Käärme luikerteli uneeni, ja sillä oli viesti

 Kun näen unessa käärmeen, tiedän, että jotain on pielessä.

Tätä on tapahtunut vuosia. En muista ensimmäistä käärmeuntani mutta muistan havahtuneeni unien toistuvuuteen ehkä kymmenen vuotta sitten.

Merkitsevimpiin uniin kuuluu uni viime keväältä. Olin juuri eronnut. Näin unen, jossa meidän kodissamme asui kyykäärme. Se piileskeli nurkissa ja huonekalujen alla mutta välillä aina ilmestyi. Tiesin sen olemassaolosta ja koko ajan pelkästin. Unessa ojensin miehelleni kirveen ja sanoin: iske käärmeeltä pää poikki, minä en pysty.

(Uniin on etenkin viime aikoina liittynyt piirre, jossa haluan tappaa käärmeen, ja välineenä juuri kirves. En hyväksy eläinten tappamista, mutta unet ovat unia ja yleensä tähän hengiltä ottamiseen liittyy symboliikkaa.)

Unessa, jossa kodissamme asui kyykäärme, oli voimakasta symboliikkaa. Käärme edusti suhteessamme olevia ongelmia ja väkivaltaa. Se, että pelkäsin koko ajan käärmeen ilmestymistä, kertoi siitä, että olin koko ajan hälytystilassa ja pelkäsin. Kirves merkitsi sitä, että halusin lopettaa tilanteen. Ojensin kirveen miehelleni, koska "minä en pysty". Se ehkä merkitsi sitä, että minulla ei ollut keinoja.

Käärmettä ei lopulta tapettu lainkaan, mutta se jätettiin huomiotta. Minä pakkasin laventelinsinisen ison matkalaukun ja lähdin. Käärme elää edelleen, mutta ei minun kodissani, se ei minua rajoita.

Tänäänkin unessa oli kyykäärme. Näin unen päiväunilla. Kyykäärme oli repussani. Minulla on aina mukanani iso reppu. Halusin ottaa käärmeen pois repusta ja iskeä sen kuolleeksi, kirveellä, mutta en uskaltanut yksin, eikä kukaan auttanut. Tässä unessa oli jälleen avuttomuuden kokemuksia. Veikkaan, että käärme saattoi nyt edustaa (työ)uupumustani. Tähän viittaa se, että käärme oli juuri repussani. Reppu kulkee mukana etenkin töissä. Lisäksi olennaista oli, ettei kukaan auttanut minua. Ehkä koen olevani yksin, tarvitsen muita.

Uskomatonta, mutta näin samoilla päiväunilla toisenkin käärmeunen. Siinä oli punainen käärme. En muista, missä se oli, mutta se oli todella pieni. Oli uhka, että se kasvaa todella isoksi ja on sitten vaarallinen, jos en tapa sitä - kirveellä. En muista unta kovin tarkasti, ainoastaan käärmeen värin, koon ja sen uhan. Mikä on kasvamassa? Uupumus? Sellainen muistikiva minulla myös on, että uhka oli jotenkin epämääräinen. En saanut siitä otetta. En tainnut tarkalleen edes tietää, missä käärme oli. Ehkä sekin oli repussani? En muista.

Kerran keväällä näin unen, jossa harrastin seksiä miehen kanssa, ja kesken kaiken miehen elin muuttui käärmeeksi. Tästä unesta Freud olisi varmaankin sanonut, että minulla on seksuaalisuuteen liittyviä komplekseja ja pelkään miehiä. Se ei siinä elämänvaiheessa olisi ollut ollenkaan huono tulkinta.

Esikoisromaanini julkaistiin tänä vuonna, ja se käsittelee paljon unia. Joku voisi sanoa, että unien tulkinta on new age -hörhöyttä ja verrattavissa naistenlehtien tekoälyllä tehtyihin horoskooppeihin, mutta olen eri mieltä. Suurin osa unista kai on ihmeellistä sekavaa settiä, kuin katsoisi helvetin outoa elokuvaa, mutta monet johdattavat murheiden ytimeen, ja useat ystäväni myös ovat todenneet tämän.

Itse olen päässyt syvimmän traumani ytimeen juuri unen kautta. Näin unen keväällä 2022, pari viikkoa ennen kuin pitkä psykoterapiani päättyi. Kun olimme lapsia, me istuimme usein olohuoneessa sohvalla haukuttavana, kun vanhemmat haukkuivat meitä. Miten tyhmiä lapsia olimme, miten laiskoja. Muistan etenkin yhden kerran, jossa minä ja kaksi nuorempaa sisarustani istuimme rivissä pienellä sohvalla ja isäpuoli lateli tosi rumia haukkuja. Unessa isäpuoli hakkasi päätäni rytmikkäästi sohvan käsinojaan. (Pehmusteen alla oli kovempi kohta.) Muistan isäpuolen kiivaan vihan ja tavallaan unessa näin hänen ilmeensä, vaikka kasvoni olivat kohti sohvan käsinojaa. Mutta kaikkein olennaisin osa unta on muu asia. Nimittäin äitini istui sohvalla jalat ristissä. Hän oli kuin kivettynyt, katsoi eteensä. Huusin hakkaamisen tahdissa ÄITI ÄITI ÄITI ÄITI ÄITI, mutta äiti oli kuin patsas. Huusin unessa oikeastikin ja heräsin omaan huutooni.

Tietenkin unen ytimessä oli se, että isäpuoli teki minulle pahaa, ja äiti näki kaiken, eikä tehnyt mitään. Terapeutti mietti myös, voisiko siinä takomisessa olla kyse siitä, että isäpuoli yritti takoa päähäni mielipiteitä ja ajatuksia, vaikka ei niin voi tehdä. (Hän esimerkiksi sanoi kiusaamiseen, että "miksi sä välität tollasesta, ethän sä näe niitä tyyppejä koulun jälkeen ikinä". Ja paljon muutakin. Kaikenlaisia asioita jankattiin.) Tämäkin oli hyvä ajatus. Unen kohtaus oli lyhyt, mutta muistan sen ikuisesti.

Täytin 18 vuotta päivää ennen kuin Oslossa tapahtui valtava verilöyly, massamurha. Pari päivää ennen syntymäpäivääni äiti oli suuttunut minulle todella pahasti ja haukkui minua todella rumasti. Hän sanoi myös, että ehkäpä hän heittää minut pihalle, kun täytän 18, hänellä on siihen oikeus. Itkin ja pelkäsin, pelkäsin ja itkin, yritin pyytää anteeksi. En tarkkaan tiennyt, mistä hän oli suuttunut, mitä minä pyysin anteeksi, mutta minä anelin, anelin, anelin. Seuraavana päivänä ikäisiäni nuoria kuoli massoittain järjettömän vihan seurauksena. Vuosikausia yhdistin nämä kaksi tapahtumaa toisiinsa. Sen, miten menetin äidin rakkauden, ja sen, miten ikäisiäni nuoria lahdattiin. Näin vuosia, siis useita vuosia, joukkoampumisunia. Osa niistä sijoittui saarelle mutta myös muihin paikkoihin, kuten rautatieasemalle ja uimahalliin. En pystynyt käsittelemään heinäkuun 2011 tapahtumia suoraan, alitajuntani käsitteli niitä näin.

Yksi toistuva uni minulla oli myöhemmin aikuisiällä sellainen, jossa saan HIV:n. En osaa sanoa, mistä tämä uni tuli - ehkä se liittyi terveyshuoliin. Yksi uni, jollaista näen edelleen säännöllisesti, on sellainen, jossa en pysty suorittamaan pientä helppoa askaretta. Ikään kuin käteni eivät toimisi. Vaikkapa jos yritän poimia tavaraa lattialta, en pysty, se herpoaa kädestäni. En saa ovea auki. En löydä repusta tavaraa, vaikka kuinka pengon. Tällä viikolla näin unen, jossa olin eron jälkeen etsimässä itselleni asuntoa, mutta Oikotien sivut eivät toimineet. Kun yritin lisätä hakukriteerin "kaksio", klikkausta ei hyväksytty. Jostain syystä aluehakua ei ollut ollenkaan. Kun viimein vastaan tuli asuntoja, ne olivat todella pieniä tai niistä ei ollut kuvia. Syvä avuttomuuden tunne, poikaystävä heitti. Tosiaan! Se oli valaiseva kommentti.

Mutta käärme. Käärme on merkki. Voin ymmärtää sen avulla jotakin - kuten kodissa piilotteleva kyykäärme. (Viime aikoina unissa on ollut nimenomaan kyitä. Joskus on ollut eksoottisempia värikkäistä käärmeitä, esimerkiksi kerran kirkkaankeltainen pienehkö käärme, joka puri kuolettavasti velipuoltani.)

Mutta käärme on myös varoitus. Tartun varoitukseen. Käärme repussa - kannan taakkaa, kannan pelkoa - ja käärme kulkee mukanani esimerkiksi, tai etenkin, töissä. En uskalla ottaa sitä pois yksin, mutta kukaan ei auta. Sitten punainen käärme - siihen liittyi se, että se kasvoi. Ehkä se on varoitus - jokin on kasvamassa, jokin paha. Mikä se on? Tarkoittaako se, että uupumus voi vielä pahentua? Vai onko se jotain, mikä kalvaa?

Väkivaltaisen suhteen käsittely on edelleen kesken. Luulenpa, että se on vasta alussa. Olen ollut yhteydessä Naisten linjaan viime aikoina, ja työntekijä kuvasi, miten monella tavalla väkivalta jää oireilemaan sen päätyttyäkin. Se kalvaa, se tekee pesää. En pääse siitä eroon. Se on repussa - rakkaassa repussa - mutten saa sitä pois. En yksin. Tarvitsen apua.

Ja työuupumus, punainen käärme, joka kasvaa. Punainen, varoituksen väri? Jatkuvia fyysisiä oireita kuten migreeniä, pahoinvointia, refluksia, aivosumua. Olen huomannut, että kun töissä kirjoitan opiskelijoille tekstiä, sanoista jää puuttuman kirjaimia. Se on uutta minulle. Toki unohtelu on normaalia, tuskinpa on alkavaa Alzheimeria. Yhtenä päivänä räjähdin maailman mukavimmalle kollegalle, ja minä olen itse maaimlan rauhallisin ihminen.

Jotain kannattaa tehdä, ennen kuin käärme kasvaa isommaksi ja puraisee. Menen tiistaina lääkäriin. Fyysisetkin oireet on tutkittava. Mutta en voi olla ajattelematta, että tämäkin palaa psyykeen. Käärme on luikerrellut sinne. Sen myrkky ei ehkä tapa, mutta se saa minut voimaan pahoin. Ehkä se tappaa hitaasti.

 

Kevät, jona kaikki ei loppunutkaan

Pakkasin matkalaukun maaliskuun neljäntenätoista päivänä ex-mieheni ollessa baarissa. Olin käynyt ostamassa laukun edellisenä päivänä. Se on iso. En ollut lähdössä pikku lomalle, olin lähdössä pois. Samana yönä lähdin. Muistan sen yön kirkkaasti, tulen muistamaan vielä pitkään.

Ajattelin: Ehkä minä sitten olen aivan kammottava, mutta jos olen yksin, minun ei tarvitse välittää siitä - riittää, kun riitän itselleni.

