lauantai 5. toukokuuta 2018

Tähtitorninmäki toukokuussa

Sinä yhtenä päivänä vuonna 2014 nytkähti liikkeelle uusi tarina, kun minä seisoin Tähtitorninmäellä ja pelkäsin olla siellä. Pelkäsin kaikkea: toisia ihmisiä, ulkomaailmaa, todellisuutta, itseäni. Ajattelin paljon. Ajattelin alas heittäytymistä.

Ja Jaakkoa, ajattelin Jaakkoa.

Minä olin aloittanut terapian. Terapeuttini sanoi, että yleistynyt ahdistuneisuus on vapaasti ajelehtivaa, free floating, se löytää aina jonkin keinon purkautua, olkoon sitten vaikka terrorismin pelko tai oven lukitus. Siksi blogin nimeksi tuli aluksi Vapaasti ajelehtivaa. Minä tahdoin kirjoittaa yleistyneestä ahdistuneisuudesta, koska niinä aikoina se määritti minua.

Sinä yhtenä päivänä, se oli vuosi 2014, ja minä aloitin blogin. En uskaltanut poistua asunnostani, joten halusin kirjoittaa itseni ulos blogin avulla. Kun kerroin avoimesti ja ilmeisen sydäntäsärkevästi Jaakosta, blogin kävijä- ja lukijamäärä pompahti, vaikka blogi oli vasta alussa. Kirjoitin lisää, lukijamäärä kasvoi, oli parhaimmillaan sata, joka on minulle valtava määrä. Lisäksi blogia lukee moni anonyymi. Arvostan jokaista, joka lukee tekstejäni, arvostan jokaista kommenttia, jokaista pysähtymistä minun kirjoittamani tekstin äärelle.

Vuonna 2014 kärsin niin pahasta unettomuudesta, että kävin toisinaan koulussa parin tunnin yöunilla. Aloin syödä mirtatsapiinia, josta oli apua. Silti toisinaan valvoin aamuöisin ja kuuntelin ääniä käytävästä, postinkantajan kulkureittiä. Samana vuonna tapahtui monta merkittävää lento-onnettomuutta. Aloin kirjoittaa niistä: unettomuudesta ja lento-onnettomuudesta. En tiedä, miksei ajatus selittämättömistä lento-onnettomuuksista päästänyt itseäni otteestaan. Kirjoitin vain, enkä silloin tiennyt, että siitä itäisi ensimmäinen romaanini Jälkipyykki, joka kasvoi vuosina 2015 ja 2016 ja vuonna 2018 löysi itselleen mahdollisen kustantajan. Romaanin matka on kuitenkin edelleen kesken. Ehkä te jonain päivänä löydätte sen kirjakaupoista. Kirja käsittelee yleistynyttä ahdistuneisuutta, unettomuutta ja syömishäiriöitä, rikkinäisiä, itseään etsiviä naisia.

Vuonna 2015 löysin tanssin. Mitä enemmän tanssin, sitä vapaampi minusta tuli. Huomasin, miten masennus alkoi jokaisella itsepäisellä, ehkä horjuvalla, ehkä naurettavalla, silti itsevarmalla askeleella helpottaa. Tapasin useita miehiä, nain paljon, nautin elämästä. Kaikessa tässä blogi kulki mukana, ja niin minä aloin kirjoittaa masennuksen sijasta elämänilosta, siitä miten masennuksen jälkeen on uusi aamu ja se aamu on hyvä. Tähän kaikkeen minä uskoin, makasin päivisin nurmikolla ja nautin auringosta ja minusta tuntui, että kaikki on tässä.

Vuosi 2016 oli kenties paras vuosi elämässäni ainakin lapsuuden jälkeen. Kirjoitin romaaniani hulluna ja innoissani ja itsevarmana, erosin väkivaltaisesta suhteesta ja nautin edelleen tanssista. Paras asia elämässäni tapahtui tänä vuonna: minä matkustin Saksaan kuukauden kestävälle kielikurssille. Kurssilla kukaan ei tuntenut minua, ja minä sain olla se, joka olen, ja kaikki hyväksyivät minut. Kämppiksekseni sattui eräs kiinalaisnainen, Xiaozhou, joka paljastuikin sielunkumppanikseni. Me saatoimme keskustella tunteja kielitieteestä ja historiasta, molemmat samanlainen innostus silmissä ja sydämessä, eikä kumpikaan ajatellut: tuo ihminen on tylsä. Kumpikin ajatteli: tuo ihminen on jotain, jonka haluan pitää sydämessäni. Ja niin minä olen pitänyt.

