Onnellisuus on asenne?

No nyt se saatana on "virallista", sairauteni nimittäin. Sain psykiatrin lausunnon eilen postissa. Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön (F41.1) lisäksi minulla on agorafobia (F40.0), keskivaikea masennus (somaattinen oireyhtymä, F32.11) sekä vaativa persoonallisuus (60.5). Epätoivo on juuri vaihtunut vitutukseen. Tämä koko touhu on saanut aivan liian vakavan sävyn.

Suvussamme on mielenterveysongelmia. (Toisaalta missäpä suvussa ei olisi.) Minulla on muutama sukulainen, joka on työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen takia. Yksi on ryypännyt elämänsä pilalle. Löytyy skitsofreniaakin. Geeneissä on se kurja juttu, että niitä ei voi vaihtaa. Perimään kirjoitettua sairautta ei voi torjua tahdonvoimalla, taikuudella tai edes elintavoilla.

Minua pelottaa. En halua sellaista elämää.

Minä olen nuori, hädin tuskin aikuinen. Minun piti tehdä asioita, minun piti kokea ja kasata elämänkokemusta, minun piti tehdä vaikka mitä, mutta nyt kaikki tuntuu murtuvan. Mitä tapahtui kaikille niille asioille, joiden piti tapahtua? Mitä tapahtuu niille asioille, joiden tahdon vielä tapahtuvan?

Minä pelkään, pelkään ihan helvetisti.

Mielenterveysongelmat eivät näy päälle kuten katkennut jalka tai atooppinen iho. Siksi on helppoa ajatella, että ne ovat kiinni asenteesta. Jos jostakin löytyy niin voimakasta tahdonvoimaa ja päättäväisyyttä, että pystyn pysymään järjissäni kaikesta huolimatta, haluan sitä ämpärillisen. Saavillisen. Uima-altaallisen.

Myönnän. Usein ajattelen itsekin, että tässä tarvittaisiin todellista tahdonvoimaa. Ehkä sillä on tosiaan tekemistä persoonani kanssa, syytän kaikesta itseäni. Olen kieltämättä taipuvainen melankoliaan, sitä en voi kieltää. Luen paljon onnettomuuksista, oikein mässäilen katastrofeilla, kuuntelen suruvireistä suomalaista musiikkia ja itken paljon. Joskus olisi varmaan syytä olla katsomatta uutisia ja lukea synkkien elämäkertojen sijaan Tove Janssonia.

Toisaalta yritän kasvattaa positiivista ajattelua ja ilahtua pienistä asioita. Mutta joskus se lannistaa vielä enemmän, kun en saakaan siitä voimaa.

Kari Hotakainen kirjoitti viime viikolla Hesarissa kärsimyksestä. Hän pohti muun muassa sitä, miten taiteilijoilla on tapana ajatella, että kärsimys ja vaivannäkö toisivat (huonolle) teokselle jotakin lisäarvoa. Itse tartuin ajatukseen siitä, että kärsimys voi jalostaa ainoastaan, jos kärsijä kuitenkin tavoittelee parempaa. Kärsimys pinnallistaa, sillä se kaventaa näkökenttää. Kärsimys pinnallistaa, sillä kärsijä ei näe kuin pinnan, ei jaksa kiinnostua maailman tapahtumista.

Toisaalta kärsimys on subjektiivista. Siksi kärsijältä on väärin vaatia suhteellisuudentajua. On hyvin tyypillistä, että ihmiset käskevät vaikeassa tilanteessa olevaa ajattelemaan ihmisiä, joilla on asiat paljon huonommin, sillä sen pitäisi lohduttaa. Muista, että olet automaattisesti paremmassa asemassa kuin vaikkapa Afrikan lapset. Ja sekö lohduttaa, että ihminen kokee valittavansa turhasta, kun kuitenkin asuu hyvinvointivaltiossa? Epäilen.

