Vuosi 2017 - ihmeellinen vuosi

Tulikukon vuosi. Minä olen vesikukko. Kukon vuosi on rohkeiden yritysten ja riskien vuosi, ja sitä tämä vuosi on todella minulle ollut. Kuitenkaan ei pidä ajatella, että kaikki yritykset johtaisivat aina onnistumisiin, vaan seurauksena voi olla myös katastrofi. Tämä kyllä kuvaa minun vuottani. En silti tekisi mitään toisin.

Tätä vuotta varten tehneistä toiveistani toteutui vain harva, mutta toisaalta monet toteutuneista olivat niin isoja ja odottamattomia, etten voi valittaa. Niin se kai menee usein elämässä: aina ei saa sitä, mitä haluaa, mutta saa muuta.

Minä sanon, että tämä vuosi oli järisyttävä. Se järisytti elämääni ja mieltäni. Vaikka moni unelma tuli toteen, toivon, että ensi vuosi on lempeämpi ja tasaisempi.

Opettajan pedagogiset

Hain opettajan pedagogisiin opintoihin, pääsin ja aloitin opinnot syyskuussa. Kärsin huijarisyndroomasta ja koin, että olen huijannut itseni opintoihin. Olin varma, etten tule selviämään. Kävikin ilmi, että en pelkästään selviä - minä loistan! Olin ollut varma, etten saa luokkaan työrauhaa ja että oppilaat kiusaavat minua. Yksi kaverini jopa sanoi: "Ei sun kannata mennä yläasteelle opettamaan, nehän alkaa kiusata sua." Nyt tekisi mieli sanoa: "Miksei ne haluaisivat kiusata minua?" - Minä olen pätevä äidinkielen ja kirjallisuuden & saksan kielen opettaja toukokuussa 2018. Uskomatonta!

Mies

En ehkä osaa sanoa tästä enempää. Sanon vain sen, että kaikki suru, jota olen tuntenut vanhojen suhteiden päätyttyä, tuntuu käsittämättömältä. En silloin tiennyt, että jotain näin hyvää edes on olemassa. Välillä pohdin, onko tämä oikeasti minun elämäni.

Läheisten huolenpito

Sairastuin väärän lääkityksen ja stressin takia pahemmin kuin pitkään aikaan. Masennuksesta en ole enää kärsinyt, mutta ahdistus on ollut välillä hallitsematonta. Sen seurauksena tapahtui jotain uskomatonta: perheeni lupasi kustantaa minulle lisää psykoterapiaa Kelan terapian päätyttyä! Lisäksi perhe on pitänyt huolta yleisestä jaksamisestani. Myös muut läheiseni ovat olleet avuksi. Olen aina joutunut pärjäämään elämässä yksin, joten tämä on tuntunut suorastaan ihmeeltä. Mutta se on vain ollut pakko ottaa vastaan.

Uusi terapia & uusi lääke

Aloitin uuden terapian kokonaan uuden terapeutin kanssa. Uusi terapeutti on paljon parempi kuin edellinen, jonka luona käyminen on jälkeenpäin osoittautunut virheeksi. Aloitin myös uuden lääkityksen! Duloksetiini on ollut erinomainen lääke minulle. Ihmettelen, miksei sitä ole määrätty minulle aiemmin. Olen myös saanut rauhoittavat, jotka ovat tuoneet henkistä turvaa.

Ultra Bra

Ruisrock on jokavuotinen perinteeni, ja olihan siellä hienoa taas, ai että. Mutta tällä kertaa koin jotain poikkeuksellista! Tietysti odotin Ultra Bran keikalta paljon. Mutta tiedättekö sen tunteen, kun seisotte rantaviivalla, bändi soittaa Rantalavalla, aurinko paistaa, koko yleisö laulaa, ja ohi menee laiva, joka heittää rannalle aallon, ja aalto katselee kenkänne? Ette tiedä, ellette olleet siellä. Se oli uniikki kokemus.

Ystävä

Kun vointini huononi, lopetin yhteydenpidon ystäviini ja menetin heistä monia. En puolustele itseäni, olin paska mutten pystynyt parempaan. Mutta yksi ystävä läheni minua entisestään. Hän ilmoitti suoraan, ettei anna minun hävitä, ja pakotti minut ulos kahville ja viinille. En ole vieläkään ymmärtänyt, miksi hän viihtyy seurassani niin, mutta ehkä sillä ei ole väliä.

Aloin taas kirjoittaa

Kirjoittaminen oli vähän aikaa jopa mahdotonta. Se teki minut suorastaan sairaaksi. Lopulta oli pakko alkaa kirjoittaa. Aloitin jopa uuden romaanin, jota on tällä hetkellä jo 77 sivua. Blogiakin olen yrittänyt taas aktivoida. Kyllä se tästä.

Monet hyvät kirjat

Luin vuonna 2017 paljon hyviä kirjoja. Rakastuin Margaret Atwoodin tuotantoon. Luin myös Hanya Yanagiharan Pienen elämän, William Gouldingin Kärpästen herran ja Sofi Oksasen esikoisromaanin. Myös Laura Gustafssonin teokset tekivät vaikutuksen.

Monet hyvä keikat

Näin vuonna 2017 monta hyvää keikkaa. Maija Vilkkumaa teki vaikutuksen niin kuin aina. Kävin katsomassa myös Saara Aaltoa Hartwall-areenalla, Pet Shop Boysia Turun linnan kupeessa ja Haloo Helsinkiä Logomossa - sekä monia muita.

