Tumman virran ääreen

Minulla on oikeassa rinnassa möykky. Se on pelkkä liman ja nesteen täyttämä rakkula, jonka lääkäri tarkisti, mutta tietysti ajattelin ensin pahinta. Siinäkö se sitten oli, tämä elämä.

Viimeisten vuosien aikana, kun olen ajatellut kuolemaa, olen aina ajatellut valitsevani itse. Että jonain päivänä päätän kuolla, ja että se on täysin minusta kiinni. Siksi kyhmy pysäytti minut, vaikka tiedänkin, että rintasyöpää ei juurikaan tavata näin nuorilla. Voisi mennä vuosi, ja olisinkin poissa.

Ja toisaalta se voisi tapahtua heti, nytkin, kun menen kauppaan. Auto ajaisi päälle. Tai voisin kaatua portaissa ja taitaa niskani, niinkin voisi käydä. Ihmisen elämä on oikeastaan niin pienestä kiinni, ja tänäänkin moni päättyy yllättäen, ennen kuin on ehtinyt alkaa, niin kuin päättyi viime viikolla Ruotsissa. Meillä kaikilla on unelmia ja tavoitteita, ja ne kaikki voisivat jäädä kesken. Kesken.

Tosin joskus liikenteessä ajattelen, että jos jäisin auton alle tai ajaisin kolarin ja kuolisin, se ei olisi niin vaarallista, ei haittaisi kuolla. Eniten auton ratissa pelkään, että tapan itse jonkun.

Välillä epävarmuus lannistaa minut. Miksi elää, kun voin kuolla koska vain? Miksei vaan lopettaa heti, miksi edes kurkistaa epävarmuuteen? En kestä sitä raadollisuutta, että kukaan täällä ei valitse kohtaloaan, lapsi sairastuu syöpään tai kuristuu keinuun. Miesystävän isä kertoi lapsilleen syövästään, kun elinaikaa oli enää kuukausi ja toivo menetetty. Sairaalassa he puristivat toisiaan kädestä sanomatta sanaakaan, sillä sanat tuntuivat liian raskailta.

Vielä raskaammalta kuin oma kuolema tuntuu ajatus perheenjäsenten kuolemasta, mutta sitä en tahdo edes ajatella. Enkä tiedä, olisiko kuitenkin armollisempaa, että se tapahtuisi äkkiäarvaamatta, elämä syöksyisi ulos ruumiista. En kestäisi sitä, että elämä lähtisi vähitellen ja sairauden äärellä joutuisi kärvistelemään. Toisaalta silloin kuolemaan osaisi valmistautua, ehkä se olisi helpottavaakin.

Terapeutin kanssa kuolemasta keskustelin, eikä hän yrittänyt lohduttaa, että älä nyt ajattele sitä syöpää. Hän sanoikin, että ajattele vaan, ja ajattele kuolemaa. Kuolemaa on silloin tällöin, jopa päivittäin, ajateltava, jotta muistaa elää. Ja jotta voi luoda, lisäsin mielessäni.

Olen vihannut sanontaa "elä jokainen päivä kuin se olisi viimeisesi", se on minusta ollut jotenkin lattea. Viime päivinä olen kuitenkin puntaroinut sen viisautta. Jos kuolisin tänään, kuolisin mieluiten onnellisena, vaikka juuri suklaakakkua nauttineena ja rakasta ystävää halanneena. Niin ettei tarvitsisi katua.

Keinutan, kuuntelen

Sut suojaan peittelen

Keinutan

Myöhä on

Jo kuulen aallokon

Ethän pelkää pimeää

siel on monta kynttilää

Ja viimein sun matkaan

ei pääse saattajatkaan

- Paula Vesala & Mariska 

Käyttäkäähän heijastinta ;) 

Koska mä rakastan sua liikaa

No niin, olen mennyt liian pitkälle. Jossain vaiheessa, vaikka kuinka tarkka on ollut pitkien hihojen ja laastareiden kanssa, totuus paljastuu ja joku, ehkä se kaikkein läheisin, näkee viillot. Ne ovat niin selkeät, että on ihan turha yrittää keksiä hätävalheita tai edes selittää yhtään mitään. Siinä ne nyt ovat.

