Ja että oon kuin luulet aivan kuten tuulet rauhoitu en mihinkään

Tällä hetkellä eniten iloa saan musiikista ja liikunnasta, niistä yhdessä.

Olen kolunnut tuttuja ja tuntemattomampiakin seutuja, vaikka tämä sää kastelee jo lenkkarit. On ollut enimmäkseen harmaata, mutta se ei ole haitannut, ei huono sää haittaa. Olen mennyt pimeällä, kun aamu ei ole vielä valjennut, ja illalla, kun hämärä on jo täällä, ja tihkunharmaina iltapäivinä, ja kaikkina muinakin aikoina.

Olen jo pitkään ollut rauhaton.

Eikä siinä kai ole mitään pahaa. Askelmittari värisee tyytyväisenä, kun askelia kertyy. Olen ahnehtinut musiikkia enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Silloin se on paljon.

Mutta paljon muuta en pysty tekemään.

Öisin kiemurtelen sängyssä viileillä lakanoilla, peittojen alle, peittojen alta pois. Nousen katsomaan ulos. Kaupunki on koko ajan harmaa kuin Varsinais-Suomi joulukuussa, paitsi öisin, silloin, kun se on musta. Sanotaan, että jos odottaa katastrofia, mieli on rauhaton ja koko ajan jossain toisessa paikassa kuin tässä. Kun katastrofi tapahtuu, on itse asiassa helppoa toimia. Silloin on oltava hetkessä kiinni, siinä juuri, eikä missään muualla, ja se helpottaa olemista.

Katson öisin ikkunasta pitkäkatua ja odotan. Olen koko elämäni nukkunut huonosti, ei tämä ole eri tilanne.

Olen osittain samassa kierteessä kuin olin viimeksi, kun rakastuin. Etsin merkkejä alkavasta lähdöstä; kieltäydyn näkemästä merkkejä kiintymyksestä. Kun kysyin arkaillen puhelimessa, näemmekö me vielä ennen joulua, hän hämmentyi. Tietenkin näemme. Huomenna me näemme.

Olen koko elämäni ajan nukkunut huonosti enkä näe tässä tilanteessa mitään eroa. Levottomuus on tuttua. Helpointa on juuri sen vuoksi olla liikkeessä. Kuulokkeilla suljen maailman ulkopuolelle, ja vain silloin pystyn hengittämään tasaisesti. Kuuntelen sykettä. Välillä tuntuu kuin pystyisin aistimaan sydämen liikkeet ihoni alla.

Hänen luonaan nukuin vaikka illalla sanoin, etten yleensä nuku vieraassa paikassa. Saunan ja seksin jälkeen. Matalalla sängyllä ikkunan puolella oli ihan hyvä, ja heräsin vasta sitten, kun oli jo vähän valoisaa.

Olen ajatellut sanoa: Katso minua. Kai silti olisi mahdoton nähdä silmieni taakse, nähdä levollisen katseen takana kaikki se rauhattomuus, joka siellä asustaa. Minua kiinnostaisi tietää, miten hän selviäisi minun rauhattomuuteni kanssa. Itse selviän kyllä. Mutta toinen. Tätä on vaikeampaa käsittää kuin masennusta. Aamuisin olen vain helpottunut, kun päivä alkaa ja saan nousta niistä lakanoista, joilla nukun öisin höyhenenkeveää unta. Väsyisitkö minuun, ja jos, niin kuinka pian? Ja entä jos et, sittenkään?

Yhtenä iltana hän sitten katsoi minuun pyytämättä, ja minä kerroin terapiasta ja kerroin mielialoista, aalloista. Sen jälkeen ei tapahtunutkaan mitään. Pelkäsin, että hän näkisi minut toisin, mutta hän katsoi minuun senkin jälkeen aivan samoin kuin ennen. Sekin teki minusta hämmentyneen. Mikään ei muuttunut miksikään, hetkeäkään katseessa ei väikähtänyt ajatus: hullu nainen.

Ihan se sama nainen.

Haluaisin mennä hänen kotiinsa nukkumaan.