Eräänä iltana, kun olimme käyneet Marburgin kiipeilypuistossa ja syöneet karhunvatukoita suoraan puskista, Xiaozhou sanoi: Ihailen sinua, koska olet niin sosiaalinen ja tulet toimeen kaikkien kanssa. Karhunvatukka juuttui kurkkuuni. Minulle ei ole koskaan sanottu mitään sellaista, mitään niin kaunista. Se tyttö, se pieni Aoda koulussa, se hiljaiseksi ja epäsosiaaliseksi hakattu Aoda, muka sosiaalinen, tulee toimeen kaikkien kanssa. Silloin minä tunsin ensimmäistä kertaa, että minä olen hyvä sellaisena kuin olen.



Saapui 2017. Sen piti olla elämäni vuosi, olihan kiinalaisessa horoskoopissa - johon Xiaozhou minut tutustutti - tulikukon vuosi, ja minä olen vesikukko, siksi kaikki tähdet olivat puolellani.

Vuosi oli katastrofi. Minulle tapahtui yksi elämäni parhaista asioista, toinenkin melko hyvä, mutta siitä huolimatta kaikki aiemmin rakennettu tuntui kuin romahtaneen.

Kaikki alkoi jo keväällä, kun aloin kärsiä kummista pääkivuista. Minä kävin lääkärillä ja toisella, kolmannella, hammaslääkärissäkin, ja asiaa tutkittiin, mutta minä en suostunut uskomaan syyksi purentavikaa, sillä miksi se yhtäkkiä olisi alkanut näin oireilla. Olin varma, että minulla oli aivokasvain tai lymfooma, ja aloin etsiä itsestäni väkisin pahkuroita, kasvaimia. Mitään ei löytynyt, mutta minä olin varma, että sairastan syöpää.

Toukokuussa unohdin ottaa yhden e-pillerin. Vaikka ohjeessa luki, ettei siinä kohtaa laattaa yhdellä unohduksella ole väliä, hain silti jälkiehkäisyn. Jälkiehkäisyn vuoksi ei ollut ihme, etteivät kuukautiset alkaneet ajallaan, mutta minä olin vakuuttunut, että olen raskaana. Tein useita raskaustestejä, kaikki negatiivisia, mutta olin varma, että olen tullut raskaaksi. Makasin sängyssä kykenemättä liikkumaan ja tuijotin eteeni kauhuissani. Veljeni tuli luokseni useasti ja kysyi, mikä minua vaivaa.

Aiemmin keväällä olin tavannut miehen, koko vuottani ja maailmaani järisyttävän miehen. Aloin olla vakuuttunut, että hänellä on toinen tai että hän on syystä tai toisesta jättämässä minut. Hän saattoi tekstata minulle: "Olet kaunis" - "Olet ihana" - ja minä ajattelin silti, ettei hän välitä minusta. Lopulta Facebookissa lävähti kasvoilleni kommentteja, joissa nainen ikään kuin flirttaili miehelle. Sekosin täysin, ja äiti vie minut päivystykseen. Viestit paljastuivat kaverilliseksi läpänheitoksi, mutta minä olin odottanut koko ajan merkkiä lähdöstä tai toisesta naisesta, ja siinä se oli.

Sekoaminen tapahtui kahdesti myöhemminkin: marraskuussa ja tammikuussa. En tiedä, olinko psykoosissa, mutta en kovin kaukana siitä. Edes Alprox ei auttanut. Paniikkikohtaukset, joita sain, olivat tuhatkertaisia niihin nähden, joista sain vuosina 2013 ja 2014. Erään voimasta oksensin. 

Vakuutuin muistakin asioista. Että minua vainotaan, että joku haluaa tappaa minut, että saan puukosta Turun kadulla koska vaan. Että lääkärit määräävät minulle Ketipinoria, koska se sairastuttaa minut. Että lääkärit määrävät minulle Alprox-tablettini lumeena. Että minua pidetään terveydenhuollossa vain pilkkanaan.

Varhain vuonna 2018 lääkäri alkoi asettaa pöydälle vaihtoehtoisia diagnooseja: skitsoaffektiivinen häiriö, epäluuloinen persoonallisuus, psykoottinen masennus. Myös skitsofreniaa tutkittiin. Uutta diagnoosia ei ole asetettu, mutta jos jokin on selvää, niin se, että olen sairaampi kuin koskaan. Aloitin psykoosilääkityksen, joka on auttanut.

