Tarvitsen musiikkia ollakseni vapaa

Tämän postauksen otsikko tulee laulunsanoista, jotka kuulin ihan väärin. Kuulin I need music to be free, vaikka biisissä todellisuudessa laulettiin jotain aivan muuta.

Kun minulta kysytään, millaista musiikkia kuuntelen, menen aina tosi vaikeaksi. En halua vastata, tavallaan en ehkä edes osaa. Hävettääkö minua? Ehkä vähän. En halua sanoa, että saan jäätäviä kiksejä Miley Cyrusin Malibusta, niin jäätäviä, että itkettää, ja biisi on iloinen.

Mutta on toinenkin syy. Musiikin kuuntelu on minulle niin intiimi kokemus, etten oikein osaa jakaa sitä. Tuntuu kuin päästäisin toisen ihmisen tosi lähelle, kun hän tulee mukaan musiikinkuuntelukokemukseeni. Tavallaan jakaisin itsestäni jotain muutakin kuin vain jonkin yksittäisen biisin. Kertoisin itsestäni, koska käsittelen kaikkea musiikin kautta.

Joku pääsisi siihen käsiksi.

En sinänsä pelkää mielipiteitä minulle tärkeistä kappaleista, en negatiivisiakaan. Mutta ehkä sitä pelkään, ettei kuulija ymmärrä biisin arvoa minulle.

Olen huomannut, ettei kotonani ole yhtään hiljaista hetkeä, kun olen yksin. Pyöritän musiikkia ihan koko ajan. 

Viime viikkoina olen kaivanut esiin levyjä (Spotifysta, kylläkin), joita olen kuunnellut kymmenen vuotta sitten tai pitempäänkin. Olen niiden mukana palannut kaikista vaikeimpiin aikoihin elämässäni. Yllätyksekseni olen huomannut, etten ole pahoilla mielin, kun kuuntelen musaa, joka muistuttaa kaikkein raskaimmasta. Itse asiassa mielialani on aivan päinvastainen. Saan lohtua juuri niistä biiseistä, jotka silloin ovat olleet tärkeimpiä. Ne ovat olleet turvaköysi ja -verkko, jotka ovat pitäneet minut hengissä, kun on ollut vaikeaa. Ne eivät ole muisto kivusta vaan ne ovat muisto turvasta.

Ne biisit olivat tukena, kun kukaan muu ei ollut.

Kun korona iski, piti lopettaa kuntosali- ja uintiharrastus. Oli pakko keksiä korvaavaa liikuntaa, eikä vaihtoehdoksi jäänyt oikeastaan kuin ulkoliikunta. Niinpä aloin juosta. Ensin juoksin alle kilometrin ja olin puolikuollut. Sitten jaksoin sen kilometrin. Tuli kesä, ja jaksoin kaksi. Nyt jaksan kymmenen, vaikkakin melko hitaalla vauhdilla edelleen.

Tähän en olisi kyennyt ilman musiikkia. Musiikki oli se syy, joka sai minut ulos. Lenkkipolku, mahdollisuus olla vain omien ajatusten parissa! Ostin viimeinkin bluetooth-kuulokkeet ja pääsin vapaaksi piuhoista. Olen höyhenenkeveä ja liikun pururataa pitkin helposti ja kauniisti.

Ja se äänimaisema. Vain minä, liike ja musiikki.

Toki minä rakastan liikettäkin. Mutta vielä enemmän rakastan sitä, kun saan pyhittää juoksulenkit musiikille.

Olen aina käsitellyt elämää musiikin kautta, koska yleensä joku toinen on osannut kuvata minun elämäntilanteitani paremmin kuin minä itse, löytänyt niille oikeat sanat ja oikean sävelen. Mustimpina hetkinä olen saanut eniten lohtua juuri musiikista, mutta olen myös paiskonut rautaa kuntosalilla ja purkanut aggressiota biisien kautta. Olen kuunnellut musiikkia rakastuneena ja eronneena ja koko ajan siinä välissä. Olen itkenyt musiikin kanssa mutta myös tanssinut villasukissa makuuhuoneessani. Olen laulanut nuotin vierestä klubikeikoilla ja festareilla. Olen laulanut ääneni käheäksikin. Enkä voisi kuvitella juhlia ilman musiikkia. Ei kai kukaan voisi.

