Sisällä myllersi, ajatukset säntäilivät. Mutta pysyin järjissäni, ylitin sillan ja tien. En kuollutkaan! Eri asia sitten on, pelkäsinkö oikeasti jonkinlaista katastrofia, kuten että vesi vyöryy ylitseni ja taivas sataa niskaan. Tuskinpa. Mutta pelkäsin paniikkikohtausta, sillä se on kyseenalaistaa kaiken olemisen ja hetket sen jälkeen ovat sekavia. Melkein kuin taivas olisi satanut päälle ja vesi nielaissut, vesi siellä alla.

En voi viettää elämääni neljän seinän sisällä, vaikka se tuntuukin kaikkein helpoimmalta vaihtoehdolta. Arkikin aiheuttaa valtavaa ponnistelua. Kyse ei ole niinkään jaksamisesta tai halusta, kyllä minä haluan mennä ulos, mutta en vain aina pysty. Tunnen auringon lämmön ihollani ikkunan läpi ja mietin, kuinka tahtoisin nauttia siitä kuten ihmiset yleensä nauttivat, jäätelökioskeilla, kesäkaduilla, terasseilla. Mutta se on minusta erillään olevaa elämää, välissämme on seiniä, ikkunoita ja tuhansittain lukkoja.

Joskus istun parvekkeella ja katselen alas. Asun kahdeksannessa kerroksessa ja näen kauas. Näen talojen katot, kirkontornit, näen linnan, näen Tähtitorninmäen. Kaupunki heräilee ja nukahtaa, minä vain nukun. Olen syntynyt täällä, asuin vain aikuiseksi asti muualla. Oli pakko tulla tänne syntymään, kun synnytysosasto kotipaikkakunnalla laitettiin kiinni. Ehkä siksi halusin takaisin, ehkä ajattelin kuuluvani tänne? Voidaanko puhua palaamisesta - tai jopa kohtalosta? Olisiko kaikki helpompaa jossakin muualla? Voisinko lähteä? Haaveilen siitä usein, mutta tähän osaan maata syntyneenä en osaa ajatella itseäni muualle, en puhumaan tätä murretta jonnekin toiseen osaan Suomea.

Tunnen huonoa omaatuntoa verkkaisesta ja varovaisesta elämästä, jota elän. Saatan vaikuttaa tyhmältä, miettikää nyt, ulkona paistaa nytkin aurinko, mutten mene sinne. En tahdo puolustella, tyhmäähän se onkin. Minne edes menisin?

Piknikillä meillä oli hulppeat eväät: salaattia, fetajuustoa, pähkinöitä, siemeniä, salaatinkastiketta, mehua, patonkia, tuorejuustoja, vadelmavalkosuklaata ja tummaa suklaata, tuoreita ja kuivattuja viikunoita, mansikoita, päärynöitä, viinirypäleitä, suklaa- ja kinuskikastiketta, teetä. Levitimme viltin maahan, söimme, puhuimme, nautimme auringosta. Se oli ensimmäinen kokemus elämästä pitkään aikaan. Olen tässä, enkä halua pois. Olen tässä, enkä samaan aikaan missään muualla.

Lopulta kerroin kaikille, että minulla on julkisten paikkojen pelko. Seuralaiset sanoivat, että ovat iloisia, kun tulin kaikesta huolimatta mukaan, ja vastasin olevani iloinen, että tulin. En osannut sanoa muuta, mutta tarkoitin joka sanaa. Olin yksinomaan iloinen.

Kun olimme syöneet, nousin yksin mäen laelle katselemaan kaupunkia. Hengittelin syvään kevätilmaa, kuuntelin kännisten opiskelijoiden huutoa. Usein vihaan tätä kaupunkia, mutta yritän alkaa rakastaa sitä, sillä se on minun kotini. Palasin tänne melkein kahden vuosikymmenen jälkeen. Synnyin sitä paitsi liian aikaisin, laskettu aika oli vasta seuraavassa kuussa, ja silloin kotikaupunkini synnytysosasto olisi ollut auki.

Seisoin siinä ja katselin kauas kaupunkiin. Öisin Tähtitorninmäki on valaistu, näen sen makuuhuoneeni ikkunasta, ja jos ikkunassa on sadepisaroita, ne näyttävät oikeastaan tähdiltä.

