Mutta miksi sinä et

Sanotaan, syystä, ettei taakse pidä katsoa eikä mitään, virheitäkään, katua. Koska ne opettavat. Turhaa katua, kun mitään ei voi tehdä. Kadumme sitä, mitä emme ole tehneet, enemmän kuin sitä, mitä olemme tehneet. Katse eteen. Ja suupielet ylöspäin. Ja niin edelleen.

On kuitenkin jotain, mitä kadun aktiivisesti, ja haluan nyt kertoa teille siitä.

Aloitin psykoterapian tammikuussa 2014 YTHS:n maksamana. Huhtikuussa sain Kelan tuen ja kolme vuotta terapiaa, kahdesti viikossa. YTHS:n psykologina oli vanhempi mies, joka myi aikoja YTHS:lle ostopalveluna. Olin niin masentunut, etten jaksanut etsiä toista terapeuttia, vaikka olisin todellisuudessa halunnut naisen. Mutta nyökkäsin psykologille ja lääkärille. Aloittaisin sen kolmen vuoden terapian tämän henkilön luona.

Minulla oli tapana istua nahkatuolissa nojaten muhkeaan käsinojaan, jalat toisen nojan yli heitettynä. Halusin olla rennosti, mutta toinen syy oli, etten halunnut katsoa päin, kun kerroin vaikeista asioista.

Aloitin pohjustamalla. Kerroin, että olen aina ulkopuolinen, olen epävarma itsestäni ja janoan rakkautta ja hyväksyntää. Teen muille mieliksi, jotta he rakastaisivat minua. Kerroin kokevani, että jos teen virheen, minut hylätään välittömästi.

Pohjustuksen jälkeen aloin kertoa elämästäni. Kerroin, että olin lapsena ja nuorena yksinäinen. Etten oikein sopinut joukkoon, vaivuin omiin maailmoihini. Sitten kerroin, että vaivuin omiin maailmoihini, koska ne maailmat olivat ainoa turvapaikka minulle. Omassa elämässäni ei ollut turvallista. Olin muiden leikkikalu. Minulle sai sanoa mitä vain ja minuun sai koskea. Minulle myös tehtiin niin. Kun tein virheen (tai "virheen"), kun tein jotain, mistä minua saattoi syyttää, minulle käännettiin selkä. Se saattoi olla mitä vain, ja siksi minä varon koko ajan.

Lopulta palasin itsenäisyyspäivän aattoon 2008. Menin koulun pommisuojaan vessaan, ja neljä nuorta poikaa seurasi perässäni. Kun tulin vessasta, he ahdistivat minut seinää vasten ja sanoivat minulle kaikenlaista nöyryyttävää. Kehostani, aivoistani. Sitten heistä kaksi alkoi kosketella minua, kaksi muuta kannustivat. Vaatteiden päältä ja vaatteiden alta. Koko ajan solvaten.

Tämän kaiken minä kerroin ääni väristen.

Vähän myöhemmin tästä kerroin juhlista, joissa minulle melko tuntematon mies työnsi kätensä pikkuhousuihini ja ujutti kaksi sormea minun sisääni. Olin kovassa humalassa ja muistan vain oman lahnamaisuuteni, löysyyteni, raajat jotka eivät totelleet.

Halusin käsitellä ne asiat.

Mutta terapeutin tapa käsitellä asioita oli erilainen kuin olin kuvitellut.

Aloimme käydä tapahtumia läpi siltä kantilta, miten minun olisi kannattanut toimia, ettei niitä asioita olisi tapahtunut. Pohdimme pommisuojaa ja sitä, että itse asiassa fyysinen väkivalta tilanteessa oli vähäistä. Olisin voinut rimpuilla vastaan ja poistua. Ei minua oikeastaan pidetty edes vahvasti kiinni siinä seinässä. Minä vain seisoin siinä kuin joku idiootti.

"Olen 160 senttiä pitkä", yritin puolustella. "En olisi pärjännyt heitä vastaan."

"Sinulla olisi ollut yllätysmomentti puolellasi", terapeutti sanoi. "He eivät olisi odottaneet vastarintaa, ja olisit varmasti voittanut heidät."

