Aurinko

Kun eilen menin miestä vastaan rautatieasemalle, satoi vettä. Ostimme matkalla silti jäätelöt, hän nougatia ja minä vaniljaa.

Myöhemmin makasimme vuoteessa sylikkäin hänen luonaan.

"Aurinko!" hihkaisin kesken kaiken, kun pilvet väistyivät päivänvalon tieltä. Kaikkien näiden sateisten päivien jälkeen se tuntui suorastaan ihmeeltä.

"Aurinko", hän kuiskasi vastaukseksi.

Kun illalla kävelin kotiin, kävelykadulla soitti nainen viulua.

Maailma soi ja säteilee

"Tämä on äärimmäinen ratkaisu, mutta nämä ovat äärimmäisiä aikoja."
- Nadifa Mohamed

Jokin aika sitten näin unen, jossa matkustin Tukholman ja Berliinin kautta Australiaan. Idea matkasta iski vain yllättäen, pakkasin vain lentolaukun ja olinkin jo koneessa, tietämättä edes tarkalleen, minne olen menossa, miksi ja minne asetun. Mutta eihän se tuntunut tärkeältä, eikä unessa sellaisilla asioilla ole väliä, koska unet eivät näe menneisyyttä tai tähtää tulevaisuuteen; unessa ihminen elää juuri sitä hetkeä, jossa on.

Maailma kiehtoo minua suuresti. Selaan karttakirjoja ja pyörittelen karttapalloa. Mietin kaupunkeja, joista en ole koskaan kuullut, kuvittelen, millaisia ne nimen perusteella olisivat. Opiskelen historiaa. Katselen valokuvia. Murrun maailman kauheuksien äärellä, mutta näen silti sen kaiken kauneuden. Ystävä kertoi astronautista, joka oli avaruuslennolla poistunut aluksesta katselemaan maata eikä suostunut enää palaamaan alukseen - maapallon kauneus lumosi hänet.

Nuorena tyttönä ajattelin, että lukion jälkeen lähden vapaaehtoistyöhön johonkin kehitysmaahan. En ollut silloin vielä masentunut, mutta podin merkityksettömyyskriisiä enkä oikein tiennyt, mikä minun paikkani maailmassa on. Ajattelin, että toisten auttaminen voisi olla minun tarkoitukseni. Ja jos näkisin ihmisten hädän, kaikki omat ongelmani katoaisivat. Aivan jossain muualla, aivan uudessa tarkoituksessa, koko maailma kirkastuisi. Epäilemättä niin olisi käynytkin. Pääsin kuitenkin opiskelemaan, enkä koskaan lähtenyt.

Matkustan paljon, mutta vain pieniä matkoja. Istun viikottain tunteja junassa punaisen lentolaukkuni kanssa, bussissakin silloin tällöin. Vaikeana aikana toivoin, että voisin aina olla liikkeessä, niin ettei ehtisi ajatella niin paljon. Pysähtyminen merkitsi asioiden kohtaamista, enkä tahtonut kohdata niitä. Halusin pakoon. Olen aina halunnut paeta. Halusin vain kulkuneuvosta toiseen, kuin läkähdyttää itseni liikkeellä, päästä mahdollisimman kauas. Mutta mikä on riittävän kauas?

Jos millään ei ole merkitystä, ei ole väliä, vaikka vain katoaisi. Jos on päästään pyörällä ja eksyksissä, ei ole väliä, jos eksyy uudessa paikassa. Jos on menettänyt rakkaan, ei ole väliä, vaikka menettäisi vanhan minänsä.

Joskus lähteminen on välttämätöntä. Iho kihelmöi eivätkä jalat pysy paikallaan. Lähtemistäkin on monenlaista. En ole aina paikalla, sillä olen ajatuksissani jossain muualla. Ruumiini vanki koskaan en ollutkaan. Voin vain sulkea silmäni, ja olen jo poissa. Se että lähtee ei aina tarkoita, että katoaa pitkän matkan taakse. Lähteminen on myös henkistä, lähteminen on asioiden taakse jättämistä, luopumista. Lähtemisessä on kasvu.

