Tämän postauksen otsikko tulee laulunsanoista, jotka kuulin ihan väärin. Kuulin I need music to be free, vaikka biisissä todellisuudessa laulettiin jotain aivan muuta.
Kun minulta kysytään, millaista musiikkia kuuntelen, menen aina tosi vaikeaksi. En halua vastata, tavallaan en ehkä edes osaa. Hävettääkö minua? Ehkä vähän. En halua sanoa, että saan jäätäviä kiksejä Miley Cyrusin Malibusta, niin jäätäviä, että itkettää, ja biisi on iloinen.
Mutta on toinenkin syy. Musiikin kuuntelu on minulle niin intiimi kokemus, etten oikein osaa jakaa sitä. Tuntuu kuin päästäisin toisen ihmisen tosi lähelle, kun hän tulee mukaan musiikinkuuntelukokemukseeni. Tavallaan jakaisin itsestäni jotain muutakin kuin vain jonkin yksittäisen biisin. Kertoisin itsestäni, koska käsittelen kaikkea musiikin kautta.
Joku pääsisi siihen käsiksi.
En sinänsä pelkää mielipiteitä minulle tärkeistä kappaleista, en negatiivisiakaan. Mutta ehkä sitä pelkään, ettei kuulija ymmärrä biisin arvoa minulle.
Olen huomannut, ettei kotonani ole yhtään hiljaista hetkeä, kun olen yksin. Pyöritän musiikkia ihan koko ajan.
Viime viikkoina olen kaivanut esiin levyjä (Spotifysta, kylläkin), joita olen kuunnellut kymmenen vuotta sitten tai pitempäänkin. Olen niiden mukana palannut kaikista vaikeimpiin aikoihin elämässäni. Yllätyksekseni olen huomannut, etten ole pahoilla mielin, kun kuuntelen musaa, joka muistuttaa kaikkein raskaimmasta. Itse asiassa mielialani on aivan päinvastainen. Saan lohtua juuri niistä biiseistä, jotka silloin ovat olleet tärkeimpiä. Ne ovat olleet turvaköysi ja -verkko, jotka ovat pitäneet minut hengissä, kun on ollut vaikeaa. Ne eivät ole muisto kivusta vaan ne ovat muisto turvasta.
Ne biisit olivat tukena, kun kukaan muu ei ollut.
Kun korona iski, piti lopettaa kuntosali- ja uintiharrastus. Oli pakko keksiä korvaavaa liikuntaa, eikä vaihtoehdoksi jäänyt oikeastaan kuin ulkoliikunta. Niinpä aloin juosta. Ensin juoksin alle kilometrin ja olin puolikuollut. Sitten jaksoin sen kilometrin. Tuli kesä, ja jaksoin kaksi. Nyt jaksan kymmenen, vaikkakin melko hitaalla vauhdilla edelleen.
Tähän en olisi kyennyt ilman musiikkia. Musiikki oli se syy, joka sai minut ulos. Lenkkipolku, mahdollisuus olla vain omien ajatusten parissa! Ostin viimeinkin bluetooth-kuulokkeet ja pääsin vapaaksi piuhoista. Olen höyhenenkeveä ja liikun pururataa pitkin helposti ja kauniisti.
Ja se äänimaisema. Vain minä, liike ja musiikki.
Toki minä rakastan liikettäkin. Mutta vielä enemmän rakastan sitä, kun saan pyhittää juoksulenkit musiikille.
Olen aina käsitellyt elämää musiikin kautta, koska yleensä joku toinen on osannut kuvata minun elämäntilanteitani paremmin kuin minä itse, löytänyt niille oikeat sanat ja oikean sävelen. Mustimpina hetkinä olen saanut eniten lohtua juuri musiikista, mutta olen myös paiskonut rautaa kuntosalilla ja purkanut aggressiota biisien kautta. Olen kuunnellut musiikkia rakastuneena ja eronneena ja koko ajan siinä välissä. Olen itkenyt musiikin kanssa mutta myös tanssinut villasukissa makuuhuoneessani. Olen laulanut nuotin vierestä klubikeikoilla ja festareilla. Olen laulanut ääneni käheäksikin. Enkä voisi kuvitella juhlia ilman musiikkia. Ei kai kukaan voisi.
Samalla tavalla elokuva ilman musiikkia olisi ennenkuulumaton ajatus. Lempibiisini ovat minun elämäni soundtrack.
Mutta silti niinä synkimpinä hetkinä musiikki on ollut kaikkein tärkeintä, koska se on pitänyt minut elossa. Muistan sen mustan hetken, jona makasin teininä vuoteellani pää jalkopäässä ja painoin nappikuulokkeita tiukasti korviin, jotta saisin ulkomaailman minusta vieläkin kauemmas ja sisäistä maailmaa varjeltua. Ja muistan vieläkin, mitä levyjä kuuntelin pyörälenkillä, jolla kävin purkamassa mieltäni sen kauhean päivän jälkeen, mitä biisiä soitin uudestaan ja uudestaan. Ja muistan edelleen, millainen rauha minut valtasi, kun sen helvetin keskellä kaivoin joka välitunti iPodin laukustani ja laitoin portailla jotain soimaan. Solvaukset katosivat, ei siksi, etten kuullut niitä enää, vaan siksi, että minulla oli jotain, mikä piti minua turvassa.
Suljin ulkomaailman pois, jotta pääsin tiukemmin sisäiseeni. Siellä oli turvallisempaa.
Joskus toki puhuminen olisi voinut tehota paremmin, mutta kun ei ollut mahdollisuutta, oli sentään pakopaikka. Musiikki lohdutti minua paremmin kuin yksikään ihminen. Kun laitan lempimusaa soimaan, tiedän, että edes joku tässä maailmassa ymmärtää minua aivan täydellisesti.
En jaa musiikinkuuntelukokemustani kenenkään kanssa, koska en osaisi selittää sen voimaa.