Mitä nyt tapahtuu?

Koko tulevaisuus, jos sitä on, on hämärän peitossa. 

Minä ymmärsin olevani vankina niin monessa paikassa. Kehoni vanki, mieleni vanki, menneisyyteni vanki, päässä pyörivien äänien vanki. Kirjoitin pitkän esseen elämästäni, postaukseni Päästä minut menemään. Se kattoi koko elämäni lainalaisuudet. Aihe vankiloista, joissa elän, ei päästänyt minua irti, joten aloitin kokonaan uuden blogin, jonka nimi on Let me go - Päästä minut menemään. Yksi nöyrä pyyntö vapaudesta. Kaikessa rehellisyydessään blogi kuitenkin nousi minulle yhä tärkeämmäksi. Olin jäätävän rehellinen, annoin pahan olon tulla, minua ei pidellyt enää se elämään myönteisesti suhtautuva nainen, joka tässä blogissa olen.

Tuntui valheelliselta alkaa kirjoittaa tähän blogiin tilastani, joka oli yhtäkkiä hyvin erilainen kuin blogin aloittaessani. Siksi aloitin uuden blogin. Blogin nimi Let Me Go viittaa toiveeseen päästä viimein vapaaksi oman mielen kahleista, kaikesta siitä, joka pidättelee minua olemasta minä, pidättelee elämästä täyttä elämää.

Minä en tiedä, miten elämäni tästä jatkuu. Mutta pääasia, että se jatkuu. Minä tahtoisin kaikesta huolimatta elää.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Tähtitorninmäki

Seison Tähtitorninmäellä. Täältä matkani alkoi.

Tähtitorninmäki! Täältä näkyy koko kaupunki!

Koko Turku, jossa minä olen asunut kuusi ja puoli vuotta. Muutin tänne opiskelemaan 19-vuotiaana tyttösenä. Silloin elämä oli juuri alkamassa ja ajattelin, että pääsen pakoon sisämaata, sitä pientä varsinaissuomalaista kaupunkia, jossa minut melkein ajettiin itsemurhaan. Pian, kun olin ensin pettynyt rakkaudessa ja sitten sotkenut ystävyyssuhteeni, huomasin kuitenkin, että uusi elämä oli pettänyt minut. Se ei ollut upouusi, eikä edes uusi vuosikymmen ollut pelastus. Minä olin edelleen se sama heikko tyttö, joka pelkäsi henkensä edestä varsinaissuomalaisen pikkukoulun käytävällä.

Nyt ajattelen, että jos romahdus ei olisi tapahtunut ensimmäisen täällä vietetyn vuoden jälkeen, se olisi tapahtunut sitten myöhemmin. Ihme, ettei tapahtunut ennemmin, mutta ainakaan se ei tapahtunut myöhemmin. 

Tätä blogia olen kirjoittanut jo neljä vuotta. Se alkoi ajatuksesta, että puran elämäni pikkuhiljaa blogin julkaisuihin, erittelen, mikä kaikki on saanut minut siihen äärimmäiseen tilaan, jossa minä silloin olin. Blogin oli myös ehdoton tarkoitus olla parantumisblogi, jollainen siitä tavallaan tulikin: halusin kirjoittaa siitä, miten nyt olen koskettanut pohjaa, mutta kapuan hitaasti taas ylöspäin. Tämä toteutui. Mutta kun vuosina 2015 ja 2016 kirjoitin, miten olen voittanut masennuksen ja elän tästä lähtien onnellista täydellistä elämää, en vielä tiennyt, ettei parantuminen ensinnäkään ole suoraviivainen tie, eikä se varsinkaan ole pelkkä päämäärä, jonka toteuduttua sairaus ei koskaan enää toistu.

Koska se toistui. Vielä pahempana, se toistui. Paniikki, pakko-oireet, masennus, syömishäiriö, kaikki ne toistuivat. Kolme ja puoli vuotta blogin aloittamisesta minä istuin psykiatrin sohvalla itku kurkussa enkä tajunnut enää mistään mitään. Voiko tämä olla minun elämäni?

Niin kovin minä juhlin tässä blogissa toivoa, optimismia, uskoa ikuisesti parempaan, ja siinä minä itkin psykiatrin tuolilla: minä en jaksa enää elää. Välillä kipu oli niin rajua, että olisin ihan hyvillä mielin voinut kuolla siihen paikkaan.

