Yksityisaluetta

Kaikki olikin jo hetken niin hyvin, että aloin käydä epäuskoiseksi. Mutta ei huolta; kyllä vastoinkäymisiä aina tulee, ja vaikka ne olisivat sinänsä pieniä, niillä on minunlaiselleni ihmiselle iso vaikutus.

Puhelimeni varastettiin lauantaina. Seisoin kassajonossa, kun mies ja nainen tulivat juttelemaan kummallisuuksia ("oletko jonossa?" - ihan kuin se ei olisi ollut ilmiselvää). Kotiin päästyäni puhelin oli poissa. Se oli ollut Marimekko-laukun sivussa olevassa avotaskussa.

Laskin yksi plus yksi. Tietenkään ei voi olla varma, paitsi että melkein voi.

Puhelimen menettämisestä tuli paha mieli, ja sitten taas soimasin itseäni - sehän oli vaan puhelin, eikä kukaan ole kadonnut, mitä sitä materian perään itkeskelemään?

Paitsi ettei se ollut pelkkää materiaa. Ensinnäkin se oli kesätyörahoilla ostettu puhelin - iPhone - ja toisekseen älypuhelimet eivät ole enää pelkkiä kännyköitä, joilla soitellaan ja tekstaillaan. Ne ovat pieniä tietokoneita, ja niiden sisällä on paljon omaa elämää. Kuten vaikkapa minulla on: puhelimesta löytyy Facebook, Instagram, Twitter, Skype, usea sähköpostitili, Blogger, menkkapäiväkirja, mielialapäiväkirja, kalenteri, yliopiston ruokapaikkojen ruokalistat, WhatsApp kymmenine jopa hyvin henkilökohtaisine keskusteluineen, verkkopankkiapplikaatio, jolla maksan laskut, sekä tietysti kamera ja ainakin tuhat valokuvaa. Vaikka varkaita tuskin kiinnostaa minun kuukautiskiertoni vakoilu tai valokuvat ruoka-annoksista, tuntuu, kuin yksityisaluettani olisi loukattu pahemman kerran. Puhelimessa oli tietysti suojakoodi ja liittymänkin suljin, mutta terapeutin mukaan koodit eivät paljon auta. Hänen poikansa osasi 13-vuotiaana ohittaa tietokoneissa salasanat, ja ammattivarkaat nyt varmaan osaavat myös.

Ja sitten seurasi ahdistusta. Onko liittymääni käytetty väärin, tuleeko nyt valtava puhelinlasku? Pääseekö joku ehkä verkkopankkiapplikaatiolla tililleni? Riittävätkö rahat, onhan tässä yhtä ja toista osteltavaa? Jakaako joku nyt netissä rantakuviani, lukeeko viestejäni, nauraa mielialapäiväkirjaan merkitsemilleni epätoivon hetkille? Rauhoittelut eivät auta. Ei auta, vaikka järki sanoo, ettei kukaan pelkällä applikaatiolla pääse pankkitilille tai että suljin liittymän heti, kun huomasin puhelimen kadonneen, tai ettei koko asia edes ole minun vastuullani, sillä kyseessä oli varkaus, josta tein rikosilmoituksen.

Lisäksi omatunto soimaa. Olihan puhelin minulle aika tärkeä ja kalliskin vielä, enkä pitänyt siitä kunnolla huolta. Tosin tiedän, että potisin vielä huonompaa omaatuntoa, jos puhelin olisi vain hävinnyt. Mutta eihän se laukusta niin vaan häviä.

Pakko-oireet palasivat hiukan. Kotoa lähtiessä tarkastan ovien lukituksen, lieden, ikkunat, kylpyhuoneen, tietämättä oikeastaan, mitä pelkään. Poissa ollessani olen hyvin huolissani, sillä ehkäpä joku murtautuu kotiini tai jätin pakastimen oven auki aamulla, kun kaivoin lokerosta leipää, ja kun tulen kotiin, tammiparketti lainehtii ja poksuu. Pelkään liikkua ulkona, ikään kuin joku voisi käydä kimppuuni. Tai ehkäpä kaikki muukin menee pieleen, koulutehtäväni ovat huonoja tai niissä on merkkejä mahdollisesta plagioinnista, en saa tenttikirjoja ajoissa, rahat loppuvat kesken, en jaksa lukea, tahdon vain nukkua nukkua nukkua vaikka ei uneta, mutta nukkua siksi, ettei tarvitsisi suorittaa mitään velvollisuuksia.

