Jäätelökioskin tyttö ja muita mahdollisia rakkauksia

Hääräilen, hyörin, hyräilen kioskissa. Pyyhin pöytiä ja tiskejä kuin omaa kotia. Pyörittelen jäätelöpalloista kauniin pyöreitä ja houkuttelevia. Pakkaan mansikoita rakkaudella. Kouraisen hernepussiin ylimääräisen kourallisen. Solmin pusseihin kauniit solmut. Hymyilen ja kiitän. Mielessäni mietin: oisko se toi?

Kioskilla käy nimittäin paljon myös ikäisiäni miehiä. Eikä vain ikäisiäni, vaan kaiken ikäisiä, jotka hymyilevät, kiittävät, kehuvat, sanovat jopa näkemiin. Mietin, että sellaisissa tilanteissa on mahdollisten rakkauksien paikka. Minä olen luonnollinen essussa ja letissä, hän jäätelö- ja mansikkatahroja suupielissä. Ei esittämistä, ei rooleja. Sellaista se olisi kotonakin.

Ajatus miehistä, jotka hymyilevät tietoisesti minulle eivätkä vain jäätelökioskin tytölle, on kutkuttava. Se saa minut hääräilemään entistä iloisemmin. Tiedän, että muutkin etsivät rakkautta kuin minä. Siksi joku varmasti katsoo tännepäin kuningatarjäätelötötterö kädessään ja ajattelee: oisko se toi? Se joku tulee ostamaan mansikoita taas, mansikoita kirsikoita mustikoita vadelmia, marjat ovat sydämen muotoisia ja jäätelö makeaa kuin suudelma.

Sinulla on kaunis hymy, sanovat monet. Se saa minut kikattamaan estottomasti. Onhan lämmin heinäkuun päivä, koko elämä ja kymmentä eri jäätelömakua edessä. Jätän jäätelöannokseen merkin itsestäni, kaikkein kirkkaimman punaisen mansikan. Se on kuin minun sydämeni, minun sydämellisyyteni. Tahdon olla hyvä, hymyillä yksinäisille ihmisille, valaa muihin uskoa omaan ihanuuteen.

Etsiikö joku minua? Odottaako joku minua?

Sillä miksipä ei? Minun kanssani voisi perustaa kodin, jossa olisi huolettomia lapsia, värikkäitä tekstiilejä, herkkuja ja turvaa, minä olisin kotona kaikkia rakkaita ihmisiä varten. Tässä luonteettomien, muovisten ja puunattujen naismallien maailmassa on edelleen miehiä, jotka haluavat tytön, jossa on vikoja kuten selluliittiä tai kolo hammasvälissä mutta joka leipoo työviikon päätteeksi mustikkapiirakan. Minä olisin vaimo, joka ei aina jaksa näyttää hyvältä, treenata pakaralihaksia houkutteleviksi tai harjoitella akrobaattisia seksiasentoja, mutta joka hieroisi hartioita, lämmittäisi saunan ja pyyhkisi pettymysten kyyneleet.

Matkalla Helsinkiin maahanmuuttaja tai turisti antoi lapun, jossa oli englanninkielisiä kohteliaisuuksia sekä puhelinnumero. En soittanut, mutta säilytin paperin. Hänkin etsii paikkaansa täällä, hänkin etsii rakastettua. Ja matkalla kotiin katselin ikkunasta miestä, joka katsoi minua, kunnes juna lähti liikkeelle, emmekä näe enää koskaan, mutta siinä hetkessä näin hänessä samaa kaipausta kuin itsessäni on. Ja matkalla konduktööri auttoi minut ja pyörätuolissa istuvan ystäväni sisään junaan ja toivotti hyvää matkaa. Mietin: oisko se toi?

Puhutaan miesten tarpeesta saada seksiä, mutta monille riittäisi vain, jos voisi nukahtaa imien itseensä toisen hiusten tuoksua. Kosketusta me kaikki tarvitsemme, omaa turvapaikkaa jonkun toisen sylissä, tarve lisääntyä on aivan toinen juttu. Rakkauden tarpeesta harvemmin puhutaan, sillä se on merkki sen puutteesta, mikä taas on merkki huonommuudesta. Mukamas. Kateudella ja kaipuulla katson kioskille tulevia tyttöjä ja poikia, joilla on kaulassaan omistusmerkkejä, sormissaan sormuksia, kädet käsissä, he ostavat yhteisen mansikkarasian ja jäätelöt. Voiko mikään olla kauniimpaa kuin jaettu mansikkarasia, polvi polvea vasten, pilvetön keskipäivän taivas?

