perjantai 24. huhtikuuta 2015

Silloin voisin minäkin huutaa: oon elossa


"Viihdyn sun seurassa, koska olet iloinen. Vaikutat selvästi nauttivan elämästä."

Näin sanoi vastikään elämääni tullut ihminen, jonka kiintymystä minuun kyseenalaistin. Kysyin, miksi hän oikein hakeutuu seuraani, vaikka hän inhoaa monia asioita, joita edustan. Menin vastauksesta ymmälleni. Ai olenko minä iloinen? Miten niin, mistä hän sellaisen käsityksen sai? Ja nautin elämästä? Nautin niistä hetkistä, kun päivän jälkeen pääsen nukkumaan ja saan sulkea silmäni maailmalta. Se on se mitä yhtenään odotan. Mutta jonkun toisen silmissä vaikutankin iloiselta ihmiseltä, joka elää täysillä. Suuri hämäyskö? Vereslihan peittämistä hymyyn? Näytelmää, että kaikki on hyvin?

Ei. Kyse on siitä, että elän täysillä elämästä nauttien aina kun jaksan. Ja se on se, mikä minusta välittyy ulospäin uusille ihmisille, joita tapaan. Minä en romahda heidän nähtensä, minä romahdan öisin yksin sängyssä, iltapäivisin koulun päätteeksi, aamuisin tulevan päivän äärellä. Uskoisivatko nuo ihmiset, jos nyt sanoisin, että sairastan masennusta? Eivät varmaankaan. Sähän olet aina niin iloinen.


Mutta entä jos asetun läheisteni asemaan ja katson elämääni ulkoapäin, katson kaikkea sitä, mitä ihmisille viestin? Puhun itsensä rakastamisen ja etenkin oman kehon rakastamisen tärkeydestä, olen elämä esimerkki siitä, että kehonsa kanssa voi olla sinut, vaikka sitä koristavat raskaus- ja muut arvet. Heittäydyn täysillä tanssiin hymyssä suin, koska tanssiessa unohtaa kaiken muun, keho vain juttelee. Puhun siitä, miten tärkeää on tehdä asioita, joista nauttii. Nautin kehostani, naiseudestani, vapaudestani. Opiskelen ja seurustelen. Katselen Instagram-tiliäni. Jaan siinä usein kuvia viinilasillisista, jäätelöannoksista, juhlista, hyvistä hetkistä, kirjoista joita luen, jutuista joita teen, asioista joihin uskon. Jaan selfieitä, joissa hymyilen niin, että vasen silmäni muuttuu viiruksi (niin käy aina). Ne kuvat kertovat seuraajilleni, miten vietän elämäni tärkeät hetket, mistä nautin, mikä tekee minut onnelliseksi.

Tajusin, että Instagram-minä on kerrassaan tavoittelemisen arvoinen persoona kaikessa. Instagram-minä on onnellinen, energinen ja innoissaan. Kyse ei ole roolista vaan eräästä puolestani, jossa sairauden aiheuttamia kulumia ei ole nähtävillä. Se minä näyttää masennukselle keskisormea. Se on uskomattoman voimaannuttavaa.

Näen itsestäni usein sen puolen, joka makaa sängyssä peläten maailmaa, sivelee keittiöveistä ihollaan ja soimaa itseään, mutta se ei ole se kokonaiskuva. Minä olen paljon enemmän kuin sairauteni. Minä olen kokonainen, keho ja mieli, menneisyys ja tulevaisuus, unet ja unelmat.

Ei siitä kauankaan ole, kun lähdin taas juhlimaan. Tyttöporukka tuli ensin luokseni etkoille, sitten mentiin erääseen yökerhoon tanssimaan. Valot välkkyivät, jääpalat helisivät lasissa. Koska porukan tytöistä jokainen seurusteli, emme välittäneet antaa huomiota ympärillä kyhnyttäville miehille, vaan otimme toisiamme käsistä kiinni ja teimme piirin osoituksena, että olemme nyt keskenämme. Mietin, mitä ihmettä täällä tapahtuu - olen täysin hyväksytty ja turvassa juuri sellaisena kuin olen. Basson jytinä ja tanssimusiikki laittoi jalat liikkeelle, olo oli kevyt, tein piruetteja.

Suljin lattialla silmäni ja huusin äänettä: oon elossa!



Kun toiset sätkivät elossa elossa
en tohdi koskaan olla niiden mukana
Kun ovat kaikessa mukana mukana
Mä tahdon katsoa vain kauniita kuvia

ja kun mä katselen kuvia kuvia
niin silloin voisin minäkin huutaa:
"Oon elossa!"



- Aoda


Mitä masennus on

En itsekään ymmärtänyt, mitä masennus on, ennen kuin itse sairastuin ja sain diagnoosin. Ymmärsin ahdistuneisuusoireeni, mutta en tajunnut, että jatkuva väsymys ei ole enää tervettä. Ei sitä kai voi ymmärtää, jos ei muista mitään muuta. Mutta pystyykö ymmärtämään sitä tunnetta, kun ei jaksa nousta sängystä ja mennä ulos, ellei sellaista ole itse kokenut? Minä en pystynyt. Minä luulin, että aina jaksaa, kun pakottaa. Mutta olin niin väärässä.

Masennus ei ole sama kuin surullisuus. Masennus on enemmän ja kokonaisvaltaisempaa. Masennus on pitkäkestoisempaa kuin suru.