Kumma kyllä ajatus johti lopulta siihen, että hiljalleen aloinkin pitää itseäni rakastettavana.

Ajatus kantoi niin vahvasti, että kun huhtikuun loppupuolella näin psyykkisesti sairaiden vertaistukitapaamisessa miehen, ajattelin lämpimiä ajatuksia. Lämpöä rintalastan alla. Ei pelkästään hänestä vaan myös ajatuksesta: on vielä mahdollisuuksia.

Kevät saapui hiljalleen, minä panin sen merkille eri tavalla kuin aiemmin. Silmäni olivat avautuneet hahmottamaan muutakin kuin tunnelin, jota pitkin konttasin päivästä toiseen. Muisto vuoden alusta: kuulin, että Mars näkyy tammi-helmikuussa Maahan parahultaisesti. En ole osannut tähystää planeettoja, Venuksen tunnistan, koska se näkyy aamuyöllä. Iltaisin tein pitkiä kävelyitä ja tähyilin taivaalle. Yöt olivat kirkkaita. Sain niistä toivoa. Kun näkee tähdenlennon, saa toivoa. Kun ylipäätään näkee tähtiä, saa toivoa. Kun ylipäätään näkee.

Myös huhtikuussa tein pitkiä kävelyitä ja katselin taivaalle. Silloin olin jo vapaa ja käsittänyt sen, vapauden. Liikuin uudessa maastossa. Etsin uusia reittejä. Näin valkovuokot, sinikellot, leskenlehdet. Tie bussipysäkiltä kaverin asunnolle, jossa asuin, turvapaikkaan, turvapaikkaani, minun turvapaikkaani, kulki pienen metsikön läpi. Ilma tuuletti ajatuksia. Itkin, kun paavi kuoli. En tiedä, miksi, mutta kun sain hanan auki, annoin kunnolla tulla. Itku huuhtelee sielua. Myöhemmin, toukokuussa, jo omaan kotiin muutettuani, menin puistoon itkemään. Menin tietoisesti puistoon itkemään. Kaunis kevään aurinko paistoi kerrostalojen välistä. Kevät on tullut, kirjoitin, ja tavan mukaan se tuo mukanaan jotain kaunista.

Mutta miten kaunista!

Sillä tietämättäni toisaalla oli mies, joka oli kulkenut läpi pimeän ja mustan ja vieläkin tummempien värien. Tyhjä tila, jossa kaikui, ajatukset kaikuivat takaisin, kimposivat säiliön seinistä, ja näin hän sen muotoili: kaikki on lopussa. Se tunne oli niin totaalinen, että se nieli kitaansa kaiken. Kaikki on lopussa. Nyt, kun ajattelen häntä siellä pimeässä yksin, minua alkaa itkettää. En halua, että sinä olet siellä, minä haluan olla kanssasi; siksi olenkin sanonut, että jos olisin silloin tuntenut hänet, olisin laskenut tikkaat sinne ja tullut seuraksi. Ottanut kädestä. Se auttaa joskus enemmän kuin edes sanat, ehkeivät edes sanat tavoita.

Minä olin kokenut lopun hieman häntä aiemmin, mutta varmaankin jo silloin, kun kaivoin laventelinsinisen matkalaukun kaapista ja rullasin sen eteiseen ex-mieheni silmien eteen, tiesin, että tämä on pikemminkin alku, tämä on enemmän alku kuin loppu, tämä on ehdottomasti alku.

Kuiskin menneisyyteen: rakas, kaikki ei ollut loppu, kaikki oli alussa.

Ilolaulu masturboimiselle ja seksileluille

Eron jälkeen olen tajunnut, miten paljon rakastan masturboimista.

Ehkä vähän outo teksti, mutta huvittaa kirjoittaa nyt tästä, sillä huvittaa kirjoittaa asioista, jotka tuovat iloa. Hyviä asioita, sillä minähän ansaitsen hyviä asioita. Kysehän on loppujen lopuksi naisesta, jota rakastan.

Tukahdutettu seksuaalisuuteni pääsi vapaaksi maaliskuussa, kun lähdin siitä osoitteesta, jossa asuin miehen kanssa. Ei saman tien mutta aika pian. Keho alkoi tuntua miellyttävämmältä, oli kivaa koskea itseä, silitellä. Samaan aikaan tein päätöksen: nyt kun ei ole seksielämää toisen ihmisen kanssa, en ajele ihokarvoja, sääret saavat karvoittua, alapää viidakoitua. Minähän olen vapaa nyt. Kaipasin luonnon pariin, luonnolliseen. Niin kuin luonto minut tarkoitti. Luonnon lapsi, villi lapsi. Nainen. Naaras.

Ostin myös pyjaman, jonka paidassa lukee "self love era". Sitä tämä on, kukkasadetta, tähdenlentoja, kimmeltäviä sateenkaaria! Portit nautinnon puutarhaan ovat auki, ja millainen puutarha se onkaan!

Masturboiminen ei ole vähemmän kuin seksi toisen ihmisen kanssa. Masturboiminen ei ole toisen kanssa harrastetun seksin korvike. Molemmat ovat hauskoja asioita, mutta minun mielestäni ne ovat hauskoja eri tavalla. Joskus joku sanoi, että olen säälittävä ja minun pitäisi hankkia mies. (Tämä tapahtui nettifoorumin seksilelukeskustelussa.) En minä lopettaisi masturboimista vaikka saisin nautintoa toiselta. Ylipäätään kummallista vetää seksilelujen omistamisesta johtopäätös, että minulla ei olisi miestä (tai naista). Sitä paitsi seksileluja voi käyttää yhdessä, sekin on kivaa!

Ah, nyt päästiin seksileluihin. Minulla on niitä jos jonkinlaisia. Ostin ensimmäiseni jo 16-vuotiaana. Toisin kuin monet luulevat, ei niissä ole mitään ikärajaa. Se oli söpö ja pinkki, niin sanottu rabbit-vibraattori, jossa työnnettiin sauva vaginaan ja päällä väristin hyväili klitorista. Vietin sen kanssa hyviä hetkiä ja paljon. Kotona oli sellainen hierova suihku, jolla saa uskomattomia orgasmeja. Olenkin onnekas, että myös nykyisessä asunnossani on sellainen! Ne orgasmit ovat jokaisen vesilaskun euron arvoisia.

Kun täytin 18, ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi laadukkaan hieromasauvan, joka oli kaiken lisäksi ladattava. (Siihen aikaan suurin osa seksileluista toimi vielä pattereilla.) Myöhemmin yksissä juhlissa pienessä humalassa alettiin höpötellä seksijuttuja, ja keskustelu kääntyi jotenkin siihen, että minulla on seksileluja. He kysyivät, kuinka paljon olen maksanut lelustani, ja kerroin, että se maksoi 99 euroa. Tyttöporukka tyrmistyi, ja minua myös yritettiin myöhemmin kiusata siitä, että olen ostanut niin kalliin seksilelun. (Tänä vuonna ostamani Womanizer-kiihotin muuten maksoi 189 euroa.) Kiusaaminen on usein satuttanut, mutta tuo asia ei satuttanut ollenkaan, päinvastoin ihmettelin todella paljon, miksi asia on jotenkin ongelmallinen ja outo. Ehkä masturboida saa ja siitä saa tykätä MUTTA EI NOIN PALJON? Myöhemmin ajattelin, että onpa kummallista: jos jollakulla on kallis rannekello, se on hieno, ja halpa rannekello on huono, mutta seksilelujen kohdalla asia on toisin päin.

Käytin 18-vuotislahjani kunnolla loppuun. Käytin sitä myös paljon, kun olin seksisuhteessa ystäväni kanssa, ja hän piti todella paljon siitä, että käytin lelua hänen edessään. Sittemmin olen kokeillut muunkinlaisia hieromasauvoja ja muita vempeleitä mutta viime vuosien aikana siirtynyt pääasiassa klitoriskiihottimiin. Niin, tiesittekö: klitoris on ihmiskehon herkin osa, ja se on myös ihmiskehon ainoa elin, jonka ainut funktio on tuottaa nautintoa. Pidän siitä, että klitorikseen kohdistettavaan nautintoon halutaan panostaa ja on kehitetty erilaisia tapoja tuottaa sille nautintoa värinän ohella. Klitorista ei saa unohtaa! Klitoris on tärkeä! Klitoris on kuin väylä paratiisiin! Miehet, jotka ymmärtävät klitoriksen merkityksen haluavat ja osaavat koskettaa sitä nautinnollisesti, ovat aarre.

Miten paljon oma keho voikaan tuottaa nautintoa... Onneksi olen ollut ahkera etsijä, tutkimusmatkailija. Rakastan kehoani. Rakastan, miten se vie minua paikkoihin, kun liikun. Rakastan sitä, kun suihkussa vesi lämmin hyväilee kehoani. Rakastan kehoani myös mukavissa, eksän mielestä epäviehättävissä vaatteissa. Rakastan jopa hampaidenpesua! Rakastan vulvaani, klitorista, vaginaa, värähtelyä, supistelua alhaalla, kolostani valuvaa kirkasta mahlaa, mahlan tuntua sormissa, sitä miten vastaanottava ja avoin olen. Mies voi työntää itsensä sisään, tai sitten minä voin itse täyttää itseni, ja voi miten minä nautin siitä. Täysin rinnoin, täysin vaginoin, niin kuin kuuluu olla.

Eron jälkeen oman kehon koskettaminen on ollut miellyttävää. Olen koskettanut rakkaudella. En koe enää inhoa kehoni äärellä, vaikka joku voisikin sanoa, että näytän kamalalta. Näytän miltä hyvänsä, osaan ja ennen kaikkea haluan tehdä itselleni hyviä asioita, niin, minä ansaitsen nautintoa - ei, en ansaitse, ei tarvitse ansaita, se kuuluu minulle lähtökohtaisesti. Se kuuluu kaikille lähtökohtaisesti. Itsensä koskettaminen ei koskaan satuta ketään. Se, että itseni hyvänä pitäminen on parantanut mielialaani väkivaltaisen ja ahdistavan ihmissuhteen jälkeen on hyvä asia, tässä tapauksessa se on enemmän kuin suotavaa. Olen herännyt kukkaan, kukkani on ollut nupullaan, nyt täysin auki, kurkottaa kohti aurinkoa.

Ehkä nyt annan itselleni kaiken sen arvostuksen, jonka olisin näiden kauheiden vuosien aikana ansainnut. Entiseltä avopuolisoltani, ja itseltäni.

Vaarallinen juhannus

Viisi vuotta sitten elin vaarallisen juhannuksen.

Tämä rajapyykki tuntuu tärkeältä, sillä moni asia on samoin kuin silloin - ja kuitenkin paremmin, seesteisempää, tänä vuonna olen turvassa, tältä etäisyydeltä voin muistaa.

Asun samalla seudulla kuin silloin viisi vuotta sitten, puiston laidalla. Tämänkin juhannuksen vietän yksin musiikkia kuunnellen, luonnosta nautiskellen, pohtien syntyjä syviä. Tänäkin juhannuksena luin Tove Janssonin Vaarallisen juhannuksen. Siinä on maailmanlopun meininki. Maa halkeilee, vuori syöksee nokea ja tuhkaa, hyökyaalto vie kaiken mennessään. Muumitalo pysyy kuitenkin pystyssä, sillä se on, kuten Muumimamma toteaa, "mainio talo".