Ajattelen vieläkin Jaakkoa, mutta ajattelen myös kotia, jossa on lempeyttä, turva ja vakaus. Jaakko ei olisi pystynyt tarjoamaan niitä minulle. Ja ajattelen Teemua, joka suuteli kaulaani vessajonossa kello kolme aamuyöllä ja ajattelen, että häneltä olisin saanut seksiä, mutta en rakkautta. Ja ajattelen Madsia, jonka suhteen kaikki jäi arvoitukseksi. Häneltä olisin saattanut saada kaiken tai en mitään, enkä koskaan saa tietää, ja siksi näen hänet ikuisesti kirkkaana, kuin kaukaisena tähtenä, mahdollisuutena. Joskus ajattelen myös koulukaveriani Aatua, joka on naimisissa. Me olisimme yhdessä, jos se olisi mahdollista, mutta se ei ole. Jotkut ihmiset tapaavat liian myöhään, tai aikaisin.

Joka ei etsi, löytää nopeiten, niinhän sitä sanotaan. Siksi tyydyn katselemaan asiakkaita ja miettimään, että oisko se toi, oisko se toi, oisko se toi. Ja sitten joku niistä miehistä menee kotiin ja miettii illalla, että oisko se toi, oisko se toi, oisko se toi.

Täältä tullaan, muistuttaisin sua:

koko elämäsi olet etsinyt vain mua...

Hyvää viikonloppua! 

- Aoda

Sanat, kuvat ja elämä

Tämä on taas vähän erilainen päivitys, varoituksena vain. Julkaisen sen nyt kumminkin, kun kirjoitinkin.

Kävin eilen Helsingissä katsomassa Tove Jansson -näyttelyn Ateneumissa. 

Kuvataide ei kiinnosta minua pätkääkään. Tai hyvin vähän. Tove Jansson merkitsee minulle kuitenkin muutakin kuin kuvia ja tarinoita. Hän edustaa vallankumouksellisuutta, omistautumista ja ennen kaikkea rakkautta. Sitä, että tekee juuri sitä mitä elämässä haluaa tehdä, eli tässä tapauksessa taidetta. Hän ei mennyt naimisiin, mutta eli rakastamilleen ihmisille. Hän ei tehnyt lapsia, mutta kirjoitti tuhansille onnellisen lapsuuden. Hän eli kuten tahtoi. Maalasi ja rakasti yhteiskunnan silloisten normien vastaisesti. Minäkin eläisin kuten tahdon, jos uskaltaisin.

Näyttelystä mieleeni jäi erityisesti valtava öljyvärimaalaus, joka esitteli Janssonin näkemyksen paratiisista. Maalauksessa oli saari, jossa oli onnellisia ihmisiä tanssimassa, uimassa ja ottamassa aurinkoa. Kuitenkaan meri ei ollut tyyni, vaan sen suurilla aalloilla kellui veneitä, jotka tyrskyistä huolimatta lähtivät poispäin rauhaisasta saaresta.

Mietin, että ehkei sittenkään onni ole pelkkä rauha ja tyyneys, jota etsin. Muumeissakin rinnastetaan tuttu ja vieras, turva ja vaara, rauha ja seikkailu. Onni onkin seikkailu. Koettelemus ja siitä selviäminen. Vaarallinen matka ja sen jälkeen kodin turva.

Muumit syntyivät sota-aikana, jolloin kaikki oli vaikeaa ja synkkää. "Minulle ehdotettiin, että kirjoita lastenkirja", Tove kertoi myöhemmin haastattelussa. "Tuntui hyödyttömältä piirtää kuvia. Elämä oli synkkää, en pystynyt luomaan. Sitten aloin kirjoittaa."  Jo sitä ennen hän oli piirtänyt varhaisia muumeja, pyöreitä, suurikuonoisia hahmoja. Ensimmäisessä muumikirjassa Muumilaakso peittyy tulvan alle, seuraavassa koko maailmaa uhkaa leimuava pyrstötähti. Valtavia katastrofeja siis, mutta niistä kaikista selvitään.

Ehkä myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonlasku, toteaa Muumipappa romaanissa Muumipappa ja meri. Se on hyvin sanottu. Minä uskon onnellisiin loppuihin ja auringonlaskuihin väistyvän myrskyn jälkeen.

Istuessani myöhemmin Akateemisen kirjakaupan kahvilassa valtava muki vaniljalattea edessäni pohdin, mitä taide itsessään merkitsee minulle. Kuten sanottua, kuvataiteesta en välitä, mutta sanataiteesta senkin edestä. Saatan vaikuttaa itsekeskeiseltä, en tiedä. On vain oltava joku pakopaikka maailmasta, ja on oltava keino jäsentää ja ohjata tätä kaikkea. Kun kirjoitan, minä päätän. Ja jos joku toinen tahtoo maalata oman paratiisinsa, ilman muuta hän sen tekee, ja hän tekee siitä juuri sellaisen kuin haluaa. Onko taide siis tarvetta paeta tätä maailmaa? Vai onko se tarve jäsentää ja järjestää sitä mitä tapahtuu? Tunnettakin on helpompi käsitellä, jos sille on nimi tai jos siitä piirtää kuvan.