Masennus ei ole sitä, että itkee usein. Moni tuntemani masentunut ei itke ollenkaan, koska ei pysty. Masennusta ei tarvitse todistella voimakkailla tunteenpurkauksilla, eikä henkilön masennus ole vähemmän varteenotettavaa, jos hän ei löydä kyyneliään.

Masennus ei ole valinta, niin kuin ei ole onnellisuuskaan. On tökeröä sanoa masentuneelle, että hänen pitäisi valita onnellisuus ja ilo, jos hartioilla on valtava paino. Jos ihminen voisi valita, onko hän vaikeasti sairas vai ei, kukaan ei olisi.

Masennus ei ole kenenkään syytä. Kaltoinkohtelu lisää riskiä sairastua masennukseen, mutta masennus on silti useiden eri syiden summa.

Masennus ei ole heikkoutta. Masennus on merkki siitä, että ihminen on koettanut olla vahva liian pitkään.


Masennus on väsymystä, uupumusta. Masennus on sitä, ettei aamuisin jaksa nousta sängystä. Masennus on sitä, että arkiset asiat eivät luonnistu, roskien vieminen tai laskujen maksaminen vaatii ponnistelua. Masennus on aloitekyvyn puutetta. Masennus on sitä, ettei elämä haluta. Masennus on sitä, että tulevaisuus tuntuu toivottomalta. Masentunut ei odota mitään. Masennus on sitä, että kokee itsensä vähemmän arvokkaaksi kuin muut. Masennus on sitä, etteivät silmät näe kunnolla - katse on samea. Masennus on pelkoa. Masennus on keskittymiskyvyn ja motivaation katoamista.

Masennus on sairaus.

Masennus on epätoivoa.

Masennus on syyllisyyden tunteita. Riittämättömyyden tunnetta. Masentuneen taakkaa ei pidä lisätä sillä, että häntä syyllistää sairastumisesta tai oireista.

Masennus on itsetuhoisia ajatuksia. Ehkä.

Masennus on uniongelmia. Koko ajan väsyttää, mutta silti ei öisin saa unta. Tai sitten nukkuu liikaa.

Masennus voi tulla kenelle vain. Juuri ruokakaupassa näin uuden Anna-lehden kannen, jossa ihana, positiivinen ja taitava Mira Luoti kertoi pelänneensä vakavan masennuksensa uusiutuvan.

Masennus on tavallisten ihmisten sairaus. Kuka tahansa ympärillämme voi kärsiä siitä, vaikka se ei näy. Masentunut hymyilee ja nauraa siinä missä muutkin, eikä se tee hänen sairaudestaan vähemmän totta.

Masennus on kuin kahlaisi syvässä vedessä tietämättä, missä on ranta.



Ehkä joskus oli jotain muuta
Pitkiä öitä päivät täynnä kaipuuta
En muista paljonkaan
Iltaisin puhutaan pitkään meistä
Sä huokaat ja tuijotat keittiöveistä
Mun kahvi on haaleaa taas

Tapetteihin ikävä juuttuu
Jonain päivänä ei jaksa enää suuttuu
Mitä sitten tapahtuu
Niskaa särkee olen väsynyt tähän
Meisson raivoa paljon ja sanoja niin vähän
Mennään välillä nukkumaan

- Maija Vilkkumaa

Mukavaa viikonloppua! Olkaa itsellenne armollisia.

- Aoda

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Mitä minusta tulee isona?

Turvapaikan noin 40-vuotias harjoittelija kertoi jokin aika sitten, ettei hän oikeastaan vieläkään tiedä, mikä hänestä tulee isona. Hänellä on jo yksi ammatti, mutta nyt hän opiskelee toista ja tuli sen puitteissa Turvapaikkaan harjoitteluun. Siinä välissä hän on pyöräyttänyt perheen.

Samaan aikaan nuoret siinä ympärillä miettivät, mistä he mahtavat löytää itsensä kymmenen tai edes viiden vuoden kuluttua. Missä on heidän paikkansa, mitä heistä joskus tulee, miksi he haluavat isona. Päätöksiä on tehtävä, niiden on oltava käypiä vielä vuosien kuluttua, niiden on oltava jotain mitä he haluavat mutta silti jotain, mikä on samalla järkevää. He ovat korkeintaan 18-vuotiaita, juuri ja juuri omille jaloilleen nousseita jos sitäkään, ja nyt heidän pitäisi tietää, mihin suuntaan lähteä.

Eilen möläytin terapeutilleni, etten tiedä yhtään mitä juttuja tulen tekemään sitten kun olen aikuinen. Terapeutti nauroi, mutta tajusin sanani vasta hieman jäljessä. Teknisesti ottaenhan minä olen aikuinen. Mutta entä käytännössä? Pelkkä epävarma, vapiseva teini etsimässä paikkaansa. Toisaalta se ei haittaa yhtään. Välillä tarvitsen tyhjäkäyntiä ja pohdiskelua. Tunnen vain olevani hiukan liian vanha tähän.



Olen 21-vuotias, en enää siis edes jatko-opiskelupaikkaa pohtiva 18-vuotias (kuten esimerkiksi siskoni on). Minun on syytä tietää, mikä minusta tulee isona. Oikeastaan tiedänkin, koska en uskaltaisi opiskella vailla suuntaa. Ajatus valmistumisesta pelottaa minua. Kolme vuotta yliopistolla ovat menneet tosi nopeasti, jäljellä on vielä neljä vuotta, mutta kuinka nopeasti nekin menevät? Minun on vaikeaa ajatella itseäni valmistuneena, valmiina. Siitä aikuisuus vasta alkaakin, kun on aika hankkia vakituinen työ ja perhe. Minua hirvittää. Miten voin olla aikuinen silloin, kun en ole vielä nytkään? Kuinka voin olla itseni kanssa niin sinut, niin vakaa, niin valmis? Miten kukaan voi olla?

