Unelmoin päivästä, kun se kaikki on ohi - mutta unet ovat yötä varten

Tänään sain paperin, ja siinä se lukee. Skitsoaffektiivinen häiriö, kaksisuuntainen muoto.

Minä en tiedä, mitä ajatella. Siksi en ehkä pysty kirjoittamaan. Tuijotan vilkkuvaa kursoria ja pysyn oman, sekaisen pääni sisällä. Minusta tuntuu, etten pääse enää ulos.

Viime vuonna aloin mennä päin seiniä. Sellaiseksi minä sitä kutsun, parempaa ilmausta en tunne. Aloin kuvitella omiani. Uskoin olevani raskaana, uskoin sairastavani syöpää, uskoin, että joudun ulkona vainotuksi. Uskoin vastoin kaikkia totuuksia, että miehelläni on joku toinen.

Lopulta tuli marraskuu, ja jouduin osastolle ensimmäistä kertaa elämässäni. Nuorisotyöntekijä vei minut päivystykseen, kun puhuin liiaksi kuolemasta. Olin kuulemma sanonut: Tekisi vain mieli ottaa purkillinen lääkkeitä ja mennä makaamaan. En muista tätä itse, mutta niin ohjaaja sanoi lääkärille.

Ja marraskuun jälkeen tuli tammikuu, ja silloin tapahtui pelottavin ensimmäisen kerran: minä näin, kun seinät liikkuivat. Minä tosiaan näin sen; seinät tulivat lähemmäs minua. Ja minä makasin sängyssä, pelkäsin enkä pystynyt liikkumaan. Oli uuden osastojakson aika, tällä kertaa pidemmän. Maaliskuusta asti olen ollut sairauslomalla.

Sain vahvat antipsykootit. Sen jälkeen seinät eivät ole liikkuneet, eikä miehelläni ole ollut toista. Vainotuksi koen itseni toisinaan edelleen, mutta en lainkaan niin pahasti. Voin jo paremmin. Onneksi elämme aikaa, jona olemassa on hyviä lääkkeitä, sillä ilman lääkkeitä minä en ehkä olisi selvinnyt.

Tämä kaikki tapahtui. En uskaltanut kirjoittaa siitä blogiin, koska tiesin, että jotkut tutut tietävät blogini. Enkä ehkä osannutkaan lukea. Mutta nyt minä sain sairaudelle nimen - jonka olen tiennyt jo jonkin aikaa, mutta jota ei ole lukenut missään - ja nyt minun on kirjoitettava. Tehtävä se itseni vuoksi. Ja lukijoitteni; jotenkin uskon olevani velvollinen lukijoilleni. Arvostan teitä kaikkia niin kovasti.

Minä haluan kertoa teille tästä.

Minun on ollut ja on vaikea myöntää sitä totuutta, että olen sairaampi kuin koskaan, ja etten ehkä koskaan parane, ja ehkei minusta tule edes työkykyistä. Nyt me yritämme pitää työkykyäni yllä kuntoutustuella, sairauslomalla ja kaupungin maksamalla psykoterapialla, jotta minä joskus pääsisin edes hieman ehjempänä työelämään. Sillä sinne minä haluan. Minulla on äidinkielenopettajan pätevyys. Minä haluan tehdä sitä työtä, minut on tarkoitettu siihen. Minä en halua olla koko elämääni sairas - mutta ehkä minun täytyy.

Tänään olen kävellyt paljon ilman päämäärää. Tarvitsen ilmaa, tilaa ajatuksille. Ilmassa on jo syksyn tuntua. Minä ajattelen, että paljon hyvää on kaikesta huolimatta edessä. Haluan jo kovasti takaisin kouluun. Haluaisin kovasti takaisin siihen elämään, joka minulla vielä joskus oli. Kaipaan kovasti sitä naista, joka olen joskus ollut. Nyt olen vain varjo hänestä. Mutta jossain täällä hän on; ja minä aion ottaa hänestä vielä otteen.

I dream of a day

when it's all gone away

and the sun is shining bright

I dream of a day

when it's all gone away

but dreams are for night

Tästä elämästä

Sairauslomani jatkuu. Minulla on uusi diagnoosi, josta en ole vielä ehtinyt tässä blogissa kirjoittaa, koska asia on itsellenikin niin uusi - vaikka häiriö on ehkä ollut minulla jo jonkin aikaa. Niin, se on häiriö nimeltään, tarkemmin skitsoaffektiivinen häiriö. Siihen liittyy kaksisuuntaisuutta, niin masennusta kuin maniaa, sekä erilaisia harhaluuloja, joista kirjoitan lisää ehkä jossain vaiheessa. Nyt yritän totutella uuteen tilanteeseen ja opetella jälleen elämään.