Ja päivä tää ei lopu
Sekunnit ei häviä
Mun elämä on ruma,
ajatukset hävettäviä
Päänsä kääntää pois joku satunnainen kävijä
Yksiksensä itkeskelevät on häviäjiä

Mitä mä oikein teen?
Mä en tiedä, minne mä meen
Niin tämä katu on hellä
Se jatkuu
niin kauan kuin kävelee

- Maija Vilkkumaa

Uskaltakaa. Minäkin yritän uskaltaa, askel kerrallaan.

- Aoda

Ps. Tuhannes katselu tuli joskus viime viikolla. Kiitos kaikille ihanille lukijoille! Toivon teille niin paljon hyvää ja toivon, että teksteistäni joku samoissa ongelmissa painiskeleva voi saada jotain, jos ei voimaa, niin vertaistukea.

Tao minusta taitava miekka

Aloitin pari viikkoa sitten terapian. Olen siitä kiitollinen. Terapeuttini on vanha äijä, jonka kanssa olen kyllä tavannut viime tammikuusta lähtien, nyt vain tästä lähtien säännöllisesti ainakin vuoden ajan.

Olin alun perin ajatellut, että terapeuttini pitäisi ilman muuta olla nainen, mielellään minua jonkun verran vanhempi. Ajattelin, että nainen ymmärtäisi paremmin, voisi asettua minun helpommin minun asemaani. Koen monet sairauteeni liittyvät asiat nimenomaan naisille tyypillisiksi, puhumattakaan sitten väkivallasta, jota olen kokenut. En tarkoita, etteivät miehet voisi kokea asioita samoin, mutta naisilla on tutkitusti suurempi taipumus ylianalysoida asioita. Miehet osaavat paljon paremmin jättää asioita omaan arvoonsa, ajatella järjellä. Jostain syystä päätin kuitenkin valita terapeutiksini tutun psykologin, vaikka olisin hyvin voinut vaihtaa. Ehkä jonkinlainen luottamussuhde oli ehtinyt kehittyä. Emmekä me loppujen lopuksi ole niin erilaisia, miehet ja naiset. Terapeutille uusi terapoitava on joka tapauksessa matka uuteen maastoon, uuteen ihmiseen.

Terapian tarkoitus omalla kohdallani on antaa minulle pakillinen välineitä pärjätä paremmin ja toimia itsevarmemmin. Äijä sanoi, että terapian loputtua minusta on tullut vihainen nuori nainen. Se miellytti minua hurjasti. Vihainen nuori nainen. Olen niin sekaisin sen suhteen, kuka edes olen ja kuka haluan olla, mutta se on vain hyvä asia. Korttipakkakin pitää sekoittaa ennen uutta kierrosta. Mutta kyllä mä vähän luulen, että sulla on jokin ajatus siitä, millainen tahdot olla, äijä sanoi tänään. Nautin siitä, että kaikki on sekaisin, sillä lopputulos voi olla mitä vain.

Tänään hän sanoi näkevänsä minussa toisaalta ihmettelijän, joka ihmettelee, miten minulle aina käy niin kuin käy, mutta kuitenkin samaan aikaan intellektuellin (kyllä, tätä sanaa hän käytti), jolle eivät riitä kauniit sanat kuten "ei sussa oo mitään vikaa". Se ehkä onkin se syy miksi ulkopuoliselle ihmiselle puhuminen on helpompaa ja erilaista, sillä psykologi tai psykoterapeutti on objektiivinen. On myös helpompaa uskoa sanat "sä olet hyvä noin" sellaisen ihmisen suusta, jonka ei tarvitse minua miellyttää. Terapeutti on myös huomauttanut monta kertaa, että haluni ja kykyni kirjoittaa edesauttaa kaikkea, mitä tapahtuu. Se on varmasti totta. Tämän blogin pitäminen on ollut ihan sairaan terapeuttista. Kun ajatuksista tekee näkyviä, niitä on helpompi käsitellä. Tämä ei tietenkään ole aina hyvä asia, mutta käsittelen sitä joskus toiste.

Tänään on ollut hyvin sateinen ja harmaa päivä. Nukuin hyvin ja pitkään ja kuuntelin aamulla vuoteessa rateen ropinaa ikkunaa vasten. Pidän tästä säästä, tässä on jotain hyvin puhdistavaa ja raikastavaa. Luin sängyssä ainakin tunnin kirjaa, söin hyvän aamupalan, join muumipeikkomukista aamukahvin ja lähdin ulos kävelemään. Koko kaupunki viettää sadepäivää, sillä täällä on tosi hiljaista. Tykkään kovasti viettää aikaa yksin. Se on minulle luontaista eikä kurjaa laisinkaan. Usein vain olen kotona, laitan musiikkia soimaan ja siivoilen paikkoja. Tykkään kylpeä, käydä yksin uimassa ja lenkillä, lukea. Kirjasto on maailman paras paikka, siellä voisin vaikka asua. Kirjasto on koko maailma pienoiskoossa. Itselleen ja rakkaille asioille on löydettävä aikaa, tai mieli alkaa kitua. Aamukahvista ja sängyssä vietetyistä tunneista voi rakentaa onnea, jos ne ovat asioita, joista pitää. Minä pidän.