Kun menen varhain puistoon, siellä ei ole ketään, ei ristin sielua. Muistan sen aamun vuonna 2020, kun kävelin juhannuspäivän aamuna hyvin varhain puistossa ja olin yksin lintujen kanssa. Vedenpaisumus peittää kaiken, mutta sen väistyttyä näkee kirkkaammin.

Edellisenä iltana, silloin 2020, olin käynyt keskustelun, joka olisi pitänyt käydä paljon aiemmin.

Vai oliko se keskustelu? Se oli kylmän rauhallinen ilmoitus, jossa toisella osapuolella ei ollut puolustusoikeutta.

Olin lopettanut ihmissuhteen, joka, jos olisi saanut jatkua, olisi voinut tappaa minut. Tämä ei ole vertauskuva. Olin hengenvaarassa.

Keskustelu käytiin viestinvaihdoin. Niin se täytyikin tehdä, turvallisuussyistä. Hän käytti kaikkia manipuloijan keinoja, joita on olemassa. Ensin sääliin vetoaminen, marttyyrisoiminen, solvaaminen, syyllistäminen, sitten uhkaus, että hän tekee itselleen jotain. En taipunut näistä mihinkään. (Jälkeenpäin ajattelin: jos tapat itsesi, sitten myös vaimosi pääsee vapaaksi.)

Myös läheiseni olivat hengenvaarassa. Se kävi ilmi sunnuntaiaamuna juhannuspäivän jälkeen, kun avasin puhelimen. Olin yöllä saanut tekstiviestin. Siinä luki:

Sä tulet vielä katumaan tätä. Vielä mä sulle opetan, miltä menettäminen tuntuu.

Mukana oli kuva, jossa oli veitsi.

Toimin kummallisen rationaalisesti. Klik, kuvakaappaus. Viesti ystävälle. Turvalukko kiinni, ihan vain koska. Olin päättäväinen. Minä en saatana lannistu, etkä sinä saatana lyö minua enää maahan, et koskaan.

Seuraavana päivänä, joka siis oli maanantai, soitin Naisten Linjaan ja sain tarkat toimintaohjeet, eikä pelkästään rikosilmoituksen osalta vaan myös niiltä osin, miten voin pitää itseni ja läheiseni turvassa. Hän myös kehotti minua pitämään huolta omasta hyvinvoinnistani esimerkiksi käymällä lääkärissä. Kerroin, että käyn terapiassa ja terapeutti on kesälomalla, mutta on sanonut, että kesälomallakin saa olla yhteydessä, jos tulee tilanteita. Naisten Linjan päivystäjän mukaan tilanne oli sellainen, että oli perusteltua ottaa yhteyttä terapeuttiin, kun hän kerran oli sanonut, että niin voi tehdä. Siispä tein niin. Tein myös päivystäjän avulla turvasuunnitelman ja hankin pippurisumutteen. Sain siitä turvan tuntua, se oli tärkeintä. Oloani helpotti, että perheeni asuu toisella paikkakunnalla eikä tämä mies tiennyt, missä. Toki tahtova saa selville.

Mutta vasta myöhemmin, paljon, paljon myöhemmin ymmärsin, miten vaarallisen henkilön kanssa olin ollut tekemisissä.

Edelleen kiittelen itseäni neuvokkuudestani. Kumma juttu, väkivaltaisesta ihmissuhteesta irti pääseminen on todella vaikeaa, mutta kun askeleen ottaa, kaikki onkin yhtäkkiä selkeää. En yhtään mieti enää esimerkiksi sitä, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Nousin hänen yläpuolelleen, vallan kahva oli minun kädessäni, ja minä käänsin, hän nujertui. Ja hän tiesi sen.

Tiedän, että minun olisi pitänyt paeta heti, kun ensimmäiset väkivallan merkit ilmenivät, mutta en vain osannut. Enkä osannut sittenkään, kun väkivalta osui minuun eikä pelkästään muihin. En ole siitä itselleni vihainen. Hoidin homman hienosti sitten kun ryhdyin toimeen. Olen uskomattoman vahva nainen, uskomattoman vahva nainen.

Syyskuussa 2020 istuin oikeussalissa sermin takana. Mies sai useiden satojen eurojen sakkorangaistuksen laittomasta uhkauksesta. Vaikka Naisten Linjan päivystäjä muuta ohjeisti, en ollut tehnyt väkivallasta itsestään rikosilmoitusta, koska minulla ei ollut minkäänlaisia todisteita. En olisi jaksanut lähteä siihen prosessiin, jos ja kun se ei olisi kuitenkaan johtanut mihinkään mutta ollut henkisesti kuormittava.

Juhannuksen 2020 alla äidiltäni leikattiin syöpäkasvain. Kuolemanvaara oli siinäkin läsnä, kuoleman tuntu ja se, miten säälimätön elämä on. Kun äitiä leikattiin, luin Muumipapan uroteot -kirjaa ja odotin levottomana ja ahdistuneena, milloin puhelin kilahtaa ja joku päivittää äidistä väliaikatietoja. Sekin oli jännittävä seikkailu täynnä suuria vaaroja. "Tässä päivässä on kyllä ollut seikkailua aivan tarpeeksi", kirjoitin saman päivän iltana Instagramiin. Luin myös Muumipeikon ja pyrstötähden, siinä vasta vaaraa onkin. Ja sitten Vaarallinen juhannus.

Mutta Vaarallisessa juhannuksessa, niin kuin Pyrstötähdessä, he ovatkin luonnonvoimien armoilla. Eivät ihmisen pahuuden. Ja he pelastuvat, koska luottavat toisiinsa.

Aioin alun perin kirjoittaa tähän postaukseen tarkemmin siitä, mitä väkivaltaa tämä henkilö teki ja kenelle ja miten hän oikeutti sen, mutten taida olla kykenevä siihen sittenkään. Olen kirjoittanut asiasta pitkin matkaa, mutta aiemmat tekstit eivät tee asialle oikeutta. Väistelin totuutta. Ehken nähnyt. Enkä kehdannut myöntää lukijoilleni, enkä itsellenikään, että olen ollut yhdessä väkivaltaisen henkilön kanssa ja hiljaisesti hyväksynyt hänen muihin kohdistaman väkivallan.

Jos näin, miten hän kohteli vaimoaan silloin, kun minä olin paikalla, mistä tiesin, mitä tapahtuu suljettujen ovien takana? Kun kukaan ei näe, kukaan ei kuule. Mutta Naisten Linjan päivystäjä sanoi, etten voi pelastaa toista, en voi pakottaa aikuista ihmistä lähtemään. Niin se kai sitten on.

Minulla ei ole rikosrekisteriä eikä diagnooseja, mies pohdiskeli. Kyllä minä voisin saada aseen, jos haluaisin.

Parhaiten muistan hänestä virneen, mairean hymyn, joka hänen kasvoillaan oli sen jälkeen, kun hän oli satuttanut minua. Virne kertoi: Minä näen, mitä juuri tein. Minä tiedän, että tein pahaa, ja minä tiedän, että sinä tiedät sen myös. Minä myös tekisin sen uudestaan, ja senkin sinä tiedät. Tekisin uudestaan. Ja teen.

Kun nyt ajattelen häntä, näen verta. Veri valuu näkökentässäni, rauta maistuu suussa, verta pursuu hampaiden läpi ja ohi leualle, paidalle, vatsalle, veri valuu seinistä ja tahraa lattian, sitä on paljon ja siinä on monien eri ihmisten verta.

Vaarallinen juhannus 2020.

Vaarallinen juhannus 2025.

Seeing red flags in the morning
It's a warning, a warning (it's a sure sign)
Where do I begin? I can't explain it

Monster, in your blood on a cold night

Monster, it's a curse, it's a sure sign

Monster, in your blood on a cold night

Monster, it's a curse, it's a sure sign

Monster, in your blood on a cold night

Monster, it's a curse, it's a sure sign

Monster, in your blood on a cold night

Monster, it's a curse

PVRIS: Monster

Kuvassa on tyttö

Mitä te näette yllä olevassa kuvassa? Ainakin sädehtivän hymyn, nainen hymyilee niin, että hammasrivi näkyy. Ihmiset varovat usein hymyilemästä niin, että hampaat näkyvät. Näette, että nainen on pukeutunut värikkäästi ja hauskasti, vaikka koko asu ei näykään. Näette, että kuvassa on vauhtia, sillä hiukset heilahtavat. Näette, että otos on aika spontaani ja poseeraamaton, varmaankin todella nopeasti napsaistu, niin se onkin.

Itse näen kuvassa suuren määrän surua. Kuvassa olen minä, 20-vuotiaana. Kuva on keväältä 2014, samalta ajanjaksolta, jona aloitin tämän blogin.

Näen kuvassa surua kahdesta syystä.

Ensinnäkin olen surullinen siitä, että näin itseni tuon ikäisenä niin vastenmielisen rumana. Muistaakseni tuonakin aikana olin laihdutuskuurilla. Kuvassa keho ei näy kokonaan, mutta jokainen pystyy toteamaan, että syytä laihduttamiseen ei ole. Tosiasiassahan olen todella kaunis. Miksi sen toteaa aina vasta myöhemmin? Kysyn tätä itseltäni päivittäin.

Näen kuvassa surua, koska minä itse tiedän, että tuon hymyn takana oli surua. Syvää, mustaa, upottavaa surua, jossain siellä lehviä ja aluskasvillisuutta kiskomassa alaspäin. Kun ollaan tarpeeksi syvällä pohjalla, ei pintaankaan enää näe, ei näe valonsäteitä. Laleh laulaa: "Just because it's black in the dark, doesn't mean there's no color." Joskus voi tietää valon ja värien olemassaolosta mutta olla täysin kyvytön välittämään koko asiasta. Sellaista on masennus.

Masennus, ahdistus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, se on vapaasti ajelehtivaa ahdistusta, se tunkeutuu läpi sieltä mistä se pääsee. Lääkäri hymähteli ja määräsi essitalopraamia. Terapeutti vähätteli ja syyllisti. En ollut työkuntoinen mutta menin kesätöihin, koska oli pakko, pakko, pakko. Hymyilin asiakkaille, jutustelin, nauroin, mielessäni mietin: kun työvuoro on ohi, menen kotiin ja tapan itseni.

Kuolinkouristukset eivät ole pahinta, mitä voi kokea, vaan rikkinäisen sydämen taistelu rintakehässä.

Sillä sydämeni oli särkynyt. Se oli nuoren naisen, minun, ei vielä kahtakymmentäkään, todellisuus. Sirpaleet viilsivät rintakehää. Se oli jotain, mitä ei otettu vakavasti, se oli nuoren tytön ensimmäinen rakkaus ja ensimmäinen ero, ei niitä ikinä oteta vakavasti. Ei se ole vähän. Se oli paljon.

En saanut sitä sanottua.

Häpesin.

Ehkä minua sittenkin voi rakastaa, ajattelin, kun hän halasi minua öisellä kävelykadulla marraskuussa 2012. Ehkä ei, ajattelin joitakin kuukausia myöhemmin, kirkkaana keväänä, migreenikeväänä, refluksikeväänä.