Ja entä sitten nyt? Olen 21. Olen ollut aikuinen jo yli kolme vuotta. Siltä ei ikinä tunnu. Teinienkin hukassa olemisen tunteelle usein nauretaan, että se on tuota ikää. Mutta kuka osaa tehdä niin suuria päätöksiä kuin vaikkapa ammatinvalinta? Siinä iässä on sitä paitsi paljon muutakin pohdittavaa. Vaikkapa oma ulkonäkö, oma paikka tai seksuaalinen suuntautuminen.

Turvapaikassa olen tavannut erään 15-vuotiaan tytön, joka on ulkonäköään myöten kuin minä joitakin vuosia sitten. Näen hänessä niin paljon itseäni, että minua suorastaan liikuttaa. Mitä enemmän olen jutellut hänen kanssaan, sitä paremmin olen huomannut, että hän on hyvin samanlainen kuin minä olin hänen ikäisenään, muutoinkin kuin ulkonäöltä. Häntä kiinnostaa kirjallisuus ja musiikki, hänkin kärsii masennuksesta, ja ilmeisesti hänellä on ollut vaikeaa koulussa kuten minullakin oli. Tällä viikolla hän kysyi minulta: Millaisena näet elämäsi viiden vuoden kuluttua? Kysymys oli haastava. Välillä tuntuu, ettei elämällä ole minulle enää mitään annettavaa. Ajatus itsestäni ylipäätään olemassa jossakin vielä aikuisempana tuntuu suorastaan mahdottomalta.

Sen sijaan, että olisin osannut vastata kysymykseen, kerroin, että toivoisin 15-vuotiaan itseni voivan nähdä minut nyt vähän yli kaksikymppisenä. Sen ikäisenä en ajatellut minulla olevan ollenkaan tulevaisuutta; en ajatellut, että selviäisin koulusta hengissä, en ajatellut koskaan seurustelevani, en ajatellut, että saisin jonain päivänä oikeita ystäviä. En myöskään voinut ajatella, että olisin koskaan kaunis. Se oli raadollista, mutta en siinä elämäntilanteessa nähnyt muuta kuin mustaa, ehkä minut kohta kahmaisevan kuoleman. Eikä sekään tuntunut pahalta, että kuolisin, se oli oikeastaan ainut vaihtoehto, jonka näin. Mutta jos olisin silloin 15-vuotiaana saanut yhteyden 21-vuotiaaseen minääni, se 21-vuotias olisi kyllä tsempannut: sä selviät, sä olet niin vahva, sulla on edessä vielä paljon hyvää. Sä selviät.

Jos nyt saisin yhteyden vaikkapa 26-vuotiaaseen itseeni (todennäköisesti valmistun sen ikäisenä), mitä mahtaisin itselleni sanoa? - Todennäköisesti aivan samat asiat. Kyllä sä selviät, kaikki muuttuu hyväksi, kaikki järjestyy.


Kuuntelen tämän nuoren naisenalun murheita tulevaisuudestaan. Hän pääsee pian peruskoulusta - "tosi iso helpotus mulle", hän sanoi - ja pohtii, minne sen jälkeen päätyy. Numerot ovat laskeneet masennuksen takia niin paljon, ettei lukioon ole asiaa. Hän on hakenut ammattikouluun muutamille linjoille, muttei oikein tiedä, kiinnostavatko ne häntä. Entä jos olen valinnut ihan pieleen, onko tulevaisuuteni sitten aivan sinetöity? hän suree. Yritän lohduttaa ja kannustaa häntä. Ei 15-vuotiaana kukaan voi oikeasti tietää, mitä haluaa koko loppuelämänsä tehdä. Eikä liioin tarvitse tietää. Kyllä elämässä ehtii tehdä vielä kaikenlaista. Jos on valinnut väärän koulutuksen, voi valita uudelleen. Jos valitsee taas väärin, voi jälleen valita uudelleen. Tai voi mennä töihin. Tai lähteä reissuun. Tai vaan ihmetellä maailmaa ja itseään. Mutta maailma on avoin, vaihtoehdot ovat avoinna. Myös meille periaatteessa aikuisille. Koskaan ei ole liian myöhäistä!

Tukihenkilöni kanssa tulevaisuudesta keskustellessani huomasin, että luottamukseni tulevaisuuteen on sinänsä olemassa, vaikka aina ei siltä aivan vaikuta. Turvapaikan kävijöiden yläikäraja on 29 vuotta. Tukihenkilö huomautti, että koska paikka on minulle niin tärkeä, minun pitää tajuta, etten voi käydä siellä enää täytettyäni 29 sitten joskus. Sanoin, etten murehdi sitä ikärajaa, siihen on niin kauankin vielä. "Mähän olen sen ikäisenä varmaan jo äiti!" kikatin. Vasta myöhemmin ajattelin sanojeni merkitystä. Niin se varmaan on, ehkä minulla sen ikäisenä on jo lapsi. Se on yksi suuri haave, enkä epäile sen toteutumista.