Samalla tavalla elokuva ilman musiikkia olisi ennenkuulumaton ajatus. Lempibiisini ovat minun elämäni soundtrack.

Mutta silti niinä synkimpinä hetkinä musiikki on ollut kaikkein tärkeintä, koska se on pitänyt minut elossa. Muistan sen mustan hetken, jona makasin teininä vuoteellani pää jalkopäässä ja painoin nappikuulokkeita tiukasti korviin, jotta saisin ulkomaailman minusta vieläkin kauemmas ja sisäistä maailmaa varjeltua. Ja muistan vieläkin, mitä levyjä kuuntelin pyörälenkillä, jolla kävin purkamassa mieltäni sen kauhean päivän jälkeen, mitä biisiä soitin uudestaan ja uudestaan. Ja muistan edelleen, millainen rauha minut valtasi, kun sen helvetin keskellä kaivoin joka välitunti iPodin laukustani ja laitoin portailla jotain soimaan. Solvaukset katosivat, ei siksi, etten kuullut niitä enää, vaan siksi, että minulla oli jotain, mikä piti minua turvassa.

Suljin ulkomaailman pois, jotta pääsin tiukemmin sisäiseeni. Siellä oli turvallisempaa.

Joskus toki puhuminen olisi voinut tehota paremmin, mutta kun ei ollut mahdollisuutta, oli sentään pakopaikka. Musiikki lohdutti minua paremmin kuin yksikään ihminen. Kun laitan lempimusaa soimaan, tiedän, että edes joku tässä maailmassa ymmärtää minua aivan täydellisesti.

En jaa musiikinkuuntelukokemustani kenenkään kanssa, koska en osaisi selittää sen voimaa.

Eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro itsestään mitään

Hei kaikki!

En pysty vastaamaan kommentteihinne! Jostain syystä yrittäessäni vastata Google kirjaa minut jatkuvasti sisään työtililläni, enkä halua tietenkään kommentoida sillä :D MUTTA luen jokaisen kommentin ja kiitän niistä tässä yhteisesti! Erityisen liikuttunut olen siitä, että minua kaivattiin tauolla takaisin. Lyhyesti voin kertoa, että tauon syynä ei ollut mikään aallonpohja tai suonsilmäke, vaan ihan hengähdystauon tarve. Päivitän pian kuulumisia siltä ajalta!

Muistan edelleen miehen sanat yli kahdeksan vuoden takaa.

"Mä pidän susta", hän sanoi. "Mutta sussa on jokin salaisuus, ja mä en..."

Hän ei jatkanut sitä loppuun.

Kerran myöhemmin hän kysyi minulta, olenko koskaan tuntenut rakastuneeni toiseen nopeasti. Vastasin, etten oikein tiedä.

"Tiedät sinä", hän vastasi, "sinä et vain kerro." Hän oli turhautunut.

Kerran hän sanoi minua mystiseksi.

Vuosienkin kuluttua vielä mietin hänen sanojaan. Hän sanoi, että minussa on jokin salaisuus. Ei edes minulla, vaan minussa. Pysähdyn miettimään tätä salaisuutta aina silloin tällöin enkä aivan tarkkaan tiedä, minäkään, mikä se salaisuus on. Minulla on aavistuksia, mutta ne ovat vain aika epämääräisiä.

Mikä on se salaisuus? Tavallaan kai tämä tauti. Vaikka muuta haluan ajatella, peitän kaikki oireet toisilta aina. Olen juuri sellainen ihminen, joka kysyttäessä sanoo, että hyvää kuuluu ja hymyilee päälle, vaikka kaikki olisikin päin helvettiä. En voi sille mitään. En osaa muuta. 

Mietin näitä asioita pohtiessani, mitä minun tulisi kertoa toiselle, kuinka paljon ja kuinka avoimesti. Kuinka paljon voin kertoa ilman, että hän kavahtaa pois? Entä saattaako hän alkaa katsella minua toisin, jos tietää, mitä olen käynyt läpi? Pitäisikö hän minua heikkona?

Olenko minä heikko?

Väsyisikö hän minuun, jos tietäisi?

Kertomisen tarve on minussa, mutta toistaiseksi saan sanoja vain paperille, äänenä ne eivät koskaan tule ulos. Tietäisitte, mitä minulle on tapahtunut, mitä minulle on tehty. Millaista se oli. Toisaalta missään nimessä ei. Kaikista eniten pelkään sitä, että se mikä minulle on haudanvakavaa, on toiselle latteaa, litteää ja yhdentekevää. Ettei kukaan ymmärtäisi mitään.