Voisin vain vajota kylpyammeeseen ja pysyä siellä, mutta sitä ammettakaan ei enää ole, kun kylpyhuone vasta uusittiin.

Ahdistaa, valvon öisin ja makaan aamuisin sängyssä pitkään. Varastetun puhelimenko takia? En. Ahdistaa vaan niin paljon. Eikä sillä ahdistuksella ole nimeä.

Kommentoin muihin mielenterveysaiheisiin blogeihin aika paljon. Kommentoin aina tsemppikommentteja ja kehuja ja halauksia ja sydämiä. Joskus oikeasti tekisi mieli kommentoida jotain aivan päivänvastaista: tsemppejä laihdutukseen, vaikka oletkin jo alipainoinen - hyvä että viiltelet, sehän auttaa, teen sitä joskus itsekin - huuda täyttä kurkkua kun tulee paniikkikohtaus - - oksenna vaan syöty ruoka -  itke vaan sängyssä masennustasi äläkä yritäkäään jaksaa nousta ylös - luovuta, minä olisin sinun tilanteessasi luovuttanut aikaa sitten. En missään nimessä siksi, että haluaisin näille ihmisille pahaa, päin vastoin. Mutta kun minä tiedän, millainen se sudenhetki on, kun ahdistaa ja viilto tai pari voi himmentää ajatuksia. On hassua kommentoida tsemppejä muille ja sitten itse kuitenkin maata sängynpohjalla vihaamassa maailmaa ja raapimassa ihoa verille.

Viimeviikkoinen avautuminen ryhmässä painaa myös. Huomasin vieneeni muilta tilaa omalla itkeskelylläni, vaikka olen muutenkin aika paljon äänessä. Käänsin huomiota taas itseeni, vaikka se on usein muutenkin itsessäni, olenhan useimmiten Turvapaikassa iloinen ja puhelias. On lisäksi aika vaarallista antaa itsestään pois tietoa sillä tavalla - näyttää se kaikki heikkous ja ahdistus, kun minua voi muutoin helposti luulla maailman tasapainoisimmaksi ihmiseksi. Ja entä, jos joku käyttää niitä asioita minua vastaan joskus sopivan paikan tullen? Tietävät minussa heikoimman kohdan ja iskevät sanoja miekkanaan käyttäen juuri siihen. Kyllähän sitä luulisi, että ihmiset jättävät ne kohdat rauhaan inhimillisen armon vuoksi, mutta ei niin ole suinkaan aina. Olen kokenut niitä iskuja useita.

Terapeuttikin todennäköisesti pitää minua täytenä idioottina. Kerron minua loukanneista sanoista ja asioista, poden pahaa oloa, vaikka ne asiathan voisi vain jättää omaan arvoonsa. Tai ovatko ne edes niin kovin isoja tai pahoja? Terapiassa varmaan käy ihmisiä oikeidenkin ongelmien takia.

Taidan itsekin tarvita itseeni suojakoodin, jonka annan ihmisille, joihin syntyy vahva luottamus. Numero kerrallaan. Ja voihan suojakoodinkin uusia tarpeen vaatiessa, jos luottamus särkyy.

Kaikki tämä vain yhden puhelimen takia.

Mä jäin katsomaan

kadulle sun varjoo katoavaa

Kiskot kirskui julmuuttaan,

sä häivyit pimeään

Sadepisarat

valui pitkin mun poskia

Ei ne haihtuneet pois iholta,

ne tekee kipeää

Kylmä kaupunki

sua kohdellut ei hellästi

Jos voisin olla vahvempi,

en tuntis ikävää

Ne kysyy multa:

"Mitä kuuluu? Näytät kalpeelta"

Kun asvaltilla leikin kuollutta

ei ne voi käsittää

Koettakaa kestää tätä maailmaa,

- Aoda

Kiitos

Tänään itkin Turvapaikassa ja kerroin avoimesti tunteistani.

