Hukun, vaikka uin

Lopulta sataa, kaikkien näiden helteiden jälkeen. Aina auringonpaisteen jälkeen tulee jossain vaiheessa sade ja aina myrskyn jälkeen auringonpaiste. Se on maailmanjärjestys.

Olen palannut opiskelukaupunkiini. Tämä on kuitenkin minun kaupunkini. Koska kotonani tehdään putkiremonttia, lähden melun tieltä ulos. Tarvon mukulakivikaduilla ja katselen näyteikkunoita, kuulokkeissa vuoroin Hooverphonicia, vuoroin Katri Ylanderin uutta yhtyettä, väliin vähän Kentiä. Värjöttelen muumisateenvarjoineni ulkosalla. Sateenvarjoon liittyy muistoja. Nyt yksi sen pinna on irti ja reuna repsottaa. Kaupunki on jokseenkin taipunut suurten sateiden alla. Näyteikkunoiden pisaraisesta pinnasta peilaan itseäni. Näin harmaana päivänä kuka vain näyttää surumieliseltä ja väsyneeltä. Tavallaan minua ei edes ole. Kostea pinta ei ole peilinä kovin tarkka, minun ääriviivani ovat epäselkeät, jos niitä edes on. Hukun sameuteen.

Lopulta istun kahvilaan ja tilaan maitokahvin, vaikka aioin taas lopettaa maidon juomisen. Itsekurillani on raja ja se on tässä. Mutta eihän mikään maistu sadepäivänä paremmalta kuin jokin lempiherkku, joka on vieläpä lämmin. Sitä paitsi latten pinnan vaahtoon muodostuu sydän. Avaan uuden Imagen, mutten pysty keskittymään. Avaan ruutuvihkon, mutta päädyn värittämään ruutuja kirjoittamisen sijaan. Minulla ei ole enää sanottavaa. Kahvilan ikkunaa pitkin juoksee sadepisaroita. Katson ohi ryntäileviä ihmisiä ja mietin, kuka heistä oikeasti haluaa mennä siihen paikkaan, johon on niin kiireen vilkkaa menossa. Minulla taas ei ole paikkaa johon mennä, ei enää. Minä pelkään koko ajan.

Näinä päivinä on liikaa aikaa ajatella. Joskus tajuan, että useimmat ihmiset elävät analysoimatta koko ajan kaikkea, mitä tapahtuu tai miltä jokin asia tuntuu. Ajatteleminen vie voimaa ja aikaa kaikesta muusta. Ja sitten tulee vielä se tilanne, kun ajatukset ottavat vallan eikä niistä pääse eroon. Muserrun niiden alla. Jotkut sitä jaksavat loputtomiin, jaksavat esittää, peittää, väistää. Jaksavat yrittää. Minä väsyin.

Vajoan omaan synkkyyteeni ja ärsytän itseäni. Silti yhä useammin on aamuja, joina en tiedä, miksi nousen ylös. Missä on minun paikkani? Tunnen itseni täysin tarpeettomaksi ja joutavaksi. Koetan tehdä toisesta maailmasta elämälleni tarkoitusta, mutta alan väsyä pakenemiseen. En tiedä sitäkään, miten voin aloittaa uuden lukuvuoden tässä tilassa. Miten saan suoritettua yhden yhtä kurssia, kun hädin tuskin saan itseni kammettua ylös vuoteesta aamuisin?

Vettä on joka paikassa. Lammikoina teillä, vesiputouksina räystäiltä, kyyneleinä ikkunassa, minun kotini on täynnä vettä, minun mieleni on täynnä vettä, minä olen pelkkää vettä. Vedän sitä keuhkoihini. Olen hukkumaisillani. Maailma valuu alas. Maailmani valuu taas.

Hetken toivon: tulvisipa. Sataisi päiviä, meri alkaisi nousta. Veisi minut pois, veisi kaiken pois, huuhtelisi huolet ja pesisi muistot. Sitten säihkyisin kuin tyyni järven pinta kesäaamuisin.

Minulla on toinenkin toive. Kunpa tulisi joku, joka ei enää hylkäisi. Ottaisi vain syliin, silittäisi tukkaa, pitelisi kiinni minua pientä. Olisi oma lämmin turva. Ei vaatisi mitään, ei ainakaan mitään, mitä minulla ei ole antaa. Sillä tiedän, etten jaksaisi pyristellä ja taistella. Enkä jaksaisi esittää. Olisin mitä olen, juuri tällainen, heikko ja lopen uupunut.

Uusi lukukausi on alussa ja minä olen lopussa, ihan kaikki tuntuu olevan lopussa. Mutta sekin on maailmanjärjestys. Toiset asiat loppuvat ja toiset alkavat. Toiset lähtevät ja toiset saapuvat, kunnes sitten taas lähtevät. Olen tottunut siihen. Muistan heistä jokaisen.

On ihan tyhjää, on hiljaista on sade ja yksinäisyys. Ehkä se on tarkoitettu niin.

Kohistessa sadekuuron
et kuule kun kerron
sun jälkeesi on yksinäisyys
pahempaa kuin koskaan ennen

Kaupunki tulvii
hukuttaen mukanaan eilisen

Kaupunki tulvii
Huutelee katujaan, pesee pois muistojaan
- Paula Vesala

- Aoda