Yksin huudat sun yöt

Vappujuhlissa join liikaa. Juhlat järjestettiin minun luonani, mikä vain lisäsi stressiä ja vastuuntuntoa kaiken onnistumisesta ja muiden viihtymisestä. Illan kääntyessä loppuun pelot ja stressi ottivat niin kovan otteen minusta, että minun oli pakko hukuttautua kuohuviinin poreisiin. Olin hermostunut ja kireä. Ärsytin itseäni monessakin suhteessa. Kun vieras pudotti kuohuviinilasin, heräsin houreistani ja tartuin viinipäissäni imuriin. Pääni oli koko ajan jossain kummallisessa sumussa. En kyennyt ilakoimaan muiden mukana, kun olin niin huolissani, onko kaikilla kivaa. Ja siitä sain seuraavana päivänä uuden pelonaiheen; entä jos olin kaikkien mielestä tylsä, kun vain hääräilin keittiössä ja täytin muiden viinilaseja?

Yksissä juhlissa siivosin kaverin oksennuksen lattialta. Ihmiset voi jakaa kahteen ryhmään sen perusteella, siivoavatko he oksennuksen vai eivät. Minä siivoan. Ärsyttävä marttyyri. Senkin takia olen niin huono. En tajua, miten voin koskaan tehdä oikein. Kunpa joku neuvoisi, että toimi näin, sitten ihmiset eivät hylkää. Yksinkertaisesti. Antaisi ohjeet.

Toisaalta totuus on, ettei koskaan voi tehdä oikein. Sellaista on minun elämäni. Jos teen yhdeksänkymmentäyhdeksän asiaa oikein ja yhden asian väärin, minusta huomataan se yksi asia, jonka tein väärin. Silloin kaikki muu on yhdentekevää. Teen niin tai näin, teen väärin. Niin se on ja minkäs teet. Inhoan tämän kirjoituksen marttyyrimaisuutta, mutta toisinaan tahdon vain vuodattaa, kertoa asiat niin kuin minusta tuntuu.

Seuraavana päivänä kapusimme Tähtitorninmäelle piknikille. Suuren kukkulan laelta katselin satoja ylioppilaslakkipäisiä juhlijoita, myllättyä maata ja kaupunkia ja ihmettelin taas tilannettani: olen tässä ihmisten ympäröimänä ja hyväksymänä, kaupungin yläpuolella, tuuli herättelee minua. Miten ihmeessä olen tässä enkä mäen alla? Miten ihmeessä olen ihmisten kanssa enkä yksin? Miten näin on käynyt?

Yksi ryhmän tytöistä oli paistanut munkkeja. Ne olivat ihania, täydellisiä ja sokerikuorrutteisia. Niiden kanssa oli simaa. Oman munkkini käärin lautasliinaan ja piilotin laukkuun. En juuri nyt kestä itseäni, jos syön jotain niin lihottavaa. En kuitenkaan voinut vain kieltäytyä munkista, koska olisin ehkä loukannut tyttöä.

Kiipesin jyrkänteelle. Pudotus ei ollut iso, mutta jos siitä putoaisi pää edellä, niska varmaankin taittuisi. Sitä minä mietin kesken vappupiknikin. Että näin vain sitä ihmisen elämä saattaisi loppua, yhteen hiukan varomattomaan askeleeseen.

Ihmisen täydellisen hyväksynnän sisällä alan usein ajatella, että nyt olisi parasta kuolla. Hävitä ennen kuin katastrofi tapahtuu. Kuolla ennen kuin nöyryytys lähestyy. Niin se vain on. En minä selvästikään kestä sellaista määrää ihmisten lempeyttä. En käsitä, miten he eivät vieläkään ole satuttaneet minua, ja pelkään alinomaa, milloin se tapahtuu. Piknikiltä palattuani otin taas veitsen. Kun muut eivät satuttaneet minua, minä satutin itse itseäni, koska en enää osaa elää ilman kipua.

Minun pitäisi oppia ottamaan vastuu ainoastaan itsestäni ja luottaa siihen, että muutkin ottavat vastuun itsestään. Mutta silti koen olevani vastuussa siitä, onko muilla kivaa ja hyvä olla. Toisinaan en kestä elää itseni kanssa. Vielä vähemmän kykenen ymmärtämään, miten joku kestää elää minun kanssani.

Sä kadehdit niin
hänen valtavaa luottamustaan
hän sulle sisimpänsä paljastaa
eikö hän pelkää
että puukolla selkään sä lyöt

Sä et ansaitse tällaista elämää
sä näet sen, muut ei vielä nää
se sun päätäsi kiristää
haluut jotain joka piristää

Vielä vähän vähän vielä kun on aikaa
vielä vähän vähän vielä sillä

Niin kuin vie kevät aina järvistä jään
yhtä varmasti sinutkin hyllytetään
ja sä tappelet vastaan ja sä potkit ja lyöt
silti yksin huudat sun yöt
niin kuin syntyvä oppii hengittämään
yhtä varmasti sinutkin hyllytetään
ja sä tappelet vastaan ja sä potkit ja lyöt
silti yksin huudat sun yöt

- Maija Vilkkumaa 

Mukavaa toukokuuta kaikille!

 - Aoda