Mä huudan mä valvon

Mä huonoa palvon

Mä uuvun mä luovun

En tee mitä pitää

Ja mitään en muista

sovituista

Turtua haluan valua

pois hämärään

Se kaikki saa sut vielä väsymään

Mut jos et välitä siitä, mä tuun sun syliin ja jään

Mä olen kyllästynyt pelkäämään

Ja mä en välitä muusta

mut jos vain suostut mä jään

Niin mä olin monta yötä levotonta

tahtonut sun kainaloon

Päättänyt mä juoksen vielä sinun luokse

Sanon vaikka tässä oon

Ja että oon kuin luulet aivan kuten tuulet

rauhoitu en mihinkään

Mä väännyn ja mä murrun

Öihini mä turrun

Hukuttaudun ikävään

Maija Vilkkumaa: Mä jään

Aina kaiken niin kirkkaana nään, mua väärin vain ymmärretään

Ajattelen usein, miten ihmiset näkevät minut, miten minut nähdään, miten minä näyn.

En osaa aina olla edukseni sosiaalisissa tilanteissa. Välillä olen ihmisten kanssa aivan käsittämättömän kömpelö. Sekoan sanoissani, puhun epäselvästi, ehkä suorastaan sössötän. Vaikutan hitaalta, olen vaikeaselkoinen, reunoilta hatara. Se saa ihmiset joskus nauramaan minulle. En osaa välittää maailmaani heille.

Tarkkailen ihmisiä etäältä ja teen heistä havaintoja. Olen siinä taitava. Minun on aina ollut helppoa aistia ihmisten tunnetuloja ja tarpeita ja toimia sitten niiden mukaan.

Voi kun he aistisivat minuakin.

Omasta mielestäni näen kaiken kirkkaasti, mutta ulospäin olen kamalan samea. Ihmiset katsovat minua ikään kuin likaisen ikkunaruudun läpi, siltä minusta tuntuu.

He nauravat hitaudelleni. Vaikka ymmärrän kaiken. Yleensä aina. Kaikki on kirkasta ja selkeää kuin iltapäivät heinäkuussa. Ikkunaruutu, jonka läpi minä katson, on puhdas.

Mietin päivittäin, miksi hän haluaa olla lähelläni. Kerta toisensa jälkeen hän tahtoo tulla luokseni. Yhtenä iltana katsoin häntä silmiin enkä kuunnellut ollenkaan, mitä hän sanoi, mietin vain, olenko todella tässä. Itse asiassa olen välillä aivan muualla kuin siinä. Yritän parhaani ja silti katoan jonnekin toisaalle.

Sanotaan, että ihmissuhteissa kannattaa vain olla oma itsensä. Mutta kuinka olla oma itsensä, jos ei tiedä, kuka on?

Joskus sanoja vain tipahtelee suustani. Aina en laskelmoi. Puhun ja puhun ja puhun. Välillä menee pieleen. Joskus sanat törmäävät seinään ja ohittavat toiset. Jään erikoiseen välitilaan, jossa olen kertonut asioista mutta en niin kuin ne minussa ovat, vaan toisin, sekavammin, ehkä olen sekasotku koko nainen, siltä minä näytän, näyttää, näyn.

Minusta tuntuu, ettei minua kuulla. Puhun, mutta sanat haihtuvat, vaikka ne vasta olivat siinä.

Tarkoitan aina vain hyvää.

Kirjeeni sait, se on kynäni syy

jos ajatus hämärtyy

Sä ehjää lausetta hait

Odota huomiseen

ja ota mut virheineen

Kysymyksiä vastauksiin

Virhelyöntejä sydämiin

Sanoja väärinpäin

latasin yllättäin

Taisin sua satuttaa

enkä takaisin saa

Mä puhuin ja yksin jäin

Sanoja sanoja sanoja

Nylon Beat: Sanoja

Ja se päättyy nyt tähän.

Tuntuu pahalta ja väärältä sanoa tätä, mutta sairauksilla ja kuolemalla voi olla myös positiivisia vaikutuksia ihmisen elämässä.

En tietenkään ole onnellinen siitä, että äitini on tämän kuun alussa saanut rintasyöpädiagnoosin. Mieluummin olisin jatkanut elämääni niin kuin ennenkin, murehtien lähinnä sitä, näyttääkö perseeni tässä mekossa isolta. Tai sitä, sataako, kun me olemme menossa Ruissaloon. Saammeko parkkipaikkaa. Riittävätkö rahat.