Konmari

Konmari eli kodin järjestäminen karsimalla turhaa tavaraa kuuluu hörhöosastoon, mutta minulle siitä oli paljon hyötyä. Heitin pois paljon tarpeetonta, ja kotona onkin ollut viihtyisämpää. Olen myös muodostanut tavaraan uudenlaisen suhteen. En enää pelkää heittää pois tarpeettomia tavaroita. Toisekseen en himoitse tavaraa määrällisesti enää niin paljon; ostan mieluummin yhdet laadukkaat kengät kuin kolmet huonot.

Vaikka vuosi sisälsi paljon pelkoa ja kipua, oli myös paljon hyvää. Olen kiitollinen mm. seuraavista asioista:

Sain paljon positiivista palautetta asiakkailta. Olin kuulemma loistava asiakaspalvelija :) 

Kerroin hauskan jutun oppitunnilla ja sain koko luokan 15-vuotiaita nauramaan.

Puutuin koulussa kiusaamiseen ja ai että siitä tuli hyvä olo!

Join ystäväni kanssa pullon viiniä kotonani, ja puhuimme kaikenlaista. Samainen ystävä luki elämääni käsittelevän esseen ja piti siitä.

The Jezabels ja Ivy & Gold (uusia bändejä musamakuuni)

Uusi iPhone (materialismionnellisuus jes!)

Tajusin, ettei minulle tarvitse olla mielipidettä kaikesta. Ja etten ole huono ihminen, vaikka ajattelen joissain asioissa toisin.

Löysin hyvän psykiatrin

Kävelin uuden miesystäväni kanssa vapunaattona urheilustadionille. Istuimme penkeillä auringossa ja puhuimme, ja tuntui, että elämä on tässä.

Vietin hyvän joulun perheeni kanssa.

Suhteeni äitiin syveni entisestään.

Juhlimme miesystäväni kanssa 100-vuotiasta Suomea.

Kunpa voisin vain syödä

Minä istun sängyllä ja sormeilen suklaakonvehdin käärepaperia.

Miten yksinkertaista olisi vetää käärepaperia molemmista päistä ja tipauttaa suklaa kielelle! Ja miten se on samaan aikaan niin kamalan, kamalan vaikeaa.

Toisissa kodeissa otetaan kaksi kertaa lisää eikä lasketa kaloreita. Näinä päivinä ei lasketa kaloreita. Kermaisia kastikkeita, suussa sulavia konvehteja, liköörejä, viinejä, konjakkeja. Laatikoita, niistä minä pidän. Rosollia ja rosollin päälle possunpunaista vaahtoa. Riisipuuroa! Luumukastiketta! Taateleita!

Ja konvehteja. Rasian alakertaan ei saa mennä, ennen kuin yläkerta on syöty, siksi se pitää syödä nopeasti.

Koko vuosi on aherrettu, aherrettu uupumuksen rajoilla, ja tässä ja tänään on palkkio, ylenmäärin ruokaa, kalliita lahjoja, huoleton humala, saunakaljaa, niin paljon unta kuin maittaa. Se on palkkio siitä kaikesta! Suuresta työstä! Nyt sitä saa!

Niin yksinkertaista, ja silti niin kauhean vaikeaa.

Minulla on jääkapissa kymmenen purkkia Skyriä. Jokaisen mahdollisen aterian korvaan Skyrillä, jotta voin sitten myös herkutella. Nälän kurittamana sormeilen suklaakonvehtia. Minä haluaisin syödä sen. Minä haluaisin nauttia siitä. Minä haluaisin syödä niitä monta, niin monta, että sekoaisin laskuissa. Minä haluaisin nauttia myös täytekonvehdeista, minä pidän ananastäytteestä, vaikka moni ei, ja minä pidän tryffelistä. Karpalosta. Pähkinästä. Minttu ja marsipaani on helppo jättää.

Ja kun minä teen päätöksen: minä olen vahva, minä syön nyt tämän suklaan, minä syön kymmenen niin kuin muutkin - silloin minä syön nopeasti, niin nopeasti kuin pystyn; kiireen vilkkaa avaan kääreen ja lapan suklaat suuhuni, perä perää ennen kuin edellinen on ehtinyt sulaa. Sillä jos en niin tekisi, voisin yhtäkkiä kieltää itseäni. Suklaa pitää syödä ennen kuin sanonkin ei. Ennen kuin tulee ahdistus.

Sitten minä makaan sängyssä sikiöasennossa surren ja mietin, onko tämä kaikki sen arvoista.

Minä haluaisin vain paastota. Minä haluaisin pitää yllä nälkää ja testata itseäni, katsoa kuinka kauan jaksan. Minä haluaisin juoda vettä ja vihreää teetä. Samaan aikaan minä tiedän, että nyt sitä saa, sitä kaikkea mitä minä rakastan: lanttulaatikkoa, porkkanalaatikkoa, perunalaatikkoa, rosollia ja sitä ihanaa vaahtoa, vaahtoa voi lapata lautaselle vaikka kuinka paljon eikä kukaan katso pahasti; ja seitankinkkua, kasvispyöryköitä, piimäjuustoa, lohta joulun kunniaksi, taateleita, monenlaisia konvehteja, joulusuklaata, mantelisuklaata, riisipuuroa, luumusoppaa, ja jos saa mantelin, saa toivoa.