Minulla on keskivaikea masennus. Sen takia olen aloitekyvytön, itkuinen, ärtyisä, väsynyt ja tarmoton. En tahdo sääliä, tahdon ymmärrystä. En tahdo lottovoittoa tai prinssiä, tahdon voida nauttia auringosta. En tahdo olla vaivaksi, tahdon vain tukea. Kun juttelin tuttavalleni pelostani, hän sanoi, että normaalin elämän ja pitkäaikaisen masennuksen välissä on minun haluni parantua.

Minä selviän tästä. Olen päättänyt selvitä. 

It seems there's something serious beginning

A new approach found to the meaning of life

Deny that happiness is open as an option

and disappointment disappears over night

Meanwhile your life is still directed as a drama

with realism on the sparsest of sets

Every performance tends to reach the same conclusion

No happy endings but a message to depress

Saying life is an impossible scheme

That's the point of this philosophy

(Pet Shop Boys: Miserablism) 

Muiden rakkauden arvoinen

"Hän oli yksinäinen", hän sanoi.

"Mistä tiedät?"

"Tiedän mitä yksinäisyys on, ok? Ja hän inhosi itseään syvästi."

"Hän oli itserakas mutta inhosi itseään?"

"Eivät ne ole keskenään ristiriitaisia ominaisuuksia. Ihminen voi tietää, mitä hänellä on ja mitä hän osaa, mutta ei silti pysty pitämään itseään muiden rakkauden arvoisena."

- Jo Nesbø - Aave, s. 219, mukaillen

Viimeiset päivät olen ollut hukassa. Sen on ehkä huomannut siitäkin, että viimeisimmästä blogitekstistä on vierähtänyt yli viikko. Tuntuu hyödyttömältä yrittää etsiskellä sanoja, kun omat tunteetkin ovat yhtä sekamelskaa. On pelkkiä irrallisia sanoja, morfeemeja, fooneja, mutta ei ole lauseita, ei käskyjä, totamuksia, pyyntöjä. Jos on kysymyksiä, niissäkään ei ole tolkkua, ei predikaattia. Ne vain kelluvat ilmassa, ne ovat äänteitä jotka muodostettiin mutta joita ei vapautettu.

Pelkään niin perkeleesti, enkä edes tiedä, mitä ja ketä. Kun ei ole tietä ulos, on vain puolustauduttava.

Ihmiset ovat mosaiikkeja. Kun heidät on kerran särjetty, he natisevat aina vähän liitoksistaan, vaikka olisivatkin saaneet kaikki palat taas kasaan. Hyvä puoli mosaiikkisuudessa on kuitenkin se, että palat voi aina tarvittaessa vaihtaa uusiin. Ne on vain tunnistettava ja osattava asettaa uusi pala paikalleen oikein.

Kerran särjin juomalasin niin, että se särkyi hiutaleiksi, hiutalelasiksi. Päivienkin päästä minulla oli lasinsiruja jalkapohjissa, vaikka imuroin perusteellisesti. Joskus hajoamisen ääni kaikuu vieläkin.

Se lässytyksestä. Minun taitaa olla täysin mahdotonta luottaa yhtään kehenkään. En millään voi tietää, milloin ihmiset selittämättömästi kääntyvät minua vastaan ja lähtevät pois. Olen kaunis, kiva, hellä ja fiksu, mutta en koskaan silti riittävä. Ei kyse ole siitä, ettenkö pitäisi itsestäni. Teen parhaani, mutta jään aina jälkeen. Leikin mukana, vaalin positiivista energiaa, pidättäydyn menemästä ulos, jos en ole parhaimmillani. Hymyilen minkä taidan, päästelen naurun kaltaisia äännähdyksiä, puristan käteni nyrkkiin. Mutta olen niin pieni, ihan liian pieni, en pysy muiden vauhdissa. Kenkien narut aukeavat, minä kompastun, mutta en osaa huutaa perään. Ja vaikka yrittäisin, ääni jäisi puolimatkaan.