Mies suuttui ihan järjettömästi, oli kaksi päivää puhumatta. Hän tietää masennuksesta, mutta olen sanonut, että se on taaksejäänyttä elämää (kuten se enimmäkseen onkin). Olin kai sitten valehdellut enkä siksi luottamuksen arvoinen.

Minua hävettää. Sisimmässäni olin kokenut, että kyllä minä pärjään. Ja pärjään enemmän tai vähemmän, ainakin olen nyt arjessa kiinni enemmän kuin aikoihin. Tuli vain suvanto. Tunsin tarvetta pyytää anteeksi.

Anteeksi nyt, että romahdin. Se oli vain hetki, usko minua.

Mutta kyllä minä tietysti ymmärrän miehen turhautumisen, nythän hän joutuu olemaan sydän syrjällään minusta eikä voi koskaan luottaa, että selviän itsekseni enkä tee itselleni mitään pahaa. Enkä olekaan aina se iloinen ja reipas selviytyjä, joksi olen itseäni maalannut. Ehkä myös romahdan liian helposti, eihän se paljon vaatinut. Aiheutan turhaa huolta ihmisissä, ja he joutuvat kohtelemaan minua varovaisemmin, etteivät vaan satuta. Useimmat ihmiset selviävät reippaasti vastoinkäymisistä, miksen minä sitten? Ymmärrän hyvin, että läheiseni saavat pian tarpeekseen.

Luin juuri, että koska ideaalista parisuhteesta maalataan kuvaa, jossa ollaan koko ajan onnellisia ja tyytyväisiä, tällaisten ongelmien kohtaaminen saa tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi. Niin, siltä minusta tuntuu, olen epäonnistunut täysin jossakin, kun en nyt onnistu tässä.

En minä viiltelystä sääliä tai huomiota kaipaa. En vain osannut odottaa, että reaktio olisi tämä: lopeta heti, tai minä lähden.

Sinun pitää tehdä töitä kovemmin, mies sanoi, sillä minä en pysty olemaan tässä suhteessa, jos joudun pitelemään sinua koko ajan pystyssä.

Nyökkäsin vain, eiköhän se niin ole. Ja kyllähän minä yritän minkä taidan, ja aion yrittää vastedeskin. Jos en ratkaista ongelmiani, niin ainakin piilottaa ne. Olen aina, aina pärjännyt yksin, koska minun on täytynyt.

"Etkö sitten välitä minusta?" kysyin.

"Mä välitän susta liikaa", hän sanoi. Ja juuri siksi hän ei pysty olemaan minulle tukena, oman itsensä vuoksi.

Minä olisin halunnut halauksen.

No kun on se kauhea lasinen lapsuus

ja annettu huonot eväät

niin on valmiiksi pilalla kaikki ja oot

liian hauras sun omasta mielestä

kestämään elämää täällä

Se kaikki on sinusta kii

Tää on viimeinen valitusvirsi,

kun kukaan ei jaksa enää

- Aoda

Tänään en halunnut tavata itseäni

Tänään en halunnut tavata itseäni. 

Aamulla heräsin verisestä lakanasta. Ei kuukautiset tai vuotava nenä, vaan haavat kädessä. Kello kiersi jo yhtä, kun vielä makasin vuoteessa saamatta unta, ahdisti liikaa. Hain veitsen koska tiesin, että vain siten voisin rauhoittua, ja niin minä rauhoituin ja nukuin sitten. Tyynyliinalla oli tummanpunaista juovaa.

Päivän mittaan olen katsonut parhaaksi vältellä ihmiskontakteja sekä peilejä. Onneksi koulussa oli helppo päivä, ei mitään osallistavaa. Koulun jälkeen hakeuduin vain kotiin ja lukitsin turvalukon.

Miten yksi kohtaaminen voi suistaa ihmisen näin raiteiltaan? Vaikka kyllähän se voi, ja kyllä minä sen tiedän.