Kirjoitan tätä tanssitunnin jälkeen. Torstaisin käyn tanssimassa yhdessä ryhmässä. Me emme tee koreografiaa vaan tanssimme mielemme mukaan. Sen sijaan että näyttäisimme jotenkin viehkeiltä tarkoitus on pikemminkin antaa liikkeen viedä ja katsoa, mihin se johtaa. Musiikkityyli vaihtelee, tänään kuuntelimme pianomusiikkia, mutta olemme myös tanssineet afrikkalaisen kansanmusiikin ja jazzin tahtiin. Musiikki heijastelee paljon tunteita, samoin liike. Tanssi opettaa paljon kehollisuudesta. Se on minulle vieras ilmaisukeino, mutta siitä saa energiaa. Samalla siinä tutustuu itseensä: miltä tuntuu jokin uusi ja tuntematon, miten keho on samaan aikaan tuttu ja jännittävä.

Omaan itseen kannattaa tutustua, sillä vaikka viettää itsensä kanssa kaiken aikansa ja tietää jokaisen tunteen, silti kaikki päälle näkyvä on pelkkää jäävuoren huippua. Kun tuntee itsensä, voi helpommin myös tehdä muutoksia haluamaansa suuntaan. Minusta tulee vihainen nuori nainen.

Koska  kommentteja lukiessani olen päätellyt, että tätä blogia lukevat sielunveljet ja etenkin sielunsiskot, laitoin tähän pari linkkiä itseensä tutustumista ja itsetunnon kohottamista varten. Toinen linkeistä on suunnattu nuorille, mutta en näe, mikseivät aikuisetkin siitä hyötyisi.

10 tapaa saada parempi itsetunto
MLL:n nuorten netin itsetunto- ja itsetuntemusharjoituksia

Olen kuin hehkuva rauta

Ei lempeät kätesi mua auta

Tao minusta terävä miekka

Valmista mut

taisteluihin

Valmista mut

Ennen kuin kylmenen

- Jonna Tervomaa

Mukavaa päivää, sateessa tai auringossa!

- Aoda

Toisesta aina jälki jää

Uskon useimmiten rakkauteen, mutta ihan aina en. Rakkaus tuo elämään järkeä ja tarkoitusta ja antaa voimaa, mutta myös vie sitä. Joskus siihen yrittämiseen turtuu niin pahasti, että tekee mieli heittää pyyhe kehään, ei tästä mitään tuu. Olisikin helpompi olla yrittämättä ja rakastamatta, ja silti niin moni yrittää ja rakastaa ja pettyy. Ja silti taas uudelleen yrittää ja rakastaa, ja pettyy taas, ja silti yrittää.

Mikä rakkaudessa on kantava voima ja valo ja lämpö, jota vasten ihmiset menevät siitäkin huolimatta, että kärventävät itsensä lopulta? Ihan niin kuin kärpäset kärpäsvalon ympärillä, huonostihan siinä käy.

Jaakon jälkeen olen ollut palovammoilla, jotka alkavat sattua aika ajoin kun niitä koskettelee. Yritän jättää ne rauhaan ja ajatella muita asioita, mutta aina se ei onnistu. Ne asiat tulevat väkisin mieleen, yleensä öisin, mutta myös kun altistun jollekin, mikä muistuttaa hänestä. Ei asioita voi jättää käsittelemättä, asiat löytää kuitenkin uudelleen edestään. Muutama kuukausi eron jälkeen aloin siivota Jaakkoa pois elämästäni, sillä mikä on poissa silmistä on poissa mielestä. (Se ei ole totta.) Peitin hänet Facebookissa, heitin pois kaiken mitä häneltä oli kotiini jäänyt, kuten hammasharjan ja jotain vaatteita ja kahvikupin, en kuunnellut enää levyjä, joita olimme yhdessä kuunnelleet. Ei se toiminut, aina jostain tuli jotain, mikä muistutti kaikesta. Facebookista silmiin pomppasi hänen profiilikuvansa, jossa hän halaa jotain tyttöä, joten oli pakko lähteä Facebookistakin kokonaan. Ja sitten tapasin hänet - heidät - kaupungilla. Ikävöin öisin, kylpyammeessa, kapakoissa, mutta ei itku auta.