Äärimmäisinä aikoina olen aina ajatellut lähtemistä ja kaiken jättämistä, kun millään ei ole tuntunut oikeastaan olevan merkitystä. Itsepäisesti olen uskonut siihen, että jos vaihtaisin maisemaa, kaikki ongelmat jäisivät vanhaan paikkaan. Ei se tietenkään ole niin. Mutta ehkä poistumisen kautta voi katsella asioita etäältä, ja ehkä lentokoneessa kaikki ongelmat muuttuisivat yhtäkkiä pieniksi. Olisi vain vapaus, pienenevä manner ja öinen taivas. Tai laivan kannella voisi vain katsella avautuvaa ulappaa ja tyhjyyttä.

Olisi Keski-Euroopan vanhoja kaupunkeja. Linnoja ja museoita, puistoja, kävelykatuja. Ostoskeskuksia ja korkokenkiä. Skonsseja, bageleita, jäätelöä ja pannukakkuja, voimakkaita juustoja. Yöelämää, hotellin lakanat, uimarantojakin. Korkeita rakennuksia, meluisia katuja, takseja. Niin että unohtaisin, kuka olen, eikä kukaan tietäisi, ei edes nimeäni, en minäkään tarvitsisi sitä. Voisin olla vieras itsellenikin.

Olisi kaukainen Aasia ja Afrikan rannat. Olisi Australia ja paahtava helle. Amerikka ja loputtomat tiet. Ei olisi mitään väliä, jos on itse rikki, kun voisi vain viilettää tietä pitkin ja katsella taivasta, joka on loputon. Olisin rikki, mutta sillä ei olisi väliä, koska mitä vain voisi tapahtua. Olisin niin rikki, mutta kytketty vain punaiseen lentolaukkuuni, johon ei mahdu paljon tavaraa.

Vieraassa paikassa ehkä nauraisin vapaammin, murehtisin vähemmän, itkisin vain ilosta.

Minusta se on yksi elämän tarkoitus, suunnitteleminen ja unelmoiminen. Sillä unelmat, katselmukset tulevaan, olivat yksi tärkeä tekijä, joka piti minut hengissä vaikeina aikoina. Loppujen lopuksi osasin aina katsoa tulevaan ja uskoa, että siellä on vielä jotain hyvää juuri minulle.

Toiset miettii aina, mitä pitää tehdä

miten vihata ja miten rakastaa

mitä kokea ja milloin lähteä

milloin pelätä ja milloin uskaltaa

Mutta toiset tekee niin kuin miltä tuntuu

Tulee menee milloin huvittaa

Rakastaa ja vihaa miten tahtoo

 ja lähtee kun on pakko lähtee

pakko vaihtaa maisemaa

pakko nähdä vielä kerran

kuinka taivas aukeaa

ja kuinka loppuu maailma

Älä itke kun ne lähtee, ne haluu lentää

haistaa maistaa loppuun maailman

Älä itke kun ne lähtee, ne haluu lentää

kohti huumaa, kuumaa jäistä polttoa

Ei kai elämää voi koskaan saada liikaa

Ei kai liian kauas vaeltaa

Aina jotkut jää, jotkut jatkaa matkaa

ja etsii aina uutta, suurempaa

Ja ne lähtee, koska ne on sitä varten

Niiden täytyy mennä, tai ne kuolee pois

Älä itke niiden perään, niiden täytyy

Niiden täytyy päästä lentämään

Maailma soi ja säteilee

Mieli hajoo, räjähtää

ja sitten taivas aukeaa

ja sitten loppuu maailma

- Maija Vilkkumaa

 

Karatkaa unelmiin.

- Aoda

Muutoksia

Elämäni on sellaisella muutoksen syklissä, etten pysy itse enää perässä.