Raha on vain rahaa. Syöpä voi tulla kenelle vaan.

Äidin kasvain leikataan ensi torstaina, minkä jälkeen hän aloittaa pitkät sädehoidot. Sairauden ennuste on hyvä, rintasyöpäpotilaista noin 90 prosenttia paranee ja on elossa viiden vuoden kuluttua diagnoosista.

Mutta toki se tieto järisytti. Tuntui, kuin minua olisi vedetty turpaan kirveellä. Maailmasta hävisivät totaalisesti värit. Sinä keskiviikkona menin heti sänkyyn, itkin enemmän kuin ikinä, ja sitten vedin pommin rauhoittavia ja menin nukkumaan. Seuraavana päivänä minun piti keskittyä jokaiseen askeleeseeni erikseen, jotta pystyin tekemään asioita. Lauantaina sen jälkeen oli äidin syntymäpäivä. Me ostimme paljon lahjoja, me istutimme omenapuun. Synttärilettuja syödessäni mietin, oliko elämä ollut aina näin ihanaa, mutta vain huolta vailla, vailla pelkoa siitä, että joku näistä rakkaista ihmisistä kuolee, ja ilman ymmärrystä siitä, etteivät tällaiset hetket ole itsestäänselvyys.

No miten tämä sitten liittyy mihinkään?

Jollain kummallisella tavalla äidin sairastuminen sysäsi arvot kohdilleen ja, jollain lailla, elämää eteenpäin.

Ei enää tuntunut tärkeältä, vaikka perseeni olisi ollut mekossa maailman isoin. Sade loppuu, tai ehkä me voimme ottaa sadetakit ja sateenvarjot, kukaan ei kuole. Parkkipaikan voi löytää kauempaakin.

Tajusin, että ihmissuhteet, sekä perhe että ystävät, ovat tärkeintä tässä maailmassa, niin se on, kaikki muu on toissijaista. Se tuntuu lässytykseltä, ainahan niistä perusarvoista lässytetään, mutta niin se on, niin se menee, ja sen tajuamiseen vaaditaan näköjään syöpädiagnoosi. Tietenkin, jos minulta olisi kysytty aiemmin, mikä on minulle tärkeintä, olisin vastannut, että perhe ja ystävät. Mutta asia kristallisoitui vasta nyt. Ja tältä se tuntuu.

Ja jännästi kristallisoitui sekin, ketkä ovat niitä ihmisiä, jotka haluan pitää jatkossa lähellä. Ja jotka, vittu, kannattaa pitää lähellä.

Kaikkia ei pidä, halua, ei kannata.

Siispä kaksi sai mennä.

Toinen oli melko yksinkertainen tapaus. Minä olin hänelle lähinnä paskaämpäri, johon hän tuuppaa sisältöä muttei koskaan ole kiinnostunut kuuntelemaan, mitä paskaämpärillä on sanottavaa, ei hyviä asioita eikä huonoja. Minusta on ihan ok olla paskaämpäri, koska jokainen meistä tarvitsee joskus jotakuta, joka vain kuuntelee ja on siinä, mutta on turhauttavaa, kun mitään muuta roolia minulla ei ole. Kyllästyin myös siihen, miten kyseinen ihminen haukkui minulle jatkuvasti yhteisiä tuttaviamme, ikään kuin minusta olisi tuntunut kivalta, kun hän sanoo yhteistä tuttuamme narsistiksi. Ei jaksa.

Toisellekin ystävälle olin paskaämpäri, mutta eri tavalla, ja juttu on visaisempi.

Olen kirjoittanut hänestä täällä ja täällä. Nämä kirjoitukset eivät anna koko kuvaa, koska on tapahtunut niin paljon asioita, joista en ole kirjoittanut. Jotkin ovat pieniä, mutta pienistä puroistakin syntyy suuri virta.