Pystyn ainoastaan kirjoittamaan.

Suojamuurit ovat välttämättömyys. Olen kuin kilpikonna kuoressaan. Kaikkein pahinta on tässä elämässä se, kun on näyttänyt heikoimmat kohtansa, antanut toiselle suorastaan aseet käteen, ja toinen, juuri sillä aseella, juuri siihen heikoimpaan kohtaan, iskee. Niin on käynyt. En tahdo niin käyvän enää koskaan.

Hän kertoo minulle asioita ja minä kyselen, kuuntelen. Kertomisen hetki on aina käsillä, mutta yleensä aina sanon jotain muuta. Tiedän, että jos hän kertoo minulle, niin silloin mitä luultavimmin minäkin voin kertoa hänelle. Sanat eivät tule.

Mutta ehkä elkeet näkyvät. Kaikki me tiedämme sen hetken, kun toinen vetäisee ilmaa sisäänpäin ennen kuin alkaa puhua. Se hetki on käsillä. Suun liikekin. Mutta sitten se pysähtyy. Äänteet jäävät äänihuulille. Ehkei niitäkään ollut. Ehkei ollut sanoja ensinkään.

Kertomisen hetkiä on välillä paljonkin, aamuyön tunnit, saunan lauteet, terassi ja tähtitaivas. Pelkkä ajatus kertomisesta saa minut kauhistumaan. Miten mitään sellaista voi sanoa?

Pelkään, että hän näkisi minut toisin.

Mutta ehkä hän näkisi minut vain sellaisena, joka minä todella olen.

Kun siirtyy äkkiä

päivänvalosta pimeään

kestää tottua näkemiseen

Sokeana hetkenä hän suuteli minua

Eihän voi tuntea ihmistä, joka ei kerro itsestään mitään

Ultra Bra: Sokeana hetkenä

Jos sun täytyy valehdellakin, niin mä uskon kaiken, tietenkin. Koko juttu tää on satua muutenkin

En ehkä pystykään kirjoittamaan tätä.

Olen niin pieni, en kestä näin suuria tunteita, ne musertavat minut, minä muserrun. Olen kasannut itseni palat yhteen niin monesti, etten minä pelkää uutta rakkautta, minä pelkään vanhaa kipua. Nyt tiedän, että on rohkeaa tehdä siitä huolimatta. Ja vaikka olen pieni, minä olen rohkea. Minä olen rohkea nainen, ja minä luotan siihen naiseen.

Noin kolme vuotta sitten kirjoitin blogiin tämän lauseen: En jaksa enää elää. Jokin aika sitä ennen: Läheiseni tietävät tilani, mutta he eivät tiedä, että minä tulen kuolemaan tähän sairauteen. Olen päivittäin kiitollinen, etten kuollut. Olen päivittäin.

Ja nyt minun on totuttava kunnioitukseen, on totuttava turvaan. Ne ovat minulle vieraita asioita. Mitä enemmän rakastin edellistä, sitä enemmän vihasin itseäni. Sitten hän petti minut. En ollut yllättynyt. Silti mietin, onko mahdollista olla odottamatta toiselta hyvää, ja silti pettyä, kun ei sitä saa.

Olla odottamatta. Silti pettyä.

Silloin anelin sopimusta Jumalan kanssa. Diiliä, vaihtokauppaa. Ota ruumiinosa, anna minulle Rakkaus. Sydämeni, ole hyvä, se on tässä. En tarvitse sitä enää.

Mutta ei minun tarvitse anella. Voin saada rakkautta luopumatta yhtään mistään, koska minäkin ansaitsen sitä.

Minulla on sitä myös antaa. Minulla on sitä paljon. Voin myös antaa sitä pyyteettä.

Kykenen hyviin asioihin. On ihanaa olla toiselle hyvä. Samalla lailla, luulen, on kamalaa olla toiselle paha. Oikeastaan se selittää kaikenlaista. Pahuus tappaa sisältä. Se on kammottavaa sen kaikille osapuolelle. Minä en ole sellainen.

Ehkei rakkauden sittenkään kuulu satuttaa.