Se ei ollut kaikki, se oli pintaa, alla oli syvä musta vesi ja aluskasvillisuus ja pohjamuta ja jokin vielä syvempi, sellainen, jonka olemuksesta emme koskaan voi täysin saada tolkkua. Rakkaudettomuus, kelpaamattomuus, väkivalta, se, että vuosi toisensa jälkeen nainen on sivuutettu, työnnetty syrjään, että hän on pelännyt, hän on yrittänyt ja pelännyt ja hän on epäonnistunut, kerta toisensa jälkeen. Hän sairastui ensin vaikeaan ahdistukseen, sitten vaikeaan masennukseen, hän menetti kaiken, jopa kotinsa. Jäi vain keho, jonka hän yritti laihduttaa pois.

--

Ja entä kameran takana?

Kuvan ottaneen naisen kanssa minulla on mennyt välit poikki, lopullisesti, vaikka yritin niitä jossain vaiheessa korjata. Tein aidosti virheitä, joita ei voi puolustaa, mutta tosiasia on, että se, mikä väliimme tuli, oli tämä sairaus. Se oli kutsumaton vieras, se oli vieras meille kummallekin. En pystynyt puhumaan niistä asioista kenellekään, en edes hänelle. Katkeroiduin. Kuppi meni nurin, jotain kuohahti. En osannut. Näin vikaa vain muissa. Kuinka voin syyttää ketään siitä, ettei hän kuuntele, jos en itse puhu?

Kukaan ei tullut apuun. Mutta aivan kaikkia ei voi siitä syyttää.

--

Suru, surunhauras. Ottakaa syliin.

--

This strange feeling captures us

It generates this huge fuzz

I miss you all the time I must face

I miss your touch and your embrace

Toinen vallan kahvana, toinen saranapuolen sai

Kiusaaminen tuntuu olevan jonkinlainen luonnonvoima, jota ei vain pääse pakoon.

Miksi se seuraa minua joka paikkaan? Onko muiden elämä tällaista?

Uskomatonta, että kiusaaminen seuraa minua parisuhteisiinikin. Se seuraa minua, jumalauta, kotiini! Miten ihmeessä minä päästän sen sinne?

Vastaus on helppo: se luikertelee. Se tulee vaivihkaa, se tulee pikkuhiljaa. Sitä ei ole helppo häätää, kun se on kerran päässyt sisään.

Se asusti myös kodissa, joka oli yhteinen. Sieltä sitä ei olisi voinut häätää lainkaan. Lähdin sitten itse.

Olen aina pitänyt itseäni parisuhteessa altavastaajana. Siksi oli valaisevaa, kun Sekasin-chatin työntekijä sanoi minulle joskus, että ehkä elämäni miehet ovat kuitenkin saaneet minultakin jotain. Ehkä minussa on ollut jotain, mistä he ovat kaikesta huolimatta pitäneet. Vaikka ovatkin olleet ilkeitä.

Ajatus sai minut aivan tolaltani. Että he olisivat kuitenkin myös pitäneet minusta? Minusta, kastemadosta? Miksikäs toisaalta ei. Kyllähän minä parhaani mukaan yritän olla kaikille ystävällinen, lämmin, kiva. Sellainen kuuluu perusarvoihini. Kohdella muita niin, että heillä on hyvä olla seurassani. Vaikka minua pitäisi idioottina, ei voi väittää, ettenkö tahtoisi ihmisille hyvää.

Ja silti he ovat olleet minulle ikäviä. Testailleet rajaa ja menneet sitten sen yli, ehkä hienovaraisesti, ehkä jyräten. Eivätkö he ole ymmärtäneet, mitä tekevät? Vai onko se ollut vain heidän yleinen tapansa toimia? Vedänkö minä puoleeni sellaisia ihmisiä? Vai olenko vain liian herkkä?

Olen huomannut, että monella elämässäni olevalla miehellä on tapana kiusoitella, hiukan härnätä. Vähän tökitään. Se on joskus ihan kivaa. Itsekin kiusoittelin ex-miestäni välillä, se oli rakkaudellista. Mutta joskus kiusoittelu menee väärälle alueelle, tai joskus sitä ei vain jaksa. En esimerkiksi pidä siitä, jos minun vihjaillaan olevan jotenkin vajaa. Enhän minä sitä paitsi ole. Ja toisaalta, jos kiusoittelua on koko ajan, se käy tylsäksi, turhauttaa.

Muistan yhden treffikaverin. Juttelimme viestein. Kerroin, että olimme tyttöjen kanssa pelanneet Trivial Pursuitia, joka oli 1980-luvulta, eikä meillä ollut riittävästi tietoutta niihin kysymyksiin, koska ajankohtaiset asiat varsinkin olivat siinä vaiheessa jo ikivanhoja. Mies vastasi, että ei johdu pelistä, vaan te ootte vaan tyhmiä ;) Sanoin sitten, että en ole enää kiinnostunut hengailemaan, mistä hän pillastui ja sanoi, ettei minulla ole huumorintajua kun en ymmärrä vitsiä. Mietin jälkeenpäin lähinnä sitä, miksi hän päätti sanoa jotain sellaista, kun kerroin päivästäni. Miksi tuollainen kommentti oli hänellä ensimmäisenä mielessä sen sijaan, että hän olisi vaikka kysynyt jotain? En tiedä, oliko kyse niinkään huumorintajustani kuin siitä, että odotin keskustelulta muuta, ehkä jotain kypsempää. Vaikka olisihan tuosta vitsistä voinut kysyä, mikä siinä oli se hauska kohta.

Yksi eksä selitti kuuntelevansa tarkasti vessaääniäni, mitä sieltä kuuluu, hän kuvaili niitä. Jälkeenpäin mietin paljon, mikä hänen motiivinsa tuossa puheessa oli. Ehkä saada minut tuntemaan oloni tukalaksi. Mutta miksi ihmeessä?

Politiikassa vaikuttava eksäni tekstasi muutama vuosi sitten, että on menossa treffeille naisen kanssa, joka edustaa hänen halveksimaansa ideologiaa. Tekstasin takaisin: "Tsemppiä hänelle. Toivottavasti on kovempi luu kuin minä, jos myös häntä aiot kohdella ihan täytenä pellenä." Olen edelleen tyytyväinen noihin sanoihin. Se toi esiin sen, että nyt tiedän, nyt ymmärrän, nyt näen. Nyt sanon. Ja katso: älä tee enää toiselle naiselle sitä, minkä teit minulle.

Itsetuntoni mureni pala palalta sen suhteen aikana, murentui, murennettiin. Oli siinä muutakin. Mutta silti.

En osaa vielä eritellä sitä, mitä juuri päättyneessä suhteessani tapahtui. Se aines on sakeaa, se on sumua, siitä ei oikein saa otetta. Se hämmennys. Kun rajan yli on marssittu, on vaikeaa toimia.

Yritän tolkuttaa itselleni, että toimia voi myöhemmin. Sitten kun saa sanat, löytää sen tolkun kiusan rihmaston seasta.

Oli järkyttävää tajuta vuosia suhteen päättymisen jälkeen, että tämäkin on koulukiusaajasuhde, jotain minkä olen kokenut aikaisemminkin. Miten se saattoi tapahtua taas? Miten annoin sen tapahtua taas?

En anna sen tapahtua enää.

Miten voimaannuttavia ovat olleetkin ne hetket, joina olen sanonut takaisin, ollut järkähtämätön. Kun se voima on tullut, kun panssarilasini onkin kestänyt, se on ollut loppujen lopuksi luonnollista. Itsensä puolustaminen on aika yksinkertaista. Juju on - niin ajattelen - tässä: ensin pitää pitää itseään puolustamisen arvoisena. Tarvitsin siihen pitkän terapian.

Se hämmennyksen määrä, kun ihminen on tottunut polkemaan minua, ja sitten minun maani ei järähdäkään; hän itse kokee maanjäristyksen, ruman kommentin voima iskeekin häneen. Se hämmentynyt katse, ne hapuilevat sanat, sitten vähän takaisin, pakko peruuttaa, ruman kommentin voima onkin törmännyt panssarilasiin, se iskeytyy takaisinpäin; tilaa ei ole.

On hienoa tehdä ihmiset tietoiseksi omasta huonosta käytöksestään. On hienoa, kun he näkevät, ja tietävät, että minä näen myös. Ja tiedän.

Ehkei myöskään ole tarpeen esittää, ettei kipeä kommentti satuttaisi. Voi antaa itkun tulla, antaa huulen väpättää. Sitä aina ajatteli, ettei saa antaa niiden nähdä, että ne satuttavat; ei pidä antaa niille sitä palkintoa, näyttää, että ne onnistuivat siinä mitä yrittivät, sillä nehän yrittivät satuttaa. Mutta totta kai pahat teot satuttavat, ja he tietävät sen, näytin sitä ulospäin tai en. Siispä: kyyneleet saavat tulla. En tiedä, liikauttaako se koulukiusaajissa mitään, mutta jos kyse on omasta kumppanista, ehkä hän saattaa ajatella jotain. En tiedä.

Ongelmani oli pitkään, etten tiennyt, mikä on sellainen teko, josta on lupa loukkaantua. Olen koko elämäni saanut kuulla olevani liian herkkä. Ehkä olenkin, ehkä olen myös herkkähipiäinen. Siitä huolimatta aion ottaa käyttöön radikaalin käytösmallin. Jos jokin kommentti loukkaa minua, ilmaisen, että se loukkasi, kyseenalaistamatta tunnetilaa tai miettimättä, saako tästä nyt loukkaantua, onko minulla lupa. Saattaa mennä yli, mutta todennäköisempää on, että keskeytän kusisen kohtelun alkuunsa.

En pelkää hylkäämistä enää. Pärjään itse, jos täytyy.

Kiusaaminen tuntuu olevan jonkinlainen luonnonvoima, jota ei vain pääse pakoon.

Mutta olen päättänyt, että parisuhteissani en enää siedä sitä.

Nainen kumisaappaissa

En syönyt tänään laskiaispullaa, vaikka pomo oli ostanut opettajainhuoneeseen sellaisen jokaiselle. Aina saa tietenkin kieltäytyä, mutta myönnän: tuijotin pullaa himoiten kahvitauolla. Tuntui kivalta, että pomo oli huomioinut meidät niin.

Olen laihduttanut yli puolet elämästäni. Ehkä sille tulee joskus stoppi. Ehkä ei.

Miltä tuntuu kun ei laihduta?

Yhtenä kesänä vietimme juhannusta mökillä. Pakastimeen oli ostettu paketti jäätelöpuikkoja. Ihmiset kävivät hakemassa puikkoja pakastimesta aina kun teki mieli. Kadehdin heitä. Ovatpa he onnekkaista, kun voivat noin vain syödä jäätelöä silloin kun haluavat. Heräsin ajatukseen: Miksi heillä on se oikeus, minulla ei? Osa heistä oli vielä painavampia kuin minä. (En pidä siitä, että ihmisten painoon kiinnitetään huomiota, mutta syömishäiriöisille on tyypillistä vertailla itseään muihin; ja sitä paitsi paino pyörii koko ajan mielessä muutenkin. Harmittaa, mutta ei voi mitään.)