Tällä hetkellä elän häiriön masennuskautta ja yritän taistella masentuneisuutta vastaan. Tuntuu epätodelliselta, että olen jälleen tässä pisteessä, kun vain puolitoista vuotta sitten olin psyykkisesti oikeinkin hyvässä kunnossa ja minusta tuntui, että olen voittanut masennuksen. Niin se tuli uudelleen takaisin, ja se kai kuuluu häiriöön; joskus on masennuskausia, joskus maanisia kausia, joskus ei mitään.

Niin minä yritän parantaa masennusta niin hyvin kuin osaan. Minä osaan jo aika hyvin, olenhan kulkenut tämän saman läpi jo useita kertoja. Lääkitsen itseäni mukavilla asioilla, yritän muistaa tavata ystäviä, yritän pysyä aktiivisena. Joka päivä otan tavoitteekseni poistua kotoa edes joksikin aikaa, vaikka sitten vain kirjastoon tekemään ei-mitään. Saatan myös lähteä kahvilaan ihan vain jotta poistuisin kotoa. Siellä he pian jo tunnistavat minut ja tilaukseni: iso latte ja keksi. Sitten käyn nurkkapöytään yksikseni lukemaan. 

Yritän myös joka päivä kirjoittaa, koska kirjoittaminen on minulle hyvä lääke. Kun kirjoitan, en koskaan ajattele, että minun pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Kirjoittaminen saa koko elämän tuntumaan merkityksellisemmältä.

Toistaiseksi vaikeimmaksi selviytymisessä on osoittautunut aamuisin herääminen, sillä minun on vaikea päästä ylös sängystä. Voisin nukkua vaikka koko päivän läpeeni, jos antaisin itselleni siihen luvan. Sanotaan, että masennuksen hoidossa auttavat rutiinit, joten minäkin yritän luoda itselleni rutiineja ja päivärytmiä ja päästä ylös sängystä aamun puolella. Aina se ei onnistu, mutta esimerkiksi tänään heräsin yhdeksältä ja nousin vuoteesta ennen kymmentä. Se jo on juhlimisen arvoinen asia tässä elämässä, jossa kaikki tekeminen on valtavan vaikeaa. 

En jaksa vielä urheilla, mutta teen päivittäin pieniä lenkkejä, joita nimitän terveyskävelyiksi. Yritän pysyä edes vähän liikkeessä, jotta jaksaisin taas palata takaisin urheilun pariin niin kuin joskus. Muistelen kaiholla niitä aikoja, kun vielä jaksoin käydä tanssitunneilla jopa kolmesti viikossa, vaikken koskaan ole ollut urheilullinen; nykyään lyhytkin juoksulenkki hengästyttää minua niin, etten jaksa pysyä liikkeessä. Osittain syytän lääkettäni, aripipratsolia, joka vie jaloista voimaa, mutta iso syy on myös masennus ja siitä johtuva liikkumattomuus ja lihasten surkastuminen. Siksi yritän edetä hitaasti kohti aktiivisempaa elämää. 

Ajattelen koko ajan tätä kirjoittaessani, että lukija nauraisi minulle. Niin jotkut ehkä tekevätkin: terveyskävelyitä, vaikeuksia nousta sängystä, tylsiä rutiineja, ne varmasti tuntuvat huvittavalta ihmisestä, jolla ei ole mitään käsitystä elämästä tällaisen sairauden kanssa. En kuitenkaan jätä silti virkettäkään kirjoittamatta. Tällaista on elämä masennuksen kanssa, ja sen kanssa joutuu kamppailemaan pahimmillaan 20 % suomalaisista jossain elämänsä vaiheessa. Se ei ole ihan vähän; itse asiassa se on yli viisimiljoonaisesta kansasta noin miljoona. Siksi moni tätä lukeva ymmärtää, mistä on kyse. Jotkut eivät tietenkään ymmärrä, mutta hekin tuntevat taatusti jonkun, jota masennus on riepottanut, ja näkevät tässä ehkä jotain tuttua. 

Myös terveydenhuollon puolella minua lääkitään. Kun diagnoosi varmistui, minulla lähdettiin purkamaan duloksetiini-lääkitystä (Cymbalta) tarkoituksen vaihtaa se jossain vaiheessa Lamictaliin, joka on mielialaa tasaava lääke. Lisäksi syön psykoosilääkettä (Abilify) ja psykoosi-/unilääkkeenä Ketipinoria, lisäksi paniikkiin tarvittaessa Alproxia. Paniikkia en ole onneksi Abilifyn aloittamisen jälkeen kokenut oikeastaan ollenkaan, joten Alproxia en ole tarvinnut.

