Pahoittelen pitkään jatkunutta hiljaisuutta. Siihen on kylläkin syy: minulla ei ole kahteen viikkoon ollut vapaa-aikaa. Aloitin toissa viikolla työt, mutta koulu ei ollut vielä loppunut. Siispä päivät olen käynyt töissä ja illat lukenut tenttiin, muuna aikana nukkunut tai katsonut telkkaria, kun en muuta jaksa. Etenkin viimeisin viikko on vienyt mehut, mutta myös opettanut: minä pystyn tähän. Työkykyni on palaamassa. Masennus ei pidä minua enää pihtiotteessa. Pystyn näyttämään sille paikkansa: nyt en sinua tarvitse, nyt teen kuten näen parhaaksi. Anna minun olla.
Toisina päivinä jaksan tosiaan sanoa niin. Se on jo jotain.
Kaiken lisäksi olen saanut kaikista tenteistä korkeimman arvosanan. Sepäs vasta hullua onkin: koko ajan on tuntunut, että olen surkea opiskelija, kun en ole ehtinyt lukea tarpeeksi, vaikka arvosanoista päätellen olen lukenut aivan tarpeeksi, riittämiin, ja vielä enemmänkin, sillä tavoitteeni eivät olleet näin korkealla. Välillä tosissani pohdin, mahtaako tentti mennä edes läpi. En kai omissa silmissäni koskaan tee tarpeeksi. Sen sijaan stressaan itseni puolikuoliaaksi.
On taas itsetutkiskelun paikka: onko tehtävä täydellisesti, vaikka ei oikein jaksaisi, onko järkeä ottaa opiskeluaika yöunista, onko tarpeen soimata itseään silloinkin, kun tekee parhaansa? Tietysti olen ylpeä itsestäni. Mutta enkö oikeasti pysty näkemään, milloin teen ihan riittävästi, vaan ajattelen aina, miten voisin tehdä enemmän? Ehkä tähän kysymykseen en saa koskaan vastausta. Olkoon sitten.
Nyt on takana tenttejä, töitä ja siskon yo-juhlat. Tänään kotiin tultuani vaihdoin heti päälle pyjaman. Juuri nyt ei ole pakko tehdä mitään, ja se on juuri sitä, mitä tarvitsen. Kerrankin niin on. Olla hetken vain itseäni varten, niin ettei kukaan tarvitse minulta yhtään mitään. Silmätkin ehkä kiinni. Edes hetken. Edes hetken on niin, että mitään ei pitäisi tehdä. Voi tehdä, jos tahtoo, mutta ei pidä.
Voin hyvin. Minulla on yöpöydällä pino kirjoja, vuoteessa puhtaat lakanat. Pari päivää vapaata. Tiedossa paljon kivaa kesälle. Palkkapäivä ylihuomenna. Metsä lähellä. Olotila kelvollinen. Öisin nukun. Kaikki hyvin nyt, ihan hyvin, riittävän hyvin, tasaisesti, kunnossa, paikallaan.
Minä jaksoin tämän kevään läpi. Se on uskomatonta.
Kyllä minä pärjäilen. Joskus paremmin, joskus huonommin. Nyt olen pärjännyt tähän asti. Pärjään taas kesän, pärjään syksyyn asti. Sitten taas katsotaan. Mutta sittenkin pärjään. Kyllä varmaan pärjään.
Niin moni asia on tulossa päätökseen. Kun palaan kesän vietosta takaisin opiskelujen pariin, voi olla, ettei mikään ole enää ennallaan.
Lukuvuosi on loppu. Selvisin, vaikka olin varma, etten mitenkään jaksa. Opiskelin kampuksella tenttiin vielä tällä viikolla, mutta koska tunteja ei ole, koko yliopisto tuntui hiljenneen. Piha oli tyhjä, kahvilassakin vain muutama ihminen. Hyvin hiljaista. Ajattelin siellä elämääni, kun tuuli värisytti puiden lehtiä ja vastaleikattu ruoho tuoksui.
Suhde tukihenkilöön loppuu. Turvapaikan rahoitus on puolitettu, ja lopettamaan joutuneiden työntekijöiden joukossa on tukihenkilöni. Oloni on turvaton. Miten selviän ilman häntä? Miten joku muu selviää? Turvapaikka on minulle tärkein asia maailmassa, ja turvallisuudentunteeni on järkkynyt, kun tuon paikan olemassaolo onkin yhtäkkiä vaakalaudalla.
Moni ihmissuhde on katkolla. Ystäviäni en näe välttämättä koko kesänä, moni matkustaa. Itse teen töitä toisessa kaupungissa. Miestäkin näen harvemmin, ja kuten hän sanoi, hän ei ole varma, minne sijoittuu valmistumisensa jälkeen töihin. Minua pelottaa.