En osannut puolustautua enempää.

Kävimme tilannetta läpi samalta kantilta. Mikset huutanut apua? Yläkerrassa oli muita. Mikset lyönyt heitä? Seisoit siinä vain. Mikset soittanut poliiseille? Mikset kertonut kenellekään? Mikset puolustautunut? Sinun olisi pitänyt puolustautua. Ottaa rohkeammin oma tilasi.

Syy tähän metodiin oli, että kun tämä tapahtuu toisen kerran, osaan puolustautua. Jälkeenpäin olen miettinyt, onko ihmisen elettävä niin, että hän odottaa pahoinpitelyn ja seksuaalisen ahdistelun tapahtuvan jonain päivänä uudestaan.

Sormien työntämistä sisälleni käsittelimme samalla tavalla.

"Mikset huutanut apua, jos viereisessä huoneessa kerran oli muitakin?"

"Musiikki taisi olla aika kovalla", sepitin.

"Mutta tekijä olisi säikähtänyt. Ja olisithan sinä voinut lyödä häntä, kyllä itseään saa puolustaa."

Minusta tuntui surulliselta, että hän kannusti minua syyttämään itseäni. Minä osasin syyttää itseäni ihan itsekin, jo valmiiksi.

Miksi sinä et tehnyt mitään.

"Olisithan sinä edes voinut mennä poliisille heti tapahtuman jälkeen eikä vasta kuukausien päästä", terapeutti pohdiskeli myös. "Sitten se asia olisi todennäköisemmin saatu selvitettyä."

Sentään hän ei kysynyt, miksi olin juonut niissä juhlissa niin paljon.

Ylipäätään koulukiusaamista käsiteltiin tältä kantilta. Olisit vain ottanut oman paikkasi! Sanonut rohkeammin vastaan, lyönyt takaisin, puhunut kovempaan ääneen. Jos olisit puhunut kovempaan ääneen! Etkä ollut sellainen löllykkä. Hän todella käytti sitä sanaa.

Sanonut takaisin. Lyönyt takaisin! Helvetti! Kerran terapeutti sanoi, että minun pitää alkaa kantaa mukanani veistä. Se oli vertauskuva itsensä puolustamiselle. Mitä jos niissä tilanteissa kaivaisit taskustasi esiin veitsen?

Jos ja jos ja jos ja jos ja jos ja jos ja jos ja jos.

Tajusin, etten voi saada oikeita ystäviä, ennen kuin opin ottamaan paikkani. Minua ei kohdella kunnioittavasti, ennen kuin opin ottamaan oman paikkani. Puolustamaan itseäni. Ehkä se on omaa syytäni.

Arvostettaisiinko minua parisuhdessa?

En koskaan kysynyt, mitä merkitsi, että pommisuojapahoinpitelyn aikaan olin 15-vuotias. 15-vuotias on lapsi.

Enkä sanonut, etten osaa lyödä. En ole ihminen, joka lyö. En vain ole.

Haluaisin tietää, miten väkivallankokemuksia käsitellään toisten terapeuttien kanssa.

Lopulta koin paremmaksi olla puhumatta vaikeista asioista. Aloin puhua tv-sarjoista. Kerroin päivästäni, luennoista, jumpista, lukemistani kirjoista. Aamupalasta. Jos halusin puhua jostain vakavammasta, ne olivat pieniä yhteentörmäyksiä ihmisten kanssa. Joku sanoi töykeästi, nettikeskustelu ärsytti. Opinnot etenivät tahmeasti. Niistä me sitten keskustelimme. Rintaani painoi päivittäin ja ajatukset risteilivät päässä. Aloitin tämän blogin, jotta saisin purettua ajatuksia toiselle ihmiselle, siitäkin huolimatta, että kävin kahdesti viikossa terapiassa.

Otti jopa tragikoomisuuden piirteitä, kun hän suhtautui vakavammin pieniin juttuihin. Joku sanoi kirjamessuilla rumasti. Joku keskeytti minut, kun puhuin. Joku varasti kännykkäni. Niissä asioissa hän ei vähätellyt eikä soimannut. Sitten me keskustelimme niistä. Se oli turvallista, koska en kokenut häpeää kännykkävarkaudesta. Siksi, vaikka hän olisi soimannut minua, en olisi ollut häpeissäni.