Tänään kuulin, että elokuussa edessä on muutto. Olen asunut sukulaiseni omistamassa asunnossa kolme vuotta, nyt hän tarvitsee asuntoa itse. Ei mennyt aikaakaan, kun hän jo soitti ilmoittaakseen löytäneensä minulle suhteilla jo uuden asunnon. Se on vain kivenheiton päässä vanhasta ja tosi lähellä yliopistoa.

Puistattaa. Toisaalta tätä minä odotin, tätä, että koko elämä muuttuu, että jotain tapahtuu. Kaikki vaati niin suurta muutosta. Tässä se on ja se on niin totta, että minua huippaa. Mutta minähän päätin ottaa vastaan kaiken uuden, sen mitä elämä tarjoaa.

Tietysti olen surullinen, kun joudun muuttamaan minulle rakkaaksi tulleesta asunnosta. Mutta suren sitä sen tunnesiteen kautta, joka omaan kotiin muodostuu; en niinkään muista syistä. Uudessa paikassa jokin merkityksellinen voi alkaa. Samoin ajattelen, että uuteen paikkaan muuttaminen voisi olla lopullinen irtautuminen vanhasta elämästä, jolla ei ole enää mitään hyvää tarjottavana. Minun on syytä puhdistautua, pestä kaiken vanhan tomut pois päältä, eikä muuttaminen ole ollenkaan huono aloitus. Haaveilin aina lähdöstä Helsinkiin, mutta muutan vain saman kaupungin sisällä. Mutta sekin jo riittää.

Huonot asiat seurasivat toinen toistaan. Ero, paniikkikohtaukset, kivut, raskas kesätyö, yksinäinen kesä, masennus, itsetuhoisuus, väsymys, petetty luottamus. Nyt hyvät asiat seuraavat toisiaan: uusi parisuhde, uudet ystävät, oivallukset, eheytyminen, kiva kesätyö, hyvä koulumenestys. Se on kierre. Tällä viikolla menen kampaajalle. Uusi tukka on sekin muutoksen merkki, ulkoinen. Haluan antaa muutoksen näkyä.

Yritin parhaani mukaan kiirehtiä muutokseen, yritin muuttaa itseäni ja elämääni, yritin voittaa masennuksen, mutta masennuin vain lisää, kun mitään ei tapahtunut. Yritin hoputtaa muutosta, joka tuli sitten itsellään, kun annoin sen tulla. Voin nyt avata hiukset ja antaa tuulen sekoittaa ne, nostaa kasvoni kohti aurinkoa ja sulkea silmät. Elämä alkaa taas.

Ps. Kuten moni varmaan huomasi, blogin nimikin vaihtui. Olen pitkään miettinyt nimen muuttamista, sillä alkuperäinen nimi oli aika pikaistuksissaan päätetty, ja blogi lähtikin lopulta eri suuntaan kuin sitä aloitellessani olin ajatellut. Pyörittelin päässäni monia eri nimivaihtoehtoja, mutta tänään kuunnellessani Ultra Bran kappaletta Pinnan alla uusi otsikko oli saman tien selvä. Vesiviittaus säilyy, ja otsikko on kaksitulkintainen. Toisaalta masentunut ja ahdistunut ollessani olen kokenut olevani jotenkin veden alla niin että on vaikea hengittää, toisaalta blogissa käsittelen paljon sellaisia asioita, joita mietin ja joita ei näy ulospäin. Ne asiat ovat pintani alla, syvällä.

 

Niin minusta tuli se
joksi olin ollut tulossa
Täydellinen hymy
Täydellinen silmänkääntötemppu

Pitkiksi kiemurrelleet hiukset
kasvoivat hitaasti joka yö
sinnikkäästi
jotta olisin joku muu

Niin minusta tuli se
joksi olin ollut tulossa
Suuriksi rävähtäneet silmät
näkivät paremmin

halun ja janon
ja kääntyvän selän

halun ja janon
ja haparoivan käden

- Terhi Kokkonen

Kaikkea ihanaa teille! Ottakaa muutos vastaan, kun se tulee!