Pyydänkö sitten liikoja? Ihmistä, jolle olisin hyvä tällaisena, joka sietäisi minua huonoinakin päivinä, joka ei vaihtaisi tilaisuuden tullen toiseen? Joka ei pitäisi virheitäni anteeksiantamattomina? Jolle olisin lähtökohtaisesti niin tärkeä, että hän kohtelisi minua hyvin?

Voiko minua rakastaa?

Olen taistellut vastaan, mutta nyt en voi kuin antaa virran viedä. Ei täällä ole vaarallista, täällä on turvallinen koti, vedellä on pehmeä syli, pimeässä on hyvä piilo, virta keinuttaa uneen, enkä jaksa taistella vastaan.


Olen ihan liian pieni.

Jos mä oisin ihan pieni
sunnuntaiaamunsuloinen
Ikinä en olis ketään vihannut
Juossut rappukäytävästä itkien

Joku hyväilis mua hiljaa
Kuuntelis surut, nuolaisis mun kyyneleen
Eikä sanois asioita, jotka painaa rintakehän sisään
rikkoo sydämen

Jos oisin superpallo, jonkun pikkunen

(Maija Vilkkumaa: Superpallo) 

Ei muuta.

- Aoda

Perfektionistin päiväkirjasta

Poden huonoa omaatuntoa noin sadasta asiasta. Tässä lista tärkeimmistä.

Minulla on huono omatunto siitä, että

• en opiskele ahkerasti
• syön liikaa
• liikun liian vähän
• en tee tarpeeksi asioita
• luen enkä elä
• käytän liikaa rahaa
• olen huono ystävä
• en jaksa pitää yhteyttä ihmisiin
• en jaksa käydä töissä opiskelun ohella
• jätän asiat viimetinkaan, jos edes hoidan niitä
• minulla ei ole pari- eikä seksisuhdetta
• nukun joskus päivisin
• olen tylsä
• saan joskus vanhemmiltani rahaa...
• ...ja silti tuntuu, etten pärjää
• en puhu tai puhun epäselkeästi
• puhun liikaa
• jätän menemättä paikkoihin, koska pelkään
• olen haihattelija
• olen kiltti tyttö ja yritän miellyttää kaikkia
• en pysty miellyttämään kaikkia
• valitan ihan liikaa
• analysoin ihan liikaa
• poden huonoa omaatuntoa turhista asioista

Toissapäivänä sain paniikkikohtauksen rentoutusharjoituksessa. Kyllä, siis naurettavaa. Makasimme jumppamattojen päällä ja ohjaaja neuvoi lempeällä äänellä hengittämään syvään, hengittämään niin, että hengitys yltää vatsanpohjaan, hengittämään antaumuksella ja päästämään ilman hitaasti ulos. Minä kuitenkin koin, etten ansaitse rentoutta, koska en muutenkaan tee koskaan mitään järkevää tai saa aikaiseksi mitään mainittavaa.

Suhteellisuudentajuni on joskus olematon. En kerta kaikkiaan osaa määritellä, mikä on tarpeeksi. En nyt tarkoita että tekisin oikeasti liikaa, en vain ikinä koe tekeväni tarpeeksi. En tiedä, mikä on riittävästi.

En kuitenkaan kehdannut lähteä rentoutusharjoituksesta, koska olisin pahoittanut ohjaajan mielen ja ehkä häirinnyt muita. Onneksi paniikkikohtaus on vielä suhteellisen siedettävä silloin, kun makaa lattialla ja voi vaan keskittyä hengitykseensä, hengittämään sisään ja ulos, rytmissä ja syvään.

Hyvää viikonloppua!

- Aoda

Jaakko

Aioin kertoa tässä merkinnässä itsestäni, mutta kerronkin Jaakosta.

Jaakko lähti elämästäni samalla tavalla kuin oli tullutkin. Hivuttautui varoen, askel kerrallaan, sanoi sanatta sen minkä pystyin arvaamaan. Kummassakin tapauksessa menin aivan sekaisin.