Tänään lounaalla luin Hesarista jutun henkisestä väkivallasta. Haastateltu terveydenhoitaja kertoi, miten henkinen väkivalta kasvaa pienistä ilkeistä huomautuksista suuremmiksi ja suuremmiksi, miten uhrilta lopulta viedään ympäriltä ilma, miten hän alkaa varoa itseään ja sanomisiaan. Lopulta uhri alkaa tuntea itsensä hulluksi. Siis tapahtuuko tämä oikeasti? Hän tuntee, että hänessä on jotain vikaa ja että on ansainnut tapahtuneen. Tekijä on siinä taitava, hän saa uhrin tuntemaan itsensä jotenkin vähän tyhmäksi, kuin tämä itse asiassa olisi ansainnut kaiken. Kun uhri hakee apua, hän on yleensä silloin jo aika huonossa kunnossa, koska ei ole tunnistanut henkistä väkivaltaa väkivallaksi ennen kuin kaikki on mennyt jo aika pitkälle.

Siksi tämäkin tilanne on ehtinyt jo näin pitkälle, niin pitkälle, että tarvittiin läheisen vakava sairastuminen, ennen kuin minulle valkeni, ettei näin voi jatkua. En tässä blogikirjoituksessa ruodi tämän enempää sitä, mitä tarkalleen on tapahtunut. Totean yksinkertaisesti, että minua on vähätelty, lytätty ja nimitelty jo pitkän aikaa, ja minä olen syystä ja toisesta kestänyt sitä. Kyse on henkisestä väkivallasta. Ja minun olisi pitänyt lähteä paljon aikaisemmin. Myönnän sen auliisti. Minun olisi pitänyt.

Mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Minulle Hesarin haastatteleman naisen sanat toivat vähän lohtua. Karuahan se on, että uhrit hakevat apua ja tukea vasta, kun tilanne on kiristynyt äärimmilleen ja kun he ovat jo hermoromahduksen partaalla, mutta ainakaan en ole yksin, eikä minun tarvitse syyttää itseäni.

Sekavan tilanteesta tekee se, että hän on usein sanonut, miten minä olen hänelle hurjan tärkeä. Me olemme kuulemma "sydänystäviä", ja minä olen kuulemma hänen ainoa ystävänsä (miksiköhän). Hän on myös sanonut, etten koskaan voi hylätä häntä. Vielä vaikeampi juttu on siksi, että hän on vihjannut satuttavansa itseään, jos minä lähden. Siinä hän ikään kuin vierittää syyllisyyttä jo valmiiksi minun ylleni. Tiedä, että sinä olet vastuussa, jos jotain pahaa tapahtuu. Sellainen pistää mielen matalaksi. Lisäksi pelkään, että hän kostaa, esimerkiksi levittelemällä vanhoja viestejämme WhatsAppista.

Terapeuttini ja yhden sosionomituttuni mukaan ystävälläni on syömishäiriö. Se näkyy mm. siinä, ettei hän pysty näkemään itsessään mitään arvoa, ellei ole hyvännäköinen. Raskasta seuraa hänestä tekee se, ettei hän näe arvoa kenessäkään toisessakaan, joka ei ole kaunis ja laiha. Minä valitettavasti kuulun tähän ihmisryhmään, minä en ole kumpaakaan enkä tule koskaan olemaankaan. Apua on yritetty hakea, mutta kun toinen ei ota sitä vastaan, on vaikeaa pakottaa. Aika kädetön olo. Uskon, että toisten työntäminen alas viemäriin voi tuoda ihmiselle hetken helpotusta pahaan oloon, mutta pitemmän päälle sellainen käy raskaaksi ja vain myrkyttää mielen, mutta ihmisellä ei silti ole muita keinoja.

Mutta kyllähän minä tiedän.

On henkisen vallankäytön muoto sekä hokea, että olet minulle tärkeä etkä saa jättää minua, että solvata, lytätä, nimitellä, mitätöidä.

On ihmisen oma päätös, jos hän lähtöni jälkeen satuttaa itseään.

Jos hän haluaisi, että jään, hän toimisi toisin.

Yksi tuttava sanoi toiselle tuttavalle, joka on kokenut fyysistä parisuhdeväkivaltaa, seuraavanlaisesti: "Sä olet aikuinen ihminen. Sä saat lähteä, ja sä pärjäät kyllä."

Minä olen aikuinen ihminen. Minä saan lähteä, ja minä pärjään kyllä.

Ja elämä jatkuu.