Olen päivittäin kiitollinen, etten kuollut.

Enkä osaa sanoa enää mitään muuta.

Ja että oon kuin luulet aivan kuten tuulet rauhoitu en mihinkään

Tällä hetkellä eniten iloa saan musiikista ja liikunnasta, niistä yhdessä.

Olen kolunnut tuttuja ja tuntemattomampiakin seutuja, vaikka tämä sää kastelee jo lenkkarit. On ollut enimmäkseen harmaata, mutta se ei ole haitannut, ei huono sää haittaa. Olen mennyt pimeällä, kun aamu ei ole vielä valjennut, ja illalla, kun hämärä on jo täällä, ja tihkunharmaina iltapäivinä, ja kaikkina muinakin aikoina.

Olen jo pitkään ollut rauhaton.

Eikä siinä kai ole mitään pahaa. Askelmittari värisee tyytyväisenä, kun askelia kertyy. Olen ahnehtinut musiikkia enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Silloin se on paljon.

Mutta paljon muuta en pysty tekemään.

Öisin kiemurtelen sängyssä viileillä lakanoilla, peittojen alle, peittojen alta pois. Nousen katsomaan ulos. Kaupunki on koko ajan harmaa kuin Varsinais-Suomi joulukuussa, paitsi öisin, silloin, kun se on musta. Sanotaan, että jos odottaa katastrofia, mieli on rauhaton ja koko ajan jossain toisessa paikassa kuin tässä. Kun katastrofi tapahtuu, on itse asiassa helppoa toimia. Silloin on oltava hetkessä kiinni, siinä juuri, eikä missään muualla, ja se helpottaa olemista.

Katson öisin ikkunasta pitkäkatua ja odotan. Olen koko elämäni nukkunut huonosti, ei tämä ole eri tilanne.

Olen osittain samassa kierteessä kuin olin viimeksi, kun rakastuin. Etsin merkkejä alkavasta lähdöstä; kieltäydyn näkemästä merkkejä kiintymyksestä. Kun kysyin arkaillen puhelimessa, näemmekö me vielä ennen joulua, hän hämmentyi. Tietenkin näemme. Huomenna me näemme.

Olen koko elämäni ajan nukkunut huonosti enkä näe tässä tilanteessa mitään eroa. Levottomuus on tuttua. Helpointa on juuri sen vuoksi olla liikkeessä. Kuulokkeilla suljen maailman ulkopuolelle, ja vain silloin pystyn hengittämään tasaisesti. Kuuntelen sykettä. Välillä tuntuu kuin pystyisin aistimaan sydämen liikkeet ihoni alla.

Hänen luonaan nukuin vaikka illalla sanoin, etten yleensä nuku vieraassa paikassa. Saunan ja seksin jälkeen. Matalalla sängyllä ikkunan puolella oli ihan hyvä, ja heräsin vasta sitten, kun oli jo vähän valoisaa.

Olen ajatellut sanoa: Katso minua. Kai silti olisi mahdoton nähdä silmieni taakse, nähdä levollisen katseen takana kaikki se rauhattomuus, joka siellä asustaa. Minua kiinnostaisi tietää, miten hän selviäisi minun rauhattomuuteni kanssa. Itse selviän kyllä. Mutta toinen. Tätä on vaikeampaa käsittää kuin masennusta. Aamuisin olen vain helpottunut, kun päivä alkaa ja saan nousta niistä lakanoista, joilla nukun öisin höyhenenkeveää unta. Väsyisitkö minuun, ja jos, niin kuinka pian? Ja entä jos et, sittenkään?

Yhtenä iltana hän sitten katsoi minuun pyytämättä, ja minä kerroin terapiasta ja kerroin mielialoista, aalloista. Sen jälkeen ei tapahtunutkaan mitään. Pelkäsin, että hän näkisi minut toisin, mutta hän katsoi minuun senkin jälkeen aivan samoin kuin ennen. Sekin teki minusta hämmentyneen. Mikään ei muuttunut miksikään, hetkeäkään katseessa ei väikähtänyt ajatus: hullu nainen.

Ihan se sama nainen.

Haluaisin mennä hänen kotiinsa nukkumaan.