Patistavatko vaikeudet ihmisiä luomaan?

Kirjoitan tytöstä, joka osaa puhua eläinten kanssa. Hän lähtee vaaralliselle matkalle toiseen ulottuvuuteen, joka toipuu sodasta. Kun pääsen oikeaan mielentilaan, uppoudun siihen toiseen maailmaan, johon rinnastan omaamme. Kun uppoudun tarpeeksi syvälle, unohdan minussa vellovan ahdistuksen ja pelon, oikeastaan kaiken ympärillä. Siellä on minun turvapaikkani, sanojen välissä, lauseiden sidoksissa, kirjainten kaarissa. Maailmassa, jossa voi tapahtua mitä vain, mitä haluan.

Uskon, että kaikilla on jokin itseilmaisun keino. Se voi kiteytyä sanoihin, kuviin, ääniin tai liikkeeseen, oikeastaan mihin vain. Kun sen ilmaisun keinon on löytänyt, sen avulla voi purkaa tunteita ja ajatuksia. Järjestellä omaa maailmaansa ja luoda sitä. Ja kyllähän taide muuttaa tätäkin maailmaa; taide on ajatuksia ja tunteita, jotka tehdään näkyviksi. Taiteessa piilee valtava voimavara niitä vastaan, jotka meitä satuttavat.
Miljoonittain kirjoja on poltettu sen takia. 

Olen miettinyt sitäkin, miten pienistä asioista onnellisuus oikeastaan koostuu. Olisiko uhkarohkeaa laittaa onnensa omaisuuden tai miehen varaan? Tovelle onnellisuus oli saaristo, meri ja rantasauna. Minulle onni on havumetsä, keinutuoli ja kirjasto.

Ja taide. Ja rakkaus.

Tässä vähän nostalgiaa. Veikkaan, että aika monelle muullekin kuin minulle.

Eläkää kuten tahdotte,

- Aoda

Kaappi täynnä särkyneitä lasikenkiä

Sunnuntaina vajosin syvälle ahdistukseen. Se oli upottavaa ja henkeäsalpaavaa. Itkin ja itkin ja itkin. Ja itkin. Muistan miten vatsalaukku tempoi, kun kehon suojamekanismi meni päälle. Makasin lattialla kännykkä kädessä, pyysin ihmisiltä apua osaamatta tähdentää, millaista apua. Niistin kaulassani olleeseen huiviin, koska ei ollut muutakaan. Nikottelin ja tärisin. Suuni oli kuiva, silmät sameat. En voinut puhua, kurkku ei antanut muodostaa sanoja, se vain sykähteli. Järkyttynyt kehoni huusi lasillista vettä. Minun oli pakko nousta, minä se nousen aina. Peilistä katsoi kaksi punaista silmää, väsyneet kasvot ja sähköinen tukka, ai sinäkö siinä, ai minäkö. Avoin ja avuton.

Siinä seisoin peilin edessä ja kysyin itseltäni taas: mitä sinä pelkäät kaikista eniten?

Mitä siis pelkään?

Pelkään, että jään vaille hyväksyntää ja rakkautta.

Pelkään, että minut hylätään, että ihmiset kääntävät selkänsä.

Pelkään, ettei minua ymmärretä, vaikka tarkoitan vain hyvää.

Pelkään, että epäonnistun.

Pelkään, että joku näkee heikkouteni.

Pelkään, että jonain päivänä väsyn yrittämään.

Pelkään, että elämä menee ohitseni.

Pelkään alemmuudentunnetta, sitä etten ole muiden vertainen.

Pelkään kipua, johon ei ole lääkettä.

Ja jotta näin ei kävisi, pitää yrittää yrittämästä päästyään, yrittää pontevammin, yrittää miellyttää, selittää, hyvittää. Ei saa väsyä ja näyttää heikkoutta, koska silloin pitäisi selittää, eikä kukaan ymmärtäisi. Ei saa epäonnistua, sillä kukaan muu ei koskaan epäonnistu. Ei ainakaan jatkuvasti ja ihan kaikessa.

Itkin itseni kuiviin. Teen parhaani, eikä sekään riitä. Menestyksen ja täydellisyyden kuoren läpi paistavat ainoastaan viat, ei kukaan näe mitään muuta. Mietin, miten yksi virheeni romahduttaa koko kuvan. Yksi väärä sana, käännös pois. Yksi huono päätös tai hutera askel ja kaikki kaatuu. En koskaan riitä, en itselleni enkä muille. Niin se on ja minkäs teet. On pakko piiloutua itseltä ja muilta, hävittää jäljet omasta rikkonaisuudesta. On ostettava rakkaus ja hyväksyntä, koska muutoin sitä en voi tällaisena koskaan saada. En osaa sanoa, mikä minussa on se perimmäinen asia, joka on vialla. Mutta ei sillä oikeastaan ole väliä. Minulla on kaapeissa luurankojen seurana laatikollinen särkyneitä lasikenkiä, joilla ei koskaan tanssita.