Mitä tapahtui? kaikki kysyvät minulta. Uudet terapeuttini, tukihenkilöni, psykiatrini. Mitä tapahtui?

Niin. Minäkään en tiedä, mitä tapahtui. Minä olin onnellisimmillani: minä pääsin unelmieni opiskelupaikkaan ja minä tapasin unelmieni miehen. Ehkä ne sen tosiaan laukaisivat. Toki loppui myös terapia, ja lääkkeitäni muuteltiin ilman kunnollista kontrollia. Jäin yksin.

Mutta että unelmien opiskelupaikka, unelmien mies? Eivätkö ne ole hyviä asioita? Silti minä istuin järjettömän paniikin vallassa koulun vessassa yhtenä tiistaina ja odotin, että Alprox vaikuttaa.

Kolmesti viimeisen vuoden sisällä minä olen ollut tilassa, jossa olen hukannut todellisuudentajuni. Tila ei ole ollut psykoosi, mutta ei kaukana siitä. Yhden kerran päädyin psykiatrian päivystykseen ja jouduin muutamaksi päiväksi osastolle. Ja sekin oli epätodellista, kaikkihan oli ollut niin hyvin, ja nyt minä olen akuuttipsykiatrian osastolla. Minä en tunnistanut sitä naista, joka siellä istui. 

Kerran olen oksentanut paniikkikohtauksen vallassa. En halua vähätellä tyttöä lääkärin vastaanotolla vuonna 2013, mutta ne paniikkikohtaukset, joita silloin koin, alkoivat vuonna 2017 tuhatkertaisina.

Samoin uudelleen alkoi syömishäiriöni. Minähän en enää oksenna - olen tehnyt sen lupauksen ja se on tasan yhtä kertaa lukuun ottamatta pitänyt aina vuodesta 2012 asti. Mutta aloin paastota. Paasto sujui pitkään hyvin ja laihduin useita kiloja. Lopulta ruumiin nälkä kävi liian suureksi, ja minä aloin jälleen ahmia. Ahmin syntisiä herkkuja: vehnäsämpylöitä, juustoa, hummusta. Joskus jäätelöä ja keksejä. Niin paino alkoi taas nousta, vaikka pidin itseäni paastossa pitkiä aikoja.

Minä epäonnistuin. Minä tahdoin kirjoittaa blogia, joka kannustaa muita paranemaan. Ja siinä minä onnistuin; sain useita kommentteja, joissa kerrottiin, miten olen auttanut monia eteenpäin, miten olen kirjoittanut kuin heidän elämästään, miten olen saanut heidät tajuamaan asioita. Ja nyt minä olen siinä pisteessä, että kaiken kehopositiivisuuden jälkeen minä vihaan itseäni ja laihdutan ja ahmin, ja kaiken itsensä rakastamiseen tähtäävän puheen jälkeen minä olen silti käyttänyt veistä itseeni. Minä aloin uskoa asioihin, jotka eivät ole totta. Minä aloin nähdä harhoja.

Lääkäri kirjoitti puoli vuotta sairauslomaa.

Minä sairastuin uudelleen, minä sairastuin pahemmin. Ja miksi? Minä en tiedä. Minä vain sairastuin.

Minä arvelin, että te ansaitsette tietää. Te, jotka olette seuranneet minua alusta asti ja seuraatte edelleen. Te ansaitsette tietää.

Minä kiipeän jälleen Tähtitorninmäelle. Täältä kaikki alkoi. Täältä kaikki alkaa taas.


Lisää kirjoituksia sairaudesta blogissa Let Me Go, linkki sivupalkissa.

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Pitkäperjantai

Pitkäperjantai viime vuonna muutti elämäni.

Jotkin päivät ovat sellaisia, selkeitä ja kirkkaita, kuin muistojen albumissa osoitettavissa: tuo tuossa, tuon jälkeen mikään ei ollut enää niin kuin ennen.

Silloin sinä tulit elämääni. Tuomiokirkon pihasta, niin summittaisen paikan minä olin kohtaamiselle antanut. Mies kuvassa, mies tekstin takana olisi jossakin Turun Tuomiokirkon edustalla, yksi niistä kaikista, sillä pitkäperjantaiksi ihmisiä oli paljon liikkeellä.