Selvennykseksi vähän. Eräs tuntematon ihminen huomautti julkisella paikalla muutama päivä sitten, että tapani olla häiritsee häntä. Hän ei kestä sitä, sillä hän on herkkä ihminen. Ei hän näillä sanoilla sanonut, mutta se oli hänen viestinsä. Että voisitko mennä muualle, olla olematta tai ainakin minimoida olemassaolosi lähettyvilläni, kiitos. Olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tajunnut sen, että toden totta, minulla ei ole yhtä suurta oikeutta olla olemassa omana itsenäni kuin muilla on. Tapani puhua, olla, tuoda julki mielpiteitäni, kujertaa ja vitsailla on sietämätöntä. Ihmettelen, kuinka minä oikein kehtaan olla tällainen. Miksen voi vain olla hiljaa? Jonkin täytyy olla perustavanlaatuisesti pielessä, jos tuntematon ihminen katsoo tarpeelliseksi vaientaa minut. Olen kaiken päälle vielä itsekäs kusipää, koska en osannut huomioida tämän ihmisen herkkyyttä.

Toisaalta toiset rakastavat minua siksi, että iloitsen, juttelen ja kujerran. 

Silti juuri nyt tahtoisin vain hävitä. Lakata olemasta. Mennä mahdollisimman pieneksi ja olemattomaksi, jotta en loukkaisi ketään. Olisin edes nöyrä, mutta kun olen vielä niin iloinen. Miten minulla olisi oikeus olla iloinen?

Ylireagoinko sitten? Totta kai. Sellainen minä olen ja sen takia minä itseäni kovasti vihaan. Tyhmä tyttö!

Ensimmäistä kertaa ehkä koskaan minulla on ollut sellainen olo, etten haluaisi enää viillellä itseäni. En väitä, ettenkö voisi lopettaa. Voisinhan minä. En vain oikein tiedä, mitä muutakaan tekisin. Minusta tuntuu vain aika väärältä, että ihmiset satuttavat minua, ja selvitäkseni minun on satutettava itseäni, jotta kestän sen ahdistuksen läpi. Ei niitä ihmisiä kiinnotaisi, jos he tietäisivät, miten heidän sanansa satuttavat minua ja miten vielä lisään sitä kipua. Tyytyväisiä he vain olisivat, sillä olemassa on ihmisiä, joiden ainut halu on aiheuttaa muille pahaa oloa.

En ole koskaan kutsunut viiltelyä itseni satuttamiseksi. Olen tavallaan ajatellut, että se on itselleni hyväksi. En edes tiedä, sattuuko minua ihan oikeasti. Mutta kivun ja nautinnon rajahan on häilyvä. Haavoja on helpompi kestää. En minä kipua pelkää, minä pelkään omaa päätäni.

Minä vain toivoisin, että olisi jokin toinen keino. 

Haluaisin puhua tästä jonkun kanssa, mutta en oikein tiedä, kenen. Tukihenkilöä ei enää ole. Terapeutille en voi tästä puhua. Kerran yritin, mutta hän sanoi ongelmani olevan, etten harrasta tarpeeksi liikuntaa. Eilen olin tanssitunnilla enkä siltikään pystynyt yöllä nukkumaan ennen kuin kipu sumensi ajatukset. Mutta uskottava se on, minä uskon kaiken mitä hän sanoo. Ja toki jos oikein paljon liikkuisin, olisin vähitellen vähemmän olemassa.

Mietin viime yönä paikkaa, johon mennä. Asun nykyään sairaalan vieressä. Mutta miten kehtaisin mennä sinne? Takaisin siellä käännytettäisiin, kasva aikuiseksi ja annan oikeasti sairaiden sairastaa rauhassa. Kuluerä, yhteiskunnan loinen, arvoton ja hyödytön. 

Minut pyydettiin erääseen paneeliin keskustelemaan tyttönä ja naisena olemisesta. En tajua, miten pystyn menemään sinne puhumaan itseä kiinnostavasta asiasta ja esittämään mielipiteitä juuri nyt, kun minun oikeasti pitäisi vain hävitä tai mennä piiloon. Pois. Se olisi oikein ja kaikille helpompaa.

Luulin ennen, että jossain

mitataan tarkalleen

milloin on annettu liikaa

jollekin kantaakseen

Se on pelkkä harha,

perätön luulo

Toiset hölmöt uskoo niin

Jäävät hartiat väkevän, suuren

pieneksi kuin heikonkin

(PMMP: Tässä elämä on)