Isona minusta tulee onnellinen. Minusta tulee terve. Minusta tulee vaimo. Minusta tulee äiti. Minusta tulee tyytyväinen. Minusta tulee ehjä. Minusta tulee kokeneempi. Minusta tulee ylpeästi virheellinen. Minusta tulee viisaampi. Minusta tulee vahvempi. Minusta tulee rohkea. Minusta tulee äidinkielenopettaja, (jos suunnitelmat toteutuvat). Minusta tulee kirjailija (jos unelmat toteutuvat).

Mutta valmis? Ei tosiaan. Ei valmiiksi niin vain tulla. Ei 15-vuotiaana, ei 18-vuotiaana, ei 21-vuotiaana, ei ehkä 40-vuotiaanakaan. Tai ikinä. Mitä sitten. Aina voi etsiä, sillä sehän on määränpäätä tärkeämpää.


Vie mut heiluvaan Tallinnan-lauttaan
missä aikuiset kompuroi
teinit mulkoilee pöydästä niitä
me ei olla ikinä niin kuin noi

Kaikki järjestyy.

- Aoda 

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Meidän rakkaus on rajua, emmekä odota siltä muuta

"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi." - Tove Jansson

Elämää on joskus vaikeaa käsittää. Oikeastaan suurin osa syistä ja seurauksista on vaikeasti selitettävissä. Rakkautta en ymmärrä enää laisinkaan, enkä sydämen toimintaa. Enkä osaa käsitellä onnea, onnistumisia, kaikkia hyviä asioita. Kysyn aina: mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Entä koska se otetaan pois, ja kuka sen ottaa?

En osaa ajatella, ettei asioita aina ansaita, eivät suinkaan kaikki ihmiset ansaitse onneaan. He vain ovat onnellisia. Eivätkä kyseenalaista sitä, eivät koko ajan odota, että joku vie sen onnen pois.

Rakkauttakin on niin vaikea käsittää. Ei siinä ole kerrassaan mitään järkeä. Kaksi ihmistä vain kohtaa ja heidän välilleen syntyy näkymätön side. Kaksi ihmistä, toisistaan riippumattomia, eivätkä sitten yhtäkkiä voikaan elää ilman toisiaan. Erossa oleminen on kuin olisi jotenkin vajavainen, vaikka on ollut ennen tuon ihmisen kohtaamista täysi itsessään. Muulloin tuntuu kuin itsestä puuttuisi jotain, ja jokin paikka ammottaa tyhjyyttään kipeästi. Eron jälkeen on aina sellaista, millään ei ole enää merkitystä.

Miten rakkaus vain tapahtuu? Ilman varoituksia se vain yhtäkkiä käy. Elämä on tavallista ja arkista, ja sitten siihen ilmestyy ihminen, joka muuttaa kaiken. Kun se tulee, millään muulla ei sen jälkeen ole enää merkitystä. 

Esimerkiksi: aloitat paritanssin hieman hämilläsi, mietit askelsarjoja ja arkisia juttuja, kun tanssitunnilla vieras, vähän vanhempi mies tulee luoksesi, tarjoaa kättä ja kysyy: Saanko luvan? Ja vuosien päästä teillä on omakotitalo ja kaksi kissaa. Niin kävi ystävälleni. Tai sinulla on rinnuksillasi valtava kahvitahra, jota et ole edes huomannut, koska oli aamulla kauhea kiire töihin. Lounasta jonottaessasi tuntematon mies huomauttaa tahrasta ja pyytää sinut pöytäänsä istumaan, ja kahden vuoden kuluttua teillä on lapsi. Niin kävi koulukaverilleni. Tai sitten voi käydä niin, että olet torilla ostamassa tuoreita tomaatteja, kiepautat pussin ranteesi ympärille, ja viereesi tupsahtaa silloin mies, joka on tullut torikojun katoksen alle pitämään sadetta. Niin minä tapasin Jaakon, johon rakastuin päätä pahkaa ja joka sitten myöhemmin hajotti minut. Olin lähes kaksi vuotta pieninä palasina.

Suurin mysteeri piilee oikeastaan juuri siinä. Kaikesta siitä kivusta, pelosta ja nöyryytyksestä huolimatta kohtasin nykyisen miesystäväni kahvilassa viime syyskuussa, kun oli vielä lämmintä ja aurinkoista. Se oli valinta. Valitsin tavata miehen, jonka kanssa olin jutellut internetissä. Valitsin mennä hänen luokseen. Valitsin antaa hänen tulla lähelle. Kaikesta huolimatta, siitäkin, että osa sydämestäni on vieläkin teillä tietymättömillä ja osa palasista kiinni vain miten kuten.

Rakkaus on niin rajua, rakkaus on rehellistä. Rakkaus on sekopäistä. Jaamme pienen karun yksiön, luemme yhdessä kirjastosta lainattuja kirjoja, rakastelemme taloyhtiön saunassa. Opiskelemme vieretysten tenttiin hänen asuntonsa lattialla. Teemme pitkiä kävelyretkiä. Kokkaamme intialaista ruokaa. Riitelemme silmät kyynelissä, sitten sovimme.  Joskus olen niin onnellinen, että huippaa.