Kaipaan ihmisiä, jotka ovat jo poistuneet elämästäni. Mietin heitä. Mietin häntä. Vieläkin. Se hävettää ja pelottaa.
Mutta itsehän minä lähdin. Niin. Tein itse sen päätöksen viettää tämänkin kesän kotikaupungissani, poissa sieltä, missä elämäni nykyisin on. Heti perään tulee viestejä: Milloin tulet taas tänne, ilmoita sitten, mennään kahville. Mutta kyse ei ole pelkästään siitä, että olen kesän eri kaupungissa, ei lainkaan. Pääsen opiskelukaupunkiin junalla alle tunnissa jos tahdon. Kysymys on tulevasta ja menneestä. Kysymys on siitä, etten tiedä, mitä tulevalta odottaa. Kysymys on siitä, että edessä on kipeitä jäähyväisiä. Kysymys on siitä, että eräs elämänvaihe on nyt ohi. Ja seuraava pelottaa minua.
Tuntuu vaikealta ja vapisuttaa. Mitä elämä tuo eteeni tänä kesänä, miten minulla menee syksyllä, missä olen vuoden päästä? Olenko silloin vieläkin sairas? Missä minä asun? Seurustelenko? Olenko joskus yksinäinen? Satutetaanko minua, satutanko itseäni? Paranevatko arvet? Ajatteleeko joku minua, ajatteleeko hän, kaipaanko silloin vieläkin? Syönkö lääkkeitä, uusia tai vanhoja? Riittävätkö rahani? Selviänkö koulusta? Pärjäänkö ilman tukihenkilöä? Auttaako terapia? Pystynkö nukkumaan? Kuka pitää minusta huolta?
Tärisen pelosta tämän elämän edessä, en ehkä selviä tästä kunnialla. Mutta luulen, että sitten pitää vain mennä. Kurkistaa verhon taakse. Kääntää kivet, kiivetä katolle. Onko minulla mahdollisuuksia? Jää tai lähde. Elä tai kuole. Tee päätös, mutta tee se ajoissa, äläkä koskaan epäröi. Elämä tapahtuu, anna sen tapahtua.
Minä jätän epäilemättä hyvästejä myös menneisyydelle. Teen sovintoa sen kanssa, mitä minulle on joskus tapahtunut, miten olen itse silloin toiminut, millaisia virheitä olen tehnyt. Teen sovintoa itseni kanssa. Riudun ikävässäni koska välitän ja rakastan, ei se ole huono asia, se on osoitus siitä, että kykenen tuntemaan. Yritän antaa anteeksi. Yritän hyväksyä sen, mitä minulle on käynyt, ja elää sen asian kanssa. Sairauden kanssa minun on elettävä, koska en muuta voi, mutta yritän siitäkin huolimatta katsoa eteenpäin.
Ystäväni huomautti, että kun vastaan tulee vaikea elämäntilanne tai menetys, otat käyttöön ne keinot ja voimat, jotka sinulla on sellaisen tilanteen voittamiseen. Tyvenessä säästelet voimiasi etkä tajua, miten vahva olet, kun sinun täytyy olla. Muista se, kyllä sinä selviät.
Olen ottanut itselleni aikaa, ihmetellyt. Nyt on aika tehdä päätöksiä
Miesystäväni talon pihalla kasvaa suuri tammi. Näin sen ensimmäistä kertaa viime syyskuussa, kun kävin hänen luonaan ensimmäistä kertaa. Silloin siinä oli vielä vihreät lehdet. Sen syyskuun jälkeen olen nähnyt puun jokaisen vaiheen, lehtien kellastumisen ja putoamisen, synkät paljaat oksat, kuuran ja lumen oksilla, sitten taas paljaat oksat ja sitten silmut, hiirenkorvat, ja nyt taas lehdet. Yksi aikakausi elämää on kulunut, ja olen sen aikakauden läpi katsellut tuota puuta. Se aikakausi on nyt loppunut. Ajattelen, että katselin läpi aikakauden, jona puu ensin kuoli ja sitten heräsi jälleen eloon, täyteen loistoonsa. Aikakausi päättyi kevääseen, uuteen alkuun, elämän riemunlauluun.
Sillä kaikki loput synnyttävät alkuja ennemmin tai myöhemmin. Se mitä olen joskus luullut lopuksi onkin pedannut alkua, joka on tuonut minut tähän. Ja se tarina vieläkin jatkuu.
Itku silmässä jätin jäähyväiset viime keskiviikkona. Mutta kyllä minä palaan, ja minä muistan teidät kaikki, teidätkin, jotka nyt poistutte elämästäni.
Hei hei kaupunki, hei hei koulu, hei hei kaikki täällä, hei hei.