Sä voit puhuu musta ihan mitä vaan

ja ihan kenelle vaan

Mä en pelkää enää mitään

en puheita

yksinäisyyttäkään

Oli mullakin tunteet

Oli mullakin sydän

ja se päättyy nyt tähän

Oli mullakin voimaa vaan vähän

Vesala: Ei pystyny hengittää

Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään

Äiti

Minä ja syömishäiriö, osa 4

Näitä kirjoituksia on kertynyt jo neljä kappaletta, vaikka aluksi minun piti vain kertoa syömishäiriöhistoriani yksinkertaisesti kahdessa osassa. Julkaisin osat vuosina 2016 ja 2017 ja ne ovat kamalaa katkeraa tekstiä siitä, miten minua ei autettu, vaikka yritin hakea apua. Olen huono kirjoittamaan ei-katkeraa tekstiä ja ehkä te olette täysin kyllääntyneitä jatkuvaan valittamiseen. Yritän nyt saada tähän postaukseen vähän valoa, vaikka aihe on rankka.

Tänään nuorten kohtaamispaikassa oli esittäytymässä Syömishäiriöliitto Sylin edustaja, jonka kanssa sain myös keskustella kahden kesken. Vaikka keskustelimme vain noin puoli tuntia, keskustelusta oli suuri hyöty.

Kerroin, että lääkärini haluaa diagnosoida minulla BED:n eli ahmimishäiriön. Terapeutin mielestä sellaista minulla ei kyllä ole, ja olen itsekin skeptinen. BED:n puolesta puhuisivat painonnousu ja iltasyöminen. Minä sanoin, että avain on kuitenkin luultavasti tämä: lääkäri ei suostu myöntämään ongelmaa eli sitä, että Ketipinor nostaa painoa - sillä lääkäri on kovasti sitä mieltä, että Ketipinor on minulle sivuvaikutuksista huolimatta oikea lääke ja että minun pitää jatkaa sitä siitäkin huolimatta, että olen tosi vastentahtoinen.

Syömishäiriöliiton henkilö kertoi, että jotkin lääkkeet nostavat painoa myös siksi, että ne hidastavat aineenvaihduntaa ja keräävät nestettä, mutta mahdollista on myös seuraava: Olin lukenut Ketipinorin pakkausselosteen ja pannut merkille, että lääke voi nostaa painoa - ja sitten pyrkinyt rajoittamaan syömistäni, etten vain lihoisi - mikä taas johti siihen, että aloin ahmia, koska kalorinsaanti oli liian alhaalla. Tämä kuulostaa järkeenkäyvältä ja hyvinkin mahdolliselta. Jotkut teistä, jotka olette tätä blogia ahkerasti seuranneet, ehkä muistattekin vihreä tee -paastoni vuosilta 2017 ja 2018, vuosilta, jolloin aloin syödä Ketipinoria. Tämä paastoaminen ei tehnyt millekään hyvää. Kirjoitin asiasta myöhemmin postauksen Minä ja syömishäiriö, osa 3. Luin sen nyt läpi ja huomasin, että postauksessa on paljon hyviä pointteja - ja myös sen, että moni asia ei ole vieläkään muuttunut.

Kerroin myös tälle henkilölle lukeneeni vanhoja päiväkirjojani ja että olin kirjannut aikanaan ylös kilot. 57, 55, 60 ja niin edelleen - ja sitten suunnitellut seuraavan päivän syömisiä, jotta laihtuisin. Riippumatta siitä, oliko kiloja 55 vai 65 (painoni on aina seilannut noin 20 kilon skaalalla), olen laihduttanut. Olen laihduttanut 12-vuotiaana, ja olen laihduttanut 22-vuotiaana. Etenkin 14-vuotiaana, rajusti, ja yhtä lailla rajusti 24-vuotiaana. Nytkin minä laihdutan, 26-vuotiaana. Tämän kysymyksen yksi nuorten kohtaamispaikan ohjaajista minulle esittikin: Laihdutatko sinä? Sanoin, että joo. Koska tietysti minä laihdutan. Olen aina laihduttanut. Ja kenties minä laihdutan aina.