Oli varhainen syyskuu, mutta aiempi syyskuu, ennen viime syyskuuta. Tapasimme torilla. Koko päivä enteili sadetta, ja me saimme sateen niskaamme kävelyllä. Pistäydyimme kahvilaan juomaan teetä. Jaakko kertoi, kuinka monta kertaa elämässään oli muuttanut ja miksi. Hänen juttunsa tuoksuivat sahanpurulta eikä hän katsonut silmiin. Miehet katsovat harvoin silmiin. Se oli aluksi outoa, mutta lopulta rakastin sitäkin.

Rakastin Jaakossa kaikkea, deodorantin tuoksua, virnettä, reikiä sukissa, hulluja ideoita. Rakastin sitäkin, miten hän oli aina myöhässä ja sain odotella häntä ties missä säässä. Meissä oli niin paljon samaa ja riittävästi erilaista. Me leivoimme omenapiirakkaa ja joimme teetä, sillä tee on ratkaisu kaikkeen. Me kävimme lelukaupassa ja keikoilla. Olin aivan haltioissani hänestä. Me rakastelimme sekä ensimmäisellä ja että viimeisellä kerralla hänen vuoteellaan poikamiesboksissa. Ensimmäisellä kerralla tiesin jonkin alkavan ja tiesin miten se sattuisi. Viimeisellä kerralla tiesin kaiken loppuvan ja se sattui. Itkin itseeni, me vain makasimme päällekkäin eikä kumpaakaan kiinnostanut. Me makasimme siinä yli tunnin, toivoin että hän laukeaisi pian, mutta en osannut kuitenkaan tehdä mitään. Käänsin päätäni pois. Olin vain halunnut, että hän halaisi minua, mutta kun hän kierähti pois päältäni, hän jätti väliimme raon, niin että tunsin hänen ruumiinlämpönsä mutta en hipaissutkaan häntä.

Jaakko vain häipyi, hiipui pois. Lakkasi soittamasta, lakkasi vastaamasta. Siinä kaikki.

Keskitalvella heräsin yöllä yhtäkkiä. En saanut enää unta. Olin lähettänyt Jaakolle viestin illalla, mutta hän ei ollut vastannut siihen. Tuijotin toiveikkaana puhelinta, mutta se oli mykkä. Aloin vapista, tajusin itkun olevan silmien takana. Minuun sattui kamalasti, mutta kyyneliä ei tullut. Jälkeenpäin olen ollut ihmeissäni siitä, miten vahvasti henkinen kipu tuntuu fyysisenä, sillä minua sattui joka paikkaan. Hengitys oli nopeaa ja pakokauhuista. Hoin itselleni, että sinä selviät tästä, sinä selviät tästä, sinä selviät tästä, koska muutoin olisin joutunut myöntämään, etten selviä.

Vertasin itseäni lintuun, joka on lentänyt päin ikkunaa. Se on kuvitellut lentävänsä metsään, joka heijastuu ikkunalasista, mutta törmännytkin todellisuuteen ja pudonnut sitten pökertyneenä maahan. Maannut siinä kuvittellen vielä nousevansa, vaikka lopulta kuolee. Se oli pateettista, mutta sellainen olo minulla oli. Olin koko talven uskotellut itselleni, ettei Jaakko minua jätä, koska en halunnut myöntää totuutta. Ja sitten iskeydyin siihen itse, avuttomana ja tyhmänä, osaamatta valittaa tuskaani. Kävin makaamaan ja yritin saada unta. Kun uni tuli, se oli haurasta, ja se on sitä edelleen.

Seuraava päivä oli aurinkoinen, kunnon pakkaspäivä. Kävelin loputtomiin, kunnes jalkani olivat turrat. Joka ilta pelkäsin, etten nukahda. Joka päivä mietin, mitä tekisin, jotta en ajattelisi. Katsoin boksikaupalla televisiosarjoja, yritin tapailla ihmisiä, keräsin voimalauseita ja onnenamuletteja ja muita yhtä typeriä juttuja, hymyilin kun näin iloisen pikkupojan, koska yritin tartuttaa iloa itseeni. Olo oli raskas ja pelkoinen.