With eternal love
The stars above
All there is
And ever was
I want it all
I want it all
I want it all
I want it all
A blade of grass
A grain of sand
The moonlit sea
I’ll hold your hand
I want it all
I want it all
I want it all
I want it all
- Emily Haines
Ps. Mitä tää on! Kun reilu vuosi sitten aloittelin blogia, en olisi koskaan uskonut, että jonain päivänä tämä olisi nin suosittu. Minulla on nimittäin nyt 51 lukijaa! Yli puoli sataa! En kestä! Kiitos kiitos kiitos!
Vappujuhlissa join liikaa. Juhlat järjestettiin minun luonani, mikä vain lisäsi stressiä ja vastuuntuntoa kaiken onnistumisesta ja muiden viihtymisestä. Illan kääntyessä loppuun pelot ja stressi ottivat niin kovan otteen minusta, että minun oli pakko hukuttautua kuohuviinin poreisiin. Olin hermostunut ja kireä. Ärsytin itseäni monessakin suhteessa. Kun vieras pudotti kuohuviinilasin, heräsin houreistani ja tartuin viinipäissäni imuriin. Pääni oli koko ajan jossain kummallisessa sumussa. En kyennyt ilakoimaan muiden mukana, kun olin niin huolissani, onko kaikilla kivaa. Ja siitä sain seuraavana päivänä uuden pelonaiheen; entä jos olin kaikkien mielestä tylsä, kun vain hääräilin keittiössä ja täytin muiden viinilaseja?
Yksissä juhlissa siivosin kaverin oksennuksen lattialta. Ihmiset voi jakaa kahteen ryhmään sen perusteella, siivoavatko he oksennuksen vai eivät. Minä siivoan. Ärsyttävä marttyyri. Senkin takia olen niin huono. En tajua, miten voin koskaan tehdä oikein. Kunpa joku neuvoisi, että toimi näin, sitten ihmiset eivät hylkää. Yksinkertaisesti. Antaisi ohjeet.
Toisaalta totuus on, ettei koskaan voi tehdä oikein. Sellaista on minun elämäni. Jos teen yhdeksänkymmentäyhdeksän asiaa oikein ja yhden asian väärin, minusta huomataan se yksi asia, jonka tein väärin. Silloin kaikki muu on yhdentekevää. Teen niin tai näin, teen väärin. Niin se on ja minkäs teet. Inhoan tämän kirjoituksen marttyyrimaisuutta, mutta toisinaan tahdon vain vuodattaa, kertoa asiat niin kuin minusta tuntuu.
Seuraavana päivänä kapusimme Tähtitorninmäelle piknikille. Suuren kukkulan laelta katselin satoja ylioppilaslakkipäisiä juhlijoita, myllättyä maata ja kaupunkia ja ihmettelin taas tilannettani: olen tässä ihmisten ympäröimänä ja hyväksymänä, kaupungin yläpuolella, tuuli herättelee minua. Miten ihmeessä olen tässä enkä mäen alla? Miten ihmeessä olen ihmisten kanssa enkä yksin? Miten näin on käynyt?
Yksi ryhmän tytöistä oli paistanut munkkeja. Ne olivat ihania, täydellisiä ja sokerikuorrutteisia. Niiden kanssa oli simaa. Oman munkkini käärin lautasliinaan ja piilotin laukkuun. En juuri nyt kestä itseäni, jos syön jotain niin lihottavaa. En kuitenkaan voinut vain kieltäytyä munkista, koska olisin ehkä loukannut tyttöä.
Kiipesin jyrkänteelle. Pudotus ei ollut iso, mutta jos siitä putoaisi pää edellä, niska varmaankin taittuisi. Sitä minä mietin kesken vappupiknikin. Että näin vain sitä ihmisen elämä saattaisi loppua, yhteen hiukan varomattomaan askeleeseen.
Ihmisen täydellisen hyväksynnän sisällä alan usein ajatella, että nyt olisi parasta kuolla. Hävitä ennen kuin katastrofi tapahtuu. Kuolla ennen kuin nöyryytys lähestyy. Niin se vain on. En minä selvästikään kestä sellaista määrää ihmisten lempeyttä. En käsitä, miten he eivät vieläkään ole satuttaneet minua, ja pelkään alinomaa, milloin se tapahtuu. Piknikiltä palattuani otin taas veitsen. Kun muut eivät satuttaneet minua, minä satutin itse itseäni, koska en enää osaa elää ilman kipua.
Minun pitäisi oppia ottamaan vastuu ainoastaan itsestäni ja luottaa siihen, että muutkin ottavat vastuun itsestään. Mutta silti koen olevani vastuussa siitä, onko muilla kivaa ja hyvä olla. Toisinaan en kestä elää itseni kanssa. Vielä vähemmän kykenen ymmärtämään, miten joku kestää elää minun kanssani.