Mutta eihän kännykkävarkaus määritä minua ihmisenä.

Pienistä asioista kertominen varmaan lujitti hänen kuvaansa siitä, ettei minulla ollut todellisia ongelmia. Siis jos jonkun tuntemattoman ihmisen ilkeä kommentti bussissa on sinulle se kaikkein raskain, niin ehkä sinulla on kaikki hyvin.

Ei se ollut suurin ongelmani.

Kerran terapeutti sanoi, että jos menisin ryhmäterapiaan, jossa on pakolaisnainen, tuo pakolaisnainen ei ollenkaan ymmärtäisi minun ongelmiani. Hän olisi kokenut niin paljon pahempaa.

Terapian aikaan olin tosi masentunut ja ahdistunut ja väsynyt. Tartuin kaksin käsin kaikkeen apuun, jota minulle annettiin. Olin avoimin mielin. Mietin tosissani, miksen puolustanut itseäni.

En olisi jaksanut lähteä kapinoimaan. Enhän minä edes uskonut, että minä ansaitsen apua. Koin, etten ansaitse mitään hyvää. Ja sitäkin selittää menneisyyteni. Eikä hän tajunnut sitä, ei hän tajunnut mitään.

Terapia hajotti itsetuntoani ja sai minut kokemaan itseni läpikotaisin epäonnistuneeksi. En osannut pelastaa itseäni. Olin kädetön. En määrännyt omasta elämästäni.

Olin surkea luuseri.

Olisinko toisen terapeutin vastaanotolla voinut oppia tekemään asian kanssa rauhan? Lakata syyttämästä itseäni. Kantamasta sitä painoa.

Lakata olemasta itselleni niin vihainen.

En ole kertonut tästä teille aiemmin, koska olen hävennyt sitäkin, etten puolustanut itseäni siellä terapeutin vastaanotolla pontevammin. Mutta kai se on niin, että kun on alan kokenut ja koulutettu ammattilainen, hänen neuvoihinsa ja näkökulmiinsa suhtautuu kuin ne olisivat totuuksia.

Kelan kolmen vuoden terapia käytettiin siihen, että aloin vihata itseäni entistä enemmän.

Kuolevaisten lait

Sormet tutkivat toisiaan, löytävät toistensa lomaan. Kämmenselkä ja ranne, sormenpään iho ihoa vasten. Varpaat varpaiden kavereina.

Hiukset, joita silitän kasvoilta pois, pois häiritsemästä suudelmaa. Huulet, kielenkärki, kosteus ja pehmeys.

Hymyjä hymyjä vasten. Hiljaisuudessa hengityksesi on maailman kaunein melodia.

Painaudumme vastakkain ja sovimme täydellisesti yhteen. Olen kokonainen silloin kun olet sisälläni. En tahdo pois ikinä.

Kahdella sormella etsin pulssisi kaulalta. Tunnen, kuinka sydämesi lyö. Minun sydämeni lyö sen tahtiin.

Sinä päivänä, kun Luoja teki sinut

hän ei muuta tehnytkään

Heräs aikaisin, otti kynän käteen

Rupes siinä piirtämään

Päivä kului mut hetkenkään lepoo

piirtäjä ei kaivannut

Aivan niin kuin olis hurmoksessa ollut

mestari valmisti sut

Ja se kuva oli kaunis, oi ihme suorastaan

Muodon jumalaisen sait

Kuvan viereen hän merkkas ettei suhun

päde kuolevaisten lait

Niille jotka yhä epäilevät Luojaa

sanon vastaukseksi vaan

että jos ne edes kerran näkis sinut

kaikki rupeis uskomaan

Anna Puu: Mestaripiirros

Tarvitsen musiikkia ollakseni vapaa

Tämän postauksen otsikko tulee laulunsanoista, jotka kuulin ihan väärin. Kuulin I need music to be free, vaikka biisissä todellisuudessa laulettiin jotain aivan muuta.