- Aoda

Vielä kun kaikki on paikallaan

Pahoittelen pitkään jatkunutta hiljaisuutta. Siihen on kylläkin syy: minulla ei ole kahteen viikkoon ollut vapaa-aikaa. Aloitin toissa viikolla työt, mutta koulu ei ollut vielä loppunut. Siispä päivät olen käynyt töissä ja illat lukenut tenttiin, muuna aikana nukkunut tai katsonut telkkaria, kun en muuta jaksa. Etenkin viimeisin viikko on vienyt mehut, mutta myös opettanut: minä pystyn tähän. Työkykyni on palaamassa. Masennus ei pidä minua enää pihtiotteessa. Pystyn näyttämään sille paikkansa: nyt en sinua tarvitse, nyt teen kuten näen parhaaksi. Anna minun olla.

Toisina päivinä jaksan tosiaan sanoa niin. Se on jo jotain.

Kaiken lisäksi olen saanut kaikista tenteistä korkeimman arvosanan. Sepäs vasta hullua onkin: koko ajan on tuntunut, että olen surkea opiskelija, kun en ole ehtinyt lukea tarpeeksi, vaikka arvosanoista päätellen olen lukenut aivan tarpeeksi, riittämiin, ja vielä enemmänkin, sillä tavoitteeni eivät olleet näin korkealla. Välillä tosissani pohdin, mahtaako tentti mennä edes läpi. En kai omissa silmissäni koskaan tee tarpeeksi. Sen sijaan stressaan itseni puolikuoliaaksi.

On taas itsetutkiskelun paikka: onko tehtävä täydellisesti, vaikka ei oikein jaksaisi, onko järkeä ottaa opiskeluaika yöunista, onko tarpeen soimata itseään silloinkin, kun tekee parhaansa? Tietysti olen ylpeä itsestäni. Mutta enkö oikeasti pysty näkemään, milloin teen ihan riittävästi, vaan ajattelen aina, miten voisin tehdä enemmän? Ehkä tähän kysymykseen en saa koskaan vastausta. Olkoon sitten.

 

Nyt on takana tenttejä, töitä ja siskon yo-juhlat. Tänään kotiin tultuani vaihdoin heti päälle pyjaman. Juuri nyt ei ole pakko tehdä mitään, ja se on juuri sitä, mitä tarvitsen. Kerrankin niin on. Olla hetken vain itseäni varten, niin ettei kukaan tarvitse minulta yhtään mitään. Silmätkin ehkä kiinni. Edes hetken. Edes hetken on niin, että mitään ei pitäisi tehdä. Voi tehdä, jos tahtoo, mutta ei pidä.

Voin hyvin. Minulla on yöpöydällä pino kirjoja, vuoteessa puhtaat lakanat. Pari päivää vapaata. Tiedossa paljon kivaa kesälle. Palkkapäivä ylihuomenna. Metsä lähellä. Olotila kelvollinen. Öisin nukun. Kaikki hyvin nyt, ihan hyvin, riittävän hyvin, tasaisesti, kunnossa, paikallaan.

Minä jaksoin tämän kevään läpi. Se on uskomatonta.

Kyllä minä pärjäilen. Joskus paremmin, joskus huonommin. Nyt olen pärjännyt tähän asti. Pärjään taas kesän, pärjään syksyyn asti. Sitten taas katsotaan. Mutta sittenkin pärjään. Kyllä varmaan pärjään.

 

Ottakaa itsellenne aikaa!

- Aoda

Jäähyväiset

Niin moni asia on tulossa päätökseen. Kun palaan kesän vietosta takaisin opiskelujen pariin, voi olla, ettei mikään ole enää ennallaan.

Lukuvuosi on loppu. Selvisin, vaikka olin varma, etten mitenkään jaksa. Opiskelin kampuksella tenttiin vielä tällä viikolla, mutta koska tunteja ei ole, koko yliopisto tuntui hiljenneen. Piha oli tyhjä, kahvilassakin vain muutama ihminen. Hyvin hiljaista. Ajattelin siellä elämääni, kun tuuli värisytti puiden lehtiä ja vastaleikattu ruoho tuoksui.