Jos saisin mantelin, toivoisin, että voisin vain antaa puuron olla sen jälkeen, kun se on syöty. Kanelisokereineen, luumusoppineen.

Vuonna 2008 halasin jouluna vessanpyttyä useinkin, vuonna 2009 muistaakseni kerran. Sen jälkeen olen pidättäytynyt, vaikka olen ehkä halunnutkin. Yhtenäkään jouluna en ole syönyt suklaakonvehteja laskematta niitä, laskematta kaloreita, juoksematta ensin pakkasessa.

Useana vuonna olen heittänyt joululahjaksi saamani suklaat roskikseen tuntematta pienintäkään pistosta sydämessäni Afrikan nälkäisten lasten vuoksi. 

Sormeillessani konvehdin käärepaperia mietin: jotkut ihmiset todella vain voivat.

Eivätkä he mieti asiaa muulloin, he eivät suunnittele viikkoja etukäteen, että sitten saa syödä suklaata; eivätkä he muistele päiviä eteenpäin, että silloin he söivät suklaata.

Jotkut ihmiset voivat vain syödä suklaata.

Me elämme tappavan sairauden kanssa

"En tosiaankaan halua propagoida itsemurhan puolesta. Minusta itsemurha ei ole hyvä ratkaisu. Se ei ole koskaan hyvä ratkaisu. Minusta minusta on tärkeää puhua siitä, että meitä on. Meitä jotka emme jaksa elämäämme. Meitä jotka kannamme äärimmäisen tappion kokemusta. Meitä jotka kannamme häpeää siitä ettemme selviä elämästä. En tahdo surkutteluanne. Minua ei ole sääli. En tarvitse halauksianne tai huoltanne. (Ehdottomasti en halauksia. Vastustan halauksia.) Minä tarvitsen hoitoa. Tarvitsen psykiatrista hoitoa. Lääkkeitä. Minunlaisiani on muitakin. Meitä on aika paljon. Elämme tappavan sairauden kanssa. Se on tosiasia. Kyse ei ole siitä että pitäisi vain ryhdistäytyä ja ottaa itseään niskasta kiinni. Tämä tilanne vaatii ammattitaitoista lääketieteellistä hoitoa. Joka vuosi noin 1500 ruotsalaista kuolee oman käden kautta. Se on paljon. Heitä on enemmän kuin liikenneonnettomuuksissa kuolleita. Olen varma että niistä 1500:sta voisi pelastaa pari sataa. Uskon että osa heistä haluaa tulla pelastetuksi. Uskon siihen vilpittömästi."

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää, s. 122 - 123, suom. Ulla Lempinen.  

Olen kyllästynyt paskapuheeseen.

Antakaa anteeksi.

Olen kyllästynyt kaikkeen paskapuheeseen.

Olen kyllästynyt kaikkeen vitun self-help-/wellness-/hyvinvointipaskakirjallisuuteen, jolla otetaan rahat pois väsyneiltä ihmisiltä ja siirretään rahat yrityksille, jotka rahastavat toisten tyhjyydentunteella. Jätä ruokavaliosta viljat, niin tulet onnelliseksi. Osta jotain, mitä olet aina halunnut, ja tulet onnelliseksi. Heitä kotoasi pois kaikki, mikä ei tuo iloa, ja tulet onnelliseksi. Syö ruokaa, joka hellii suolistoasi, ja tulet onnelliseksi. Poista elämästä myrkylliset ihmissuhteet, ja tulet onnelliseksi. Meditoi joka päivä 15 minuuttia, ja tulet onnelliseksi. Opettele sanomaan ei, niin tulet onnelliseksi.

Ja vielä pahempi: Rakasta itseäsi, niin. Halaa itseäsi, niin. Pidä itsestäsi huolta, niin. Arvosta itseäsi, niin. Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, niin. Opettele päästämään irti, niin. Sano itsellesi: minä riitän, niin. Ole lempeä, niin. Hemmottele itseäsi, niin.

Toista mantroina: minä olen riittävä, minä olen kaunis, minä olen hyvä, minä olen tärkeä, minä olen ihana, NIIN SINUSTA TULEE ONNELLINEN.

Se ei jumalauta ole niin yksinkertaista!

Kaupallinen hyvinvointitavaratalo, jonka keskiössä on minä. Minäminäminä. Minää palvotaan kuin uutta jumalaa, minälle tehdään alttari, minää kehotetaan ajattelemaan enemmän minää; minää kehotetaan sen kaiken nimissä ostamaan.

Itsemyötätunto. Itsensä rakastaminen. Erityisherkkyys, jonka nimissä vaaditaan erityiskohtelua, koska ollaan niin erityisiä. Kaikki sellainen pehmeä puhe, jolla yritetään parantaa sairas mieli kuin taikaiskulla. Toistele mantraa kuin rukousta, niin tautisi poistuu.

Onko se puhe oikeastaan kauhean kaukana takavuosien puheesta: laihduta viisi kiloa, niin tulet onnelliseksi. Tai: osta kalliita vaatteita, niin tulet onnelliseksi.