Kun minulta kysytään, millaista musiikkia kuuntelen, menen aina tosi vaikeaksi. En halua vastata, tavallaan en ehkä edes osaa. Hävettääkö minua? Ehkä vähän. En halua sanoa, että saan jäätäviä kiksejä Miley Cyrusin Malibusta, niin jäätäviä, että itkettää, ja biisi on iloinen.

Mutta on toinenkin syy. Musiikin kuuntelu on minulle niin intiimi kokemus, etten oikein osaa jakaa sitä. Tuntuu kuin päästäisin toisen ihmisen tosi lähelle, kun hän tulee mukaan musiikinkuuntelukokemukseeni. Tavallaan jakaisin itsestäni jotain muutakin kuin vain jonkin yksittäisen biisin. Kertoisin itsestäni, koska käsittelen kaikkea musiikin kautta.

Joku pääsisi siihen käsiksi.

En sinänsä pelkää mielipiteitä minulle tärkeistä kappaleista, en negatiivisiakaan. Mutta ehkä sitä pelkään, ettei kuulija ymmärrä biisin arvoa minulle.

Olen huomannut, ettei kotonani ole yhtään hiljaista hetkeä, kun olen yksin. Pyöritän musiikkia ihan koko ajan. 

Viime viikkoina olen kaivanut esiin levyjä (Spotifysta, kylläkin), joita olen kuunnellut kymmenen vuotta sitten tai pitempäänkin. Olen niiden mukana palannut kaikista vaikeimpiin aikoihin elämässäni. Yllätyksekseni olen huomannut, etten ole pahoilla mielin, kun kuuntelen musaa, joka muistuttaa kaikkein raskaimmasta. Itse asiassa mielialani on aivan päinvastainen. Saan lohtua juuri niistä biiseistä, jotka silloin ovat olleet tärkeimpiä. Ne ovat olleet turvaköysi ja -verkko, jotka ovat pitäneet minut hengissä, kun on ollut vaikeaa. Ne eivät ole muisto kivusta vaan ne ovat muisto turvasta.

Ne biisit olivat tukena, kun kukaan muu ei ollut.

Kun korona iski, piti lopettaa kuntosali- ja uintiharrastus. Oli pakko keksiä korvaavaa liikuntaa, eikä vaihtoehdoksi jäänyt oikeastaan kuin ulkoliikunta. Niinpä aloin juosta. Ensin juoksin alle kilometrin ja olin puolikuollut. Sitten jaksoin sen kilometrin. Tuli kesä, ja jaksoin kaksi. Nyt jaksan kymmenen, vaikkakin melko hitaalla vauhdilla edelleen.

Tähän en olisi kyennyt ilman musiikkia. Musiikki oli se syy, joka sai minut ulos. Lenkkipolku, mahdollisuus olla vain omien ajatusten parissa! Ostin viimeinkin bluetooth-kuulokkeet ja pääsin vapaaksi piuhoista. Olen höyhenenkeveä ja liikun pururataa pitkin helposti ja kauniisti.

Ja se äänimaisema. Vain minä, liike ja musiikki.

Toki minä rakastan liikettäkin. Mutta vielä enemmän rakastan sitä, kun saan pyhittää juoksulenkit musiikille.

Olen aina käsitellyt elämää musiikin kautta, koska yleensä joku toinen on osannut kuvata minun elämäntilanteitani paremmin kuin minä itse, löytänyt niille oikeat sanat ja oikean sävelen. Mustimpina hetkinä olen saanut eniten lohtua juuri musiikista, mutta olen myös paiskonut rautaa kuntosalilla ja purkanut aggressiota biisien kautta. Olen kuunnellut musiikkia rakastuneena ja eronneena ja koko ajan siinä välissä. Olen itkenyt musiikin kanssa mutta myös tanssinut villasukissa makuuhuoneessani. Olen laulanut nuotin vierestä klubikeikoilla ja festareilla. Olen laulanut ääneni käheäksikin. Enkä voisi kuvitella juhlia ilman musiikkia. Ei kai kukaan voisi.

Samalla tavalla elokuva ilman musiikkia olisi ennenkuulumaton ajatus. Lempibiisini ovat minun elämäni soundtrack.