Sinä, niistä kaikista, kaikista heistä, kaikista mahdollisista.

Me joimme viiniä ja puhuimme, me ällistyimme toistemme seuran helppoudesta, me pelasimme pelejä pelien jälkeen ja sitten me lähdimme kävelylle, ihan vain siksi, ettemme tahtoneet eroon toisen seurasta, ei vielä, ei ihan vielä, ja kilometrejä tuli kilometrien perään, kokonaiset kymmenen, enkä edes huomannut sitä, koska huomasin vain sinut.

Seuraavana päivänä menin konserttiin, josta en muista mitään. Ajattelin vain sinua.

Ajatella sitten kaikkia niitä päiviä ja hetkiä, jotka tulivat sen jälkeen. Ensimmäiset yöt ja seuraavat päivät, joina et millään suostunut lähtemään luotani, ja se oli minulle pelkästään ja vain ok. Kaikki ne illat, kun me vain puhuimme kirjoista, vaikka luimme täysin eri kirjoja. Kaikki ne kerrat, kun pelasimme lautapelejä, uudestaan ja uudestaan. Tarjosin linssikeittoa, sinä hieroit hartioita. Ja me vain makasimme sängyssä lomittuneina toisiimme ja se oli kaikki, mitä minä tahdoin.

Ja entä sitten se, kun me kiipesimme Tähtitorninmäelle. Tähtitorninmäelle! Se hetki Tähtitorninmäellä oli täydellinen hetki. Sinä et muista sitä mutta minä muistan. Täydellinen hetki. Aurinko lämmitti meitä, kun me istuimme Stadionin portailla, maassa oli vielä lunta, minä olin sinua vasten ja sinä silitit minua, täydellinen hetki, me vain olimme siinä.

Ja tässä me olemme. Me olemme tässä.

Me olemme tässä vieläkin.

Jo viime toukokuussa aloin odottaa lähtöäsi. Aloin ajatella lähtölaskentaa, milloin kyllästyisit minuun tai tajuaisit, että ansaitset parempaa. Tuli toukokuu ja piknik, jona sanoit: Minä odotan välillä, milloin sinä kyllästyt minuun. Ja tuli kesäkuu, markkinat ja juhannus, heinäkuu ja meidän syntymäpäivämme, elokuu ja minun täydellinen sekoamiseni. Syyskuu ja kummankin uusi koulutus, sinun sanasi, kun löysit blogini ja ahdistukseni: Minä en ole sinua mihinkään jättämässä. Lokakuu, marraskuu, joulu, tammikuu ja vierailut toistemme vanhemmilla. Helmikuukin meni, ja nyt jo maaliskuu.

Tänään on pitkäperjantai. Tänään minä menen sinun luoksesi ja me pelaamme Trivial Pursuitia, kokoamme palapeliä ja juomme teetä.

Ja lähes vuosi on kiertänyt ja me olemme vieläkin tässä.


Kenties et ollut ensirakkauteni
mutta olit rakkaus
joka teki muut rakkaudet merkityksettömiksi

Rupi Kaur

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Edelleen minä kannan tulta

Minä luulin kuolleeni, mutta sitten tuli toinen päivä, ja minä huomasin olevani sittenkin elossa.

Tuli minussa ei ole sammunut mihinkään. Se on vain ollut piilossa, ehkä vakan alla, ehkä himmeämpi, vaisumpi, mutta siellä se on ollut.

Kun minä olen maannut sängyssä ja miettinyt kuolemaa, minä olen ajatellut, että tuli, se elämänhalu minussa, on lopullisesti poissa. Mutta se on vain odottanut, että saisi ryöpsähtää uudelleen esiin. Ja jos en ruoki tulta, se menee säästöliekille, mutta ei se sammu sittenkään.

Ja mikä se tuli sitten on? Se on vaativa elämänhalu, nälkä nähdä koko maailman, rakastaa ja tuntea. Se on räiskyvä intohimo, intohimo sanoihin, tarinoihin. Se on hillitön halu tanssia, nostaa kädet kohti taivaita, heilauttaa hiuksia, huutaa elämää kurkku suorana. Se on musiikkia, se on kirjallisuutta, se on kirkasta valoa, joka lähtee minusta syvältä, syvältä, syvältä.

Valo minussa on niin syvällä, ettei sitä saa sammutetuksi mikään. Minä olen kulkenut läpi helvetin. Kuinka tulen minusta voisi sammuttaa? Minä olen nähnyt kuoleman. Kuinka tuli minusta voisi sammua?