Sä kadehdit niin hänen valtavaa luottamustaan hän sulle sisimpänsä paljastaa eikö hän pelkää että puukolla selkään sä lyöt
Sä et ansaitse tällaista elämää sä näet sen, muut ei vielä nää se sun päätäsi kiristää haluut jotain joka piristää
Vielä vähän vähän vielä kun on aikaa vielä vähän vähän vielä sillä
Niin kuin vie kevät aina järvistä jään yhtä varmasti sinutkin hyllytetään ja sä tappelet vastaan ja sä potkit ja lyöt silti yksin huudat sun yöt niin kuin syntyvä oppii hengittämään yhtä varmasti sinutkin hyllytetään ja sä tappelet vastaan ja sä potkit ja lyöt silti yksin huudat sun yöt
"Viihdyn sun seurassa, koska olet iloinen. Vaikutat selvästi nauttivan elämästä."
Näin sanoi vastikään elämääni tullut ihminen, jonka kiintymystä minuun kyseenalaistin. Kysyin, miksi hän oikein hakeutuu seuraani, vaikka hän inhoaa monia asioita, joita edustan. Menin vastauksesta ymmälleni. Ai olenko minä iloinen? Miten niin, mistä hän sellaisen käsityksen sai? Ja nautin elämästä? Nautin niistä hetkistä, kun päivän jälkeen pääsen nukkumaan ja saan sulkea silmäni maailmalta. Se on se mitä yhtenään odotan. Mutta jonkun toisen silmissä vaikutankin iloiselta ihmiseltä, joka elää täysillä. Suuri hämäyskö? Vereslihan peittämistä hymyyn? Näytelmää, että kaikki on hyvin?
Ei. Kyse on siitä, että elän täysillä elämästä nauttien aina kun jaksan. Ja se on se, mikä minusta välittyy ulospäin uusille ihmisille, joita tapaan. Minä en romahda heidän nähtensä, minä romahdan öisin yksin sängyssä, iltapäivisin koulun päätteeksi, aamuisin tulevan päivän äärellä. Uskoisivatko nuo ihmiset, jos nyt sanoisin, että sairastan masennusta? Eivät varmaankaan. Sähän olet aina niin iloinen.
Mutta entä jos asetun läheisteni asemaan ja katson elämääni ulkoapäin, katson kaikkea sitä, mitä ihmisille viestin? Puhun itsensä rakastamisen ja etenkin oman kehon rakastamisen tärkeydestä, olen elämä esimerkki siitä, että kehonsa kanssa voi olla sinut, vaikka sitä koristavat raskaus- ja muut arvet. Heittäydyn täysillä tanssiin hymyssä suin, koska tanssiessa unohtaa kaiken muun, keho vain juttelee. Puhun siitä, miten tärkeää on tehdä asioita, joista nauttii. Nautin kehostani, naiseudestani, vapaudestani. Opiskelen ja seurustelen. Katselen Instagram-tiliäni. Jaan siinä usein kuvia viinilasillisista, jäätelöannoksista, juhlista, hyvistä hetkistä, kirjoista joita luen, jutuista joita teen, asioista joihin uskon. Jaan selfieitä, joissa hymyilen niin, että vasen silmäni muuttuu viiruksi (niin käy aina). Ne kuvat kertovat seuraajilleni, miten vietän elämäni tärkeät hetket, mistä nautin, mikä tekee minut onnelliseksi.
Tajusin, että Instagram-minä on kerrassaan tavoittelemisen arvoinen persoona kaikessa. Instagram-minä on onnellinen, energinen ja innoissaan. Kyse ei ole roolista vaan eräästä puolestani, jossa sairauden aiheuttamia kulumia ei ole nähtävillä. Se minä näyttää masennukselle keskisormea. Se on uskomattoman voimaannuttavaa.
Näen itsestäni usein sen puolen, joka makaa sängyssä peläten maailmaa, sivelee keittiöveistä ihollaan ja soimaa itseään, mutta se ei ole se kokonaiskuva. Minä olen paljon enemmän kuin sairauteni. Minä olen kokonainen, keho ja mieli, menneisyys ja tulevaisuus, unet ja unelmat.
Ei siitä kauankaan ole, kun lähdin taas juhlimaan. Tyttöporukka tuli ensin luokseni etkoille, sitten mentiin erääseen yökerhoon tanssimaan. Valot välkkyivät, jääpalat helisivät lasissa. Koska porukan tytöistä jokainen seurusteli, emme välittäneet antaa huomiota ympärillä kyhnyttäville miehille, vaan otimme toisiamme käsistä kiinni ja teimme piirin osoituksena, että olemme nyt keskenämme. Mietin, mitä ihmettä täällä tapahtuu - olen täysin hyväksytty ja turvassa juuri sellaisena kuin olen. Basson jytinä ja tanssimusiikki laittoi jalat liikkeelle, olo oli kevyt, tein piruetteja.