Mutta silti niinä synkimpinä hetkinä musiikki on ollut kaikkein tärkeintä, koska se on pitänyt minut elossa. Muistan sen mustan hetken, jona makasin teininä vuoteellani pää jalkopäässä ja painoin nappikuulokkeita tiukasti korviin, jotta saisin ulkomaailman minusta vieläkin kauemmas ja sisäistä maailmaa varjeltua. Ja muistan vieläkin, mitä levyjä kuuntelin pyörälenkillä, jolla kävin purkamassa mieltäni sen kauhean päivän jälkeen, mitä biisiä soitin uudestaan ja uudestaan. Ja muistan edelleen, millainen rauha minut valtasi, kun sen helvetin keskellä kaivoin joka välitunti iPodin laukustani ja laitoin portailla jotain soimaan. Solvaukset katosivat, ei siksi, etten kuullut niitä enää, vaan siksi, että minulla oli jotain, mikä piti minua turvassa.

Suljin ulkomaailman pois, jotta pääsin tiukemmin sisäiseeni. Siellä oli turvallisempaa.

Joskus toki puhuminen olisi voinut tehota paremmin, mutta kun ei ollut mahdollisuutta, oli sentään pakopaikka. Musiikki lohdutti minua paremmin kuin yksikään ihminen. Kun laitan lempimusaa soimaan, tiedän, että edes joku tässä maailmassa ymmärtää minua aivan täydellisesti.

En jaa musiikinkuuntelukokemustani kenenkään kanssa, koska en osaisi selittää sen voimaa.

Eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro itsestään mitään

Hei kaikki!

En pysty vastaamaan kommentteihinne! Jostain syystä yrittäessäni vastata Google kirjaa minut jatkuvasti sisään työtililläni, enkä halua tietenkään kommentoida sillä :D MUTTA luen jokaisen kommentin ja kiitän niistä tässä yhteisesti! Erityisen liikuttunut olen siitä, että minua kaivattiin tauolla takaisin. Lyhyesti voin kertoa, että tauon syynä ei ollut mikään aallonpohja tai suonsilmäke, vaan ihan hengähdystauon tarve. Päivitän pian kuulumisia siltä ajalta!

Muistan edelleen miehen sanat yli kahdeksan vuoden takaa.

"Mä pidän susta", hän sanoi. "Mutta sussa on jokin salaisuus, ja mä en..."

Hän ei jatkanut sitä loppuun.

Kerran myöhemmin hän kysyi minulta, olenko koskaan tuntenut rakastuneeni toiseen nopeasti. Vastasin, etten oikein tiedä.

"Tiedät sinä", hän vastasi, "sinä et vain kerro." Hän oli turhautunut.

Kerran hän sanoi minua mystiseksi.

Vuosienkin kuluttua vielä mietin hänen sanojaan. Hän sanoi, että minussa on jokin salaisuus. Ei edes minulla, vaan minussa. Pysähdyn miettimään tätä salaisuutta aina silloin tällöin enkä aivan tarkkaan tiedä, minäkään, mikä se salaisuus on. Minulla on aavistuksia, mutta ne ovat vain aika epämääräisiä.

Mikä on se salaisuus? Tavallaan kai tämä tauti. Vaikka muuta haluan ajatella, peitän kaikki oireet toisilta aina. Olen juuri sellainen ihminen, joka kysyttäessä sanoo, että hyvää kuuluu ja hymyilee päälle, vaikka kaikki olisikin päin helvettiä. En voi sille mitään. En osaa muuta. 

Mietin näitä asioita pohtiessani, mitä minun tulisi kertoa toiselle, kuinka paljon ja kuinka avoimesti. Kuinka paljon voin kertoa ilman, että hän kavahtaa pois? Entä saattaako hän alkaa katsella minua toisin, jos tietää, mitä olen käynyt läpi? Pitäisikö hän minua heikkona?

Olenko minä heikko?

Väsyisikö hän minuun, jos tietäisi?