Olen aina laittautunut mielelläni, tai ainakin tykkään meikkaamisesta, ja tykkään vaatteista, ehkä vähän enemmän kuin tarvitsisi. Käyn säännöllisesti kampaajalla, haluan mustan tukan. Ajelen ihokarvat, myös alapääkarvoituksen, kokonaan. Käytän paljon koruja ja somisteita. Pidän etenkin huiveista.

Jotkin kauneuteen liittyvät rituaalit ovat kuitenkin alkaneet tuntua vastenmielisiltä.

En ehkä haluaisikaan ajella ihokarvoja enää, en ainakaan alapääkarvoitusta, iho ärtyy sitä paitsi välillä, vaikka käytän voiteita. Olo on tullut aivan vastikään. Olisipa kiva päästää itsensä hetkeksi luonnontilaan - pääseehän siitä sitten toiseenkin suuntaan, jos joskus alkaa tuntua siltä.

Otin hormonikierukan pois, ja minulla on taas kuukautiset. Olen maailman ainoita naisia, joiden mielestä kuukautiset ovat ihan kiva asia. Jotenkin ilahdun siitä, että kehoni kulkee syklejään. Tuntuu hyvältä.

En ole oikein jaksanut lakata kynsiä pitkään aikaan. Haluan sitä paitsi pitää kynteni lyhyinä, tietokoneella on silloin helpompi kirjoittaa.

Välillä haluaisin olla vapaa.

Käytin Jodelia takavuosina. Olisi pitänyt lähteä sieltä heti kun ensimmäisen kerran huomasin, että se aiheuttaa todella paljon pahaa mieltä.

Muistan edelleen, miten mies kertoi Stockan hulluilla päivillä tajunneensa, miksi on edelleen sinkku. Syy oli, että niin moni nainen on nykyään ylipainoinen. Sitten hän kuvaili, millaisen inhoreaktion nämä naiset olivat hänessä aiheuttaneet.

Silloin päätin, etten mene treffimarkkinoille ennen kuin olen laihtunut. Lupaus piti.

Nyt juuri tuntuu, että vetäydyn rakkaudesta kokonaan, koska en jaksa arvioivia katseita. Jätän karvat ajamatta, annan juurikasvun tulla. Vedän kumisaappaat jalkaan, korkeat korot ovat alkaneet tympäistä. En pue kotona enää rintaliivejä.

En jaksa olla enää nainen, haluaisin olla ihminen.

Jodelissa miehiä reteästi asettamassa kauneusstandardeja. Mies ikääntyy kuin viini ja nainen niin kuin maito ja niin edelleen. En jaksaisi olla katseen alla, en halua olla esteettinen, haluan tehdä, nähdä ja tuntea.

Mikä määrä törkyä! Ajattelin kirjoittaa tähän esimerkkejä, mutta tulisi liian pitkä lista, annan olla.

Joku voi sanoa, että miehistä tuntuu pahalta, kun kirjoitan näin. Minustakin tuntuu pahalta, joskus tuntuu tosi pahalta.

Tietenkään ei tarvitse seurustella lihavan ihmisen kanssa, jos ei tahdo. Mutta minä en oikein jaksa enää välittää. En vaan enää jaksa.

Olisi se kai radikaalia. Vetäytyä kauneusihanteista. Olen niin väsynyt.

Haluan naisten pariin, naiset ymmärtävät.

Ehkä olisi pitänyt syödä se laskiaispulla.

Mä lähden, ja se tänään tapahtuu

 Pakkasin laukun ja lähdin. Yhteisestä kodista. Toiseen paikkaan.

En ehkä palaa.

Olinko valmistellut?

No, kyllä kai.

Olinko valmis?

En todellakaan.

Olinko päättänyt?

En ollut.

Alitajuntani oli.

Sehän tekee päätökset aina ensin.

Ajatus tulee myöhemmin, sanat sitten, ja sitten, ehkä, teot.

Kävin perjantaina psykologilla. Aioin puhua eromietteistä, mutta psykologi ei antanut suunvuoroa; kerroin, mikä mieltä painoi, ja hän vaan puhui, puhui, puhui ja puhui.

Jälkeenpäin tajusin, että alitajunnassa asia oli jo valmiina, se vain odotti pulpahtamista pintaan. Ehkä oikeaa hetkeä, ehkä triggeriä, ehkä oikeita sanoja. Joo, kyllä: se odotti oikeita sanoja.

Oikeat sanat olivat ensin: mä luulen, että mä alan etsiä uutta kotia

ja sitten, hetken päästä, läpi kyynelten:

mä en kestä enää.

Ja pam, siinä ne olivat.

Tarkalleen ottaen olin sanonut, että lähden nyt kaverin luokse. Nyt, mies kysyi. Nyt, vastasin. Autolla, lisäsin. Autolla? mies kysyi. Joo, autolla, ja mä lähden nyt.

Itku tuli.

Ootko sä ajokunnossa? hän kysyi.

Vastasin, vaikkakin itkien, itsevarmasti: Mä olen täysin kunnossa.

Sillä hetkellä tuntui, että todella olin. Tuntui, että olen enemmän kunnossa kuin pitkään aikaan.

Sitten sanoin: Mä en kestä enää.

Siinä se oikeastaan oli. Mä en kestä enää.

Terapiassa olen huomannut, että kun jonkin asian viimein saa sanottua, sanallistettua, se kirkastuu, selkenee. Joskus jotain saattaa lipsahtaa itselleen odottamattomastikin. Ja voi miten hyvältä tuntui sanoa ne sanat. Mä en kestä enää. Sillä minä en kestä enää, en kestä, en kestä.

Kovin yksinkertainen virke, kovin painava, kovin yksiselitteinen.

Sillä minä olen kaikki nämä vaikeat viikot ollut se, joka hokee, että otetaan aikaa, ei ole kiire, mietitään rauhassa, katsotaan mitä tapahtuu, eletään tätä arkea, voidaan hetki olla erillämmekin, katsotaan, ei päätetä vielä.

Ja koko ajan minä olen ollut se, joka ei kestä.

Sanoin myös, etten pysty olemaan täällä. En pysty nyt menemään vain nukkumaan, sanoin. Sekin oli totta.

Minulla oli mahdollisuus päästä asumaan kaverin kämppään siksi aikaa, kun hän on ulkomailla, kesän yli ainakin. Minulla oli jo avain. Tiesin, että minulla olisi turvapaikka.

Siksi menin työhuoneeseeni ja kaivoin kaapista esiin laventelinvärisen ison matkalaukun, jonka olin ostanut aiemmin sillä viikolla. (250 euroa, mutta alennuksessa hintaan sata euroa, mikä mäihä!) Mies kysyi, mistä olin saanut tuollaisen ison laukun. Vastasin, että ostin aiemmin sillä viikolla. Ja siinä se oli, merkki, halkeama: ehkä hän siinä kohdin tajusi, miten vakavasta asiasta on kyse.

Hän käski ajaa varovasti.

Sanoin joo. Sanoin nähdään. Hyvää yötä.

Nähdään. Hyvää yötä. Haluatko halauksen?

Halusin. Halasimme.

Otin laukun, menin rappukäytävään, suljin oven. Ei itku tullut vielä siinä. Oli paljon tehtävää. Tankkaaminen, kaupassakäynti (oli yö mutta Citymarket on auki ympäri vuorokauden), ajomatka, autotallin avaimen hakeminen, autotallin löytäminen (rynkytin sitten väärää ovea varmaan kymmenen minuutta), parkkeeraaminen, tavaroiden roudaaminen ylös, ja sitten, sitten kun sain turvapaikkani oven kiinni, sitten tuli itku.

Sittenkin vielä suorittamista, asia kerrallaan. Jääkaappi päälle, ostokset jääkaappiin, lakanoiden vaihto sänkyyn, hampaidenpesu, suihku, iltalääkkeet. Koko ajan itkin, itkin, itkin.

Viimeiseksi katsoin kännykkää. Mies oli lähettänyt vielä viestin. Se kuului: "Toivottavasti pääsit perille turvallisesti ja sinulla on kaikki tarvittava siellä. Olet kuitenkin minulle tärkeä, vaikka käy näin."

Ehkä noita sanoja olisin kaivannut jo aikaisemmin.

Paat oven kiinni silmin itkuisin

Just pudotit ydinpommin

Sä lähdet, ja se tänään tapahtuu

Kun tää rakkaus vaan ahdistaa

niin pakko se on lopettaa

Ehkä silloin kumpikin voi pelastuu

Sun sydäntäs peittää ikijää

Tunnet, ettet tunne mitään

Korvissa vaan paine tunnelin

Jos kaivaisit esiin veitsen

 Teoriassa psykoterapiani vuosina 2014-2017 oli ammattimaisesti toteutettu, olihan psykoterapeutti Valviran vahvistama ja hänellä oli pitkä kokemus alalta.

Jälkeenpäin ajateltuna kyse oli kai hoitovirheestä. Kai niin voi sanoa?

Ainakin psyykkinen vointini romahti, mitä pitemmälle terapiassa mentiin.

Toki on tavallista, että oireet hetkellisesti pahenevat terapian mittaan, siellähän möyritään kipeissä asioissa, ketä tahansa alkaa ahdistaa sellainen.

Mitä pitemmälle terapia eteni, sitä enemmän vihasin itseäni. Itsetuntoni laski ennestään, jos mahdollista.

Oli kyse objektiivisesti hoitovirheestä tai ei, minun kohdallani tämä psykoterapia oli katastrofi.

Koko elämänkulkuni perattiin sitä kautta, miten minun olisi pitänyt toimia toisin, jossa sitä ja tätä pahaa ei olisi tapahtunut. Sanoa rumasti, lyödä takaisin, huutaa apua, mennä pois tilanteesta, sivaltaa, kaivaa esiin veitsi (hän sanoi näin). Entä jos olisit? Miksi sinä et?

En minä tiedä, miksi minä en.

Nykyään osaan puolustaa itseäni. Aloittaessani terapian 20-vuotiaana vuonna 2014 olin ihan rikki, olin niin väsynyt, elämässäni oli tapahtunut kohtuuttoman pahoja asioita enkä edes tiennyt sitä, vaikka luulin tietäväni. Olen ollut näiden reilun kymmenen vuoden aikana useissa tilanteissa, joissa minua on alistettu, ja olen selviytynyt niistä vaihtelevasti. Nykyään osaan puolustaa itseäni. Puolustautuminen on hienoa. Siitä tulee mahtava olo. On upeaa huomata, kun pahantekijältä menee pasmat sekaisin, kun hän ei pystykään satuttamaan minua niin kuin haluaa.

Olenko opetellut itseni puolustamista? Olenko vain opetellut kaivamaan esiin veitsen, kun joku on ilkeä? Olenko opetellut lyömään takaisin?

Olenko ryhdistäytynyt?

En ole.

Olen käynyt aidosti ammatillisesti toteutetun psykoterapian (omakustanteisesti vuosina 2017-2022), ja se on muuttanut elämäni.

Pohjamudissa ollut itsetuntoni on parantunut. Se on tapahtunut pikkuhiljaa, ei se käy niin että yhtäkkiä vaan päättää alkaa arvostaa itseään. Itsetunto on rakentunut hiljalleen, ja se on vaatinut psykiatrista hoitoa sekä onnistumisen kokemuksia ja - ennen kaikkea - kykyä hahmottaa nämä onnistumisen kokemukset ja kiittää niistä itseään.