Minusta tuntuu, että rakastun mieheen päivä päivältä enemmän. En enää muista paljon elämästä ilman häntä, en enää ajattele asioita ilman häntä, kaikki asiat tulevaisuudessa liittyvät jotenkin häneen. Tajuan, miten tyhjän päälle itseäni taas ajan, samalla lailla kuin Jaakon kanssa. Siirrän merkitystä ja turvallisuudentunnettani toisen syliin. Mitä sitten tapahtuu, kun hän ei olekaan enää siinä? - Sitten on vain pakko taas raapia itsensä kasaan jostain, opetella taas elämään, pyrkiä pysymään tässä maailmassa mukana. Mutta minä en vain mieti sitä, en juuri nyt, en enää. Minä vain olen, tässä mukana, tässä elämässä, tässä hetkessä. En olisi edes vuosi sitten uskonut, että minä pystyn tähän.

Toisin sanoen: elämä menee eteenpäin. Hyviä asioita tapahtuu. Minulla on kaikki mahdollisuudet ja täysi oikeus olla onnellinen, haaveilla, nauttia elämästä. Olla arvokas, rakastettava, rakastettu.

Ja jotenkin tässä elämässä vaan aina selvitään. Kaikkea kamalaa tapahtuu, ihmiset lähtevät, maailma sumenee, millään ei ole merkitystä, ja silti tässä vaan ollaan. Ei ehkä kunnossa, ei aina hyvinvoivana tai järkevänä, mutta epäilemättä elossa. Niin että Jaakon lähdettyä sain yllättäviä itkupuuskia, paniikkikohtauksia, pelkäsin maailmaa, lojuin kylpyammeessa ahdistuneena haluamatta nousta, huusin, paiskoin tavaroita ja raavin itseäni, kaikki oli turhaa ilman häntä, mutta sitten kuitenkin kokosin itseni taas. Ja kykenen rakastamaan, kaikesta huolimatta. Uskallan rakastaa, vaikka tiedän, miten sekaisin menen, jos mies lähtee. Mutta sitten siitä taas selvitään - jollain käsittämättömällä tavalla - ja jatketaan elämää, ehkä jopa hitusen vahvempana, ja lopulta vastaan tulee taas joku, jonka päästää elämäänsä.

Tapahtui meille mitä vain, ainakin minä voin sanoa, että rakastin. Rajusti, vilpittömästi ja leiskuen.



perjantai 27. maaliskuuta 2015

Viestejä keholta mielelle

Palasin vanhoihin päiväkirjoihini, tällä kertaa lähemmäs menneisyyteen eli vuoteen 2013. Sinä vuonna kaikki tämä alkoi, ja sinä vuonna myös romahdin.

Vain puoli kuukautta ennen romahdusta, elokuun 17., olen tehnyt kirjaan listan:

Elämäntapamuutos

  • ryhdy vegaaniksi (osta soijatuotteita, Yosaa, tuoreita kasviksia)
  • syö enemmän hedelmiä ja marjoja
  • herää jo klo 6
  • joogaa joka ilta ja aamu
  • aamuisin lenkille
  • pese hampaat 3 krt/päivä
  • lue korkeakirjallisuutta
  • hanki uusi hiustyyli
  • meikkaa voimakkaammin
  • osta koruja ja somisteita
  • käy treffeillä aina kun voit
  • hymyile useammin
  • aloita uusi kieli, esim. ranska
  • kirjoita joka päivä 1000 sanaa
  • tähtää tänä vuonna 70 opintopisteeseen

Tuijotan listaa aivan pöyristyneenä. Mikä on ollut sen tarkoitus, mihin olen sillä pyrkinyt, mistä ajatus siihen on kummunnut? Keksin joitakin syitä. Olen joko aavistellut romahduksen olevan lähellä ja tehnyt kaiken pelastaakseni itseni. Tai sitten olen kuvitellut, että kaikki on hyvin, ja yrittänyt kaikin keinoin todistella sitä itselleni. Todennäköisesti olen myös yrittänyt luoda itsestäni kiiltokuvaa, maailmanparantajaa, joka ei syö mitään eläinkunnan tuotteita, lukee vain nobelisteja ja klassikoita, on liikunnallinen ja kaunis ja miesten haluama. Ahkera ja tyytyväinen, menevä. Onnellinen, ihailtava. Jota ei mikään paina, joka jaksaa vaan. Halusin aina olla sellainen ihminen, sellainen joka tekee ja menee ja jolla on aina energiaa.


Päiväkirjassani on siltä ajalta jonkin verran "todistusaineistoa". Olen tosiaan herännyt kuudelta, tosiaan lenkkeillyt ja joogannut. Olen tosiaan syönyt lähes täysin kasviperäistä ravintoa, mitä nyt joskus juustosalaattia, kun en ole ehtinyt lounaalle yliopistonmäen kahvilaa kauemmas. Söin terveellisesti, mutta tajuamatta, etten saa ruuasta riittävästi energiaa. (Ja ei, tarkoitukseni ei ollut laihduttaa.) Mikä ehkä pelottavinta, olen tosiaan tapaillut yhtenään uusia miehiä, lähinnä netin kautta. Paljon myös sellaisia, joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä tai mitään oikeaa puhuttavaa. Olen ollut kohtelias ja tyhmä. Olen kirjoittanut päiväkirjaan päivistä, joina olen lähtenyt kahdeksalta kotoa ja palannut kello kahdeksan illalla. Olen tavannut ihmisiä, joista en pidä. On ollut teekupillisia ja viinilasillisia joka ilta. Väsymyksesta huolimatta pakottauduin joka ilta lukemaan milloin Herta Mülleria, milloin Virginia Woolfia. Ja sitten heräsin kuudelta vain, jotta en nukkuisi liikaa, helvetin idiootti. 