Kertomisen tarve on minussa, mutta toistaiseksi saan sanoja vain paperille, äänenä ne eivät koskaan tule ulos. Tietäisitte, mitä minulle on tapahtunut, mitä minulle on tehty. Millaista se oli. Toisaalta missään nimessä ei. Kaikista eniten pelkään sitä, että se mikä minulle on haudanvakavaa, on toiselle latteaa, litteää ja yhdentekevää. Ettei kukaan ymmärtäisi mitään.

Pystyn ainoastaan kirjoittamaan.

Suojamuurit ovat välttämättömyys. Olen kuin kilpikonna kuoressaan. Kaikkein pahinta on tässä elämässä se, kun on näyttänyt heikoimmat kohtansa, antanut toiselle suorastaan aseet käteen, ja toinen, juuri sillä aseella, juuri siihen heikoimpaan kohtaan, iskee. Niin on käynyt. En tahdo niin käyvän enää koskaan.

Hän kertoo minulle asioita ja minä kyselen, kuuntelen. Kertomisen hetki on aina käsillä, mutta yleensä aina sanon jotain muuta. Tiedän, että jos hän kertoo minulle, niin silloin mitä luultavimmin minäkin voin kertoa hänelle. Sanat eivät tule.

Mutta ehkä elkeet näkyvät. Kaikki me tiedämme sen hetken, kun toinen vetäisee ilmaa sisäänpäin ennen kuin alkaa puhua. Se hetki on käsillä. Suun liikekin. Mutta sitten se pysähtyy. Äänteet jäävät äänihuulille. Ehkei niitäkään ollut. Ehkei ollut sanoja ensinkään.

Kertomisen hetkiä on välillä paljonkin, aamuyön tunnit, saunan lauteet, terassi ja tähtitaivas. Pelkkä ajatus kertomisesta saa minut kauhistumaan. Miten mitään sellaista voi sanoa?

Pelkään, että hän näkisi minut toisin.

Mutta ehkä hän näkisi minut vain sellaisena, joka minä todella olen.

Kun siirtyy äkkiä

päivänvalosta pimeään

kestää tottua näkemiseen

Sokeana hetkenä hän suuteli minua

Eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro itsestään mitään

Ultra Bra: Sokeana hetkenä

Jos sun täytyy valehdellakin, niin mä uskon kaiken, tietenkin. Koko juttu tää on satua muutenkin

En ehkä pystykään kirjoittamaan tätä.

Olen niin pieni, en kestä näin suuria tunteita, ne musertavat minut, minä muserrun. Olen kasannut itseni palat yhteen niin monesti, etten minä pelkää uutta rakkautta, minä pelkään vanhaa kipua. Nyt tiedän, että on rohkeaa tehdä siitä huolimatta. Ja vaikka olen pieni, minä olen rohkea. Minä olen rohkea nainen, ja minä luotan siihen naiseen.

Noin kolme vuotta sitten kirjoitin blogiin tämän lauseen: En jaksa enää elää. Jokin aika sitä ennen: Läheiseni tietävät tilani, mutta he eivät tiedä, että minä tulen kuolemaan tähän sairauteen. Olen päivittäin kiitollinen, etten kuollut. Olen päivittäin.

Ja nyt minun on totuttava kunnioitukseen, on totuttava turvaan. Ne ovat minulle vieraita asioita. Mitä enemmän rakastin edellistä, sitä enemmän vihasin itseäni. Sitten hän petti minut. En ollut yllättynyt. Silti mietin, onko mahdollista olla odottamatta toiselta hyvää, ja silti pettyä, kun ei sitä saa.

Olla odottamatta. Silti pettyä.

Silloin anelin sopimusta Jumalan kanssa. Diiliä, vaihtokauppaa. Ota ruumiinosa, anna minulle Rakkaus. Sydämeni, ole hyvä, se on tässä. En tarvitse sitä enää.

Mutta ei minun tarvitse anella. Voin saada rakkautta luopumatta yhtään mistään, koska minäkin ansaitsen sitä.

Minulla on sitä myös antaa. Minulla on sitä paljon. Voin myös antaa sitä pyyteettä.