Tänään muistelin aikaa kaksi vuotta sitten. Silloin elin ehkä onnellisimmillani ja suunnittelin Cipralex- ja Mirtazapin-lääkitysten purkamista seuraavana syksynä. Tätä taustaa vasten on suorastaan ahdistavaa ajatella, että nyt elän aikaa, jossa minulla on pahimmillaan neljä päällekkäistä lääkettä ja jossa joudun tappelemaan aamuisin, että pääsen sängystä ylös. En olisi silloin kaksi vuotta sitten vielä uskonut, että niin tulee käymään. Toisaalta olen ollut aina vähän synkkyyteen taipuva, joten siksi minua ei sinänsä yllätä, että olen jälleen tässä tilassa. Mutta silti uskallan haaveilla päivästä, jona minua ei enää vaivaa synkkyys, vaan pystyn elämään täyttä elämää. Ehkä sairaana, mutta siitä huolimatta.

Puen päälle työvaatteet. Olen reipas

Nyt olen sairauslomalla. Kutsun sitä kesälomaksi, koska se kuulostaa terveemmältä, mutta sairauslomalla olen virallisesti; muutoin kai olisin kesätöissä jossakin marketissa niin kuin kesäisin minulla on tapana. Nyt sairauslomalla. 

Itse asiassa olisi mahdoton ajatus, että olisin nyt töissä tai edes opiskelisin. Kun katson taaksepäin, hämmästelen, miten olen jaksanut edes niin kauan kuin jaksoin. Tein useita harjoittelujaksoja viime vuoden aikana, valmistelin ja pidin oppitunteja, suunnittelin projekteja ja osallistuin niihin, kävin tapaamisissa ja samalla tein tenttejä. Loppumetreillä lakkasinkin jaksamasta enkä päässyt sängystä hevin ylös edes aamupäivän aikana. Harjoittelupaikkaan ilmoitin, että olen vuoteenomana, mikä ei ollut ihan vale, jos ollenkaan.

Jälkeenpäin, niin kuin usein käy, sitä ihmettelee, miten on jaksanut jonkin raskaan urakan läpi ensinkään.

Samankaltaisia tuntemuksia minulla on kesästä 2014. Tein kevyehköä kesätyötä marja- ja jäätelökioskissa. Olin kuitenkin sinä vuonna hyvin masentunut enkä jaksanut tehdä paljonkaan töiden lisäksi, usein nukahdin töiden jälkeen joksikin aikaa heti kun pääsin kotiin. Työ aiheutti myös suurta stressiä ja ahdistusta, koska yleistynyt ahdistuneisuushäiriö oli silloin erittäin vahvoilla kanssani. Saatoin joskus jopa palata kioskille tarkistamaan, että olin muistanut lukita oven. Tällaisten asioiden miettimiseen meni silloin minun aikani. Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön kanssa työskentely on välillä ihan helvettiä, kun koko ajan pää on täynnä huolia siitä, tekeekö kaiken varmasti riittävän hyvin ja oikein, ja vaikka kuinka tekisi parhaansa mukaan, tekeekö sittenkään riittävästi.

Nyt jälkeenpäin mietin, etten ollut työkykyinen ja että se kesä olisi ollut parempi viettää, jos ei sairauslomalla, niin ainakin osittain kesälomalla niin, että olisin ehtinyt levätä ennen seuraavaa kouluvuotta. Lepäämättömyys kostautui sitten syksyllä, kun minulta jäi useita kursseja kesken siksi, etten yksinkertaisesti jaksanut lukea tentteihin tai palauttaa lopputöitä. Ihminen kai jossain vaiheessa väsyy niin, ettei pysty enää itseään edes pakottamaan.

Nyt ajattelen kaikkia niitä aamuja tai iltapäiviä, kun olen vetänyt työvaatteita päälle aivan uupuneena, ja ihmettelen, mistä olen saanut sen voiman mennä töihin silloinkin, kun voimaa elää omaa elämää ei ole juurikaan ollut. Erityisesti mietin, miten selvisin viime kesästä, jolloin psykoosioireet alkoivat ja aloin kuvitella kaikenlaista sellaista, millä ei ollut minkäänlaista totuuspohjaa. Jokin pakko on silloin saanut vetämään t-paidan pään yli ja käymään työn touhuun, vaikka pääkopassa on pyörinyt ajatus, että kotona otan purkillisen lääkkeitä. Silti olen jotenkin jaksanut hymyillä asiakkaille ja toivottaa heille hyvää päivänjatkoa. 