Mä huudan mä valvon

Mä huonoa palvon

Mä uuvun mä luovun

En tee mitä pitää

Ja mitään en muista

sovituista

Turtua haluan valua

pois hämärään

Se kaikki saa sut vielä väsymään

Mut jos et välitä siitä, mä tuun sun syliin ja jään

Mä olen kyllästynyt pelkäämään

Ja mä en välitä muusta

mut jos vain suostut mä jään

Niin mä olin monta yötä levotonta

tahtonut sun kainaloon

Päättänyt mä juoksen vielä sinun luokse

Sanon vaikka tässä oon

Ja että oon kuin luulet aivan kuten tuulet

rauhoitu en mihinkään

Mä väännyn ja mä murrun

Öihini mä turrun

Hukuttaudun ikävään

Maija Vilkkumaa: Mä jään

Aina kaiken niin kirkkaana nään, mua väärin vain ymmärretään

Ajattelen usein, miten ihmiset näkevät minut, miten minut nähdään, miten minä näyn.

En osaa aina olla edukseni sosiaalisissa tilanteissa. Välillä olen ihmisten kanssa aivan käsittämättömän kömpelö. Sekoan sanoissani, puhun epäselvästi, ehkä suorastaan sössötän. Vaikutan hitaalta, olen vaikeaselkoinen, reunoilta hatara. Se saa ihmiset joskus nauramaan minulle. En osaa välittää maailmaani heille.

Tarkkailen ihmisiä etäältä ja teen heistä havaintoja. Olen siinä taitava. Minun on aina ollut helppoa aistia ihmisten tunnetuloja ja tarpeita ja toimia sitten niiden mukaan.

Voi kun he aistisivat minuakin.

Omasta mielestäni näen kaiken kirkkaasti, mutta ulospäin olen kamalan samea. Ihmiset katsovat minua ikään kuin likaisen ikkunaruudun läpi, siltä minusta tuntuu.

He nauravat hitaudelleni. Vaikka ymmärrän kaiken. Yleensä aina. Kaikki on kirkasta ja selkeää kuin iltapäivät heinäkuussa. Ikkunaruutu, jonka läpi minä katson, on puhdas.

Mietin päivittäin, miksi hän haluaa olla lähelläni. Kerta toisensa jälkeen hän tahtoo tulla luokseni. Yhtenä iltana katsoin häntä silmiin enkä kuunnellut ollenkaan, mitä hän sanoi, mietin vain, olenko todella tässä. Itse asiassa olen välillä aivan muualla kuin siinä. Yritän parhaani ja silti katoan jonnekin toisaalle.

Sanotaan, että ihmissuhteissa kannattaa vain olla oma itsensä. Mutta kuinka olla oma itsensä, jos ei tiedä, kuka on?

Joskus sanoja vain tipahtelee suustani. Aina en laskelmoi. Puhun ja puhun ja puhun. Välillä menee pieleen. Joskus sanat törmäävät seinään ja ohittavat toiset. Jään erikoiseen välitilaan, jossa olen kertonut asioista mutta en niin kuin ne minussa ovat, vaan toisin, sekavammin, ehkä olen sekasotku koko nainen, siltä minä näytän, näyttää, näyn.

Minusta tuntuu, ettei minua kuulla. Puhun, mutta sanat haihtuvat, vaikka ne vasta olivat siinä.

Tarkoitan aina vain hyvää.

Kirjeeni sait, se on kynäni syy

jos ajatus hämärtyy

Sä ehjää lausetta hait

Odota huomiseen

ja ota mut virheineen

Kysymyksiä vastauksiin

Virhelyöntejä sydämiin

Sanoja väärinpäin

latasin yllättäin

Taisin sua satuttaa

enkä takaisin saa

Mä puhuin ja yksin jäin

Sanoja sanoja sanoja

Nylon Beat: Sanoja

Ja se päättyy nyt tähän.

Tuntuu pahalta ja väärältä sanoa tätä, mutta sairauksilla ja kuolemalla voi olla myös positiivisia vaikutuksia ihmisen elämässä.

En tietenkään ole onnellinen siitä, että äitini on tämän kuun alussa saanut rintasyöpädiagnoosin. Mieluummin olisin jatkanut elämääni niin kuin ennenkin, murehtien lähinnä sitä, näyttääkö perseeni tässä mekossa isolta. Tai sitä, sataako, kun me olemme menossa Ruissaloon. Saammeko parkkipaikkaa. Riittävätkö rahat.