Jaakko on minulle vieläkin naru kaulassa. Se on säälittävää, mutta en voi sille mitään.

Minulla oli aika, jona kovasti yritin saada (rakkaus)elämän takaisin raiteilleen. Koin kauheaa häpeää siitä, etten saa pidettyä parisuhdetta kasassa, koin, että elämä vain lipuu ohi tässä ahdistuksessa ja pelossa. Syksyllä tapailin miestä, joka rakastui minuun mutta minä en häneen. Mietin: hän on kaikin puolin hyvä, välittää ja pitää huolta, ostelee lahjoja eikä kohtele huonosti, minun on pakko rakastua. Soimasin itseäni, kun en tuntenutkaan mitään. Lopulta sanoin, etten olekaan valmis suhteeseen. Joka hetki hänen sylissään olin ajatellut Jaakkoa. Olin kamala. En pystynyt kertomaan hänelle ahdistuksesta. On väärin hukuttaa siihen ketään, jolle se ei kuulu.

Tammikuussa tapasin Madsin, opiskelijan samasta tiedekunnasta. Tapasin häntä yhden kurssin yhteydessä kerran tai kaksi viikossa. Madsille sydän väpätti, hän oli hauska ja fiksu ja komeakin. Lopulta päädyin keskustelemaan hänen kanssaan kahden, meillä oli sairaan hauskaa. Pyysin häntä ulos, mutta hän kieltäytyi. Uusi onneton loppu siis, mutta ensi kerran tunsin, että elämä jatkuu. Jaakon jälkeenkin. Rakkauselämä jopa, ehkä joskus vielä. Toistaiseksi tyydyn unelmoimaan, en tiedä, voiko kukaan vielä tulla kovin lähelle. Oli typerää rynnätä suin päin uuteen suhteeseen pelkästään siksi, että minun muka kuuluisi olla suhteessa. Tuntuu etten itsekään mahdu itseeni enää, paha olo on niin iso ja vahva. Miten voisin olla hyvä kenellekään muulle, kun en osaa olla hyvä edes itselleni?

Jaakko. Joko kyllästyttää? Voi yrittää olla kiitollinen siitä, että on saanut joskus pidellä onnea ja on saanut rakastaa sydämensä pohjasta. Minä rakastin sitä miestä, en osaa sanoa muuta. Voin yrittää kiittää häntä siitä, että hän sai luottamukseni ja murskasi sen, nythän olen kokemusta rikkaampi. En tahdo olla katkera. Tein itse päätökseni mennä täysillä tulta päin. Poltin itse siipeni, tein luottamuksesta entistä aremman. Yritän olla vihainen mieluummin kuin surullinen, kiitollinen mieluummin kuin vihainen. Toiveikas ja ymmärtäväinen. En ole koskaan ollut hyvä päästämään ketään lähelle ja luottamaan, että minua kohdellaan kuin arvoistani, ja nyt vielä vähemmän. Niin se on, eikä sille valitettavasti voi mitään. Luottamus on yksi rakkauden kulmakivistä, se on kunnioituksen ja rehellisyyden välissä. Ilman sitä ei voi rakentaa mitään kestävää.

Rakkautta on turhauttavaa etsiä. Olin turhautunut rakkauden tarpeeseen ja päätin lakata etsimästä, ja silloin, vain muutaman päivän kuluttua, tapasin Jaakon sateisella keskustorilla kukka- ja vihanneskojujen välissä. Sillä tavalla rakkaustarinat alkavat, kun toinen pitelee käsissään tomaattipussia ja toinen on unohtanut sateenvarjonsa. Rakkaus voi alkaa myös bussista, kun huivi tarttuu miehen napinläpeen eikä lähde irti ilman saksia. Tai katseesta jossain puistossa. Kun koirat alkavat tapella puistossa. Kun toinen pudottaa lompakkonsa ja toinen kiiruhtaa tuomaan sen. Silloin vaihdetaan katseita, ja kummallakin on katseessa kaipaus, kysymys: olisitko se sinä?

On turhaa yrittää elää elämää puhtaana, jäljettömänä. Elämä jättää aina jäljen, ja niin jättää jokainen ihminen. Se on nyt koettu, sydämen täydellinen särkyminen. Mitä siitä jäi käteen? Kiitollisuuttako?

Niin minä ainakin yritän ajatella.