Läpi käymästäni kauheasta ajasta. Masennuksesta. Ahdistusoireista. Pahasta olosta, joka seuraa siitä, ettei koe ansaitsevansa kaikkea tätä hyvää ympärillään. Ja ennen DEPS-testistäni, josta sain eilen 13 pistettä, kun vuosi sitten pistemääräni oli 19.

Itkin, koska olin itsestäni hyvin ylpeä. Vuosi on kuitenkin aika lyhyt aika. Ja jumalauta minä olen taistellut. Toki luopunut toivostakin monta kertaa, mutta silti taistellut, päivän läpi päivästä toiseen. Mutta ehkäpä niiden mustien, kylmien ja yksinäisten tuntienkin aikana jossain on kajastanut toivon pikkuinen valonpilkahdus.

Hienointa oli kokea kaikkien läsnäolijoiden tuki, silitykset, tarjotut nenäliinat, kannustukset, taputukset, kun he kertoivat yhtä lailla olevansa ylpeitä minusta. Kova nainen, ryhmän vetäjä sanoi. Oli uskomatonta tuntea, miten ympärillä olevat ihmiset välittävät minusta ja tunteistani juuri siinä hetkessä. Ja saatoin vain laskeutua siihen luottamukseen, ettei kukaan hylkää siinä tilanteessa tai lähde arvostelemaan.

Luulen, että masennukseni ja herkkyyteni tuli muille vähän yllätyksenä. Se johtuu siitä, että Turvapaikka on ainoa paikka, jossa saan olla oma itseni - räiskyvä, typerä, puhelias. Sellainen johtaa harhaan. 

En ole koskaan aiemmin kehdannut ilmaista tunteitani sillä lailla tuollaisissa ryhmissä, huolimatta siitä, että muut kyllä pystyvät siihen. Ehkä olen pelännyt, että vien tilaa ja aikaa muilta, joiden asiat ovat tärkeämpiä. Ja kuitenkin itse saan voimaa siitä, kun joku toinen uskaltaa kertoa peloistaan, suruistaan ja ahdistuksestaan. Yhteisitkut, jollaiseksi se tilanne tänään yltyi, oli voimaannuttavin aikoihin. Nenäliinat kiersivät, ja koko ringissä vallitsi suuri yhteisymmärrys.

Toivon sellaista luottamusta, uskoa ja rakkautta kaikille. Ryhmä opettaa rakastamaan ja uskomaan saamaansa rakkauteen kaikista virheistä huolimatta.

Mikä ei tapa, tekee vahvemmaksi, sanotaan, mutta minä luulen, että tällaisesta myllystä selviäminen on vain osoitus siitä, että on ollut vahva.

Kiitos.

- Aoda

Liian kaunis vailla suuntaa

Se tulee taas, se pelonkaltainen tunne. Silloin tällöin. Tänäänkin esimerkiksi, kun seisoin uimahallissa suihkun alla, valmiina levittämään shampoota; miksi olen täällä, minne menen seuraavaksi? Menen luennolle. Siellä mietin: miksi olen täällä ja minne menen seuraavaksi? Aamuisin kahvikuppi kädessä: miksi olen ja minne menen? Kaupan kassalla odottamassa vuoroani: miksi ja minne? Illalla vuoteessa: miksi?

Päässä sumenee, kun se tunne tulee.

En tahdo olla, en tahdo mennä. 

Enkä osaa vastata. Eihän minulla ole paikkaa mihin mennä, eikä syytä.

On suunta sisäänpäin, olen liikaa oman pääni sisällä. Kun edes tietäisi, mikä nyt taas on vialla. Vahingoitan itseäni. Haavat käsivarsissa eivät vastaa kysymyksiini, mutta auttavat unohtamaan. Ehkä siellä uimahallissa joku ne huomaa, ehkä ei, mutta jos joku kysyisi, en osaisi kuitenkaan vastata. Minun kehoni, minä päätän.

Yritän huutaa, mutta ääntä ei tule.

- Aoda

Ps. En ole kauheasti jaksanut kommentoida blogeihin, anteeksi! Hengessä mukana.