Ja sitten romahdin.

Se oli syyskuun kymmenes. Aamun ensimmäinen luento oli ollut kello 8.30, muistan sen vielä, se oli äänneoppia. Vielä klo 16 alkaisi ruotsin kurssi, jonka ajattelin käydä, jotta pärjäisin hyvin virkamiesruotsin kokeessa. Se kurssi oli ehtinyt vain nimenhuutoon, kun sain paniikkikohtauksen ja pakenin ulos. Itkin koko matkan kotiin, ja sängyssä sinä iltana mietin vain, miten tästä jatkan eteenpäin. Olin sopinut kaverini kanssa, että menen vielä klo 20 tapaamaan uusia vaihto-oppilaita eräisiin juhliin, mutta olin niin loppu, etten edes tajunnut ilmoittaa, etten nyt tulekaan.

Tietysti voi kysyä, että eikö ole terveellistä syödä kasvispainotteisesti ja paljon tuoretta ja liikkua joka päivä. Totta kai on. Tosin ei silloin, jos se on pois muulta hyvinvoinnilta. Eikä terveellisesti - tai vegaanisesti - syöminen tarkoita, että pitäisi olla koko ajan nälässä.

Sen sijaan, että olisin kuunnellut itseäni ja kehoni viestejä, säntäilin sinne tänne päättömäksi. Ehkäpä juuri siksi, etten joutuisi pysähtymään ja miettimään, tajuamaan, miten paha on olla? Hyväksymään, että mieltäni painaa. Kyseenalaistamaan tilanteeni. Ymmärtäämään, että paniikkikohtaukset eivät ole mikään juttu, joka kuuluu elämään joka helvetin viikko. En väitä olleeni maaninen, ei se ollut sellaista, se oli täysin suunniteltua ja laskelmoitua. Suoritin elämää, onnellisuudesta viis.


Olen viimeisen kahden viikon aikana kuunnellut kehoni viestejä hyvin tarkkaavaisena, ja siksi olenkin voinut aika hyvin. Eteenpäin minua on auttanut ns. mielenterveyden käsi, jossa on hyvinvoinnin kannalta tärkeitä juttuja joka sormelle. Päivittäin mietin, onko jokainen sormi kunnossa. Jos ei ole, se sormi otetaan pois pelistä. Jäljelle jääneillä sormilla yritetään kirjoittaa oma nimi. Se kuvastaa sitä, miten vaikeaa on jaksaa, jos ei syö ja nuku hyvin.

Kuunnelkaa itseänne. Jos väsyttää, levätkää. Jos tanssituttaa, tanssikaa. Jos on nälkä, syökää, ja syökää ravitsevasti. Keho on äärimmäisen viisas. Se kyllä tietää, mikä on hyväksi, joten uskokaa sitä.


Ps. Aiheellinen kirjoitus fitness-buumista ja itsensä rääkkäämisestä tässä. 

Mun elämä - milloin siitä tuli näin hirveä?
Liian kovaa radio soi

Anna lantion pyörii
huuda oh-oh-oh
Kaikki murheet poistaa
kunnon rock 'n' roll show
Ehkä tänään sun olo alkaa helpottua
Ehkä tapaat jonkun, joka rakastaa sua
Tai ehkä en
- Maija Vilkkumaa

Mukavaa viikonloppua!

- Aoda

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Vaikka osaankin tämän juonen ulkoa, opetusta en vain muista

Mitä kauemmin tämä suhde jatkuu, sitä enemmän oivallan siitä, miten käsittämätön suhteeni miehiin on. Ja miten hauras onkaan luottamus. Ja miten sekaisin on pää.

Oletukseni on, kun soitan tai tekstaan miehelle, että hän ei vastaa.

Sitten olen ihmeissäni, kun hän vastaakin. Ja kun hän sanookin, että joo, nähdään vaan tänään. Ja että hän pitää lupauksensa.

Tai että kun hän sanoo, ettei ehdi nähdä tänään, hän onkin oikeasti kuoroharjoituksissa tai lukemassa tenttiin. Että hän ei keksikään tekosyytä olla näkemättä, vaan jos hän ei ehdi luokseni, hänellä on siihen syy.

Tai jos hän on vain väsynyt eikä jaksa nähdä, hän sanoo senkin.

Jaakko ei vastannut viesteihin, ei soittanut takaisin, perui tapaamisia viime hetkellä, unohti tai "unohti" sovitun tai keksi syitä, joiden takia ei ehdi. Sen vuoksi odotan, että miehet yleensä valehtelevat tai jättävät noin vain vastaamatta, eikä se vaivaa heitä, vaikka se vaivaa minua. Olen vihainen myös itselleni, kun olen antanut yhden miehen pilata luottamukseni myös muihin.

Minulla on turvallinen olo miesystäväni kanssa. Hänen seurassaan voin hyvin enkä pelkää mitään. Erossa kyllä pelkään. Luulin koko tätä juttua pelkäksi laastariksi tai tilkkeeksi särkyneen sydämen ja tosirakkauden väliin, mutta nyt olen kiintynyt jo pelottavasti. Oloni oli turvallisempi, kun ajattelin - kuvittelin - olevani suhteessa vain läpikulkumatkalla. Mutta enkö minä juuri kiinny ihmisiin? Ehdin hädin tuskin ajatella suhteen mahdollista loppua, kun jo menen niin tolaltani, että on pakko keskittyä omaan hengitykseen. Kasaan itseäni elämässä uudelle pohjalle, mutta entä, jos se(kin) pohja vielä romahtaa, minne minä sitten putoan? Menenkö yhtä sekaisin kuin Jaakon jälkeen?