Kykenen hyviin asioihin. On ihanaa olla toiselle hyvä. Samalla lailla, luulen, on kamalaa olla toiselle paha. Oikeastaan se selittää kaikenlaista. Pahuus tappaa sisältä. Se on kammottavaa sen kaikille osapuolelle. Minä en ole sellainen.

Ehkei rakkauden sittenkään kuulu satuttaa.

Olen päivittäin kiitollinen, etten kuollut.

Enkä osaa sanoa enää mitään muuta.

Ja että oon kuin luulet aivan kuten tuulet rauhoitu en mihinkään

Tällä hetkellä eniten iloa saan musiikista ja liikunnasta, niistä yhdessä.

Olen kolunnut tuttuja ja tuntemattomampiakin seutuja, vaikka tämä sää kastelee jo lenkkarit. On ollut enimmäkseen harmaata, mutta se ei ole haitannut, ei huono sää haittaa. Olen mennyt pimeällä, kun aamu ei ole vielä valjennut, ja illalla, kun hämärä on jo täällä, ja tihkunharmaina iltapäivinä, ja kaikkina muinakin aikoina.

Olen jo pitkään ollut rauhaton.

Eikä siinä kai ole mitään pahaa. Askelmittari värisee tyytyväisenä, kun askelia kertyy. Olen ahnehtinut musiikkia enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Silloin se on paljon.

Mutta paljon muuta en pysty tekemään.

Öisin kiemurtelen sängyssä viileillä lakanoilla, peittojen alle, peittojen alta pois. Nousen katsomaan ulos. Kaupunki on koko ajan harmaa kuin Varsinais-Suomi joulukuussa, paitsi öisin, silloin, kun se on musta. Sanotaan, että jos odottaa katastrofia, mieli on rauhaton ja koko ajan jossain toisessa paikassa kuin tässä. Kun katastrofi tapahtuu, on itse asiassa helppoa toimia. Silloin on oltava hetkessä kiinni, siinä juuri, eikä missään muualla, ja se helpottaa olemista.

Katson öisin ikkunasta pitkäkatua ja odotan. Olen koko elämäni nukkunut huonosti, ei tämä ole eri tilanne.

Olen osittain samassa kierteessä kuin olin viimeksi, kun rakastuin. Etsin merkkejä alkavasta lähdöstä; kieltäydyn näkemästä merkkejä kiintymyksestä. Kun kysyin arkaillen puhelimessa, näemmekö me vielä ennen joulua, hän hämmentyi. Tietenkin näemme. Huomenna me näemme.

Olen koko elämäni ajan nukkunut huonosti enkä näe tässä tilanteessa mitään eroa. Levottomuus on tuttua. Helpointa on juuri sen vuoksi olla liikkeessä. Kuulokkeilla suljen maailman ulkopuolelle, ja vain silloin pystyn hengittämään tasaisesti. Kuuntelen sykettä. Välillä tuntuu kuin pystyisin aistimaan sydämen liikkeet ihoni alla.

Hänen luonaan nukuin vaikka illalla sanoin, etten yleensä nuku vieraassa paikassa. Saunan ja seksin jälkeen. Matalalla sängyllä ikkunan puolella oli ihan hyvä, ja heräsin vasta sitten, kun oli jo vähän valoisaa.

Olen ajatellut sanoa: Katso minua. Kai silti olisi mahdoton nähdä silmieni taakse, nähdä levollisen katseen takana kaikki se rauhattomuus, joka siellä asustaa. Minua kiinnostaisi tietää, miten hän selviäisi minun rauhattomuuteni kanssa. Itse selviän kyllä. Mutta toinen. Tätä on vaikeampaa käsittää kuin masennusta. Aamuisin olen vain helpottunut, kun päivä alkaa ja saan nousta niistä lakanoista, joilla nukun öisin höyhenenkeveää unta. Väsyisitkö minuun, ja jos, niin kuinka pian? Ja entä jos et, sittenkään?

Yhtenä iltana hän sitten katsoi minuun pyytämättä, ja minä kerroin terapiasta ja kerroin mielialoista, aalloista. Sen jälkeen ei tapahtunutkaan mitään. Pelkäsin, että hän näkisi minut toisin, mutta hän katsoi minuun senkin jälkeen aivan samoin kuin ennen. Sekin teki minusta hämmentyneen. Mikään ei muuttunut miksikään, hetkeäkään katseessa ei väikähtänyt ajatus: hullu nainen.