Minä olen nähnyt vieraita meriä ja maita ja lintuja, minä en voi kuolla näin. Minä olen nähnyt kuoleman ja helvetin ja epätoivon, mutta en minä voi kuolla. Minä en voi taipua niin helposti, sillä minussa on tuli, minussa on liekki, on soihtu. Se on kuljettanut minut tänne läpi pimeän, häätänyt aaveet ja noidat, se on pitänyt minut elossa kaiken tämän läpi. Samoin tulella minä olen taistellut niitä vastaan, kun ne ovat käyneet vaativiksi. Ja nyt tuli on ryöpsähtänyt taas esiin, se on räjähtänyt ja iskee kipinää kovemmin kuin koskaan ennen.

Minä olen nähnyt vieraita meriä ja maita, mutta minä en ole nähnyt Kroatiaa, en ole nähnyt Bulgariaa enkä Italiaa, en Mosambikia tai Intiaa, en ole nähnyt Amerikkoja enkä Etelä-Mannerta. Minä en ole nähnyt vieraiden mannerten lintuja, en ole tuntenut koskaan monsuunia. Minä en ole tanssinut vielä kuin tällä yhdellä mantereella. Minä en ole vielä kirjoittanut kaikkea, minkä haluan sanoa.

Mutta minä otan askelia siihen suuntaan. Ja kun tiedän, että kannan sisälläni tulta, minä en enää pelkää. Olen uinut jäisessä meressä, olen eksynyt Berliinissä ja nähnyt Kölnin tuomiokirkon. Olen kiivennyt Tähtitorninmäelle ja katsellut Turkua. Olen nähnyt talvisen Ruissalon ja lukenut maailman parasta kirjallisuutta. Minä otan uusia askelia. Minä lähden Prahaan, minä menen taas Ruisrockiin, minä tanssin uudelleen. Minä haen tanssiaskelia, ja vaikka minä astun harhaan ja kaadun, minä nousen taas, kunnes minä tanssin. Minä tanssin.

Elämä on niin yksinkertaista. Kuin olisin keksinyt sen uudelleen. Minä tanssin.

Minä selviän elossa. Minä selviän sittenkin elossa. Edelleen minä kannan tulta.



So come and bring my witches home
I still hold the flame

And let the eyes of wisdom roll
I still hold the flame
Dig deep baby, deep baby
There's so much we can't see baby, see baby
It's you and me so dig deep baby, deep baby
So come along because I still hold the flame

Lxandra: Dig Deep

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Sinä jätät itsesi yksin

Sinä ajattelet, ettet ole muiden ajan arvoinen. Sinä jätät itsesi yksin.

Sinä ajattelet, että elät elämäsi aina yksin. Sinä jätät itsesi yksin.

Sinä ajattelet, että joudut tekemään lapsen yksin, koska miehestä ei ole sitoutumaan. Sinä jätät itsesi yksin.

Sinä ajattelet, että pärjäät yksin, etkä tarvitse muita ihmisiä. Sinä jätät itsesi yksin.

Sinä ajattelet, ettei kukaan halua auttaa sinua. Sinä jätät itsesi yksin.

Sinä et ole itsesi puolella.

Sinä jätät itsesi yksin.

Ihan yksin.

Etukäteen.

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Mut jos mä veisin sut maailman ääriin, sieltä yksin palaisit

Seison tässä keskellä elämääni ja listaan tosiasioita: minä olen tytär, minä olen sisko, ja minä olen tyttöystävä. Kumppani, miksei puoliso, nainen.

Seison tässä keskellä elämää. Nyt on kevät, taas. Vuosi sitten oli myös kevät. Silloin kaikki muuttui.

Seison tässä, keskellä omaa elämääni. Minulla on valttikortteja. Minun pitää nyt uskaltaa elää.

Meitä odottaa vain maailman ääri.

Mutta jos näytän sinulle kaiken, mitä minulla on, tuletko pettymään? Tuletko pelästymään? Juoksetko pois? Ja: onko rakkaus sitä, että antaa toiselle aseet käteen? Onko minun pakko? Entä jos sodassa sinä kohottaisit omat aseeni minua vastaan, eikä minulla silloin olisi enää haarniskaa?

Terapeutti: Parisuhde edellyttää sitä, että osoittaa toiselle välittämistä ja lämpimiä tunteita. Miksi siinä on sinusta jotain hävettävää, että sinä rakastat?