Suhde tukihenkilöön loppuu. Turvapaikan rahoitus on puolitettu, ja lopettamaan joutuneiden työntekijöiden joukossa on tukihenkilöni. Oloni on turvaton. Miten selviän ilman häntä? Miten joku muu selviää? Turvapaikka on minulle tärkein asia maailmassa, ja turvallisuudentunteeni on järkkynyt, kun tuon paikan olemassaolo onkin yhtäkkiä vaakalaudalla.

Moni ihmissuhde on katkolla. Ystäviäni en näe välttämättä koko kesänä, moni matkustaa. Itse teen töitä toisessa kaupungissa. Miestäkin näen harvemmin, ja kuten hän sanoi, hän ei ole varma, minne sijoittuu valmistumisensa jälkeen töihin. Minua pelottaa.

Kaipaan ihmisiä, jotka ovat jo poistuneet elämästäni. Mietin heitä. Mietin häntä. Vieläkin. Se hävettää ja pelottaa.

Mutta itsehän minä lähdin. Niin. Tein itse sen päätöksen viettää tämänkin kesän kotikaupungissani, poissa sieltä, missä elämäni nykyisin on. Heti perään tulee viestejä: Milloin tulet taas tänne, ilmoita sitten, mennään kahville. Mutta kyse ei ole pelkästään siitä, että olen kesän eri kaupungissa, ei lainkaan. Pääsen opiskelukaupunkiin junalla alle tunnissa jos tahdon. Kysymys on tulevasta ja menneestä. Kysymys on siitä, etten tiedä, mitä tulevalta odottaa. Kysymys on siitä, että edessä on kipeitä jäähyväisiä. Kysymys on siitä, että eräs elämänvaihe on nyt ohi. Ja seuraava pelottaa minua.

Tuntuu vaikealta ja vapisuttaa. Mitä elämä tuo eteeni tänä kesänä, miten minulla menee syksyllä, missä olen vuoden päästä? Olenko silloin vieläkin sairas? Missä minä asun? Seurustelenko? Olenko joskus yksinäinen? Satutetaanko minua, satutanko itseäni? Paranevatko arvet? Ajatteleeko joku minua, ajatteleeko hän, kaipaanko silloin vieläkin? Syönkö lääkkeitä, uusia tai vanhoja? Riittävätkö rahani? Selviänkö koulusta? Pärjäänkö ilman tukihenkilöä? Auttaako terapia? Pystynkö nukkumaan? Kuka pitää minusta huolta?

Tärisen pelosta tämän elämän edessä, en ehkä selviä tästä kunnialla. Mutta luulen, että sitten pitää vain mennä. Kurkistaa verhon taakse. Kääntää kivet, kiivetä katolle. Onko minulla mahdollisuuksia? Jää tai lähde. Elä tai kuole. Tee päätös, mutta tee se ajoissa, äläkä koskaan epäröi. Elämä tapahtuu, anna sen tapahtua.

Minä jätän epäilemättä hyvästejä myös menneisyydelle. Teen sovintoa sen kanssa, mitä minulle on joskus tapahtunut, miten olen itse silloin toiminut, millaisia virheitä olen tehnyt. Teen sovintoa itseni kanssa. Riudun ikävässäni koska välitän ja rakastan, ei se ole huono asia, se on osoitus siitä, että kykenen tuntemaan. Yritän antaa anteeksi. Yritän hyväksyä sen, mitä minulle on käynyt, ja elää sen asian kanssa. Sairauden kanssa minun on elettävä, koska en muuta voi, mutta yritän siitäkin huolimatta katsoa eteenpäin.

Ystäväni huomautti, että kun vastaan tulee vaikea elämäntilanne tai menetys, otat käyttöön ne keinot ja voimat, jotka sinulla on sellaisen tilanteen voittamiseen. Tyvenessä säästelet voimiasi etkä tajua, miten vahva olet, kun sinun täytyy olla. Muista se, kyllä sinä selviät.