Ahdistuksen jäljet ovat tuntuneet kehossa koko viikon heikkoutena ja haurautena. Tuntuu, että minua tarvitsisi vain tönäistä, ja vajoaisin taas, juoksisin jonnekin piiloon hyperventiloimaan. Miten selittäisin sitä kenellekään?

Ja mitä tekevät muut,

rakastavatko vaiko hylkäävät

jos mokaat?

Jotain sydämessään

Tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta,

huolehdimme sinusta

Tyttö epäkunnossa

Siltäkö tuntuu sinusta?

- Herra Ylppö

Nämä päivät vuosi sitten olivat elämäni kauheimpia. Niin kauheita, että muistan ne vieläkin. Hautovan kuuma ilma, kokoon painava ahdistus eikä sanoja selittää kenellekään tai edes itselle. Minua sattui joka paikkaan, mutta kyyneleitä ei tullut. Ahdistus velloi sisällä eikä hellittänyt hetkeksikään. Istuin keinussa kuulokkeet korvilla mutta en ottanut vauhtia. Tätäkö se elämä on, tuijotan hiekanjyviä maassa kenkieni kärjillä, vihaan tätä kesää enkä kuule luonnon ääniä. Tätäkö se on, odottamista, odottamista että kipu tästä häviää.

Olen muistellut paljon elämäni hyviä päiviä, joina ei ollut huolta. Ystäväni täytti 19 eräänä lumisena tammikuuna. Kukaan ei oikeastaan juhlistanut hänen syntymäpäiväänsä, joka sattui olevan maailman arkisin tiistai keskellä lukion kolmatta jaksoa. Järjestimme myöhemmin yllätysjuhlat. Muut tytöt valmistelivat juhlia, kun itse olin suorittamassa autokoulun teoriakoetta toista kertaa. En taaskaan päässyt läpi. Saavuin sattumalta juhlapaikalle samaan aikaan kuin hiukan aikaisemmin koulusta päässyt päivänsankari. Tarkoitus oli ollut, että olisimme kaikki sisällä valmiina laulamaan, kun päivänsankari saapuu. Odotin sankarin kanssa ulkona portaalla, että sisällä muut saavat valmistelut tehtyä. Kaveri tahtoi tehdä lumienkelin. Hän kävi makaamaan lumeen minun piponi päässään ja levitteli käsiään ja jalkojaan. Pehmeä lumihanki kimmelsi laskevassa illassa.

Me lauloimme paljon onnea, me yllätimme hänet täysin. Kerroin kaikille, etten päässyt taaskaan teoriakokeesta läpi. No voi harmi, sanoivat tytöt, ota suklaakakkua. Ei tarvinnut esittää, että olin onnistunut. Eikä tarvinnut selitellä, miksi epäonnistuin. En ollut huomion keskipiste, mutta olin täysin hyväksytty. Ja se suklaakakku oli ihanan mehevää.

Rakastin kerran enemmän kuin järki riittää käsittämään. Tänään kysyin itseltäni: miltä tuntuu, kun joku rakastaa niin paljon?

Mutta hän ei kai tiennyt, että rakastin häntä niin paljon. Se tuntuu epäreilulta. Hänen olisi pitänyt antaa minun sanoa. Kysyä ja vastata. Kertoa, selittää. Hänen olisi pitänyt antaa minulle mahdollisuus. Nyt ahdistus, suru ja katkeruus on pelkkää hellää kaipausta, yhteisten hetkien muistelemista. Ainakin minä sain tilaisuuden rakastaa, minulle sanotaan. Rakastamaan ainakin pystyn. Sitä minä tarvitsen, oikeuden rakastaa itseni ehjäksi ja oikeuden saada vastarakkautta, varauksetta.

Jonkun hoitamaan rikkinäistä sydäntäni. Ilman selityksiä ja tekosyitä. Ilman menettämisen pelkoa.

Toivuttuani sunnuntaina itkusta avasin tietokoneen ja kirjoitin edellisen blogipäivitykseni. Ajatusten suuntaaminen johonkin rauhoitti minua. Sain niin ihania kommentteja, että aloin taas itkeä. Silloin ymmärsin jotain. Omakehu saattaa nyt haista, mutta sanon tämän silti.

Tajusin, että jos en mitään muuta, niin minä osaan kirjoittaa. 

Kiitos, rakkaat lukijat.

- Aoda