Miten voin ikinä, ikinä luottaa siihen, ettei kumppanini vain yhtäkkiä käännä selkäänsä selittämättä? Miten voin ikinä antaa itseni tehdä virheen tai olla virheellinen ja luottaa silti siihen, että saan anteeksi, ettei minua hylätä? Ja miten minä kerta toisensa jälkeen kasaan - jaksan katsata - itseni pirstaleet taas jotenkuten yhdeksi, niin että voin jatkaa elämää? Miksi teen saman virheen aika uudelleen, miksi yritän luottaa?

Tosiasia on myös, että olen tosi mustasukkainen, vaikken sitä tahtoisi myöntää. Kukapa tahtoisi? En edes usko, että se on kenellekään mikään ihme. Oikeastaan on vaikeaa luottaa, ettei kumppanini olisi toisten naisten kanssa samaan aikaan kun on minun kanssani. Tavallaan se on kuin itsestäänselvyys, että hän hakeutuu toisten naisten seuraan ja ehkä etsii jatkuvasti uutta. Pohdin nuorena päiväkirjaani, että ehkä voisin sitten hyväksyä sen. Voisinko olla hyväksymättä, jos en tahdo olla koko elämääni yksin? Ja voisinhan itsekin olla samaan aikaan toisten kanssa, kuin lievittääkseni alemmuudentunnettani. Se tuntuu vastenmieliseltä, mutta välttämättömältä. Lopulta herään omiin ajatuksiini kiukkuisena. Miksi antaisin itselleni tehdä niin, ja miksi alentuisin itse samaan? En ikimaailmassa pettäisi ihmistä, jota rakastan - miksi hänkään pettäisi minua? Eikö missään mahdollisesti ole miestä, jolle minä ja vain minä riittäisin? Pettäisikö mies kuin mies, jos mahdollisuuden saisi? Häpeämättä? Häikäilemättä? Niinköhän.

Mutta sitten taas. Entä sitten kun tulee keski-ikä, vanhuus, entä jos lapset synnytettyäni lihon ja löystyn? Muutun kireäksi, olen epähaluttava? Miehet keskustelupalstoilla kehuskelevat, miten kyllä jättävät vaimonsa, jos ne rupsahtavat ja lihovat muodottomiksi. Etteivät kestä katsella. Ja moni sanoo, ettei jaksaisi naista, jolla on huono itsetunto tai mielenterveysongelmia, että he haluavat iloisen ja reippaan naisen. Ja sitten on ne kaikki vaatimukset sängyssä, että onhan nainen tarpeeksi tiukka ja karvaton, onhan hänellä pyöreä mutta terhakka peppu ja kauniit rinnat ja eihän vain ole selluliittia eikä raskausarpia, onhan hän notkea ja taipuvainen asentoon kuin asentoon, osaahan hän varmasti olla valmis mihin vain vaatimatta itselleen mitään vastaan. Entä jos en täytä näitä vaatimuksia? Entä jos täytän osan, mutta aina en jaksa? Entä jos - kun - en jaksa olla iloinen ja reipas enkä lähteä lenkille? Entä jos itkettää? Entä jos mies saisi joskus tietää, että olen viillellyt itseäni?

Voisin taistella vastaan, mennä kauneusleikkaukseen ja laihduttaa koko ajan, harjoitella akrobaattisia seksiasentoja, mutta suostuisinko sellaiseen vain, jotta minua ei jätettäisi? Mutta olisiko se ainut mahdollisuus? Olisiko miehellä kuin miehellä varaa valita, minkä näköinen nainen heille on riittävä?

Vaikka minä pitäisin kehostani, niin riittäisikö se muille?

Miesystäväni, ja ehkä moni muukin mies, joka tätä lukee, pöyristyisi ja pöyristyy tällaisesta tekstistä. Eiväthän kaikki miehet tällaisia vaadi, eivätkä he olisi ikinä valmiita vaihtamaan rakasta vaimoa  tai tyttöystävää pois. Tiedän sen itsekin oikeasti. Mutta näin minä kaiken koen, kaiken sen, mitä minulle on joskus uskoteltu, silloin, kun olin valmis ottamaan vastaan ja itseeni kaikki muiden neuvot siitä, millainen minun on oltava ollakseni haluttava, hyvä ja kelpo. Tietäen, etten kelpaisi kenellekään kuin täydellisenä. Mutta kun en kykene täydellisyyteen, en jaksa tavoitella sitä, en ehdi, ellen luovu intohimoistani. Mitkä ovat vaihtoehtoni?

Miesystäväni kanssa oloni on kuitenkin turvallinen. Häntä kiinnostaa se, mitä on pääni sisällä, hän ei ole koskaan sanonut pahaa sanaa ulkonäöstäni. Itse asiassa ainut kommentti, jonka hän on koskaan sanonut ulkonäöstäni, kuuluu näin: "Sä olet jotenkin tosi nätti tänään."