Jostain syystä silti siinä tilanteessa, jossa on sairausloman tarpeessa, ei kuitenkaan ymmärrä lomaa hakea ennen kuin on äärimmäinen pakko. Sitä kai luulee, että jossain on voimavarasto, josta voi ammentaa aina vielä lisää, vaikka jossain vaiheessa voimat ehtyvät. Kykenemättömyys hyväksyä oman kehon viestejä liittyy kai vaativuuteen ja epävarmuuteen. On pakko jaksaa, koska muutoin muut pettyisivät - tai minä itse pettyisin itseeni niin, etten pääsisi pettymyksestä yli. Sitä soimaisi itseään laiskaksi, ihan niin kuin soimaan silloinkin, kun olen flunssassa. Mikään tauti ei varmaankaan ole niin voimakas, että voisin sen vuoksi olla poissa töistä tai harjoittelusta ilman huonoa omaatuntoa.

Raskaan kesän jälkeen alkoivat opinnot ja harjoittelut. Jotenkin jaksoin vielä syksyllä tsempata, mutta sitten voimat uupuivat lopullisesti, ja löysin itseni marraskuussa akuuttipsykiatriselta päivystykseltä, jonne nuoriso-ohjaaja minut vei. Siinä tilanteessa, vaikka kuinka olisin halunnut jatkaa, ei ollut vaihtoehtoja. Olin uupunut. Olin sekaisin. Oli pakko laittaa tekemiselle stoppi.

Nyt olen lomalla ja lepään parhaani mukaan. En jaksa tehdä paljonkaan, mutta ainakin minulla on aikaa sellaisille asioille, joihin minulla on voimaa. Yritän muistaa ulkoilla kauniissa säässä ja tavata ystäviä, ja lisäksi olen lukenut paljon kirjallisuutta, josta voi olla minulle apua. Koetan myös kirjoittaa usein, sillä kirjoittaminen on toistaiseksi paras lääke, jonka olen itselleni löytänyt. Blogeistani on tullut minulle ajan kuluessa aina vain tärkeämpiä, vaikka tämäkin blogi on ollut olemassa jo vuodesta 2014. 

Aamulla tuntuu raskaalta pää

Hiivin, kun en haluu herättää

Sulla aikaa jäädä lepäämään,

vapaapäivä

Pikakahvi ei auta mitään

Kolmenkin kupin jälkeen väsyttää

Menen suihkuun, pesen hampaat enkä meikkaa

Varhain torilla vilkasta jo

Vanhat odottaa aukeaako

lähipankin ovi ollenkaan

Niil on kiire

Viimeisenä työpaikalla oon

Pitäisi vaihtaa yövuoroon

Puen päälle työvaatteet

Olen reipas

Näitä päiviä on jo liikaa

Jokainen solu mussa huutaa

(PMMP: Joku raja)

Minä ja syömishäiriö, osa 3

Minä söin kahvin kanssa palan suklaakakkua, kun ystävä tarjosi. Hän oli minua varten leiponut.

Illalla kärvistelen sängyssä nälkäisenä, minun on vaikea saada unta. En kuitenkaan syö, sillä suklaakakkupala täytyy hyvittää.

Sen jälkeen, kun lopetin oksentamisen, olen ajatellut, etten enää ole syömishäiriöinen. Osittain se on ollutkin totta, sillä olen elänyt paljon terveempää elämää nyt kuin vielä jokin aika sitten. Kaloreiden vahtimisesta, paastoamisesta, pakkoliikunnasta ja herkkujen hyvittämisestä nälällä oli kuitenkin tullut niin keskeinen osa elämää, ettei niitä osannut kyseenalaistaa.

Aloin syömisoireilla uudelleen keväällä 2017, kun minulla aloitettiin Ketipinor-lääkitys. Olin aiemmin syönyt painoa helposti nostavaa mirtatsapiinia, mutta Ketipinorin annos oli niin iso, että arvelin sen lihottavan minua entisestään. Päätin, etten suostuisi enää lihomaan, joten aloin jättää aterioita väliin. Ensin pois jäi päivällinen, sitten aamupala, sitten vielä toisinaan lounas. Lopulta aloin tottua nälkään, jopa tavallaan nauttia siitä, sillä tunsin tekeväni jotain oikein. Aloin ajatella, että teen itselleni hyvää, kun pidän kehoni ja mielihaluni kurissa.