Suurin vitsi on tämä: hyväksy itsesi epätäydellisenä, niin tulet onnelliseksi. Samaan aikaan sinun pitää kuitenkin pyrkiä kohti täydellistä onnea, täydellistä tyyneyttä, täydellistä kykyä toimia ihmissuhteissasi hyvin ja oikein ja niin, ettet koskaan joudu tekemään mitään, mikä tuntuu sinusta epämiellyttävältä. Sillä sekin on yksi vitsi: sanotaan, että voit aina kieltäytyä tekemästä jotain, kun sinulla ei ole voimavaroja. Niin sen pitääkin olla. Mutta entä jos ystävä soittaa hädissään, on vaikka eronnut, on vaikka menettänyt läheisen? Sopiva itsekkyys on tervettä. Mutta self-help-kirjallisuus opettaa itsekkyyttä, joka on vastoin ainakin minun moraalikäsitystäni. 

Ketkä ovat hyvinvointi-imperiumin uhreja? Onnettomat ihmiset. Väsyneet ihmiset. Ihmiset, jotka ovat eksyksissä. Minunkaltaiseni ihmiset. Me! He etsivät ratkaisua ongelmiinsa kirjoista, joissa on kuvia kauniista, hyvinvoivista ihmisistä, ja he haluavat samastua näihin photoshopattuihin, hymyileviin ihmisiin. He ymmärtävät, että tulevat onnellisiksi vain, jos pyrkivät tähän, mitä edessään näkevät, ja pettyvät kun eivät pysty. Kotona on aina jossain pölyä, paita ei koskaan ole ihan sileä, joskus kaupassa suututtaa kun jono matelee, vaikka pitäisi keskittyä siihen ainaiseen kiitollisuuteen, joka tekee onnelliseksi.

Minä olen tukenut hyvinvointi-imperiumia. Minä olen ollut mukana siellä julistamassa kaikenlaista, tässä blogissa minä olen julistanut. Minä olen toistellut mantroja. Minä olen ostanut kirjoja ja lehtiä. 

Varmasti moni hyvinvointikirjailija haluaa lukijalleen hyvää. Mutta hyvän haluaminen ei ole keskiössä. Keskiössä on raha. Ihmiset ostavat kirjoja ja kursseja, jotta he pääsevät kuulemaan taas lisää pumpulinpehmoista paskapuhetta sen sijaan, että he menisivät lääkäriin.

Syö puhtaammin. Nuku levollisemmin. Harrasta parempaa seksiä. Saa enemmän orgasmeja. Asu kuvankauniissa kodissa. Ole parempi ystävä. Toimi eettisemmin. Kohtele toisia paremmin. Kohtele itseäsi paremmin. Ole parempi ihminen.

Tämä onnellisuutta jumalana palvova kulttuuri tekee meidät onnettomiksi. Tee arjestasi juhlaa! - mutta ei arjen ole tarkoitus olla juhlaa. Arki on arkea, sitä ihan tavallista elämää. Jos joka kerta, kun kauppareissulla tai laskuja maksaessa ajattelee, että se oikea, onnellinen elämä on tuolla jossain ja minä en sitä tavoita ennen kuin olen täydellinen.

Pitkään ajattelin, etten voi olla onnellinen niin kauan kuin olen sairas. Tietysti sairaus kaventaa onnellisuutta, tekee arjesta vaikeampaa, kaikesta vaikeampaa. Mutta onhan sellainen ajatus aika toivoton, että kun nyt sattumalta olen sairas, en voisi myöskään nauttia elämästäni ja tuntea itseäni toisinaan tyytyväiseksi. Monet elävät pitkäaikaissairauden kanssa ja ovat ihan onnellisia, vaikka joutuvat silloin tällöin kärsimään kipuja. Voisi minun elämäni olla tietysti parempaa, mutta se on nyt tällaista. Jos ajattelen, että olen jotenkin vajavainen niin kauan kuin elämäni on tällaista, niin kyllä elämästä sitten tuleekin yksi iso pettymys.

Lukekaa hyvinvointikirjallisuutta jos siltä tuntuu, kyllä sieltä saa varmasti ituja omaan elämään. Mutta jos olette masentuneita, jos olette ahdistuneita, jos olette harhaisia, niin menkää lääkäriin. Sillä teidän tilanne voi olla psykiatrista hoitoa vaativa tila.

Aivan jumalattoman kyllästynyt olen kaikkeen sääliin ja kaikkeen myötätuntoon. Antakaa se minulle anteeksi. Tiedän, että haluatte vain hyvää.

Älkää lohduttako minua. Älkää säälikö minua. Älkääkä vittu ainakaan silittäkö käsivarttani ja sanoko, että kyllä se siitä. Ei minun tukkaani tarvitse silitellä niin kuin lapsen tukkaa tai koiran turkkia. Eikä minulle tarvitse lässyttää. Minä olen aikuinen ihminen. Minä ymmärrän normaalia puhetta, vaikka olisinkin saanut uuden diagnoosin ja se olisi paha.

Puhukaa asiaa. Älkää sanoko, että tiedätte miltä minusta tuntuu, koska te ette vittu tiedä.

Ystäväni eivät enää osaa kohdata minua enkä minä heitä. Siksi me etäännymme. He haluavat halata ja osoittaa myötätuntoa, minä haluan pitää metrin turvavälin.

He eivät kerta kaikkiaan pysty suhtautumaan minuun normaalisti.

Ja minä tiedän, että he haluavat vain hyvää, mutta silti minä torjun heidät luotani toivoen: voisitteko suhtautua minuun ihan sinä tavallisena ihmisenä, joka olen edelleen, vaikka minulla on diagnoosi?

Älkää lässyttäkö mitään hyvinvointi- tai itsemyötätuntopaskaa. Minä menen lääkäriin, sillä tämä on sairaus, johon on olemassa hoitoa ja lääkettä. Hyvinvointilässytys vähättelee sairauttani. Ei se ole näin yksinkertaista. Se ei ole näin yksinkertaista.

