Terapeutti aloittaa tapaamiset aina kysymällä, mitä kuuluu.
Kysymys on minusta vähän hankala. Pohdiskelin sitä joskus kesän alussa.
Yleensähän tuohon kysymykseen vastataan vaan, että hyvää, siinäkin tapauksessa, että kuuluu oikeasti jotain muuta. Mutta jos elämässä ylipäätään ei mene kovin hehkeästi - masentaa, ei saa nukuttua, tai jotain muuta vastaavaa - ja yleinen mielialan taso on jossakin pohjamudissa, mitä silloin kuuluu sanoa? Pitääkö oma olotila suhteuttaa yleiseen oloon ja vastata, että menee hyvin, kun ei mene ihan huonosti, vai kuuluuko aina sanoa, että kuuluu huonoa?
Kuinka usein sitä paitsi kysyjä todella haluaa tietää, mitä kuuluu? Entä kuinka usein vastaaja jaksaa edes paneutua siihen, mitä hänelle kuuluu, sen sijaan että vastaa vaan kysymyksestä päästäkseen ihan hyvää? Ehkei moni edes tohdi kertoa, koska sen hetken tunne on niin monisyinen ja vaikea, ettei se mahdu yhteen tai kahteen sanaan.
Mitä kuuluu?
Olen hukassa. Olen säpäleinä. Olen peloissani. Olen eksynyt. Olen murtunut. Olen epätoivoinen. Olen ahdistunut. Olen väsynyt.
Ihan hyvää.
Minulle ei kuulu hyvää. En ole jaksanut siksi kirjoittaa. Kaiken kukkuraksi sananikin ovat ehtyneet, minulla ei ole mitään sanottavaa yhtään mihinkään. Nukun puolet päivästä enkä jaksa lukea, hädin tuskin jaksan peseytyä. Panttaan ruokaa, heräilen öisin painajaisiin ja saan ahdistuskohtauksia. Kun eilen pääsin ulos juuri ennen sadetta, tunnustelin pisaroita kasvoillani kuin olisin ensimmäistä kertaa koskettanut elämää. Hetki oli niin hauras, ja niin olin minäkin. Mietin itseni tappamista yhä useammin, vaikken edes halua kuolla. Eräässä unessa sanoin äidilleni tekeväni itsemurhan, ja hän vastasi, että no tee. Toivoin, että hän herättyäni olisi tullut viereeni, silittänyt tukkaa ja sanonut, ettei sinun tarvitse kuolla. Minusta tuntuu, että tarvitsee. Tunnen itseni epätoivoiseksi, koska en saa elämästä kiinni, vaikka olen yrittänyt.
Uskomatonta mutta totta, voin niin huonosti, etten edes jaksa soimata itseäni. Mutta onko tätä se paljon puhuttu armo?
Sanani ovat niin vähissä, että terapeutin sohvalla riisuin naamioni, en jaksanutkaan selittää asioita kovin paljon. Kerroin vain, miltä tuntuu.
Olen turha, olen hyödytön, olen ruma, olen arvoton, en ansaitse rakkautta, minua ei voi rakastaa.
Ja välittämättä ilkeistä äänistä päässäni kerroin halustani satuttaa itseäni. Kun ne huusivat, että kerjään vain sääliä, annoin niiden olla. Terapeutti ei nauranut.
Musta tuntuu, että mun pitää kuolla.
Miksi kenenkään pitää kuolla?
Jos elämästä ei tule mitään. Jos on arvoton. Jos on hyödytön yhteiskunnalle. Jos kukaan ei rakasta. Jos ei koskaan onnistu missään. Jos olisin edes kaunis, minulla olisi jotain ihmisarvoa. Mutta en minä varsinaisesti halua kuolla!
Sanoin ajatukset ääneen. Niiden päällä on aina ennen ollut naamio ja itsesyytöksiä, niin että olen joutunut pitämään ne itselläni. En minä muista ihmisistä ajattele, että he ovat arvottomia, jos eivät ole sitä ja tätä tai onnistu tässä ja tuossa, mutta itsestäni ajattelen. Oli ajatus miten tyhmä tahansa, se on minun ajatukseni ja tuntemukseni. Istun terapiassa niiden takia, en siksi, että minun pitäisi sielläkin todistella jotain.
Olen oppinut näkemään itseni ensinnäkin muita huonompana ja arvottomana, koska niin minut opetettiin yläasteella itsestäni ajattelemaan. Lisäksi pidän itseäni kusipäänä, itsekeskeisenä ja huonona ihmisenä, koska sekin rooli minulle niin vahvasti opetettiin. Kaikin tavoin yritän peitellä näitä rooleja, jotka minulle on luotu, vaikka en itse ole edes ollut mukana muodostamssa niitä. En jaksa enää tehdä itselleni kuorta. En jaksa miettiä sanomisiani, jotta ihmiset eivät yhtäkkiä alkaisi pitää minua sinä itsekkäänä kusipäänä, joksi minua on maalattu. Ja terapiassa ainakaan ei kuuluisi peitellä.
Kun sanon olevani turha, ääni päässä huutaa, että möyrit itsesäälissä, vaikka hyödyttömyyden tunne on minussa. Kun sanon olevani väsynyt, ääni päässäni huutaa, että sinun pitäisi skarpata, vaikka minä en aina tiedä, miksi nousen aamuisin. Kun sanon olevani itsetuhoinen, ääni huutaa, että haet vain huomiota, vaikken tiedä, keltä. Kun sanon olevani huonompi kuin muuta, ääni huutaa, että niin oletkin!
Paitsi että ääni määrittelee, millainen olen, se määrittelee myös, miltä minusta tuntuu.
Terapeutin mukaan olen vihainen ja puran sitä itseeni. Vihainen olen siksi, että olen hukannut suunnan. Suunta ainakin on kateissa. Kun kesä alkoi, tavoitteeni oli käydä töissä ja tienata rahaa ja selvitä syksyyn asti. Onnistuin siinä. Lauantaina on viimeinen työpäivä. Sen jälkeen alkaa taas koulu, mutta minä en näe järkeä mennä sinne. En tiedä. Pidän kyllä opiskelemistani aineista, mutta minusta tuntuu, että tarvitsisin hengähdystauon, tauon, jonka aikana miettisin tarkemmin, mitä oikeasti elämältä haluan, ylipäätään missä haluan asua. Pidä välivuosi, terapeutti sanoi. Pidä heti. Tai sairauslomaa.
Kun se olisikin niin helppoa, ajattelen perfektionismini takaa. Mutta sanat silti kaihertavat mieltäni. Minun pitäisi miettiä. Löytää elämälleni tarkoitus. Onhan elämälläni omanlaisensa tarkoitus: että pääsen aamulla ylös, saan juotua aamukahvin muumimukista ja katseltua aamua, joka nousee hitaasti ja ääneti.
Kahlitsevat lauseet jää mieleen
Ne nousevat aina uudelleen
Haluan jonkun, joka auttaa selviimään
Mut vain itseni taas peilissäni nään
- Miro Palokallio
Kauniita syysaamuja,
- Aoda
.jpg)