Olen ottanut itselleni aikaa, ihmetellyt. Nyt on aika tehdä päätöksiä

Miesystäväni talon pihalla kasvaa suuri tammi. Näin sen ensimmäistä kertaa viime syyskuussa, kun kävin hänen luonaan ensimmäistä kertaa. Silloin siinä oli vielä vihreät lehdet. Sen syyskuun jälkeen olen nähnyt puun jokaisen vaiheen, lehtien kellastumisen ja putoamisen, synkät paljaat oksat, kuuran ja lumen oksilla, sitten taas paljaat oksat ja sitten silmut, hiirenkorvat, ja nyt taas lehdet. Yksi aikakausi elämää on kulunut, ja olen sen aikakauden läpi katsellut tuota puuta. Se aikakausi on nyt loppunut. Ajattelen, että katselin läpi aikakauden, jona puu ensin kuoli ja sitten heräsi jälleen eloon, täyteen loistoonsa. Aikakausi päättyi kevääseen, uuteen alkuun, elämän riemunlauluun.

Sillä kaikki loput synnyttävät alkuja ennemmin tai myöhemmin. Se mitä olen joskus luullut lopuksi onkin pedannut alkua, joka on tuonut minut tähän. Ja se tarina vieläkin jatkuu.

Itku silmässä jätin jäähyväiset viime keskiviikkona. Mutta kyllä minä palaan, ja minä muistan teidät kaikki, teidätkin, jotka nyt poistutte elämästäni.

Hei hei kaupunki, hei hei koulu, hei hei kaikki täällä, hei hei.

With eternal love
The stars above
All there is
And ever was

I want it all
I want it all
I want it all
I want it all

A blade of grass
A grain of sand
The moonlit sea
I’ll hold your hand

I want it all
I want it all
I want it all
I want it all

- Emily Haines

Ps. Mitä tää on! Kun reilu vuosi sitten aloittelin blogia, en olisi koskaan uskonut, että jonain päivänä tämä olisi nin suosittu. Minulla on nimittäin nyt 51 lukijaa! Yli puoli sataa! En kestä! Kiitos kiitos kiitos!

- Aoda

Yksin huudat sun yöt

Vappujuhlissa join liikaa. Juhlat järjestettiin minun luonani, mikä vain lisäsi stressiä ja vastuuntuntoa kaiken onnistumisesta ja muiden viihtymisestä. Illan kääntyessä loppuun pelot ja stressi ottivat niin kovan otteen minusta, että minun oli pakko hukuttautua kuohuviinin poreisiin. Olin hermostunut ja kireä. Ärsytin itseäni monessakin suhteessa. Kun vieras pudotti kuohuviinilasin, heräsin houreistani ja tartuin viinipäissäni imuriin. Pääni oli koko ajan jossain kummallisessa sumussa. En kyennyt ilakoimaan muiden mukana, kun olin niin huolissani, onko kaikilla kivaa. Ja siitä sain seuraavana päivänä uuden pelonaiheen; entä jos olin kaikkien mielestä tylsä, kun vain hääräilin keittiössä ja täytin muiden viinilaseja?

Yksissä juhlissa siivosin kaverin oksennuksen lattialta. Ihmiset voi jakaa kahteen ryhmään sen perusteella, siivoavatko he oksennuksen vai eivät. Minä siivoan. Ärsyttävä marttyyri. Senkin takia olen niin huono. En tajua, miten voin koskaan tehdä oikein. Kunpa joku neuvoisi, että toimi näin, sitten ihmiset eivät hylkää. Yksinkertaisesti. Antaisi ohjeet.

Toisaalta totuus on, ettei koskaan voi tehdä oikein. Sellaista on minun elämäni. Jos teen yhdeksänkymmentäyhdeksän asiaa oikein ja yhden asian väärin, minusta huomataan se yksi asia, jonka tein väärin. Silloin kaikki muu on yhdentekevää. Teen niin tai näin, teen väärin. Niin se on ja minkäs teet. Inhoan tämän kirjoituksen marttyyrimaisuutta, mutta toisinaan tahdon vain vuodattaa, kertoa asiat niin kuin minusta tuntuu.