Mitä pahemmaksi tauti menee, sitä vihaisemmaksi minä tulen. Häädän kaikki hyvät ihmiset ympäriltäni. Mutta sekin kuuluu taudinkuvaan. Kirjoitan siitä jonain päivänä.

Vielä tuohtuneempi olen siitä, miten mielenterveysongelmista ollaan tekemässä yhtä raitaa johonkin vitun Pride-lippuun. Rikotaan hiljaisuus, lopetetaan stigma, poistetaan häpeä, tehdään mielenterveysongelmista normaali juttu! Tehdään siitä sellainen vitun juttu, että voit yhtä hyvin sanoa käyneesi psykologilla kuin hammaslääkärillä. Minun henkilökohtaisesta helvetistäni halutaan tehdä keppihevonen, jonka varjolla voidaan syyllistää ihmisiä, joilla ei mielenterveysongelmia ole tai jotka eivät niitä ymmärrä. Ikään kuin uusi vähemmistö mukaan vähemmistöbingoon, josta voi sitten ruksia omansa ja näyttää muille, miten kovin erikoinen on ja miten ymmärtämätön muu maailma on.

Näin mielenterveysongelmaisena mua loukkaa, kun sanot olevasi "masentunut" tenttiarvosanasta, vaikka olet vain pettynyt. Ei minua loukkaa, jos joku sanoo "masentunut" väärässä kontekstissa. Minun masennukseni loukkaa minua.

Näin mielenterveysongelmaisena mua loukkaa, kun oletat kaikkien jaksavan käydä töissä. Näin mielenterveysongelmaisena minua loukkaa, kun käytät minun sairauttani lyömäaseena.

Näpit irti minun todellisuudestani. Ne eivät ole mikään vitsi. Ne ovat todellista totta. Ne ovat joillekuille niin todellisia, että te ette tajuakaan sitä. Se, että minun kärsimykseni halutaan nostaa lipputankoon ja tehdä siitä jokin juhlan aihe on aivan saatanan perverssiä ja loukkaavaa. Ymmärrätekö te, että kyse on sairaudesta? Häh? Entä mitäpä luulette, haluanko, että minun sairauteni normalisoidaan, niin että se on ihan normaali tila, tosiaan ihan normaali, että mitään eroa ei ole siinä, onko minulla mielenterveyden häiriö vai ei? Arvatkaa kahdesti.

Ja tosiaan, olemassa on ihmisiä, jotka eivät usko, että mielenterveysongelmat ovat todellisia. Tiedättekö mitä: ei kiinnosta. Olkoot luulossansa vaan. Minun ei tarvitse kysyä, ovatko ne todellisia, sillä minulle ovat. Ja siinäpä se: se, että te normalisoitte minun henkilökohtaista helvettiäni ja riepottelette sitä tuolla noin, ei tee siitä yhtään sen pienempää. Ei. Yhtään. Pienempää. Sillä arvatkaa mitä: minun masennukseni, minun ahdistukseni, minun harhaisuuteni ovat aivan todellisia asioita, jotka eivät pienene, vaikka ne olisivat siellä lipputangon nokassa. Se saattaa yllättää teidät, sillä te tosiaan kuvittelitte, että mielenterveyden häiriöstä parannutaan naps näin.

Ette te usko, että minä olen oikeasti sairas. Te ette usko, että minä sairastan tautia, jossa on korkea kuolleisuus. Te luulette, että pelastatte minut tekemällä minun sairaudestani viirin. Se on irvokasta.

"Mutta en suostu pitämään psyykkistä sairauttani vain 'konstruoituna'. Minun ahdistukseni on mitä suurimmassa määrin todellista. Hypomaaninen tilani on hyvin konkreettista, samoin masennus silloin kun se tarraa kiinni. Ahdistukseni ei tuntuisi yhtään helpommalta, vaikka se olisi sosiaalisesti hyväksytympää. Se ei mene puhumalla pois sen paremmin kuin syöpä, epilepsia tai hiv menevät pois. Minuun sattuu avain yhtä paljon. Ahdistus, masennus, psykoosi ja maanis-depressiivisyys ovat korkean kuolleisuuden sairauksia. Niissä on kyse elämästä ja kuolemasta. Ne ovat vakavia. Yhtä vakavia kuin syöpä. Hiv. Somaattiset sairaudet. Psyykkiset sairaudet ovat aivan yhtä todellisia niistä kärsiville. En tarvitse ymmärrystä. En kaipaa hyväksyntää. En tahdo omia Pride-paraateja. Enkä ehdottomasti halua jäseneksi johonkin hullujen tukiyhdistykseen. Haluan saman oikeuden hoitoon, jota muutkin henkeä uhkaavista sairauksista kärsivät saavat. En muuta. En muuta.

-  -

Ja sitten nämä 'psyykkiset sairaudet'. Mikä ihmeen käsite sekin on? Sama kuin niputettaisiin yhteen luunmurtumat, diabetes, ALS, keuhkosyöpä, vesirokko ja leukemia ja sanottaisiin niitä 'fyysisiksi sairauksiksi'. Ei onnistu. Sen sijaan masennus, skitsofrenia, ADHD, psykoottinen mania, autismi, psykopaattisuus, loppuun palaminen, Aspergerin syndrooma ja maanis-depressiivisyys niputetaan surutta yhteen. Ei mitään ongelmaa siinäkään."