Hän sanoi sen, kun tulimme saunasta. Olin meikittä, tukka sekaisin, täysin luonnollisena.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Maailma muuttuu kauniimmaksi niin, kun se on meidän

Makuuhuoneeni valtavasta ikkunasta ei näy muuta kuin taivas, kun makaa sängyssä. Iltaisin katselen tähtiä ja lentokoneiden valoja. Tänä aamuna auringonnousu oli erityisen kaunis. Taivaanranta värjäytyi purppuraiseksi, sitten kaikki alkoi vaaleta. Makasin herättyäni vuoteessa tarpeettomana ja rauhassa ja katselin lintuja, jotka liitivät taivasta pitkin vapaina. Tietämättä ehkä minne mennä ja silti välittämättä siitä. Ajattelin, että taivas on maailman kansi ja me ihmiset jotenkin suojassa sen kannen alla täällä, tähyilemässä avaruuteen.

Linnut ovat varmaan sekaisin, ajattelin, eilen talitintit yrittivät viritellä laulua, vaikka teknisesti vielä on talvi. Sunnuntai oli kirkas, kuulas ja kirpeä talvipäivä, eilen taas oli kevät. Ilmassa tuntuukin keväältä, vaikka on vasta helmikuu. Kun pääsin ulos, teki mieli hiukan tanssahdella. Kävin ostamassa evästä ja istuin kirjaston portaille syömään. En ollut juuri silloin surullinen. Oikeastaan elämä oli yksinkertaista, oli mukavan lämmin ilma, auringonpaistetta, porkkanapiirakoita ja omenia ja selän takana rakennus, josta voisin kantaa ilmaiseksi kirjoja kotiin.

Eilen istuin kahvilassa ystävieni kanssa. Join teetä kupista, jossa ei ollut ollenkaan korvaa, pitelin käsiäni sen ympärillä ja se lämmitti minua. Tee tuoksui, ympäristön äänet katosivat.

Ystäväni kysyi eilen, miten minulla ja miesystävälläni menee. Sanoin: "Ei mitenkään erityisesti. Mutta olen onnellinen." Sanat vain putosivat suustani ykskaks ja ne lämmittivät minua kuin höyryävä appelsiinirooibostee. Siinä hetkessä ne olivat jopa totta, koska hetki oli oikein hyvä ja huoleton. Ajatus onnellisuudesta kutkutti mieltäni eikä päästänyt irti edes silloin, kun jo kävin nukkumaan ikkunasta kurkkivan tähtitaivaan alle. En ajatellut, että joidenkin vuosien päästä olisin jo kuollut. Sen sijaan ajattelin, että voisin nyt olla, mutta onneksi en ole.


En ehkä pelkääkään, en ainakaan niin paljon kuin sitä luulisi. En pelkää, että mies lähtisi pois. Enkä ymmärrä sitä. Viikonloppuna kävelimme Linnan ympäri, katselimme sulavan lumen aiheuttamia pikku puroja, jotka valuivat asvaltin raoissa, liukastelimme, näimme hevosen. Aurinko paistoi, enkä toivonut mitään muuta.

Tänään olin ystäväni tupareissa, söimme juustokakkua ja hedelmäsalaattia ja suolatikkuja ja juttelimme, takana kissa hääräili omiaan, rapsutti raapimispuuta. Tuikut paloivat, kello unohtui.

Tahdon uskoa, että asiat tapahtuvat syystä, kerroin. Se on asia, josta puhutaan kynttilänvalossa muuten hämärässä keittiössä. Että jos tulee katastrofi, sillä on syynsä, se ehkä ohjaa johonkin toiseen suuntaan, joka päätyy hyvään. Tahdon uskoa niin, ehkä vain lohdun vuoksi. En pidä sattumista, en pidä siitä, että tietyt ihmiset ovat elämässäni vain siksi, tai että kukin törmää rakastettuunsa vain siksi, tai menettää rakastettunsa vain siksi.

Myöhemmin istuin melkein tyhjässä bussissa uuden ystäväni kanssa, puhuimme rakastumisesta, ja toivoin, että se bussimatka olisi kestänyt ikuisesti. Mikä onkaan parempi tilanne uskoutua uudelle ystävälle menneistä ja tulleista rakkauksistaan ja särjetyistä ja korjatuista sydämistä kuin lämmin bussi eräänä yönä helmikuussa?

Haluatko sinä lapsia, hän kysyi. Nyökkäsin empimättä. Jos minulla ei ole miestä, hankin lapsen omin keinoin, sanoin asiasta varmana. Sekin tuntui hyvältä: olla varma jostain mitä haluaa. Ja puhua asiasta kuin se olisi osa tulevaisuutta, huolehtimatta hetkeäkään, onko edes kykenevä saamaan lasta.

Haluan monia asioita. Kirjahyllyjä ja korkokenkiä. Avaimia ja suunnitelmia. Miehen ja lapsia. Tanssia ja heittäytymistä. Muistoja ja päiväkirjoja. Lisää tarinoita, lisää iltoja, lisää ystäviä, joiden kanssa syödä juustokakkua. Haluan haluta. Haluan pois tilasta, jossa odotan vain päivän ja hetken menevän ohi.

Olenko onnellinen? Voiko niin olla? Voisiko niin olla? Ei ehkä nyt, mutta joskus. Voisinko saada edes uskoa siihen? Voisinko saada lisää näitä huolettomia iltoja, joina tärkeintä on tee ja ystävät, ja kaikki muu on silloin vähemmän tärkeää?


On kaunis lauantai-ilta,
hän tanssii ja musiikki soi
On arki kaukaista unta
Otan irti minkä voin
Ja hetkeksi herää tunne:
tapahtua voi mitä vaan
mutta harvemmin kuitenkaan
planeetat suistuvat radoiltaan

Kiitos.

- Aoda