Raha on vain rahaa. Syöpä voi tulla kenelle vaan.

Äidin kasvain leikataan ensi torstaina, minkä jälkeen hän aloittaa pitkät sädehoidot. Sairauden ennuste on hyvä, rintasyöpäpotilaista noin 90 prosenttia paranee ja on elossa viiden vuoden kuluttua diagnoosista.

Mutta toki se tieto järisytti. Tuntui, kuin minua olisi vedetty turpaan kirveellä. Maailmasta hävisivät totaalisesti värit. Sinä keskiviikkona menin heti sänkyyn, itkin enemmän kuin ikinä, ja sitten vedin pommin rauhoittavia ja menin nukkumaan. Seuraavana päivänä minun piti keskittyä jokaiseen askeleeseeni erikseen, jotta pystyin tekemään asioita. Lauantaina sen jälkeen oli äidin syntymäpäivä. Me ostimme paljon lahjoja, me istutimme omenapuun. Synttärilettuja syödessäni mietin, oliko elämä ollut aina näin ihanaa, mutta vain huolta vailla, vailla pelkoa siitä, että joku näistä rakkaista ihmisistä kuolee, ja ilman ymmärrystä siitä, etteivät tällaiset hetket ole itsestäänselvyys.

No miten tämä sitten liittyy mihinkään?

Jollain kummallisella tavalla äidin sairastuminen sysäsi arvot kohdilleen ja, jollain lailla, elämää eteenpäin.

Ei enää tuntunut tärkeältä, vaikka perseeni olisi ollut mekossa maailman isoin. Sade loppuu, tai ehkä me voimme ottaa sadetakit ja sateenvarjot, kukaan ei kuole. Parkkipaikan voi löytää kauempaakin.

Tajusin, että ihmissuhteet, sekä perhe että ystävät, ovat tärkeintä tässä maailmassa, niin se on, kaikki muu on toissijaista. Se tuntuu lässytykseltä, ainahan niistä perusarvoista lässytetään, mutta niin se on, niin se menee, ja sen tajuamiseen vaaditaan näköjään syöpädiagnoosi. Tietenkin, jos minulta olisi kysytty aiemmin, mikä on minulle tärkeintä, olisin vastannut, että perhe ja ystävät. Mutta asia kristallisoitui vasta nyt. Ja tältä se tuntuu.

Ja jännästi kristallisoitui sekin, ketkä ovat niitä ihmisiä, jotka haluan pitää jatkossa lähellä. Ja jotka, vittu, kannattaa pitää lähellä.

Kaikkia ei pidä, halua, ei kannata.

Siispä kaksi sai mennä.

Toinen oli melko yksinkertainen tapaus. Minä olin hänelle lähinnä paskaämpäri, johon hän tuuppaa sisältöä muttei koskaan ole kiinnostunut kuuntelemaan, mitä paskaämpärillä on sanottavaa, ei hyviä asioita eikä huonoja. Minusta on ihan ok olla paskaämpäri, koska jokainen meistä tarvitsee joskus jotakuta, joka vain kuuntelee ja on siinä, mutta on turhauttavaa, kun mitään muuta roolia minulla ei ole. Kyllästyin myös siihen, miten kyseinen ihminen haukkui minulle jatkuvasti yhteisiä tuttaviamme, ikään kuin minusta olisi tuntunut kivalta, kun hän sanoo yhteistä tuttuamme narsistiksi. Ei jaksa.

Toisellekin ystävälle olin paskaämpäri, mutta eri tavalla, ja juttu on visaisempi.

Olen kirjoittanut hänestä täällä ja täällä. Nämä kirjoitukset eivät anna koko kuvaa, koska on tapahtunut niin paljon asioita, joista en ole kirjoittanut. Jotkin ovat pieniä, mutta pienistä puroistakin syntyy suuri virta.

Tänään lounaalla luin Hesarista jutun henkisestä väkivallasta. Haastateltu terveydenhoitaja kertoi, miten henkinen väkivalta kasvaa pienistä ilkeistä huomautuksista suuremmiksi ja suuremmiksi, miten uhrilta lopulta viedään ympäriltä ilma, miten hän alkaa varoa itseään ja sanomisiaan. Lopulta uhri alkaa tuntea itsensä hulluksi. Siis tapahtuuko tämä oikeasti? Hän tuntee, että hänessä on jotain vikaa ja että on ansainnut tapahtuneen. Tekijä on siinä taitava, hän saa uhrin tuntemaan itsensä jotenkin vähän tyhmäksi, kuin tämä itse asiassa olisi ansainnut kaiken. Kun uhri hakee apua, hän on yleensä silloin jo aika huonossa kunnossa, koska ei ole tunnistanut henkistä väkivaltaa väkivallaksi ennen kuin kaikki on mennyt jo aika pitkälle.