Suljin lattialla silmäni ja huusin äänettä: oon elossa!
En itsekään ymmärtänyt, mitä masennus on, ennen kuin itse sairastuin ja sain diagnoosin. Ymmärsin ahdistuneisuusoireeni, mutta en tajunnut, että jatkuva väsymys ei ole enää tervettä. Ei sitä kai voi ymmärtää, jos ei muista mitään muuta. Mutta pystyykö ymmärtämään sitä tunnetta, kun ei jaksa nousta sängystä ja mennä ulos, ellei sellaista ole itse kokenut? Minä en pystynyt. Minä luulin, että aina jaksaa, kun pakottaa. Mutta olin niin väärässä.
Masennus ei ole sama kuin surullisuus. Masennus on enemmän ja kokonaisvaltaisempaa. Masennus on pitkäkestoisempaa kuin suru.
Masennus ei ole sitä, että itkee usein. Moni tuntemani masentunut ei
itke ollenkaan, koska ei pysty. Masennusta ei tarvitse todistella
voimakkailla tunteenpurkauksilla, eikä henkilön masennus ole vähemmän
varteenotettavaa, jos hän ei löydä kyyneliään.
Masennus ei ole valinta, niin kuin ei ole onnellisuuskaan. On tökeröä sanoa masentuneelle, että hänen pitäisi valita onnellisuus ja ilo, jos hartioilla on valtava paino. Jos ihminen voisi valita, onko hän vaikeasti sairas vai ei, kukaan ei olisi.
Masennus ei ole kenenkään syytä. Kaltoinkohtelu lisää riskiä sairastua masennukseen, mutta masennus on silti useiden eri syiden summa.
Masennus ei ole heikkoutta. Masennus on merkki siitä, että ihminen on koettanut olla vahva liian pitkään.
Masennus on väsymystä, uupumusta. Masennus on sitä, ettei aamuisin jaksa nousta sängystä. Masennus on sitä, että arkiset asiat eivät luonnistu, roskien vieminen tai laskujen maksaminen vaatii ponnistelua. Masennus on aloitekyvyn puutetta. Masennus on sitä, ettei elämä haluta. Masennus on sitä, että tulevaisuus tuntuu toivottomalta. Masentunut ei odota mitään. Masennus on sitä, että kokee itsensä vähemmän arvokkaaksi kuin muut. Masennus on sitä, etteivät silmät näe kunnolla - katse on samea. Masennus on pelkoa. Masennus on keskittymiskyvyn ja motivaation katoamista.
Masennus on sairaus.
Masennus on epätoivoa.
Masennus on syyllisyyden tunteita. Riittämättömyyden tunnetta. Masentuneen taakkaa ei pidä lisätä sillä, että häntä syyllistää sairastumisesta tai oireista.
Masennus on itsetuhoisia ajatuksia. Ehkä.
Masennus on uniongelmia. Koko ajan väsyttää, mutta silti ei öisin saa unta. Tai sitten nukkuu liikaa.
Masennus voi tulla kenelle vain. Juuri ruokakaupassa näin uuden Anna-lehden kannen, jossa ihana, positiivinen ja taitava Mira Luoti kertoi pelänneensä vakavan masennuksensa uusiutuvan.
Masennus on tavallisten ihmisten sairaus. Kuka tahansa ympärillämme voi kärsiä siitä, vaikka se ei näy. Masentunut hymyilee ja nauraa siinä missä muutkin, eikä se tee hänen sairaudestaan vähemmän totta.
Masennus on kuin kahlaisi syvässä vedessä tietämättä, missä on ranta.
Ehkä joskus oli jotain muuta
Pitkiä öitä päivät täynnä kaipuuta
En muista paljonkaan
Iltaisin puhutaan pitkään meistä
Sä huokaat ja tuijotat keittiöveistä
Mun kahvi on haaleaa taas
Tapetteihin ikävä juuttuu
Jonain päivänä ei jaksa enää suuttuu
Mitä sitten tapahtuu
Niskaa särkee olen väsynyt tähän
Meisson raivoa paljon ja sanoja niin vähän
Mennään välillä nukkumaan
Turvapaikan noin 40-vuotias harjoittelija kertoi jokin aika sitten, ettei hän oikeastaan vieläkään tiedä, mikä hänestä tulee isona. Hänellä on jo yksi ammatti, mutta nyt hän opiskelee toista ja tuli sen puitteissa Turvapaikkaan harjoitteluun. Siinä välissä hän on pyöräyttänyt perheen.