Myöhemmin paastoaminen alkoi saada jopa uskonnollisia sävyjä, kun kuvittelin pääseväni lähemmäs henkistä minääni viis veisaamalla fyysisesta puolesta. Saavutin euforian, ja minusta tuntui, kuin olisin kävellyt muutaman sentin maanpinnan yläpuolella. Vähä vähältä kehoni alkoi sammua, suolistosta tuli työtön, ja lopulta olin tilassa, jossa minulla oli koko ajan kylmä. Ja niin kuin mikään, ei nälän aiheuttama euforiakaan ollut ikuista, vaan minusta tuli väsynyt ja hiljainen. Tuntui kuin olisin ollut varjo itsestäni, koko ajan jossain toisaalla.

Olin myös järjestänyt itseni syömishäiriökäyttäytymistä lietsovaan seuraan. Paras ystäväni alkoi jostain syystä kommentoida kehoani ja antaa minulle laihdutusvinkkejä. Hän muun maussa sanoi, että minulla on isot allit, ja että minun pitäisi lopettaa hiilihydraattien, kuten perunan, syöminen, jotta laihtuisin. Hän myös kommentoi inhottavasti toisten ihmisten kehoja, pilkkasi yhteistä tuttavaamme, joka oli lihonut, ja solvasi laulajatähti Almaa ylipainosta. Kun yritin puolustella painoani mielialalääkkeiden painoa nostavalla vaikutuksella, hän nauroi ja sanoi, että syy liiassa painossani on vain siinä, mitä työnnän kurkustani alas. Minä huomasin lähteväni yhteisistä tapaamisistamme yhä useammin pahalla mielellä ja kotona ehkä puristelleeni liian isoa vatsaani. Ymmärrän kyllä hiilihydraattien ongelmallisuuden, mutta jos en syö monipuolisesti, en jaksa vaan tulen väsyneeksi ja kiukkuiseksi.

Kerran humalassa ystäväni kuitenkin kertoi, että puhuu toisista ihmisistä niin rumasti, koska vihaa itseään niin paljon. En osannut sanoa siihen mitään, tiesin vain, että toisten lyöminen alas ei tosiasiassa helpottanut hänen pahaa oloaan kuin korkeintaan hetkeksi.

Paasto sujui pitkään hyvin, ja laihduin useita kiloja. (Vaa'alla en käy; pelkään vaakaa kuin kuolemaa. Jos joudun lääkärille ja on vaarana, että minut pitää punnita, saatan miltei oksentaa ahdistuksesta. Laihtumisen tai lihomisen huomaan vaatekoon muutoksesta.) Ei kuitenkaan kestänyt kauankaan, kun paastoamisen rinnalle tuli ahmiminen, ja olin jälleen samassa buliimisessa kierteessä kuin vuosia aiemmin. Olen kuitenkin pyhästi päättänyt olla oksentamatta, minkä vuoksi en tajunnut kierrettäni pitkään aikaan. Ahmimisen jälkeen päätin korvata tapahtuneen olemalla syömättä seuraavan päivän, mutta taas seuraavana iltana olin niin nälkäinen, etten pystynyt kontrolloimaan itseäni. Paastosin päivät, mutta iltaisin olin niin nälkäinen, että söin kaiken mitä kotiini kannoin. Söin pastaa, vaaleaa leipää, juustoa ja mysliä, tavallisia ruokia. En koskaan herkkuja; siksi annoinkin itselleni luvan syödä.

Alkuvuodesta heräsin tilanteeseeni ja tajusin, ettei sairauteni hoitoa ainakaan helpota se, etten syö riittävästi. Järkytys kuitenkin iski, kun tajusin, ettei kierre katkeakaan pelkästään siksi, että päätän sen katkaista. Edelleen jatkoin paastoa aina kun se oli mahdollista. Kun oli kiireinen päivä, jätin muka kiireen varjolla lounaan syömättä ja join korkeintaan kahvia. Kun nälkä ei kotiin päästyä ollut kohtuuton, korvasin vaivihkaa päivällisen Skyrillä. Kun olin päivän aikana syönyt mielestäni liikaa, menin nälkäisenä nukkumaan.