Seuraavana päivänä kapusimme Tähtitorninmäelle piknikille. Suuren kukkulan laelta katselin satoja ylioppilaslakkipäisiä juhlijoita, myllättyä maata ja kaupunkia ja ihmettelin taas tilannettani: olen tässä ihmisten ympäröimänä ja hyväksymänä, kaupungin yläpuolella, tuuli herättelee minua. Miten ihmeessä olen tässä enkä mäen alla? Miten ihmeessä olen ihmisten kanssa enkä yksin? Miten näin on käynyt?

Yksi ryhmän tytöistä oli paistanut munkkeja. Ne olivat ihania, täydellisiä ja sokerikuorrutteisia. Niiden kanssa oli simaa. Oman munkkini käärin lautasliinaan ja piilotin laukkuun. En juuri nyt kestä itseäni, jos syön jotain niin lihottavaa. En kuitenkaan voinut vain kieltäytyä munkista, koska olisin ehkä loukannut tyttöä.

Kiipesin jyrkänteelle. Pudotus ei ollut iso, mutta jos siitä putoaisi pää edellä, niska varmaankin taittuisi. Sitä minä mietin kesken vappupiknikin. Että näin vain sitä ihmisen elämä saattaisi loppua, yhteen hiukan varomattomaan askeleeseen.

Ihmisen täydellisen hyväksynnän sisällä alan usein ajatella, että nyt olisi parasta kuolla. Hävitä ennen kuin katastrofi tapahtuu. Kuolla ennen kuin nöyryytys lähestyy. Niin se vain on. En minä selvästikään kestä sellaista määrää ihmisten lempeyttä. En käsitä, miten he eivät vieläkään ole satuttaneet minua, ja pelkään alinomaa, milloin se tapahtuu. Piknikiltä palattuani otin taas veitsen. Kun muut eivät satuttaneet minua, minä satutin itse itseäni, koska en enää osaa elää ilman kipua.

Minun pitäisi oppia ottamaan vastuu ainoastaan itsestäni ja luottaa siihen, että muutkin ottavat vastuun itsestään. Mutta silti koen olevani vastuussa siitä, onko muilla kivaa ja hyvä olla. Toisinaan en kestä elää itseni kanssa. Vielä vähemmän kykenen ymmärtämään, miten joku kestää elää minun kanssani.

Sä kadehdit niin
hänen valtavaa luottamustaan
hän sulle sisimpänsä paljastaa
eikö hän pelkää
että puukolla selkään sä lyöt

Sä et ansaitse tällaista elämää
sä näet sen, muut ei vielä nää
se sun päätäsi kiristää
haluut jotain joka piristää

Vielä vähän vähän vielä kun on aikaa
vielä vähän vähän vielä sillä

Niin kuin vie kevät aina järvistä jään
yhtä varmasti sinutkin hyllytetään
ja sä tappelet vastaan ja sä potkit ja lyöt
silti yksin huudat sun yöt
niin kuin syntyvä oppii hengittämään
yhtä varmasti sinutkin hyllytetään
ja sä tappelet vastaan ja sä potkit ja lyöt
silti yksin huudat sun yöt

- Maija Vilkkumaa 

Mukavaa toukokuuta kaikille!

 - Aoda

Silloin voisin minäkin huutaa: oon elossa

"Viihdyn sun seurassa, koska olet iloinen. Vaikutat selvästi nauttivan elämästä."

Näin sanoi vastikään elämääni tullut ihminen, jonka kiintymystä minuun kyseenalaistin. Kysyin, miksi hän oikein hakeutuu seuraani, vaikka hän inhoaa monia asioita, joita edustan. Menin vastauksesta ymmälleni. Ai olenko minä iloinen? Miten niin, mistä hän sellaisen käsityksen sai? Ja nautin elämästä? Nautin niistä hetkistä, kun päivän jälkeen pääsen nukkumaan ja saan sulkea silmäni maailmalta. Se on se mitä yhtenään odotan. Mutta jonkun toisen silmissä vaikutankin iloiselta ihmiseltä, joka elää täysillä. Suuri hämäyskö? Vereslihan peittämistä hymyyn? Näytelmää, että kaikki on hyvin?