Samaan aikaan nuoret siinä ympärillä miettivät, mistä he mahtavat löytää itsensä kymmenen tai edes viiden vuoden kuluttua. Missä on heidän paikkansa, mitä heistä joskus tulee, miksi he haluavat isona. Päätöksiä on tehtävä, niiden on oltava käypiä vielä vuosien kuluttua, niiden on oltava jotain mitä he haluavat mutta silti jotain, mikä on samalla järkevää. He ovat korkeintaan 18-vuotiaita, juuri ja juuri omille jaloilleen nousseita jos sitäkään, ja nyt heidän pitäisi tietää, mihin suuntaan lähteä.
Eilen möläytin terapeutilleni, etten tiedä yhtään mitä juttuja tulen tekemään sitten kun olen aikuinen. Terapeutti nauroi, mutta tajusin sanani vasta hieman jäljessä. Teknisesti ottaenhan minä olen aikuinen. Mutta entä käytännössä? Pelkkä epävarma, vapiseva teini etsimässä paikkaansa. Toisaalta se ei haittaa yhtään. Välillä tarvitsen tyhjäkäyntiä ja pohdiskelua. Tunnen vain olevani hiukan liian vanha tähän.
Olen 21-vuotias, en enää siis edes jatko-opiskelupaikkaa pohtiva 18-vuotias (kuten esimerkiksi siskoni on). Minun on syytä tietää, mikä minusta tulee isona. Oikeastaan tiedänkin, koska en uskaltaisi opiskella vailla suuntaa. Ajatus valmistumisesta pelottaa minua. Kolme vuotta yliopistolla ovat menneet tosi nopeasti, jäljellä on vielä neljä vuotta, mutta kuinka nopeasti nekin menevät? Minun on vaikeaa ajatella itseäni valmistuneena, valmiina. Siitä aikuisuus vasta alkaakin, kun on aika hankkia vakituinen työ ja perhe. Minua hirvittää. Miten voin olla aikuinen silloin, kun en ole vielä nytkään? Kuinka voin olla itseni kanssa niin sinut, niin vakaa, niin valmis? Miten kukaan voi olla?
Ja entä sitten nyt? Olen 21. Olen ollut aikuinen jo yli kolme vuotta. Siltä ei ikinä tunnu. Teinienkin hukassa olemisen tunteelle usein nauretaan, että se on tuota ikää. Mutta kuka osaa tehdä niin suuria päätöksiä kuin vaikkapa ammatinvalinta? Siinä iässä on sitä paitsi paljon muutakin pohdittavaa. Vaikkapa oma ulkonäkö, oma paikka tai seksuaalinen suuntautuminen.
Turvapaikassa olen tavannut erään 15-vuotiaan tytön, joka on ulkonäköään myöten kuin minä joitakin vuosia sitten. Näen hänessä niin paljon itseäni, että minua suorastaan liikuttaa. Mitä enemmän olen jutellut hänen kanssaan, sitä paremmin olen huomannut, että hän on hyvin samanlainen kuin minä olin hänen ikäisenään, muutoinkin kuin ulkonäöltä. Häntä kiinnostaa kirjallisuus ja musiikki, hänkin kärsii masennuksesta, ja ilmeisesti hänellä on ollut vaikeaa koulussa kuten minullakin oli. Tällä viikolla hän kysyi minulta: Millaisena näet elämäsi viiden vuoden kuluttua? Kysymys oli haastava. Välillä tuntuu, ettei elämällä ole minulle enää mitään annettavaa. Ajatus itsestäni ylipäätään olemassa jossakin vielä aikuisempana tuntuu suorastaan mahdottomalta.
Sen sijaan, että olisin osannut vastata kysymykseen, kerroin, että toivoisin 15-vuotiaan itseni voivan nähdä minut nyt vähän yli kaksikymppisenä. Sen ikäisenä en ajatellut minulla olevan ollenkaan tulevaisuutta; en ajatellut, että selviäisin koulusta hengissä, en ajatellut koskaan seurustelevani, en ajatellut, että saisin jonain päivänä oikeita ystäviä. En myöskään voinut ajatella, että olisin koskaan kaunis. Se oli raadollista, mutta en siinä elämäntilanteessa nähnyt muuta kuin mustaa, ehkä minut kohta kahmaisevan kuoleman. Eikä sekään tuntunut pahalta, että kuolisin, se oli oikeastaan ainut vaihtoehto, jonka näin. Mutta jos olisin silloin 15-vuotiaana saanut yhteyden 21-vuotiaaseen minääni, se 21-vuotias olisi kyllä tsempannut: sä selviät, sä olet niin vahva, sulla on edessä vielä paljon hyvää. Sä selviät.
Jos nyt saisin yhteyden vaikkapa 26-vuotiaaseen itseeni (todennäköisesti valmistun sen ikäisenä), mitä mahtaisin itselleni sanoa? - Todennäköisesti aivan samat asiat. Kyllä sä selviät, kaikki muuttuu hyväksi, kaikki järjestyy.