Syömishäiriöt ovat salakavalia sairauksia. Häiriintynyt syömiskäyttäytyminen on monella niin yleistä, ettei sen ongelmallisuutta lainkaan tajuta. Monella meistä on stereotyyppinen kuva syömishäiriöisestä: langanlaiha anorektikko, joka ei koskaan sorru mihinkään lihottavaan saati edes tavalliseen kotiruokaan, tai buliimikko, joka ahmii valtavat määrät ruokaa ja oksentaa. Syömishäiriöt ovat kuitenkin paljon monimutkaisempia sairauksia, ja usein anoreksia ja bulimiakin limittyvät. Syömishäiriöllä ei ole painoindeksiä, vaan minkä kokoinen ihminen vain voi sairastua. Hallitseman stereotyyppisen kuvan vuoksi monen syömishäiriö jää kuitenkin hoitamatta, sillä moni ajattelee, ettei isokokoisella henkilöllä voi olla syömishäiriötä.

Moni mielen sairauksista kärsivä joutuu pohtimaan monien mielialalääkkeiden ikävää sivuvaikutusta: painonnoususta. Itseäni lihotti mirtatsapiini, jota söin unettomuuteen kolmisen vuotta. Ketipinor aiheuttaa myös painonnousua, mutta sen olen saanut pidettyä jokseenkin kurissa. Painoa nostavia lääkeaineita ovat tietääkseni ainakin olantsapiini ja venlafaxiini, joista kumpaakin on minulle harkittu, mutta päätetty kuitenkin jättää aloittamatta, jottei painoni nousisi enää enempää. Ihmiset, jotka eivät ymmärrä mielialalääkkeiden voimia, niin kuin ystäväni, saattavat sanoa, että pitää vain syödä vähemmän, vaikka lääke nostaakin ruokahalua. Minä kuitenkin muistan, miten mirtatsapiinin kanssa minulla oli koko ajan nälän tunne, vaikka olisin juuri syönyt. Sitä vastaan oli lähes mahdoton taistella. Mutta ihmisille, jotka ovat päättäneet olla ymmärtämättä, ei yleensä kannata väkisin selittää mitään, sillä he eivät muuta mieltään toisen kokemuksenkaan kuultuaan.

Lääkkeillä on kuitenkin paikkansa. Ystäväni alkoi voida heti paremmin, kun Cipralex vaihdettiin Venlafaxiniin. Minä puolestani olisin tullut hulluksi, ellei unettomuuttani olisi hoidettu, ja mirtatsapiini oli unilääkkeenä mitä parhain. Terapeuttini on sitä mieltä, ettei painoa nostavia lääkkeitä pitäisi lainkaan määrätä, sillä varsinkin naisten hyvinvoinnille painolla on suuri merkitys. Ei hän aivan väärässä ole. Olen kuitenkin sitä mieltä, että masennus on tärkeää hoitaa, ja silloin painonnousu, jos ei ole kohtuuttoman suurta, on sivuseikka. Jos saisin valita, olisin mieluummin hieman ylipainoinen ja terve kuin hoikka ja sairas. Monilla masentuneilla ja ahdistuneilla, varsinkin naisilla, on kuitenkin jonkinlaista syömishäiriötaustaa, minkä vuoksi lääkkeitä kammoksutaan, ja sivuvaikutus voi monille olla jopa syy olla käyttämättä mielialalääkkeitä. Se on ikävää, vaikka on toki jokaisen oma päätös, ottaako sairauden hoitoon lääkkeet tueksi vai ei. 

Itse yritän nyt opetella syömään viisi kertaa päivässä. Se ei mitenkään onnistu, vaan määrä tuntuu minusta aivan valtavalta. Kolme kertaa onnistuu, neljä myös, jos ateriat ovat pieniä. Hiljalleen kehoni on lähtenyt jälleen käyntiin, enkä ole enää viluissani. Yritän opetella ajattelemaan, ettei huolenpito itsestä ole paastoamista ja pakkoliikuntaa, vaan riittävää syömistä ja sopivissa määrin urheilua. Vielä en sinne yllä, ja päädyn varmasti edelleen paastoamaan silloin tällöin, mutta ainakin olen ymmärtänyt, että syömishäiriö on monimuotoinen sairaus, joka sairastavan koosta ja sairauden tyypistä riippumatta pilaa elämän.

Masennuksen tainnuttamat

Tänään minulle vieras poika sanoi kahvipöydässä: "Vaikea saada tästä elämästä mitään irti, kun niin kovasti väsyttää." Ja hän kertoi masennuksestaan. Minä katsoin häntä kahvikuppini yli yllättyneenä, eihän sellaista sanota tässä maailmassa, jossa meidän on ensisijaisesti oltava pärjääjiä. Ja yllättyneenä, vaikka minä itse tuskin pääsen aamuisin sängystä ylös.