Ei. Kyse on siitä, että elän täysillä elämästä nauttien aina kun jaksan. Ja se on se, mikä minusta välittyy ulospäin uusille ihmisille, joita tapaan. Minä en romahda heidän nähtensä, minä romahdan öisin yksin sängyssä, iltapäivisin koulun päätteeksi, aamuisin tulevan päivän äärellä. Uskoisivatko nuo ihmiset, jos nyt sanoisin, että sairastan masennusta? Eivät varmaankaan. Sähän olet aina niin iloinen.

Mutta entä jos asetun läheisteni asemaan ja katson elämääni ulkoapäin, katson kaikkea sitä, mitä ihmisille viestin? Puhun itsensä rakastamisen ja etenkin oman kehon rakastamisen tärkeydestä, olen elämä esimerkki siitä, että kehonsa kanssa voi olla sinut, vaikka sitä koristavat raskaus- ja muut arvet. Heittäydyn täysillä tanssiin hymyssä suin, koska tanssiessa unohtaa kaiken muun, keho vain juttelee. Puhun siitä, miten tärkeää on tehdä asioita, joista nauttii. Nautin kehostani, naiseudestani, vapaudestani. Opiskelen ja seurustelen. Katselen Instagram-tiliäni. Jaan siinä usein kuvia viinilasillisista, jäätelöannoksista, juhlista, hyvistä hetkistä, kirjoista joita luen, jutuista joita teen, asioista joihin uskon. Jaan selfieitä, joissa hymyilen niin, että vasen silmäni muuttuu viiruksi (niin käy aina). Ne kuvat kertovat seuraajilleni, miten vietän elämäni tärkeät hetket, mistä nautin, mikä tekee minut onnelliseksi.

Tajusin, että Instagram-minä on kerrassaan tavoittelemisen arvoinen persoona kaikessa. Instagram-minä on onnellinen, energinen ja innoissaan. Kyse ei ole roolista vaan eräästä puolestani, jossa sairauden aiheuttamia kulumia ei ole nähtävillä. Se minä näyttää masennukselle keskisormea. Se on uskomattoman voimaannuttavaa.

Näen itsestäni usein sen puolen, joka makaa sängyssä peläten maailmaa, sivelee keittiöveistä ihollaan ja soimaa itseään, mutta se ei ole se kokonaiskuva. Minä olen paljon enemmän kuin sairauteni. Minä olen kokonainen, keho ja mieli, menneisyys ja tulevaisuus, unet ja unelmat.

Ei siitä kauankaan ole, kun lähdin taas juhlimaan. Tyttöporukka tuli ensin luokseni etkoille, sitten mentiin erääseen yökerhoon tanssimaan. Valot välkkyivät, jääpalat helisivät lasissa. Koska porukan tytöistä jokainen seurusteli, emme välittäneet antaa huomiota ympärillä kyhnyttäville miehille, vaan otimme toisiamme käsistä kiinni ja teimme piirin osoituksena, että olemme nyt keskenämme. Mietin, mitä ihmettä täällä tapahtuu - olen täysin hyväksytty ja turvassa juuri sellaisena kuin olen. Basson jytinä ja tanssimusiikki laittoi jalat liikkeelle, olo oli kevyt, tein piruetteja.

Suljin lattialla silmäni ja huusin äänettä: oon elossa!

Kun toiset sätkivät elossa elossa

en tohdi koskaan olla niiden mukana

Kun ovat kaikessa mukana mukana

Mä tahdon katsoa vain kauniita kuvia

ja kun mä katselen kuvia kuvia

niin silloin voisin minäkin huutaa:

"Oon elossa!"

 

- Aoda