Kuuntelen tämän nuoren naisenalun murheita tulevaisuudestaan. Hän pääsee pian peruskoulusta - "tosi iso helpotus mulle", hän sanoi - ja pohtii, minne sen jälkeen päätyy. Numerot ovat laskeneet masennuksen takia niin paljon, ettei lukioon ole asiaa. Hän on hakenut ammattikouluun muutamille linjoille, muttei oikein tiedä, kiinnostavatko ne häntä. Entä jos olen valinnut ihan pieleen, onko tulevaisuuteni sitten aivan sinetöity? hän suree. Yritän lohduttaa ja kannustaa häntä. Ei 15-vuotiaana kukaan voi oikeasti tietää, mitä haluaa koko loppuelämänsä tehdä. Eikä liioin tarvitse tietää. Kyllä elämässä ehtii tehdä vielä kaikenlaista. Jos on valinnut väärän koulutuksen, voi valita uudelleen. Jos valitsee taas väärin, voi jälleen valita uudelleen. Tai voi mennä töihin. Tai lähteä reissuun. Tai vaan ihmetellä maailmaa ja itseään. Mutta maailma on avoin, vaihtoehdot ovat avoinna. Myös meille periaatteessa aikuisille. Koskaan ei ole liian myöhäistä!
Tukihenkilöni kanssa tulevaisuudesta keskustellessani huomasin, että luottamukseni tulevaisuuteen on sinänsä olemassa, vaikka aina ei siltä aivan vaikuta. Turvapaikan kävijöiden yläikäraja on 29 vuotta. Tukihenkilö huomautti, että koska paikka on minulle niin tärkeä, minun pitää tajuta, etten voi käydä siellä enää täytettyäni 29 sitten joskus. Sanoin, etten murehdi sitä ikärajaa, siihen on niin kauankin vielä. "Mähän olen sen ikäisenä varmaan jo äiti!" kikatin. Vasta myöhemmin ajattelin sanojeni merkitystä. Niin se varmaan on, ehkä minulla sen ikäisenä on jo lapsi. Se on yksi suuri haave, enkä epäile sen toteutumista.
Isona minusta tulee onnellinen. Minusta tulee terve. Minusta tulee vaimo. Minusta tulee äiti. Minusta tulee tyytyväinen. Minusta tulee ehjä. Minusta tulee kokeneempi. Minusta tulee ylpeästi virheellinen. Minusta tulee viisaampi. Minusta tulee vahvempi. Minusta tulee rohkea. Minusta tulee äidinkielenopettaja, (jos suunnitelmat toteutuvat). Minusta tulee kirjailija (jos unelmat toteutuvat).
Mutta valmis? Ei tosiaan. Ei valmiiksi niin vain tulla. Ei 15-vuotiaana, ei 18-vuotiaana, ei
21-vuotiaana, ei ehkä 40-vuotiaanakaan. Tai ikinä. Mitä sitten. Aina voi etsiä, sillä sehän on määränpäätä tärkeämpää.
"On niitä jotka jäävät ja toisia jotka
lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava
ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi." - Tove Jansson
Elämää on joskus vaikeaa käsittää. Oikeastaan suurin osa syistä ja seurauksista on vaikeasti selitettävissä. Rakkautta en ymmärrä enää laisinkaan, enkä sydämen toimintaa. Enkä osaa käsitellä onnea, onnistumisia, kaikkia hyviä asioita. Kysyn aina: mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Entä koska se otetaan pois, ja kuka sen ottaa?
En osaa ajatella, ettei asioita aina ansaita, eivät suinkaan kaikki ihmiset ansaitse onneaan. He vain ovat onnellisia. Eivätkä kyseenalaista sitä, eivät koko ajan odota, että joku vie sen onnen pois.
Rakkauttakin on niin vaikea käsittää. Ei siinä ole kerrassaan mitään järkeä. Kaksi ihmistä vain kohtaa ja heidän välilleen syntyy näkymätön side. Kaksi ihmistä, toisistaan riippumattomia, eivätkä sitten yhtäkkiä voikaan elää ilman toisiaan. Erossa oleminen on kuin olisi jotenkin vajavainen, vaikka on ollut ennen tuon ihmisen kohtaamista täysi itsessään. Muulloin tuntuu kuin itsestä puuttuisi jotain, ja jokin paikka ammottaa tyhjyyttään kipeästi. Eron jälkeen on aina sellaista, millään ei ole enää merkitystä.
Miten rakkaus vain tapahtuu? Ilman varoituksia se vain yhtäkkiä käy. Elämä on tavallista ja arkista, ja sitten siihen ilmestyy ihminen, joka muuttaa kaiken. Kun se tulee, millään muulla ei sen jälkeen ole enää merkitystä.
