Ja Jaakkoa, ajattelin Jaakkoa.
Minä olin aloittanut terapian. Terapeuttini sanoi, että yleistynyt ahdistuneisuus on vapaasti ajelehtivaa, free floating, se löytää aina jonkin keinon purkautua, olkoon sitten vaikka terrorismin pelko tai oven lukitus. Siksi blogin nimeksi tuli aluksi Vapaasti ajelehtivaa. Minä tahdoin kirjoittaa yleistyneestä ahdistuneisuudesta, koska niinä aikoina se määritti minua.
Sinä yhtenä päivänä, se oli vuosi 2014, ja minä aloitin blogin. En uskaltanut poistua asunnostani, joten halusin kirjoittaa itseni ulos blogin avulla. Kun kerroin avoimesti ja ilmeisen sydäntäsärkevästi Jaakosta, blogin kävijä- ja lukijamäärä pompahti, vaikka blogi oli vasta alussa. Kirjoitin lisää, lukijamäärä kasvoi, oli parhaimmillaan sata, joka on minulle valtava määrä. Lisäksi blogia lukee moni anonyymi. Arvostan jokaista, joka lukee tekstejäni, arvostan jokaista kommenttia, jokaista pysähtymistä minun kirjoittamani tekstin äärelle.
Vuonna 2014 kärsin niin pahasta unettomuudesta, että kävin toisinaan koulussa parin tunnin yöunilla. Aloin syödä mirtatsapiinia, josta oli apua. Silti toisinaan valvoin aamuöisin ja kuuntelin ääniä käytävästä, postinkantajan kulkureittiä. Samana vuonna tapahtui monta merkittävää lento-onnettomuutta. Aloin kirjoittaa niistä: unettomuudesta ja lento-onnettomuudesta. En tiedä, miksei ajatus selittämättömistä lento-onnettomuuksista päästänyt itseäni otteestaan. Kirjoitin vain, enkä silloin tiennyt, että siitä itäisi ensimmäinen romaanini Jälkipyykki, joka kasvoi vuosina 2015 ja 2016 ja vuonna 2018 löysi itselleen mahdollisen kustantajan. Romaanin matka on kuitenkin edelleen kesken. Ehkä te jonain päivänä löydätte sen kirjakaupoista. Kirja käsittelee yleistynyttä ahdistuneisuutta, unettomuutta ja syömishäiriöitä, rikkinäisiä, itseään etsiviä naisia.
Vuonna 2015 löysin tanssin. Mitä enemmän tanssin, sitä vapaampi minusta tuli. Huomasin, miten masennus alkoi jokaisella itsepäisellä, ehkä horjuvalla, ehkä naurettavalla, silti itsevarmalla askeleella helpottaa. Tapasin useita miehiä, nain paljon, nautin elämästä. Kaikessa tässä blogi kulki mukana, ja niin minä aloin kirjoittaa masennuksen sijasta elämänilosta, siitä miten masennuksen jälkeen on uusi aamu ja se aamu on hyvä. Tähän kaikkeen minä uskoin, makasin päivisin nurmikolla ja nautin auringosta ja minusta tuntui, että kaikki on tässä.
Vuosi 2016 oli kenties paras vuosi elämässäni ainakin lapsuuden jälkeen. Kirjoitin romaaniani hulluna ja innoissani ja itsevarmana, erosin väkivaltaisesta suhteesta ja nautin edelleen tanssista. Paras asia elämässäni tapahtui tänä vuonna: minä matkustin Saksaan kuukauden kestävälle kielikurssille. Kurssilla kukaan ei tuntenut minua, ja minä sain olla se, joka olen, ja kaikki hyväksyivät minut. Kämppiksekseni sattui eräs kiinalaisnainen, Xiaozhou, joka paljastuikin sielunkumppanikseni. Me saatoimme keskustella tunteja kielitieteestä ja historiasta, molemmat samanlainen innostus silmissä ja sydämessä, eikä kumpikaan ajatellut: tuo ihminen on tylsä. Kumpikin ajatteli: tuo ihminen on jotain, jonka haluan pitää sydämessäni. Ja niin minä olen pitänyt.
Eräänä iltana, kun olimme käyneet Marburgin kiipeilypuistossa ja syöneet karhunvatukoita suoraan puskista, Xiaozhou sanoi: Ihailen sinua, koska olet niin sosiaalinen ja tulet toimeen kaikkien kanssa. Karhunvatukka juuttui kurkkuuni. Minulle ei ole koskaan sanottu mitään sellaista, mitään niin kaunista. Se tyttö, se pieni Aoda koulussa, se hiljaiseksi ja epäsosiaaliseksi hakattu Aoda, muka sosiaalinen, tulee toimeen kaikkien kanssa. Silloin minä tunsin ensimmäistä kertaa, että minä olen hyvä sellaisena kuin olen.
Saapui 2017. Sen piti olla elämäni vuosi, olihan kiinalaisessa horoskoopissa - johon Xiaozhou minut tutustutti - tulikukon vuosi, ja minä olen vesikukko, siksi kaikki tähdet olivat puolellani.