Nyt on mukavaa olla omissa nahoissaan. Minussa on paljon puutteita, mutta mitä sitten, niin on muissakin, ja toisin kuin moni muu, minä en tee muille pahaa.

Avain on tässä: nykyään pidän itseäni puolustamisen arvoisena.

Ei ole tarvinnut opetella mitään temppuja, on vain tarvinnut oppia arvostamaan itseään niin, että haluaa olla itsensä puolella.

Ja juuri sellaista apua olisin tarvinnut terapiastakin, uskoa siihen, että minä olen arvokas. Miten banaali lause: minäkin olen arvokas. Mutta joskus yksinkertaiset lauseet ovat painokkaimpia, ja totta. Jos vain olisin saanut sellaista palautetta: sinäkin olet arvokas. Jos olisin saanut sellaista palautetta, että ei, sinä et ole totaalinen surkimus, surkea luuseri, vaan sinä olet upea aikuinen nainen, joka ansaitsee hyvää, joka ei ansaitse pahaa.

Lopulta avain oli siinä. Nyt puolustautuminen tulee itsestään.

En ehkä puolustaudu oppikirjamaisesti. Varmaan paremminkin voisi, varmaan tämä terapeutti löytäisi edelleen huomautettavaa ja pohtisi minulle, mistä saisin paremman veitsen. Mutta puolustaudun omalla tavallani. Olen oma itseni. En ole suuri taistelija, en puukottaisi ketään, en ole sellainen, minusta ei ole lyömään takaisin, minä en halua lyödä.

Sanon sen verran kuin osaan. Ilmaisen myös, että jos minua ei kohdella hyvin, menen pois, eikä se haittaa minua; nyt aikuisena olen vapaampi kuin silloin teininä. Sepä vasta on hauskaa; nähdä ihmisten läpi, kun he tajuavat, ettei heillä ole minuun sellaista valtaa. Ennen kaikkea tärkeää on, että en pahojen tilanteiden jälkeen jää miettimään, miten olisi kannattanut reagoida ja voi tyhmä kun et nyt taaskaan osannut. Moni harmittelee, että kaikki nasevat kommentit tulevat mieleen vasta jälkeenpäin, mutta oikeasti asiaa ei pitäisi ajatella ollenkaan. Pitäisi vain antaa olla, se on valtaa.

Kerran, kun äitini oli minua kohtaan kamala, aloin itkeä vuolaasti. (Ne eivät olleet mitään krokotiilinkyyneliä, vaan näytin kerrankin avoimesti, miten minuun sattui.) Hän meni vaikeaksi ja otti pahoja sanojaan takaisin.

On hienoa seistä järkähtämättä mielipiteensä takana, vaikka toinen menettää malttinsa ja alkaa solvata. Sekin riittää, ettei astu taaksepäin, vaikka toinen on epäreilu. Se välittää viestin, ja se riittää.

Jään odottamaan anteeksipyyntöä. Se on hyvä lause, opin sen kollegaltani.

Toistaa sanasta sanaan toisen rumat sanat. Sä sanoit mulle, että. Sanojen toistaminen ja näkyväksi tekeminen auttaa toisenkin hahmottamaan toimintansa ongelmallisuuden - ja osoittaa, että minä huomasin myös.

Vastata napakasti. Se toimii etenkin nettikeskusteluissa.

Kirjoittamalla tapahtuvassa viestinvaihdossa on se etu, että se jää näkyviin ja siihen on helppo palata jälkeenpäin, kun on miettinyt, miten asiaa haluaa lähestyä.

Ja, jos joku on oikein paskamainen - sitten saa vähän sohaista, sitä mieltä minä olen. Do no harm but take no shit. Minulla oli yliopistossa ystävä, joka oli narsisti, tajusin sen vasta myöhemmin. Narsisteissa on se piirre, että heillä on kaiken sen ylitsevuotavan itseluottamuksen alla todella huono itsetunto. Pienikin piikki saa heidät tolaltaan. Ei tarvitse sanoa mitään kovin kummoista.

Osaan puolustautua, koska pidän itseäni puolustamisen arvoisena.

Ei siinä tarvita taikakeinoja.

Tämä blogi herää eloon hiljaisuuden jälkeen. Nimi päivittyi itseäni enemmän miellyttäväksi, mutta kirjoittaja on vanha sama nainen.

Läpimärkä röökiaski

Kävimme katsomassa asuntoa. Siellä oli kaksi makuuhuonetta, tilava olohuone, parveke, jolle mahtuisi kivat parvekekalusteet, juuri remontoitu kylpyhuone ja oma sauna. Tapetit kyllä repsottivat, mutta ne voisi vaihtaa. Olohuoneeseen saisi kaikki kirjahyllyt vierekkäin. Televisiota meillä ei ole. Kysyin, yhdistäisimmekö kirjamme, laittaisimmeko ne sekaisin vai erikseen. Hän sanoi yhdistäisimme.

Vanhat asukkaat olivat irrottaneet lamput, mutta eteisen halogeeni oli paikallaan. Seisoin sen valossa ja katselin ympärilleni. Olen valehdellut koko ajan.

En ole mukava ihminen, en ole hyvä, en ole sivistynyt enkä älykäs, en ole selviytyjä enkä voittaja enkä soturi, en kestä vastoinkäymisiä. Olen itsekin yllättynyt siitä, miten kauan kulissi on pysynyt yllä.

Nyt se joka tapauksessa rapistuu. Olen rikkonainen kuin makuuhuoneen tapetti. Raaputamme sen pian kokonaan pois.

Me otamme minun kahvinkeittimeni ja minun pyykkikoneeni, koska ne ovat uudempia. Häneltä otamme sängyn, sohvan ja sohvapöydän. Kysyin, mitä tapahtuu minun vanhalle, pitkänpitkälle räsymatolleni. Se on mummoni peruja. Me otamme sen sinne! Minäkin saan päättää asioita.

Kun eilen kädet täristen ravistin purkista bentsoja, vanha ajatus palasi mieleeni. Mitään ei voi enää tehdä. Minut on menetetty. Olen hävinnyt tämän taistelun. Olen pilalla.

Häpeä on ydinkokemus minussa. Minulla on huono itsetunto ja sitä minä häpeän. Infernaalisesti. Olen alkanut ajatella, että väkivalta ja häirintä ovat asioita, jotka pitää vain hyväksyä. Häpeä niistä on liian suuri, että jaksaisi hakea tukea. Jos jaksaa, ehkei uskota. Jos uskotaan, ei ehkä ole todisteita. Jos on todisteita, prosessi on niin raskas, että on mahdoton jaksaa sitä. Olen alkanut ajatella, että minun pitää vain löytää sisäisiä keinoja käsitellä näitä kokemuksia.

Haluaisin aukottoman ja vedenpitävän vastauksen siihen, miksi uhri on se, joka häpeää.

Enkä tietenkään haluaisi ajatella näin.

Kun syntymäpäiväpaketissani luki "olet rakkaani", tulin pelokkaaksi. Mihin hän on minussa rakastunut, ja milloin totuus paljastuu? Olen valehtelija. Olen kadunvarteen heitetty roska, jota ihmisten kengät tallovat. Milloin hän alkaa nähdä minut niin kuin muut näkevät?

Mitä enää voi tehdä?

Sairaus on minua vahvempi.

Vaatehuone pitää käydä läpi. Siellä on vanhoja vaatteita, joita en enää käytä, joiden olemassaoloa en edes muista. Pakkaan ne muovipusseihin ja vien Uffin laatikkoon.

Ja sen makuuhuoneen tapetin tilalle tulee uusi.

Sä tarviit sotilaan

joka saa sut voittamaan

Luulitko et mä oisin se?

Sä tarviit poliisii

joka ottaa rosvot kii

Sä tarviit ja sä ansaitset

Ja kun me tavataan öisin, mä kosken sua

kun en muuta voi, mut älä usko mua

Älä rakenna mun varaan elämää

Sä tuut rappukäytävään ja mä tahdon et sä jäät

Mut pliis oo järkevä ja pakene

Joskus aiemmin

mä uskoin unelmiin

ja kaulasuudelmiin

Mä uskoin ihmiseen

Se löi mut asvalttiin

ja enää oon vain tyhjä kuori

Joo, beibi lähde vielä kun oot nuori

Sä tarviit sankarii

joka ostaa kukkasii

sunnuntaisin keittiöön

joka vastaa viesteihin

tutustuu sun serkkuihin

eikä putoo mustaan tyhjiöön

Ja mä oon väärä sulle mut sitten kun

me nähdään jossain mä tarraudun

mun kynsillä kun selkänahkaan kii

Ja kipu hetkeks häviää

ja mä tahdon et sä jäät

mut mä tiedän et se ei voi olla niin

Joskus aiemmin

mä uskoin unelmiin

ja lemmenlauluihin

Mä uskoin ihmiseen

Se löi mut asvalttiin

Ja enää oon vain tyhjä kuori

Joo, beibi lähde vielä kun oot nuori

Mä oon vain helisevä vaski

Läpimärkä röökiaski

Maija Vilkkumaa: Sä tarviit paremman kuin mä

Sitä mitä koetin sussa koskettaa tajusin ei oo olemassakaan

 Joitain asioita olisin voinut tehdä toisin.

Tilanne: Olemme tuttavapariskunnan kanssa istumassa iltaa minun kotonani, minä ja poikaystävä. Poikaystävä ihailee tuttavapariskunnan miestä. Hän yrittää nolata minut pienillä teoilla. Hän esimerkiksi huutaa, että tulkaa katsomaan, Aodan jääkapin seinässä on jäätä. Jääkaapissa on keittoa. Hän kysyy vieraiden kuullen, onko se keitto yhtä mautonta kuin se edellinen. Kun esitän mielipiteen, ihan pienestä asiasta, hän pilkkaa minua ja nauraa minulle kuin olisin idiootti.

Sama ilta: hän vetää minua hiuksista. Se ei satu, pää vain nytkähtää takaisinpäin, mutta se tuntuu nöyryyttävältä.

Ja vielä: särjen viinilasin. Siitäkin tehdään kauhea numero. Haen imurin. Onneksi lasissa ei ollut viiniä.

Tilanne: Ystäväni kohdistaa minuun henkistä väkivaltaa. Tästähän olen kirjoittanut monta kertaa. Poikaystävä asettuu ystäväni puolelle, koska ihailee tätä. Hän ei ole minun puolellani, koska minä ylireagoin.

Tilanne: Kerron, että kun olin 15-vuotias, olin todella sairas. Poikaystävä vitsailee, että eihän teineillä mitään ongelmia voi olla.

Hän ylipäätään teki vitsin ihan kaikesta.

Olen alkanut ajatella esimerkiksi jäätä jääkaappini takaseinässä. Poikaystävähän olisi voinut sanoa minulle kahden kesken, että hän auttaa minua sulattamaan jään.

Hän olisi voinut asettua puolelleni, kun minua satutetaan. Eikö niin parisuhteessa usein tehdä? Hän välitti enemmän minua pahoinpitelevän ihmisen tunteista kuin minusta. En tosin ajatellut, että asia voisikaan olla toisin. Yritin pärjäillä yksin.