Esimerkiksi: aloitat paritanssin hieman hämilläsi, mietit askelsarjoja ja arkisia juttuja, kun tanssitunnilla vieras, vähän vanhempi mies tulee luoksesi, tarjoaa kättä ja kysyy: Saanko luvan? Ja vuosien päästä teillä on omakotitalo ja kaksi kissaa. Niin kävi ystävälleni. Tai sinulla on rinnuksillasi valtava kahvitahra, jota et ole edes huomannut, koska oli aamulla kauhea kiire töihin. Lounasta jonottaessasi tuntematon mies huomauttaa tahrasta ja pyytää sinut pöytäänsä istumaan, ja kahden vuoden kuluttua teillä on lapsi. Niin kävi koulukaverilleni. Tai sitten voi käydä niin, että olet torilla ostamassa tuoreita tomaatteja, kiepautat pussin ranteesi ympärille, ja viereesi tupsahtaa silloin mies, joka on tullut torikojun katoksen alle pitämään sadetta. Niin minä tapasin Jaakon, johon rakastuin päätä pahkaa ja joka sitten myöhemmin hajotti minut. Olin lähes kaksi vuotta pieninä palasina.
Suurin mysteeri piilee oikeastaan juuri siinä. Kaikesta siitä kivusta, pelosta ja nöyryytyksestä huolimatta kohtasin nykyisen miesystäväni kahvilassa viime syyskuussa, kun oli vielä lämmintä ja aurinkoista. Se oli valinta. Valitsin tavata miehen, jonka kanssa olin jutellut internetissä. Valitsin mennä hänen luokseen. Valitsin antaa hänen tulla lähelle. Kaikesta huolimatta, siitäkin, että osa sydämestäni on vieläkin teillä tietymättömillä ja osa palasista kiinni vain miten kuten.
Rakkaus on niin rajua, rakkaus on rehellistä. Rakkaus on sekopäistä.
Jaamme pienen karun yksiön, luemme yhdessä kirjastosta lainattuja
kirjoja, rakastelemme taloyhtiön saunassa. Opiskelemme vieretysten tenttiin hänen asuntonsa lattialla.
Teemme pitkiä kävelyretkiä. Kokkaamme intialaista ruokaa. Riitelemme
silmät kyynelissä, sitten sovimme. Joskus olen niin onnellinen, että
huippaa.
Minusta tuntuu, että rakastun mieheen päivä päivältä enemmän. En enää muista paljon elämästä ilman häntä, en enää ajattele asioita ilman häntä, kaikki asiat tulevaisuudessa liittyvät jotenkin häneen. Tajuan, miten tyhjän päälle itseäni taas ajan, samalla lailla kuin Jaakon kanssa. Siirrän merkitystä ja turvallisuudentunnettani toisen syliin. Mitä sitten tapahtuu, kun hän ei olekaan enää siinä? - Sitten on vain pakko taas raapia itsensä kasaan jostain, opetella taas elämään, pyrkiä pysymään tässä maailmassa mukana. Mutta minä en vain mieti sitä, en juuri nyt, en enää. Minä vain olen, tässä mukana, tässä elämässä, tässä hetkessä. En olisi edes vuosi sitten uskonut, että minä pystyn tähän.
Toisin sanoen: elämä menee eteenpäin. Hyviä asioita tapahtuu. Minulla on kaikki mahdollisuudet ja täysi oikeus olla onnellinen, haaveilla, nauttia elämästä. Olla arvokas, rakastettava, rakastettu.
Ja jotenkin tässä elämässä vaan aina selvitään. Kaikkea kamalaa tapahtuu, ihmiset lähtevät, maailma sumenee, millään ei ole merkitystä, ja silti tässä vaan ollaan. Ei ehkä kunnossa, ei aina hyvinvoivana tai järkevänä, mutta epäilemättä elossa. Niin että Jaakon lähdettyä sain yllättäviä itkupuuskia, paniikkikohtauksia, pelkäsin maailmaa, lojuin kylpyammeessa ahdistuneena haluamatta nousta, huusin, paiskoin tavaroita ja raavin itseäni, kaikki oli turhaa ilman häntä, mutta sitten kuitenkin kokosin itseni taas. Ja kykenen rakastamaan, kaikesta huolimatta. Uskallan rakastaa, vaikka tiedän, miten sekaisin menen, jos mies lähtee. Mutta sitten siitä taas selvitään - jollain käsittämättömällä tavalla - ja jatketaan elämää, ehkä jopa hitusen vahvempana, ja lopulta vastaan tulee taas joku, jonka päästää elämäänsä.
Tapahtui meille mitä vain, ainakin minä voin sanoa, että rakastin. Rajusti, vilpittömästi ja leiskuen.