Vuosi oli katastrofi. Minulle tapahtui yksi elämäni parhaista asioista, toinenkin melko hyvä, mutta siitä huolimatta kaikki aiemmin rakennettu tuntui kuin romahtaneen.
Kaikki alkoi jo keväällä, kun aloin kärsiä kummista pääkivuista. Minä kävin lääkärillä ja toisella, kolmannella, hammaslääkärissäkin, ja asiaa tutkittiin, mutta minä en suostunut uskomaan syyksi purentavikaa, sillä miksi se yhtäkkiä olisi alkanut näin oireilla. Olin varma, että minulla oli aivokasvain tai lymfooma, ja aloin etsiä itsestäni väkisin pahkuroita, kasvaimia. Mitään ei löytynyt, mutta minä olin varma, että sairastan syöpää.
Toukokuussa unohdin ottaa yhden e-pillerin. Vaikka ohjeessa luki, ettei siinä kohtaa laattaa yhdellä unohduksella ole väliä, hain silti jälkiehkäisyn. Jälkiehkäisyn vuoksi ei ollut ihme, etteivät kuukautiset alkaneet ajallaan, mutta minä olin vakuuttunut, että olen raskaana. Tein useita raskaustestejä, kaikki negatiivisia, mutta olin varma, että olen tullut raskaaksi. Makasin sängyssä kykenemättä liikkumaan ja tuijotin eteeni kauhuissani. Veljeni tuli luokseni useasti ja kysyi, mikä minua vaivaa.
Aiemmin keväällä olin tavannut miehen, koko vuottani ja maailmaani järisyttävän miehen. Aloin olla vakuuttunut, että hänellä on toinen tai että hän on syystä tai toisesta jättämässä minut. Hän saattoi tekstata minulle: "Olet kaunis" - "Olet ihana" - ja minä ajattelin silti, ettei hän välitä minusta. Lopulta Facebookissa lävähti kasvoilleni kommentteja, joissa nainen ikään kuin flirttaili miehelle. Sekosin täysin, ja äiti vie minut päivystykseen. Viestit paljastuivat kaverilliseksi läpänheitoksi, mutta minä olin odottanut koko ajan merkkiä lähdöstä tai toisesta naisesta, ja siinä se oli.
Sekoaminen tapahtui kahdesti myöhemminkin: marraskuussa ja tammikuussa. En tiedä, olinko psykoosissa, mutta en kovin kaukana siitä. Edes Alprox ei auttanut. Paniikkikohtaukset, joita sain, olivat tuhatkertaisia niihin nähden, joista sain vuosina 2013 ja 2014. Erään voimasta oksensin.
Vakuutuin muistakin asioista. Että minua vainotaan, että joku haluaa tappaa minut, että saan puukosta Turun kadulla koska vaan. Että lääkärit määräävät minulle Ketipinoria, koska se sairastuttaa minut. Että lääkärit määrävät minulle Alprox-tablettini lumeena. Että minua pidetään terveydenhuollossa vain pilkkanaan.
Varhain vuonna 2018 lääkäri alkoi asettaa pöydälle vaihtoehtoisia diagnooseja: skitsoaffektiivinen häiriö, epäluuloinen persoonallisuus, psykoottinen masennus. Myös skitsofreniaa tutkittiin. Uutta diagnoosia ei ole asetettu, mutta jos jokin on selvää, niin se, että olen sairaampi kuin koskaan. Aloitin psykoosilääkityksen, joka on auttanut.
Mitä nyt tapahtuu?
Koko tulevaisuus, jos sitä on, on hämärän peitossa.
Minä ymmärsin olevani vankina niin monessa paikassa. Kehoni vanki, mieleni vanki, menneisyyteni vanki, päässä pyörivien äänien vanki. Kirjoitin pitkän esseen elämästäni, postaukseni Päästä minut menemään. Se kattoi koko elämäni lainalaisuudet. Aihe vankiloista, joissa elän, ei päästänyt minua irti, joten aloitin kokonaan uuden blogin, jonka nimi on Let me go - Päästä minut menemään. Yksi nöyrä pyyntö vapaudesta. Kaikessa rehellisyydessään blogi kuitenkin nousi minulle yhä tärkeämmäksi. Olin jäätävän rehellinen, annoin pahan olon tulla, minua ei pidellyt enää se elämään myönteisesti suhtautuva nainen, joka tässä blogissa olen.
Tuntui valheelliselta alkaa kirjoittaa tähän blogiin tilastani, joka oli yhtäkkiä hyvin erilainen kuin blogin aloittaessani. Siksi aloitin uuden blogin. Blogin nimi Let Me Go viittaa toiveeseen päästä viimein vapaaksi oman mielen kahleista, kaikesta siitä, joka pidättelee minua olemasta minä, pidättelee elämästä täyttä elämää.
Minä en tiedä, miten elämäni tästä jatkuu. Mutta pääasia, että se jatkuu. Minä tahtoisin kaikesta huolimatta elää.