Siksi tämäkin tilanne on ehtinyt jo näin pitkälle, niin pitkälle, että tarvittiin läheisen vakava sairastuminen, ennen kuin minulle valkeni, ettei näin voi jatkua. En tässä blogikirjoituksessa ruodi tämän enempää sitä, mitä tarkalleen on tapahtunut. Totean yksinkertaisesti, että minua on vähätelty, lytätty ja nimitelty jo pitkän aikaa, ja minä olen syystä ja toisesta kestänyt sitä. Kyse on henkisestä väkivallasta. Ja minun olisi pitänyt lähteä paljon aikaisemmin. Myönnän sen auliisti. Minun olisi pitänyt.

Mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Minulle Hesarin haastatteleman naisen sanat toivat vähän lohtua. Karuahan se on, että uhrit hakevat apua ja tukea vasta, kun tilanne on kiristynyt äärimmilleen ja kun he ovat jo hermoromahduksen partaalla, mutta ainakaan en ole yksin, eikä minun tarvitse syyttää itseäni.

Sekavan tilanteesta tekee se, että hän on usein sanonut, miten minä olen hänelle hurjan tärkeä. Me olemme kuulemma "sydänystäviä", ja minä olen kuulemma hänen ainoa ystävänsä (miksiköhän). Hän on myös sanonut, etten koskaan voi hylätä häntä. Vielä vaikeampi juttu on siksi, että hän on vihjannut satuttavansa itseään, jos minä lähden. Siinä hän ikään kuin vierittää syyllisyyttä jo valmiiksi minun ylleni. Tiedä, että sinä olet vastuussa, jos jotain pahaa tapahtuu. Sellainen pistää mielen matalaksi. Lisäksi pelkään, että hän kostaa, esimerkiksi levittelemällä vanhoja viestejämme WhatsAppista.

Terapeuttini ja yhden sosionomituttuni mukaan ystävälläni on syömishäiriö. Se näkyy mm. siinä, ettei hän pysty näkemään itsessään mitään arvoa, ellei ole hyvännäköinen. Raskasta seuraa hänestä tekee se, ettei hän näe arvoa kenessäkään toisessakaan, joka ei ole kaunis ja laiha. Minä valitettavasti kuulun tähän ihmisryhmään, minä en ole kumpaakaan enkä tule koskaan olemaankaan. Apua on yritetty hakea, mutta kun toinen ei ota sitä vastaan, on vaikeaa pakottaa. Aika kädetön olo. Uskon, että toisten työntäminen alas viemäriin voi tuoda ihmiselle hetken helpotusta pahaan oloon, mutta pitemmän päälle sellainen käy raskaaksi ja vain myrkyttää mielen, mutta ihmisellä ei silti ole muita keinoja.

Mutta kyllähän minä tiedän.

On henkisen vallankäytön muoto sekä hokea, että olet minulle tärkeä etkä saa jättää minua, että solvata, lytätä, nimitellä, mitätöidä.

On ihmisen oma päätös, jos hän lähtöni jälkeen satuttaa itseään.

Jos hän haluaisi, että jään, hän toimisi toisin.

Yksi tuttava sanoi toiselle tuttavalle, joka on kokenut fyysistä parisuhdeväkivaltaa, seuraavanlaisesti: "Sä olet aikuinen ihminen. Sä saat lähteä, ja sä pärjäät kyllä."

Minä olen aikuinen ihminen. Minä saan lähteä, ja minä pärjään kyllä.

Ja elämä jatkuu.

Sä voit puhuu musta ihan mitä vaan

ja ihan kenelle vaan

Mä en pelkää enää mitään

en puheita

yksinäisyyttäkään

Oli mullakin tunteet

Oli mullakin sydän

ja se päättyy nyt tähän

Oli mullakin voimaa vaan vähän

Vesala: Ei pystyny hengittää

Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään

Äiti