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää, s. 75 - 76, suom. Ulla Lempinen.

Sellainen minä olen

Tekipä taas mieli katsella näitä. En tiedä miksi. Ovathan ne vähän lapsellisia. Mutta jotenkin rentoudun kuvien parissa.

Tosiasioita minusta.

Allas

Minä käyn altaaseen, kirkkaaseen turkoosiin veteen. Sen hetken olen vapaa.

Kerran allas pelasti minut. Nyt sen on tehtävä se taas.

Kymmenen vuotta sitten allas edusti minulle painajaista, vaikka aina rakastin uimista. Riisuutuminen muiden edessä oli kuin astumista näyttämölle, missä minut pisteytettäisiin. He katsoisivat minua, ja mitä he ajattelisivat.

Ylireagointia, siihen pitää pystyä. 

Ikään kuin vaatteet olisivat olleet läskieni suojana. Ja musta hoikentaa. Nyt he kaikki näkisivät. He tietäisivät; he voisivat sanoa myöhemmin.

Vatsamakkarat.

Nännit.

Karvat.

Kesakot.

Finnit.

Mustelmat.

Raskausarvet.

Arvet.

Vaakasuorat viivat ranteissa, reisissä. 

Liian ilmiselvää.

Nyt minä sukellan. Pystyn kyllä koskettamaan pohjaa, jos tahdon. Olen koskettanut pohjaa monta kertaa tahtomattanikin.

Allasosastolla me olemme samassa, miehet ja naiset. Ja vaikka meillä on siellä uimapuvut, pojatkin näkevät. Nännit paistavat läpi, ja säärikarvat, mustelmat, raskausarvet. Arvet. He näkevät; sitten he tietävät. Ja he huutavat: hyi vittu.

Näyttelyeläin. Kuin lihanpala.

Ja katso nyt noita muita tyttöjä: heitä on vähemmän kuin minua, heillä on litteä vatsa, reisivako, sileä iho, ei karvan karvaa, ja missä ovat heidän raskausarpensa. Missä ovat heidän vaakasuorat arpensa ranteissa? Ei heillä sellaisia ole. He ovat keveitä. He ovat keveitä kaikin tavoin.

Heitä katsotaan eri tavalla, mutta he ovatkin kauniita.

Minulla on raskausarpia enemmän kuin naisilla keskimäärin. 

Ja siellä altaan äärellä minun itsevihani vain kasvaa. Miksen minä ole kuin he? Miksen minä voi tehdä oikein, jotta olisin kuin he? Riippuvat rinnat, joka ainoassa kehon paikassa ylimääräistä ihraa, puolet voisi saksia pois minusta kokonaan.

Pehmeä uuma. Leveä lantio. Reisilihakset tykyttävät. Kylkiluita ei voi nähdä.

Vasta aikuisena uskalsin uimahalliin. Vuonna 2014 olin syvällä masennuksessa enkä ollut päästä koskaan kotoa pois. Sitten joku sanoi minulle: on oma päätöksesi, jäätkö kotiin rypemään surussa, vai lähdetkö esimerkiksi uimahalliin. Se särähti minun korvaani, ja mietin: miksikäs ei, uimahalliin. Uimahalliin, kuin olisin kuka tahansa.

Niin minä menin. Menin että menisin jonnekin. Ja minä menin taas, ja minä menin taas, kunnes menin joka perjantai, ja menin, koska halusin, koska kehoni halusi sitä. Uin ja uin ja uin. Mitä enemmän uin, sitä enemmän hymyilin.

Kun kilometrin jälkeen jokainen lihas kehossa huutaa halleluja, minä tiedän, että vesi on hyvä. Saunassa voi sulkea silmät ja vain hengitellä.

Saunassa minä näen kaikenlaisia naisia. Nuoria, vanhoja. Lapsia. Lapset ovat uskaltaneet kylmäaltaaseen ja tulleet sieltä saunaan ja nauravat lapsuutensa iloa. Minäkin olin sellainen, ennen kuin suru tuli minuun. Ja minä katson kaikkia niitä naisia; leikkausarpi saattaa halkaista jonkun naisen koko vatsan. Ja minusta hän on kaunis.

Suru on kuin upottava suo tai synkkä lampi, joka imaisee kohti pohjaa kyselemättä lupia. Ahdistus on kuin vettä, joka tunkee keuhkoihin. Siksi on yllättävää, uskomatonta, että altaan vesi kantaa.

Itse asiassa vaikka uin altaassa eestaas, tosiasissa uin pakoon. Ahdistus ei saa minua.

Vaikka joskus epäröisin, altaassa tiedän, että vesi onkin vapaus.

Mä en ansaitse tällaista elämää.

Sä kadehdit niin

hänen valtavaa luottamustaan

Hän sulle sisimpänsä paljastaa

Eikö hän pelkää

että puukolla selkään sä lyöt?

Sä et ansaitse tällaista elämää

Sä näet sen, muut ei vielä nää

Se sun päätäsi kiristää

Haluut jotain joka piristää

- Maija Vilkkumaa

Sota

Minusta on tullut erilainen.

Asetan rintamalinjat. Määritän oman tilani ja suojaan sitä. Rajat ovat tiukemmat kuin koskaan. En anna muiden koskea itseeni, en enää. Miinoitan rajat ja katson, ettei kukaan tunge niiden sisäpuolelle väkisin. Ja jos tunkee, minä vedän turpaan.