"Tässä ei ole mihinkään kiire", sanoi toinen nainen sitten, ehkä pojan tilanteen jo ennestään tienneenä, "keskityt vain pitämään itsestäsi huolta."

Minun teki mieli halata tuntematonta poikaa, ottaa hänet suojaan kuin linnunpoikasen, mutta tyydyin vain hörppimään kahviani enkä sanonut mitään.

Miehet harvemmin sanovat mitään sellaista. Minusta tuntuu, että miehet harvoin sanovat sellaisissa tilanteissa mitään ollenkaan sentapaista. Minä tapaan usein vain uupuneita naisia. Itse asiassa ympärilläni on liuta itsensä loppuun polttaneita naisia, jotka asettavat muut edelleen ja unohtavat pitää huolta itsestään. Mutta samojen paineiden alla miehet väsyvät, ehkä vielä voimakkaammin kuin olen ymmärtänyt, sillä en usein tapaa masentuneita miehiä tai ainakaan miehiä, jotka puhuvat masennuksestaan.

Minua lämmittivät naisen sanat. Ei ole kiire, keskity pitämään huoli itsestäsi. Sitä minäkin olen ajatellut viime päivät. Että kaikki, mitä tekisin, tähtäisi vain siihen, että pidän itsestäni huolta ja teen itselleni hyvää. Jo kahtena päivänä olen onnistunut melko hyvin. Päivät sitä ennen ovat kuitenkin olleet vaikeita. Olen maannut sängyssä pahimmillaan kello kolmeen asti, syönyt vain puuroa ja unohtanut täysin kaikenlaisen liikunnan. Se minun teki mieli hihkaista kahvipöytäkeskustelussa. "Sinä et saa elämästä mitään irti, minä taas olen maannut sängyssä, minullekin elämä on vain kaukainen haave!" - Ehkä se olisi lohduttanut häntä. Ehkä se olisi myös ärsyttänyt. Olisin astunut hänen masennukseensa, ikään kuin sanonut yhdet maailman tympeimmistä sanoista: "Tiedän miltä sinusta tuntuu." En minä voi tietää miltä hänestä tuntuu. Mutta ehkä minulla on valistunut arvaus.

Vaikka tiedän, että iso osa suomalaisista sairastuu elämänsä aikana masennukseen - on oikeastaan kyllästyttävää kuulla erilaisia tilastoja - on sairauden pauloissa silti hyvin yksinäinen ja syyllinen olo. Syyllisyydentunteet itse asiassa kuuluvat masennuksen diagnositisiin kriteereihin. Sängyssä maailmaa piilossa maatessani tunnen itseni ehkä maailman surkeimmaksi olennoksi, kuin minun pitäisi todellisuudessa voida vain nousta ylös sängystä ja päättää olla hyvinvoiva. Kaikkihan riippuu lopulta siitä, saanko otettua siitä kuuluisasta niskasta kiinni vai jäänkö vellomaan omiin suruihini. Joskus haluaisin lahjoittaa uupumukseni niille, joiden mielestä minun pitäisi vaan nousta.

Joskus tunnen syvää katkeruutta siitä, että tämä tauti on ottanut valtaansa juuri minut. Olen nuori aikuinen, ei nuoren aikuisen kuulu olla niin sairas, että makaa koko päivän sängyssä liian väsyneenä tekemään yhtään mitään. Muiden elämä vaikuttaa silmiini silloin uskomattoman helpolta, kuin terveillä ihmisillä ei olisi lainkaan omia ongelmia elämässä tai kuin ne olisivat mitättömän pieniä.

Pahinta on, etten tiedä, kuinka kauan tämä jatkuu. Voiko olla tae, että jos selviän tästä tämän ikäisenä, minun ei tarvitse enää koskaan aikuisena selvitä? Tai onko tae, että jos selviän tästä kerran, selviän tästä taas? Olen kyllästynyt pitämään itsestäni jatkuvasti hyvää huolta. Haluaisin vain keskittyä tavalliseen elämään ilman, että minun pitää koko ajan tiedostaen tehdä itselleni hyviä asioita, etten taas putoaisi niin että jään sängynpohjalle makaamaan.