Ja miksi hänen reaktionsa oli vitsailla, kun kerroin, että minulla oli vaikeaa? Miksei hän kysynyt, miten minulla oli vaikeaa? Tai osoittanut myötätuntoa?

Miksi hän teki minusta julkisen pellen, illanistujaisissa, minun kotonani? Helvetti, minun kotonani?

Olisin voinut tehdä asioita toisin. Olen alkanut ajatella, että minähän olisin voinut käskeä heidän kaikkien lähteä kotiin.

Meidän seksielämämme oli surkeaa. Suljin seksihaluni itseni ulkopuolelle ja ajattelin, että olenhan minä aiemmin saanut elämässäni hyvää seksiä. Poikaystävä alkoi lopulta vitsailla, että on aseksuaali eikä halua harrastaa seksiä. Ehkä se liittyi hänen erektio-ongelmiinsa. Tietenkin aseksuaaleja on olemassa. Mutta onhan surullista, että ihminen vitsailee olevansa aseksuaali, koska ei kestä kohdata sitä tosiasiaa, että ei uskalla harrastaa seksiä. Vaikka haluaisi. Uskon nimittäin, että kyse oli vain siitä. Hän olisi halunnut, mutta ei uskaltanut. Ja hän teki siitä vitsin sen sijaan, että olisi käsitellyt asiaa.

Se oli oikeastaan ihan helvetin naurettavaa. Hän vitsaili kaikesta, koska ei uskaltanut keskustella mistään. Emmekä me sitten keskustelleet ikinä mistään. Hän ei ollut kiinnostunut mielipiteistäni. Jos kerroin mielipiteen, hän suhtautui minuun kuin olisin mistään mitään tietämätön idiootti. Eikä kysynyt koskaan, miksi ajattelen niin.

Tajusin vasta, että eihän häntä kiinnostanut.

Olisin halunnut puhua kaikesta. Minä rakastan puhua kaikesta. En ymmärrä, miksi en havahtunut tähän aiemmin. En kerta kaikkiaan ymmärrä.

Tajusin, että itse asiassa parisuhteessa olevat yleensä kunnioittavat toisiaan. Että yleensä he haluavat keskustella. Että yleensä he ovat kiinnostuneita toistensa elämistä. Eivätkä sano sairaudesta kertovalle kumppanille, että eihän sinulla mitään ongelmia oikeasti ollut.

Olen kiinnostunut kumppanini asioista ja olisi pelkästään luonnollista, että hänkin olisi kiinnostunut minusta. Mitä sinä ajattelet?

Kun näin entistä poikaystävää viimeisen kerran, sanoin, että sinähän et edes tiedä, miksi käyn terapiassa. Hän vastasi, että luulin, että siksi, että "olet masentunut ja ahdistunut". Vastasin, että okei. Hän ei tiennyt traumastani, koska hänelle ei voinut kertoa siitä. Olisin tietenkin voinut yrittää, mutta en uskaltanut. Entä jos hän olisi vitsaillut siitäkin?

Olen aina uhrautunut kaikkien muiden puolesta, jotta minua ei hylättäisi. En ole nähnyt muuta vaihtoehtoa. En ole nähnyt, että kukaan tekisi uhrauksia minun puolestani. Miksi kukaan tekisi uhrauksia takiani? Ei minua voi rakastaa.

On alkanut tapahtua hassuja asioita. Uuden miesystävän kanssa, nimittäin. Eräänä lauantaina minä aloin jutella, että Euroviisut pidetään yöllä, ja ne ovat tänä vuonna kiinnostavat. Mies kysyi, haluanko katsoa ne. Sanoin, ettei tarvitse, koska häntä ei kiinnosta. Myöhemmin puhuin Euroviisuista toistamiseen. Hän sanoi, että totta kai voimme katsoa, jos sinä haluat. Sitten me katsoimme. Se tuntui minusta erikoiselta. Mies sanoi, ettei se ole mikään uhraus. Aloin ajatella, että jos asetelma olisi toisin päin - hän haluaisi katsoa, minä en - tietenkin suostuisin katsomaan. Koska hän ja hänen toiveensa, se, mistä hän pitää, on minulle tärkeää. Olenko minä hänelle tärkeä?

Tapahtui jotain toistakin, vähän hassua. Olimme pelaamassa frisbeegolfia. Aika nopeasti kävi ilmi, että olen siinä sysipaska. Mutta hän ei tehnytkään minusta pelleä vaan neuvoi kärsivällisesti ja kehui, kun alkoi mennä paremmin. En sentään odottanut häneltä, että hän olisi minulle kamala. Seuraavana päivänä ajattelin, että edellinen olisi todella tehnyt minusta pellen.

Olen alkanut ajatella, että niin sen ei kuulu mennä. Vaan itse asiassa kumppanin pitäisi olla minulle ystävällinen. Koska hän välittää minusta.

Välittikö entinen poikaystäväni minusta?

Kun sanoin, että rakastan häntä, hän ei sanonut mitään. En odottanut, että hän sanoisikaan takaisin. Minusta tuntui, ettei minua voi rakastaa.

Vaan: Mitä enemmän rakastin häntä, sitä enemmän vihasin itseäni.

Nykyään asia on toisin. Mitä enemmän rakastan miestäni, sitä enemmän rakastan myös itseäni.

Väkivallan uhrien puolustus

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tämän postauksen. Tässä puolustetaan väkivallan uhreja ja käsitellään syyllistämistä, jota he kokevat.

Olen henkisen ja fyysisen väkivallan uhri. En pura näitä tässä postauksessa enempää, mutta mainitsen vain, koska tästä syystä tiedän, miten väkivallan uhrit välillä kohdataan. Lähtemisellä väkivaltaisesta suhteesta oli pelkkiä positiivisia seurauksia, joten toivon sydämestäni, että väkivaltaisessa suhteessa elävät pelastuvat. Tässä kirjoituksessa kuitenkin teen selväksi, miksei suhteesta lähteminen ole ihan vain sormiennapsautuksesta kiinni.

Lähes jokainen väkivallan uhri on kuullut suunnilleen tämän kommentin: Miten sinä et ole lähtenyt? Tai: Miksi et lähtenyt aikaisemmin?

Ja tyypillinen: Minä en tuollaista hyväksyisi. (Piiloviestinä, että kommentoija itse toimisi tilanteessa paremmin kuin uhri. En pidä tästä kommentista siksikään, että eihän kukaan meistä voi täysin olla varma, miten väkivaltatilanteessa toimisi, jos ei ole tilanteessa ollut.)

No, sen sellaista. On kuitenkin todella helppoa - aina, jokaisessa asiassa - neuvoa tietävästi, jos ei ole tilanteessa itse ollut. Kyllä minä tiedän! - Mutta itse asiassa et tiedä.

Toivon, että ihmiset edes yrittäisivät ymmärtää. Minun mielestäni uhrien syyllistäminen on julmaa ja sydämetöntä. Ikään kuin haluttaisiin tehdä jo valmiiksi kamalassa tilanteessa olevan ihmisen elämästä vieläkin vaikeampaa.

No, miksi se uhri ei vain lähde?

Ajatellaan väkivaltaista parisuhdetta. Yksikään parisuhde ei ala niin, että ensitreffeillä väkivallantekijä retuuttaa toista hiuksista pitkin lattiaa tai nöyryyttää henkisesti. Parisuhteet alkavat positiivisissa merkeissä. Tutustutaan, ihastutaan, rakastutaan, väkivallantekijä pitää hyvänä, ostaa lahjoja. Ongelmat alkavat vasta myöhemmin. Väkivallassa, aivan etenkin henkisessä väkivallassa, on myös sellainen piirre, että se alkaa pienistä jutuista. Ihan vaan huomautuksia, nopeita ja pieniä. Sitten ne kasvavat ja käyvät yhä nöyryyttävämmiksi. Hiljalleen kuumenevassa kylvyssä kiehuu lopulta elävältä, mutta koska kylpy kuumenee hitaasti, ei aina huomaa, että tilanne käy vakavammaksi.

Ja mitä siitä seuraa? Uhri alkaa kävellä varpaillaan ja varoa itseään. Käytös muuttuu. Ei uskalla sanoa jotain asiaa, koska pelkää, että väkivallantekijä tarttuu siihen ja nöyryyttää ja nolaa ja vähättelee. Tai ei uskalla mennä ulos kavereiden kanssa, koska tunnelma kodissa kiristyisi sen jälkeen. Uhri alkaa suojella itseään. Ja sekin on todella tapa suojautua, vaikka näin ei koskaan pitäisi käydä. On inhimillistä, että haluamme välttää kivuliaat tilanteet. Se on täysin inhimillistä, eikä siitä pidä syyllistää.

Väkivaltainen suhde ei siis aina ole ollut väkivaltainen. Se ei myöskään ole väkivaltainen koko ajan. Onhan se hämmentävää, mutta ihminen on aika monimutkainen olento. Hän kokee ristiriitaisia tunteita, joista ei aina ota ihan selvää.

Syyllistävä kyseleminen ja alentava neuvominen tuovat uhrille kokemuksen, että hänellä ei ole itsenäistä toimijuutta. Olen surkea luuseri, joka ei tähänkään kykene. Kun uhrille tulee kokemus, ettei hän kykene tähänkään eikä hän ole itsenäinen toimija, hän ei saa kokemusta, että hänen olisi edes mahdollista lähteä väkivaltaisesta suhteesta.

On vielä eräs seikka, joka ennen kaikkea pitää kiinni väkivaltaisessa suhteessa. Se on se, että väkivalta tuhoaa uhrin itsetunnon. Kun tulee tarpeeksi pitkään nöyryytetyksi, ihminen alkaa tuntea itsensä surkeaksi luuseriksi. Kun ihmistä kohdellaan arvottomana - kun lähimmäinen kohtelee uhria arvottomasti - tämä alkaa pian uskoa, ettei ansaitsekaan mitään hyvää. Tämä alkaa ehkä jopa ajatella, että on ansainnut kaiken. Jotkut myös ajattelevat, että ehkä heidän käytöksensä todella on jotenkin provosoinut. Ehkä tosiaan ei olisi pitänyt mennä kavereiden kanssa niihin juhliin, syödä tuota croissantia tai pitää sitä paitaa.

Ihmisen pitää koota murentuneen itsetuntonsa kappaleet, jotta voi lähteä väkivaltaisesta suhteesta. Ja siihen tarvitaan usein toisten tukea. Siksi uhreja pitää tukea, ei syyllistää! Se, että ihmisen kokemusta surkeudesta ja luuseriudesta vahvistetaan syyllistävillä kommenteilla, vain pahentaa tilannetta.

Ja miksi väkivallan uhri ei ylipäätään puolustaudu itse tilanteessa? Lyö tai sivalla takaisin, fyysisesti tai henkisesti.

Tosiasia on, ettei kaikista meistä ole siihen. Useimmat ihmiset eivät halua lyödä ketään, vaikka joskus tuntuukin, että se olisi paras tapa toimia. Voi ajatella, että nyt minä puolustaudun, mutta käsi ei vain nouse. Useimmista ihmisistä ei ole lyömään, koska useimmat meistä eivät kykene väkivaltaan. On myös tosiasia, että väkivaltatilanteessa useimmiten jähmettyy. On ihan loogista, että ihminen ei lähde kamppailuun, jonka todennäköisesti häviäisi. Sehän on vain itsensä suojelemista. Yritys välttyä pahemmilta ruhjeilta. Ja vaikka uhri voisikin voittaa kamppailun - yllätysmomentilla, esimerkiksi - ihmisen aivot toimivat niin, ettei noissa tilanteissa ajattele kovin järkevästi. Ne ovat uhkaavia tilanteita. Ylipäätään väkivaltatilanteissa ei yleensä ole aikaa pohtia ratkaisuja.