Mutta minulle Syömishäiriöliiton edustaja sanoi, että minun tulisi lopettaa laihduttaminen ja keskittyä parantamaan minäkuvaani. Se kuulostaa yksinkertaistetulta, mutta siihen tulee menemään viisi vuotta. Niin että aikaa minä tarvitsen, ja minulla on lupa antaa sitä itselleni. Kun on laihduttanut 11-vuotiaasta, on mahdotonta yhtäkkiä vain muuttaa kaikkea.

Mutta kuinka voisin lopettaa laihduttamisen ennen kuin olen riittävän laiha? Ennen kuin olen taas sellaisessa painossa, että ihmiset ympärillä lakkaisivat kommentoimasta minua? Ennen kuin olen taas sellaisessa painossa, että kelpaan jollekulle? Että saan olla rauhassa? Tai että saan sitten edes arvokasta kohtelua? Että minä uskallan itse antaa itselleni arvokasta kohtelua?

Ajattelen kai, että kun olen taas laiha, olen sitten tyytyväinen itseeni ja sitten lopetan laihduttamisen ja pidän itsestäni huolta. Mutta kuinka, jos olen aina laihduttanut, voin olla yhtäkkiä tyytyväinen itseeni, kun en aiemmin ole ollut? Syömishäiriöliiton henkilö kertoi, että syömishäiriöön liittyy perimmäinen huonommuuden tunne, ja sen minä tunnistan itsestäni. Jos laihdun, minusta pidetään, minut jätetään rauhaan, minua kohdellaan hyvin.

Mutta mikä sitten riittää? Onko 60 kiloa 165-senttiselle riittävä? 55? 50? Kuka sen määrää? - Ne ihmiset, jotka kommentoivat minua rumasti, kommentoivat kenties silti, vaikka painaisin vähemmän. He vain keksisivät jotain muuta - tai sitten olisivat edelleen sitä mieltä, että minä voisin laihduttaa vielä lisää. Kaiken varalta. Niinkin asia on ollut, niinkin se on mennyt, eivätkä kiusaajat lepää. Kyllä he löytävät jotain, varmasti löytävät.

Ajattelin varata keskusteluajan Syömishäiriöliiton työntekijälle. Ehkä se olisi askel eteenpäin - mihin suuntaan tarkalleen, sitä en vielä tiedä.

Äiti mä osaan, mä loistan kuin hämärä

Terapiassa me olemme puhuneet vanhemmistani aivan erityisen paljon jo monta viikkoa.

On joitakin muistoja.

Eräs: Kun äiti ja isäpuoli palasivat risteilyltä, he väittivät minun ottaneen hyllystä Bacardia ja juoneen sitä. Olin koskenut pulloon; olin tarvinnut alkoholijuoman nimen kirjaani. Enhän minä mitään mistään viinoista tiennyt. Yritin selittää, mutta he eivät kuunnelleet. Jos he kuuntelivatkin, mitä he eivät, he eivät uskoneet. He sanoivat: "Älä selitä." Sitten he sanoivat: "Älä väitä." Minä itkin.

Toinen: Minä tulin kotiin itkien. Meillä oli lattiaremontti. Äiti hioi lattiaa, kun minä istuin nojaten jääkaappiin, itkin ja kerroin kaikesta. Äiti sanoi: "Mitä hyötyä mistään keskusteluista enää olisi?" Ja: "Miksi sinä välität sellaisesta?" Äiti hioi lattiaa, ei katsonut päin. Minä itkin.

Kolmas: Oli sunnuntai. Äiti tuli ovelleni huutamaan. Hän sanoi: "Mikset sinä ikinä mene mihinkään" Ja: "Miten on mahdollista, ettei mistään löydy ketään?" En muista, mitä vastasin, minä vain lähdin pyöräilemään. Palasin kotiin, lopulta oli pakko. Tällä kertaa itkin yksin.

Kun minut siten pahoinpideltiin koulun pommisuojassa vuonna 2008, en kertonut siitä heille. He eivät kuunnelleet silloin, miksi he olisivat kuunnelleet nyt. Minua hävetti. Kun asia myöhemmin selvisi heille, he kysyivät, miksen kertonut. Silloin minulla ei ollut niitä vastauksia, jotka minulla nyt on.

Miksi nyt, jos ei silloin. Miksei silloin? Minähän olin viisitoista.