En tiedä, mistä se alkoi, mutta sen tiedän, että kun koulussa puutuin koulukiusaamiseen, pidin kiusaajalle puhuttelun ja käskin hänen mennä muualle, minut valtasi niin hyvä olo, että minun on pakko laajentaa tämä omaan elämääni.

Bussissa panen repun viereiselle penkille enkä nosta sitä ennen kuin bussi on aivan täynnä. En enää pysähdy päästämään muita menemään ensin. En enää anna ihmisten ohittaa minua jonossa. Kävelen selkä suorassa. Kyräilijöitä kyräilen takaisin. En pyytele anteeksi. Puhelinmyyjille lyön luurin korvaan. En anna muiden keskeyttää puheenvuoroani.

Tympeitä kyselijöitä katson hievahtamatta silmiin ja vastaan: Mitä se sinulle kuuluu?, jos vastaan lainkaan. Tekisi mieli sylkäistä päin naamaa jokaista neuvojaa ja vittuilijaa. Joskus tekisi mieli hajottaa kaikki lautaset keittiön lattialle ja huutaa täyttä kurkkua. Minusta se olisi hauskaa.

Suuren moraalinvartijan ohjeille viittaan kintaalla, mutta en lähde väittelyyn, ja sekös heitä suututtaa. He eivät pääse osoittamaan suurta moraalista ylemmyyttään. Kaikki ihmiset tekevät virheitä, ovat joskus kateellisia, vihamielisiä, ahneita, himokkaita, itsekkäitä. Pahimmat paskiaiset eivät koskaan ajattele sellaisia asioita. Siksi he ovat paskiaisia. He osoittavat moralistisella sormellaan muita eivätkä koskaan itseään. He ovat itse niin kovin täydellisiä.

Jokainen miestä tuntee ainakin yhden ihmisen, jota voisi kuvailla substantiiviksi muuttuneella adjektiivilla paskiainen. Myös kusipää käy. Heitä ovat esimerkiksi koulukiusaajat, ääriajattelijat, ilkeät sukulaiset, moraalinvartijat, narsistit, huonosti käyttäytyvät asiakkaat. Lisäksi heihin kuuluvat kaikki julkisilla paikoilla satunnaisia ihmisiä haukkuvat mulkut, jotka esimerkiksi saattavat hoputtaa vanhusta kassajonossa, raivota leikkivälle lapselle leikkipuistossa, huutaa neekerihuoraa maahanmuuttajanaiselle tai tokaista jotain ilkeää uimahallin pukuhuoneessa. Heitä on kaikissa ihmistyypeissä. Sellainen käytös saa tavallisen, hyväntahtoisen ihmisen ihan ymmälleen. Ei sellaisissa tilanteissa yleensä osaa sanoa mitään.

Esimerkiksi: isänpäivä kahvipöydässä. Äitipuoli sanoo minulle: Oletko löytänyt miesystävän netistä? Etkö tosiaankaan löydä seuraa muualta vaan olet noin epätoivoinen? - Tämän sijaan hän olisi voinut onnitella. Ja isä istui siinä hiljaa tuijotellen pöytäliinaa kuin ei olisi kuullut. Minä en jaksa enää esittää kunnon tytärtä kun ei isäkään jaksa esittää kunnon isää, ja jonain päivänä minä vielä kaadan kahvit pöytäliinalle ja poistun sanomatta sanaakaan.

Päässäni valmistaudun taisteluun. Olen päättänyt: ensi kerralla, kun minun kimppuuni hyökätään, minä en vetäydy. Aina ennen olen vetäytynyt pommisuojaan itkemään. Mutta nyt minä en aio edes puolustautua; minä aion hyökätä! Ja kun joku käy kimppuuni, minä ammun hänet. Hän ei osaa odottaa sitä, koska arvelee minun pakenevan. Siksi ampumahaava on nopea, yllättävä ja kuolettava, tehokkaampi kuin olisi, jos sitä osaisi odottaa.

Itse en aio hyökätä ensin. En ole sellainen ihminen. Minä olen yrittänyt elää rauhassa, mutta muut ovat halunneet vetää minut mukaan taisteluun. Vastahyökkääjänä aion olla kuolettava.

Toisaalta olisi hauska ajatus hyökkäämisestä ensin. Siinä ongelmana on vain se, että ihmisillä on tapana hyökätä heikompia vastaan. Eivät he vahvempiaan yritä tuhota. He tuhoavat ne, jotka ovat jo valmiiksi heikkoja. Tiesittekö, mitä sudet tekevät, kun ne näkevät lajitoverinsa loukkaantuvan? He ryntäävät tämän luo ja alkavat raadella, omaa lajitoveriaan. Saman tekee ihminen. Ei ihminen nosta ylös sitä, joka on loukkaantunut, vaan käy raatelemaan.

Sellaista minä en aio tehdä. Tiedän tytön, joka masennuksensa myötä on lakannut peseytymästä ja pukeutumasta kunnolla, ja lisäksi lääkitys on lihottanut häntä, ja siinä hän istuu rasvainen tukka liimautuneena pulleisiin poskiin. Voisin käydä hänen kimppuunsa, mutta silloin olisin vain samanlainen raukka kuin hän. Myönnän kyllä katselevani häntä vähän säälien. Minä en onneksi koskaan lopettanut peseytymistä, masennus ei saanut minua ahmimaan. Kyllä minä voisin hänet tuhota, se olisi helppoa. Mutta hänen ainut väärä tekonsa on repaleisuus, eikä se ole pahuutta siinä missä paskapäiden hyökkäykset heikkoja kohtaan ovat.