Ihan se sama nainen.

Haluaisin mennä hänen kotiinsa nukkumaan.

Mä huudan mä valvon

Mä huonoa palvon

Mä uuvun mä luovun

En tee mitä pitää

Ja mitään en muista

sovituista

Turtua haluan valua

pois hämärään

Se kaikki saa sut vielä väsymään

Mut jos et välitä siitä, mä tuun sun syliin ja jään

Mä olen kyllästynyt pelkäämään

Ja mä en välitä muusta

mut jos vain suostut mä jään

Niin mä olin monta yötä levotonta

tahtonut sun kainaloon

Päättänyt mä juoksen vielä sinun luokse

Sanon vaikka tässä oon

Ja että oon kuin luulet aivan kuten tuulet

rauhoitu en mihinkään

Mä väännyn ja mä murrun

Öihini mä turrun

Hukuttaudun ikävään

Maija Vilkkumaa: Mä jään

Aina kaiken niin kirkkaana nään, mua väärin vain ymmärretään

Ajattelen usein, miten ihmiset näkevät minut, miten minut nähdään, miten minä näyn.

En osaa aina olla edukseni sosiaalisissa tilanteissa. Välillä olen ihmisten kanssa aivan käsittämättömän kömpelö. Sekoan sanoissani, puhun epäselvästi, ehkä suorastaan sössötän. Vaikutan hitaalta, olen vaikeaselkoinen, reunoilta hatara. Se saa ihmiset joskus nauramaan minulle. En osaa välittää maailmaani heille.

Tarkkailen ihmisiä etäältä ja teen heistä havaintoja. Olen siinä taitava. Minun on aina ollut helppoa aistia ihmisten tunnetuloja ja tarpeita ja toimia sitten niiden mukaan.

Voi kun he aistisivat minuakin.

Omasta mielestäni näen kaiken kirkkaasti, mutta ulospäin olen kamalan samea. Ihmiset katsovat minua ikään kuin likaisen ikkunaruudun läpi, siltä minusta tuntuu.

He nauravat hitaudelleni. Vaikka ymmärrän kaiken. Yleensä aina. Kaikki on kirkasta ja selkeää kuin iltapäivät heinäkuussa. Ikkunaruutu, jonka läpi minä katson, on puhdas.

Mietin päivittäin, miksi hän haluaa olla lähelläni. Kerta toisensa jälkeen hän tahtoo tulla luokseni. Yhtenä iltana katsoin häntä silmiin enkä kuunnellut ollenkaan, mitä hän sanoi, mietin vain, olenko todella tässä. Itse asiassa olen välillä aivan muualla kuin siinä. Yritän parhaani ja silti katoan jonnekin toisaalle.

Sanotaan, että ihmissuhteissa kannattaa vain olla oma itsensä. Mutta kuinka olla oma itsensä, jos ei tiedä, kuka on?

Joskus sanoja vain tipahtelee suustani. Aina en laskelmoi. Puhun ja puhun ja puhun. Välillä menee pieleen. Joskus sanat törmäävät seinään ja ohittavat toiset. Jään erikoiseen välitilaan, jossa olen kertonut asioista mutta en niin kuin ne minussa ovat, vaan toisin, sekavammin, ehkä olen sekasotku koko nainen, siltä minä näytän, näyttää, näyn.

Minusta tuntuu, ettei minua kuulla. Puhun, mutta sanat haihtuvat, vaikka ne vasta olivat siinä.

Tarkoitan aina vain hyvää.

Kirjeeni sait, se on kynäni syy

jos ajatus hämärtyy

Sä ehjää lausetta hait

Odota huomiseen

ja ota mut virheineen

Kysymyksiä vastauksiin

Virhelyöntejä sydämiin

Sanoja väärinpäin

latasin yllättäin

Taisin sua satuttaa

enkä takaisin saa

Mä puhuin ja yksin jäin

Sanoja sanoja sanoja

Nylon Beat: Sanoja