Henkistä väkivaltaa sisältävät tilanteet ovat aika absurdeja. Sanoiko se todella noin? Sanoiko siis todella? Kuvittelenko minä? Olenko hullu? Miten minusta välittävä ihminen sanoo noin? Miten kukaan sanoo noin? Miksi hän?

Siksi(kin) niihin on vaikeaa reagoida. Tilanteet ovat yleensä myös nopeita. Sellainen nopea sivallus, ja sitten tilanne jo vaihtuu, eikä vanhaan ehkä tule palattua.

Olen tajunnut jotain. Se on niin itsestään selvää, ettei sitä osaa ehkä ajatella. Mutta tilanteeseenhan voi palata. Siihen voi palata päivienkin kuluttua, ja pitemmänkin ajan kuluttua. On ihan ok sulatella ja miettiä, mitä sanoisi.

Sitten on vielä yksi syy. On tosiasia, että monet ihmiset, jotka ovat joutuneet kumppaniensa surmaamiksi, tapetaan vasta suhteen päättymisen jälkeen. Kostona, tai jotain. Niin, tekijä voi myös kostaa. Joskus kosto on kohtalokas. Ihminen pelkää. Toki väkivaltaiseen suhteeseen jääminenkin voi johtaa kuolemaan, se on selvä. Mutta jos ihminen pystyy nöyryyttämään kumppaniaan suhteessa, hän voi tehdä jotain vielä pahempaa suhteen päättymisen jälkeen. Totta kai sellaista pelkää.

Sain itse tällaisen viestin väkivaltaisesta suhteesta lähtemisen jälkeen: "Sä tulet katumaan tätä koko ikäsi. Vielä mä sulle opetan, mitä menettäminen on." Pelkäsin tehdä rikosilmoituksen, koska se olisi saattanut johtaa väkivaltaan vielä todennäköisemmin, koska tekijä olisi kostanut kaiken. Tein kuitenkin ilmoituksen, eikä mitään tapahtunut. Koen nyt olevani turvassa. Mutta olihan se pelottava viesti. Entä jos hän olisi pahoinpidellyt, raiskannut tai jopa tappanut jonkun läheiseni? Olisin luultavasti potenut siitä syyllisyyttä, vaikka tiedänkin, ettei se olisi ollut minun toimijuudestani kiinni. Vaan hänen. Mutta itsesuojeluvaisto istuu ihmisellä vahvassa. Ei siitä pidä syyllistää. Me kaikki haluamme selviytyä. Väkivaltatilanne on niin äärimmäinen, etteivät ihmisen aivot toimi aina niissä parhaalla mahdollisella tavalla.

Lopuksi kerron, miten väkivallan uhri pitää kohdata ja mikä häntä todennäköisesti auttaa syyllistämistä enemmän.

Väkivallan uhri tarvitsee kuuntelijaa, ja hän tarvitsee empatiaa. Hänen kuuntelemistaan voi tukea kysymyksillä ja empaattisilla kommenteilla kuten olen niin pahoillani, että joudut kokemaan tuollaista, tai tuo on sinua kohtaan väärin. Hänen kanssaan voi puntaroida tilannetta. Joskus voi myös laskea plus- ja miinuspuolia - mitä hyvää seuraisi jäämisestä, mitä lähtemisestä. Näiden puolien laskemisen pointti ei tosiasiassa ole uhrin kannustaminen pohtimaan suhteeseen jäämistä, vaan se, että lähes poikkeuksetta uhri löytää suhteesta miinuspuolia enemmän ja lopulta alkaa hahmottaa kokonaiskuvaa.

Sanoisin myös, ettei kannata liikaa kauhistella. Kun joku kuuntelee minua, haluan luottaa siihen, että kuuntelija kestää sen, mitä minä kerron. Ettei tilanne käänny siihen, että minun pitää lohduttaa ihmistä, jolle olen kertonut.

Ennen kaikkea väkivallan uhrille täytyy antaa kokemus siitä, että hän on itsenäinen toimija ja hän pystyy kyllä lähtemään väkivaltaisesta suhteesta. Minut herättivät seuraavat lauseet: Sinä olet aikuinen ihminen. Sinä saat lähteä, ja sinä pärjäät kyllä. <3 

Voi kunpa joku kuuntelisi minua

Toki siis käyn terapiassa. Minua kuunnellaan joka viikko, joskus kahdestikin viikossa. Saan kyllä puhua murheistani.

Välillä vain haluaisin puhua myös läheisilleni. Haluaisin kertoa, miten minulla menee, miten on mennyt, haluaisin kertoa läpikäymistäni vaikeuksista, koska ne vaikuttavat edelleen elämääni. Toisetkin kertovat minulle vaikeuksistaan. (Se tuntuu hyvältä. Olen luottamuksen arvoinen.)

Haluaisin vain itsekin joskus kertoa.

Mutta kaava on aina sama: Kun kerron, toinen kertoo oman kokemuksensa, yleensä pitkästi, ja sitten me keskustelemme hänestä.

Tietenkin keskusteluun kuuluu se, että toinen kertoo jotain itsestään, sitten toinen itsestään, ja niin edelleen. Mutta joskus olisi kivaa, jos pysähdyttäisiin minunkin kokemukseeni eikä vain mentäisi eteenpäin. Jos minulta kysyttäisiin joskus jotain. Menen niissä tilanteessa ymmälleni enkä tiedä, miten jatkaa omasta kokemuksestani. Aika usein on niinkin, ettei se toisen kokemus liippaa kovin läheltä omaani, vaan on ihan irrallinen tarina.

Vaikenen.

Yhteen yhteisöön jaoin tällä viikolla tilanteen, jossa kerroin olevani kyllästynyt siihen, miten isäni kommentoi ulkonäköäni. Kerroin myös syömishäiriöstä ja siitä, miten raskasta on, kun ei saa olla rauhassa. Toinen ryhmäläinen alkoi yhtäkkiä kertoa, miten hänen vanhempansakaan eivät hyväksy hänen lävistyksiään, mutta miten se ei haittaa, koska hän tykkää lävistyksistään. Hän kertoi siitä aika pitkästi. Tunsin itseni täysin sivuutetuksi, koska asiaani ei kommentoitu mitenkään. Se tuntui pahalta.

Eräässä ryhmäkeskustelussa hiljainen nainen halusi kertoa osastojaksostaan. Toinen kiirehti puhumaan päälle, että kyllä minäkin olen ollut osastolla, psykoosin takia, ihan kuin se olisi ollut kilpailu. Sydämeni särkyi, kun tämä hiljainen nainen yritti kerrankin kertoa jotain henkilökohtaista itsestään. Kysyin, mitä hän oli aikonut sanoa, mutta hän ei pystynyt palaamaan aiheeseen.

Vihaan sitä, kun käynnissä on hyvä keskustelu, ja joku tulee ja vaihtaa aihetta. Pilaa sen.

Yhdellä läheisimmistäni on todella vaikeita kokemuksia lapsuudestani. Kun kerron omastani - olihan minullakin kaikenlaista - hän kertoo heti omastaan. Sitten keskustelemme siitä. Ja tietenkin keskustelemme, koska hänen kokemuksensa ovat niin syviä ja kipeitä, ja hän ei käy terapiassa, hän tarvitsee jonkun, joka kuuntelee. Mutta kai minäkin olen hänen läheisensä, ei hän pelkästään minun.

Poikaystävä kysyy joskus, miten päiväni on mennyt. Se tuntuu järistyttävän hyvältä.

Toisaalta elämässäni on jonkin verran ihmisiä, jotka kysyvät, mitä minulle kuuluu, ihan vain, jotta saisivat kertoa omat kuulumisensa.

Ihmiset eivät kuuntele ymmärtääkseen vaan vastatakseen.

Jokainen rakastaa puhua itsestään. Ei se ole itsekästä. Sille pitäisi antaa tila. Ihan jokaiselle. Vastavuoroisesti.

Jokin aika sitten ajoin isän kanssa pitkän ajomatkan. Koetin kuumeisesti keksiä puheenaiheita, mutta isän kanssa se on vähän vaikeaa. Kerroin aikovani seuraavana päivänä tehdä bulgursalaattia, enkä ole ennen kokannut bulguria. Isä alkoi yhtäkkiä puhua, että kyllä hänenkin pitäisi pudottaa painoa, kun on sitä viime vuosina kertynyt. En osannut vastata mitään. Miten se liittyi bulgursalaattiini?

Muutenkin olen väsynyt laihdutuspuheeseen. Sitä tulee ihan joka paikasta.

Minulla on tapana esittää keskusteluissa muille kysymyksiä. Olisi kivaa, jos joku kysyisi joskus, mitä itse ajattelen asiasta. Tai jopa kysyisi minulta jotain ihan muuta!

Ja tietenkin voin kertoa omatoimisesti. Mutta se ei ole sama asia, ei vain ole.

Olen kiinnostunut muista. Miksi muut eivät ole kiinnostuneita minusta? Ei se ole tietenkään vaihtokauppaa. Mutta ei se saa olla myöskään yksipuolista.

Olen tajunnut, että lapsuudenkodissani ei saanut puhua vaikeista asioista. Äiti suuttui, kun otin vaikean asian esiin, isäpuoli taas kertoi, miten tuollaisesta ei pidä välittää. Isälle ei voinut puhua, koska isä ei ymmärtänyt.

Äiti tosiaan aina suuttui. Terapeutin mukaan se kumpusi hänen huolestuneisuudestaan; hän halusi huutamalla tehdä ongelmasta olemattoman. Ymmärrän sen kyllä. Se ei vain toiminut. En pysty kertomaan hänelle mistään. Ehkä siksi vaikeista asioista puhuminen on vaikeaa kaikkien kanssa. Viime aikoina olen yrittänyt, mutta minut on sivuutettu.

Äiti myös puhui aina omista ongelmistaan minulle, jos silloin, kun olin aika pieni. Kun yläasteella minulla oli tosi vaikeaa, hän kertoi jatkuvasti omista työmurheistaan. Kuuntelin häntä melkein päivittäin. Hän ei koskaan kysynyt, mitä minulle kuuluu. Jos kerroin, hän vähätteli ja suuttui.

Äiti myös puhuu päälle.

Kuuntelen muita, koska tiedän, miten kipeä kokemus on, kun ei tule kuulluksi.

Kaivoin esiin vanhat päiväkirjani. Niitä on vuosilta 2007-2017 kuusitoista. Kirjoitin usein, koska minulla ei ollut kuuntelijaa. Kirjoitan myös blogiin. Täällä saan kuulijoita, ja se tuntuu hyvältä, etenkin kun ihmiset ovat minulle tuntemattomia.

Silti: kunpa myös läheiseni kuuntelisivat. Silloin he voisivat ehkä myös ymmärtää.

Antaudun

Sulle antaudun

Sanat polttaa kurkussa

Tuntuu et tukehdun