Jos minä hyökkään, minä hyökkään niitä vastaan, jotka etsivät helppoa maalitaulua jo valmiiksi haavoitetuista. Ja minä tapan. Olisi hauskaa painaa seinää vasten oikeat syylliset. Oikeita syyllisiä ovat paskapäät, jotka käyvät heikomman kimppuun, eivätkä heikommat, joiden kimppuun käydään aina jollakin verukkeilla. Käydään juuri siksi.

Ette enää koskaan näe minua heiluttamassa valkoista lippua. Mitä minä turhaan yksin heiluttamaan säälittävää kangaspalaa, kun te kerran tahdotte taistella, te tahdotte tapella, te tahdotte tappaa.

Sodissa kukaan ei voita, on vain häviäjiä. Maata ja valtaa voittaneetkin ovat myyneet moraalisen voiton - hävinneillä voi olla moraalinen voitto, mutta sillä ei tee kukaan yhtään mitään. Minulla on taskussani kasa moraalisia voittoja, ja mitä minä olen niillä tehnyt - kylpenyt omassa moraalisessa ylemmyydessäni niin kuin paskiaiset ikään, ja samalla antanut paskiaisten voittaa itselleen yhä lisää elintilaa?

Älkää ajatelko minua hyväntekijänä, hyvyyden puolustajana, sillä se minä en ole. Minä vastaan pahaan pahalla. Hyvän vaaliminen on kaunista ja rauha olisi kiva, mutta maailma ei toimi niin, maailma toimii pahojen ehdoilla.

Sodassa käy joskus niin, että syyt taisteluun unohtuvat ja tilalla on vain silmitön halu tappaa ja tuhota, tappaa tappamisen vuoksi. Ulkopuolelta teot näyttävät silkalta julmuudelta, mitä ne ovatkin. Mutta sellainen on ihminen. Tekojen jälkeen eivät natsijohtajatkaan osanneet selittää, miksi, siksi kai vain. Kentällä he kääntäisivät kaasuhanaa uudelleen ja sanoisivat: se on välttämätöntä.

En jaksa olla mitään mieltä mistään, en kavahtaa pahuutta. Maailma saa vaikka kokea ydintuhon minun puolestani. Minulla ei ole enää unelmia.

Peilin edessä harjoittelen fraaseja: minua ei kiinnosta; minä en välitä; asia ei koske minua; ja entä sitten. Ja kenties vielä tehokkaampia: aha; jaa; lol - tai pelkkä katse, hymähdys, tiesittekö että ihmisten välisestä viestinnästä vain 20 prosenttia on verbaalista?

Minä en ole vastuussa, enkä minä ole velvollinen selittämään - mitäs siihen sanot!

Tai entä tähän: sinä olet väärässä. - Enkä kuuntelisi vastaväitteitä.

Minä olen vain yksi pieni nainen ja maailma edessäni on iso ja pelottava. Muljautan sille silmiäni.

Viikolla Pariisissa karkasi eläintarhasta tiikeri, joka vaelteli Pariisin katuja kunnes tuli ammutuksi, eikä se kuitenkaan ollut ehtinyt vahingoittaa yhtäkään ihmistä. Yhdysvalloissa ammuttiin eläintarhan gorilla, koska pieni poika oli tupsahtanut gorilla-aitaukseen, mutta gorillakaan ei ollut ehtinyt tehdä pojalle pahaa. Mutta parempi kai näissä tilanteissa katsoa kuin katua. Minä olen tiikeri ja minä olen gorilla. Varmuuden vuoksi voisin raadella muut ennen kuin minut tapetaan, sillä minut nyt tapetaan kuitenkin.

Haaveilen Dresdenistä. Se pommitettiin maan tasalle vähän niin kuin minutkin, mutta kauneimmat rakennukset säästyivät. Lehdissä on kuvia maan tasalle pommitetusta Alepposta, mutta kukaan meistä ei muista eikä tiedä, että Aleppo oli aikanaan upea kaupunki.

Sodissa suurimpia uhreja ovat lapset, sillä he eivät ole mitenkään syyllisiä ympärillä tapahtuvaan pahaan mutta joutuvat kokemaan paskojen aikuisten huonojen ratkaisujen seuraukset. Ehkä he aikuisina kostaisivat ja tappaisivat, jos ehtisivät koskaan kasvaa aikuisiksi.

Seison selkä suorana. Sota on alkanut jo kauan sitten, mutta vasta nyt minä tartun itsekin aseeseen.

Ja Jumalako rankaisee

niitä jotka pelolla hallitsee

Onko joku joka kuuntelee

Ja kuka tämän kierteen katkaisee?

Viimeisen kerran

mä maahan jäin nyrkit edessäin

Kun Kärpästen Herran

hajoavan näin

mä astun ylöspäin

Mä astun ylöspäin

Minuksi

Masennus ja ahdistus kuuluvat nuoruuteen.

Kun sinä kasvat aikuiseksi, ne loppuvat.

                   Niin sinä kasvat kieroon vääristyneitä ajatuksia kantaen, mutta aikuisena seisot suorana kuin uljas tammi, 

juuret tukevasti maassa,

ojentaen oksiasi aurinkoon.

Hyvä Jumala, 

milloin.