Syyttelen muita, koska en osaa olla syyttämättä. Olen ehkä uhri, mutta en ole sankari. Enkä ole hyvis. Mutta ehkä joskus minullakin on oikeus nostaa sormi, syyttää.

Kuinka voi olla niin, että yksinäisyys painaa minua lysyyn, mutta heidän ratkaisunsa on huutaa? Kuinka voi olla niin, että heidän ratkaisunsa on syyttää? Kuinka voi olla niinkään, että he sanovat: "Mitä sä siitä välität?" - vaikka minulle tehdään kauheita asioita.

Eipä niistä kannatakaan välittää, sanoi terveydenhoitaja, kun kerroin. Mutta hän jatkoi: mutta kun meillä ihmisillä on tunteet.

Toisesta korvasta sisään toisesta ulos, mutta välissä ovat aivot.

Sain kuulla toistuvasti siitä, ettei minulla ole ystäviä. Miksei ole? Miten voi olla, ettei ole? Mikä sinussa oikein on vikana? - Ja siitäkin sain kuulla, että minulla on liian hyvät kouluarvosanat. Että joskus pitäisi hellittää. Mutta vain täydellinen oli se, mikä riitti minulle, eivätkä he ymmärtäneet.

Yhtä minä taas en käsitä. Äitiä kiusataan työpaikalla. Miksi hänestä kiusaaminen koulussa on vähemmän kamalaa kuin kiusaaminen työpaikalla? Miksei hän ymmärrä? Hän kaatoi minun päälleni kaiken ahdistuksensa. Saunassa, ruokakaupassa, autossa. Autoa ajaessaan hän kertoi, että taas sanottiin sitä, tehtiin tätä, töissä ei jaksa, väsyttää. Minä istuin vieressä hiljaa ja mietin, että niin, taas sanottiin sitä, tehtiin tätä, en jaksa, väsyttää. Auta minua.

Hän uupui työpaikkakiusaamiseen. Hän jäi sairauslomalle ja sai mielialalääkkeet, sitten vuorotteluvapaalle. Hänellä oli aikaa. Alkoi remontti, kaikkialla oli pölyä ja ahdistavaa. Silti hän ei nähnyt, ei hän jaksanut. Tähän lopputulokseen me olemme tulleet kaikissa terapioissa, joissa olen käynyt: hän ei kyennyt siihen omalta uupumukseltaan. Mutta kuinka kauan uupumus jaksoi? Kuinka hän jaksoi hioa lattiaa, kun minä itkin, ja sanoa: "Mitä hyötyä mistään keskusteluista enää olisi?" Hän vain hioi lattiaa ja kysyi, että mitä minä siitä välitän. Siitä kaikesta. Mitä tehtiin. Mitä sanottiin.

Mitä kaikkea.

Terapeutti sanoo, että äitiä pelotti, että hän säikähti tilannetta eikä osannut reagoida niin että siitä olisi ollut minulle hyötyä. Mutta, hänenkään mukaansa, se ei oikeuta sitä, että minua soimataan siitä, että minulla on ongelmia.

Viime aikoina olen katunut kaikenlaista. Etten pystynyt huutamaan täyttä kurkkua. Että viiltelin jalkoja enkä käsiä. Etten heittäytynytkään ikkunasta, etten mennytkään jokeen. Etten laihtunutkaan liian laihaksi tai sitten edes jäänyt kiinni oksentamisesta. Etten karannut kovaan pakkaseen. Etten tehnyt jotain hälyttävää, mitään, mikä olisi pakottanut kuuntelemaan minua, katsomaan päin, ja näkemään kaiken. Kadun kaikkea sitä ja vihaan itseäni. Miten jotkut osaavat tehdä sen kaiken paremmin? Heidät nähdään, minua ei. Minä istuin lattialla itkemässä ja minun äitini ei katsonut päin, häntä kiinnosti enemmän hiekkapaperi kuin minä.

Ja oot

liian hauras sun omasta mielestä

kestämään elämää täällä

Se kaikki on sinusta kii

Tää on viimeinen valitusvirsi

kun kukaan ei jaksa enää

PMMP: Viimeinen valitusvirsi

Kaltaiseni naisen on vaarallista toivoa - mutta minä toivon

Minun ei kannattaisi toivoa.