Olen myös kyllästynyt kaiken maailman neuvojiin. Monet kertovat mielellään, miten terveet elämäntavat, kuten liikunta, monipuolinen syöminen, riittävä uni ja alkoholin välttäminen auttavat masennukseen. Siksi olin helpottunut maanantaina, kun kerroin psykiatrilleni, etten millään jaksa harrastaa liikuntaa, ja hän sanoikin: "Sinun tilasi on nyt sellainen, että harva siinä jaksaisikaan pahemmin liikkua." Olin äimistynyt ja onnellinen, suuri syyllisyyden kimpale tipahti sydämeltäni. Psykiatri neuvoi liikkumaan vähän ja siihen tahtiin, joka tuntuu hyvältä. "Liika yrittäminen johtaa yleensä pettymykseen ja luovuttamiseen. Teet vähän kerralla, et pysty tekemään enempää."

Siksi tänään olen tehnyt sen, mitä olen jaksanut, ja antanut sen olla tarpeeksi. Siksi olenkin jaksanut paljon enemmän kuin odotin. Olen kävellyt paikasta toiseen, laittanut ruokaa, käynyt kohtaamispaikassa tapaamassa ihmisiä ja poikaystävän kanssa kahvilla ja kirjastossa. Ja vaikka inhoan kaikenlaista tyhjää tsemppipuhetta, niin tällä hetkellä tuntuu, että kyllä minä sentään jotain teen oikein.

Nouse nyt

Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Minä olen luultavasti elossa. Nyt minä nousen, vielä kerran, taas. Yhtäkkiä kaikki on selvää.

Nostan itseni tautivuoteelta. Jos sen aika on joskus, olkoon se nyt. Minä olen elänyt toisenlaistakin elämää ja tiedän, ettei tämä ole se elämä, jonka itselleni haluan.

Minulla on hädin tuskin voimia unelmoida, mutta nyt minä unelmoin. Minä ajattelen yhtä sellaista päivää, jona tämä kaikki ei painaisi minua lainkaan, ja minä voisin mennä ulos kevyenä, kuin vapautettuna painosta ja kivusta.

Niin minä pelastan itseni. Menen suihkuun, pesen tukan, pukeudun. Keitän kahvit, syön aamupalan. Tiskaan, imuroin, varaan pyykkivuoron. Laitan itselleni monipuolisen aterian.

Soitan ystävälle. Menen paikkoihin. Pakotan itseäni. Uimahalliin, elokuviin, kahvilaan. Kohtaamispaikkoihin. Toiseen paikkaan tautivuoteen ääreltä. Pakotan, lopulta voitan.

Sanon yhä useammin kyllä.

Enkä vaadi itseltäni liikaa, vain sen mitä olen tähän ylös kirjoittanut, sen on riitettävä, ja kyllä se riittää, se on paljon enemmän kuin tämä, mihin minä nyt pystyn.

Yksikään myrsky ei kestä ikuisesti, ja ehkä niitä on siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu.

Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun.

Minä nousen nyt.

Käki kukkuu sille, jota kohtalo odottaa

Minä esitin yhden toiveen, rukoilin yhden rukouksen. Se meni näin: anna minun pitää tämä; anna yksi lupaus, joka pitää; anna yksi asia, joka pysyy.

Rukouksiini, jos vastattiin, se peruttiin.

Minä elän partaterän päällä. Jokainen askel voi mennä vikaan, jokainen virhe viiltää syvän haavan. Horisontti väikkyy tuhannen pilven takana, mutta on siellä jossain. 

Minua ei ole, jos en kirjoita, ja hädin tuskin pystyn enää kirjoittamaan. Minua ei ole. Vain sanoista voin olla todellinen.

Ne käskevät ajattelemaan tulevaa elämää, kurkottamaan tulevaisuuteen, päästämään irti menneestä, päästämään irti siitä, joka ei halua jäädä. Minä olen väsynyt aloittamaan alusta; enkä minä tahdo elää enää tulevassa. Tämä on se tulevaisuus jonka varaan laskin, ja joka minut petti.

Ne käskevät olemaan rohkea. Konstiko on olla rohkea sille, joka ei pelkää, ja konstiko on sanoa. Minä pelkään. Minä olen pienistä pienin ja heikoista heikoin, eikä kukaan voi auttaa. Minä pelkään kuolemaa, ja juuri nyt metsässä kukkuu käki.

Silti metsä on se, joka minut nyt ottaa vastaan, askel askeleelta. Metsä on ainut paikka, joka ei vaadi mitään, ja silti se vastaa minulle, kun minä vuodatan sille suruja. Sammal imee kyyneleeni, tuuli silittää tukkaa.

Maailmanpuun latvassa tyttö ohutta lankaa neuloo

kultakankaaseen

Kun lanka katkeaa

kyyneleistä valutamme jokea

Käki kukkuu sille,

jota kohtalo odottaa

Suomalmia järven pohjassa

Kraatterijärven rannalla asuu

rajahaltija