Olin sumussa koko talven ja kevään ja kesän. En koskaan saanut tietää, miksi hän lähti. En saa koskaan tietää. Kidutin itseäni kaikilla mahdollisilla skenaarioilla, kunnes olin aivan uupunut ja kuiva kaikesta itkemisestä. Yökaudet kuvittelin katselleeni tähtiä, mutta ne olivatkin vesipisaroita, pelkkiä vesipisaroita, jotka koristivat ikkunaani, kun Tähtitorninmäki valaisi ne. Oloni oli käsittämätön. Olin niin ymmälläni hänen lähdöstään, etten osannut ikävöidä. Niskaa ja päätä särki koko ajan, minun käskettiin välttää tietokoneella istumista, mutta se ei auttanut. Söin kylmää porkkanalaatikkoa ja jukurttia ja karjalanpiirakoita ja aloin vihata kaikkia, jotka olivat ongelmissa, koska en jaksanut kantaa muiden ongelmia. Sitten kaikki alkoivat vihata minua, koska olin välinpitämätön. Join mukikaupalla kahvia, jotta jaksaisin päivät, ja iltaisin väsytin itseäni, jotta pystyisin nukkumaan. Luin koko ajan, ja pääni oli lopulta täynnä turhaa nippelitietoa paikkaamassa jotain, mikä puuttui. Silmäni väsyivät.

Tuli hidas kevät ja lämmin kesä, enkä tehnyt mitään. Valo tuntui kuin kidutukselta, pilkalta painoani kohtaan. Odotin innolla syksyä ja ensi kertaa innolla myös talvea, koska arvelin pimeyden olevan lohtu. Yksi maailman surullisimmista asioista on se, kun ihminen itkee auringonpaisteessa ja lämmössä.

En puhunut kenellekään, koska hävetti. Päiväkirjaanikin kirjoitin valheita. Odotin Jaakolta yhteydenottoa koko kevään ja vielä kesälläkin, aina kun sain tekstiviestin, toivoin sen olevan hän. En enää kehdannut lähestyä häntä sen jälkeen, kun hän oli lakannut vastaamasta viesteihini. Minua hävetti, minua hävetti niin paljon se että olin onnistunut pilaamaan tämänkin, minua hävetti oma nöyristelyni, minua hävetti se miten kauan yritin saada häneen kontaktin vaikka hän vain kääntyi pois, minua hävetti etten päässyt yli pikaisesta ja nöyryyttävästä suhteesta, vaikka minulla oli kaikki edellytykset sille. En pystynyt puhumaan, koska en tiennyt, mitä olisin sanonut. Hoin vain itselleni, että se menee ohi, se menee ohi. Se tulee taas, mutta se myös menee taas.

Luentosalissa syyskuun kymmenentenä viime vuonna kestokyvylleni taisi tulla seinä vastaan. Keho ei enää jaksanut jatkuvaa jännitystä, se vain käski pakenemaan. Se vaisto on pitänyt ihmiskunnan elossa. Se pelasti minut. Seuraavana päivänä hain apua.

Pelkään, että törmään Jaakkoon. En tahdo nähdä häntä, en katsoa silmiin, koska hän taatusti näkisi sen sirpaleisuuden, joka hänestä aiheutui. En tahdo kohdata häntä ja pakottaa hänet muistamaan, miten nöyrryin hänen edessään, miten yritin pidellä hänestä kiinni, ja silti hän pystyi jättämään minut taakseen täysin risaisena. En tahdo nähdä, miten onnellinen hän on ja minä en ole. En tahdo tietää, miksi hän lähti, koska en ehkä kestä vastausta.

Päiväkodin lapset ovat pihalla taas

Siellä nauretaan

Ilma on kauniimpi kuin aikoihin

Miksi itkisin?

- Paula Vesala

Rikkumatonta rakkautta ja hyvää viikonloppua,

- Aoda