Minä olen nähnyt, mitä siitä seuraa, haaveista, toiveista, uskosta siihen, että minuakin varten on jotain hyvää. Siitä seuraa pettymyksiä. Siitä seuraa epäuskoa; ja siitä seuraa häpeää. Kuinka minä saatoin kuvitella? Minä kuvittelin silti. Vaikka olen nähnyt, ja silti minä kuvittelin. Mitä minusta tulee, mitä minusta tehdään, mikä minusta tehdään. Mikä minä olen.

Minun ei pitäisi toivoa.

Minun pitäisi ymmärtää oma paikkani, minun pitäisi ymmärtää, mikä on minun paikkani maailmassa, missä minun on oltava, miten minun on oltava muiden alapuolella, heidän alistettavanaan, heitä varten, heidän huviaan, heidän tarpeitaan varten. Aina toisia. Minulle ei ole täällä mitään.

Minä en saisi toivoa.

Sillä minä en mene siihen muottiin, joka länsimaiselle naiselle on asetettu. Minä en mahdu, minä olen väärän muotoinen, liian suuri jokaiseen suuntaan, tavaton, taipumaton, minua on mahdoton nujertaa, mahdoton hioa, mahdoton saada siihen muottiin mahtumaankaan, alkujaankaan. 

Mahdoton taivuttaa, mahdoton tainnuttaa, kyvytön taipumaan ja taittumaan.

Ei kannattaisi, ei pitäisi, ei saisi.

Mutta minä toivon.

Antakaa minulle lisää aamuja.

I've been tearing around in my fucking nightgown

24/7, Sylvia Plath

Writing in blood on your walls

'cause the ink in my pen don't look good in my pad

They write that I'm happy, they know that I'm not

but at best you can see I'm not sad

But hope is a dangerous thing

for a woman like me to have

Hope is a dangerous thing

for a woman like me to have

But I have it

Yeah, I have it

Yeah I have it

I have

Lana Del Ray: Hope Is a Dangerous Thing for a Woman Like Me to Have, But I Have It

Olen edelleen se sama tyttö

Olen edelleen se sama tyttö joka olin, ennen kuin tämä alkoi.

Olen edelleen se sama tyttö, joka innostui sekunnissa, alkoi nauraa - ja se sama tyttö, joka sai päähänpistoja. Olen edelleen se sama tyttö, joka riemastui, joka vitsaili, joka jutteli kivoja ja joka otti kaikki ilolla mukaan, vaikka ei nyt enää naurakaan eikä riemastu; mutta olen silti se sama tyttö.

Olen edelleen se sama tyttö, jota silloin katsot arvostaen; nyt kuitenkin halveksuen. Jonka pakaraan tartuit tanssilattialla mutta jota nyt kaihdat. Jota panit yökerhon vessassa mutta jolle nyt ilmoitat: En koskisi sinuun kepilläkään. Minä olen se sama tyttö.

Oli kuohuviiniä, oli kiilakorkoja, oli mellakka-aitoja. Oli kaikenlaista. Oli festareita, kapakoita, oli seksiä, oli hauskanpitoa. Enää ei ole niitä, mutta olen silti se sama tyttö.

Olen ehkä sekin tyttö, joka pyysi toista opiskelijaa kasvotusten treffeille eikä katunut. Saatan olla myös se tyttö, joka käveli kusipääeksänsä eteen ja sanoi suorat sanat. Saatan olla se tyttö, joka uskalsi joskus tanssia.

Se sama tyttö, jonka tunsit ennen.

Ennen sairautta.

Ehket edes halua ymmärtää minua.

Silti se sama tyttö.

Sillä mihin minä olisin kadonnut? Tartun itseeni lujasti kiinni.

Ja vaikket ehkä halua ymmärtää minua, minä olen silti.

I met up with the king

He confessed his body was burning

I met up with the king

His body had begun to rot

And he said don't think less of me

I'm still the same man I used to be

But no one believed him

No one believed him

I once knew a pretty girl

and she was in love with the world

and she loved a young man

who loved her body but never saw her mind

He took everything she had kept

and then he took everything else that was left

But no one believed her

No one believed her

First Aid Kit: I Met up with The King