Mutta rakkaus tekee heikoksi, enkä minä halua olla heikko. Rakkaus tekee riippuvaiseksi, ja minä haluan olla vapaa. Tai ei: minun täytyy olla vapaa. Rakkaus tekee kaikesta muusta yhdentekevää. Rakkaus on tappava voima, tosielämän taifuuni.

Katso nyt minua. Katso nyt.

Jos haluat kaiken, sanoi terapeutti, niin sinä myös annat kaiken. Jotta voit saada, sinun pitää antaa.

Lähdetkö kanssani kohti maailman äärtä? Sillä paluuta ei ole. Minä olen pyörremyrsky ja maanjäristys. Minun rakkauteni on ydinräjähdys ja laskeuma. Minä olen, kun minä olen, täysillä, ja minä tuhoan tieltäni kaiken. Siksi hillitsen itseäni. Tämä voima on irti päästessään mahdoton.

Yhtenä päivänä pidin kädessäni papereita, joissa oli kirjoitusta, minun kirjoittamaani, se kertoi elämästäni ja minä aioin tarjota sitä sinulle. Mutta kun kaivoin niitä laukusta, peräännyin ja käteni tärisi. Ehkä jonain päivänä sinä luet, koska vain kirjoittamalla minä voin näyttää sen, mikä minä olen. Melkein ojensin liuskat, en ihan.

Sinusta minä ajattelen, että entä jos vien mukana sinutkin. Olet nähnyt syvän pimeän ja kireän pään ympärillä, sinä tiedät siitä, mutta haluatko mennä vielä syvemmälle? Minä tiedän sinne tien. Olen ollut siellä. En tahtoisi sinunkin hukkuvan. En tahtoisi kadottaa sinua, enkä itseäni, ja oikeastaan ne ovat sama asia - katoaisimme toisiltamme.

Miten minua voi rakastaa, jos minä en osaa rakastaa? Jos käännän pääni pois, jätän kädet puolimatkaan, sanat äänihuulten tienoille, jopa kielen päälle, mutten yhtään pitemmälle?

Maailma hehkuu silmissäni. Minä koetan koskettaa sitä, mutta se polttelee niin kuin rakkaus toiseen ihmiseen polttaa pakottavasti sydäntä ja kyynelkanavia. Kyllä minä luovun. Ei minun tarvitse olla kaupunkilaisnainen, minä lähden toisaalle jos sinä lähdet. Ei minun tarvitse olla itsellinen, minä olen sinun jos tahdot. Ei minun tarvitse olla yksin, jotta voisin olla minä, minä voin olla sinä silloin kun sinä olet täällä.

Minua pelottaa, mutta kevään aurinko on täällä, ja minun on annettava ikijään sulaa. Minä olen alkanut tehdä eroa menneestä, jättää hyvästejä. Ei menneen tarvitse olla täällä nyt, enkä minä tahdo olla siellä.

Minä teen parhaani.

Edessä on maailman ääri.



Me ollaan jääty sun pelkoihin jumiin,
sä mulle tokaisit
mut jos mä veisin sut maailman ääriin
sieltä yksin palaisit

Meitä on vastassa kaksi tässä:
minä ja mun pää
tuomittu samaan selliin
kunnes henki riistetään

(Chisu: Minä ja mun pää)

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Sinä teet tarpeeksi

Terapeuttini sanoi: Aoda, sinä teet tarpeeksi.

Aoda, sinä teet kaikkesi.

Sinä käyt lääkärissä. Sinä syöt lääkkeitä, joita hän määrää. Sinä hakeudut lääkäriin, kun kaikki käy liian ahdistavaksi. Sinä käyt terapiassa, täällä. Sinä käytät suuria määriä rahaa hoitoosi. Sinä käyt yksilötyössä Tyttöjen Talolla. Sinä tapaat seksuaaliterapeuttia. Sinä osallistut ryhmätoimintaan. Sinä harrastat liikuntaa. Sinä kirjoitat. Sinä tapaat ystäviä. Sinä aiot matkustaa. Sinä opiskelet, vaikka ajattelet usein, että hyppäisitkin parvekkeelta. 

Sinä, kaikesta tästä huolimatta, pidät kiinni elämän reunasta.

Sinä yrität selvitä tästä sairaudesta.

Aoda, se riittää.

Se riittää. 

Se riittää.

Riittää.