Eivät kaikki opi menneestä

Olen ajatellut koulukiusaamista ja kiusaajiani paljonkin. Erityisesti ajattelen heistä yhtä. Jostain syystä erityisesti yhtä.

Kirjoitan nyt ikään kuin kirjoittaisin hänelle.

Sain käsiini hänen Facebook-kirjoituksiaan. Löysin ne sattumalta. Niissä hän solvaa muita, nimittelee muita sanoilla "vitun paska" ja "vitun ruikuttaja". Hän on kirjoittanut muun muassa, että väkivaltaan tulee vastata väkivallalla. 

Hän ei ole hyvien puolella.

En voi kirjoittaa tarkemmin, koska jokin yksityisyyden suoja on oltava.

Minä tavallaan kostan nyt kirjoittamalla hänestä. En voi tietenkään sanoa nimeä tai jakaa näitä tekstejä, jotka olen saanut käsiini, enkä aio myöskään solvata häntä millään pahoilla sanoilla, vaikka voisin tehdä niin ja vaikka hän olisi solvauksia ansainnut; ainakin kun ottaa huomioon sen, miten hän kirjoittaa muista. Ja miten hän puhui minusta.

Kirjoittaminen on laiha lohtu, mutta olemassa, ja ainut, mitä minulla on. Vain siten voin tehdä tiliä menneen kanssa.

Mitä siis tapahtui?

Kun meidän piti tehdä yhdessä paritehtävä, hän vain käänsi selkänsä eikä puhunut minulle. Kun kysyin häneltä jotain, hän oli kuin muuri edessäni, hiljaa, ilmeetön. Hän nimitteli minua itsekkääksi ja itserakkaaksi. Hän hoki ivallisella äänellä "minä minä minä" (viitaten väitettyyn itsekkyyteeni) kun sain hyvän numeron kokeesta tai pärjäsin muutoin. Hän nauroi, kun kaaduin koulun käytävällä. Kun istuin hänen viereensä ruokalassa, hän vetäytyi minusta poispäin. Hän huuteli minulle kaikenlaista.  Hän nimitteli minua turhamaiseksi ja huikkasi uimahallin pukuhuoneessa, että "hiusvärit aiheuttavat syöpää". Hän vähätteli kiinnostuksen kohteitani ja kyseli, miten ketään voi kiinnostaa mikään tuollainen. Hän sanoi: miten ketään voi kiinnostaa joku venäjä, kun kerroin harrastavani venäjän kieltä vapaa-ajallani. Hän matki puhettani, toisti ivalliseen sävyyn sen mitä olin juuri sanonut. Hän huusi: "Hyvä Aoda!", pilkallisesti tietenkin, kun onnistuin jossain. Hän kyseli, miten kukaan voi olla tuon kaveri. Hän solvasi minua ystävilleen niin, että olin kuuloetäisyydellä, tietoisesti, haluten, että minä kuulen, kun hän sanoi: "itsekäs paska", "itserakas", "minä minä minä".

Hän ostrakisoi minua. Samaan aikaan olin hänelle kuin ilmaa että hänen maalitaulunsa. Hänen vihansa kohde.

Sitä tapahtui koko ajan. Joka päivä. Joka päivä.

Tutustuin hänen entiseen ystäväänsä, joka kertoi, mitä kaikkea hän oli sanonut minusta takanapäin. Niin iljettäviä asioita. En tunnistanut itseäni niistä.

Ikuisesti muistan, kun hän huusi minulle kerran luokassa ennen opettajan saapumista suunnilleen näin: "Ajattele nyt joskus joitakin muitakin kuin itseäs!" - Olin tätä ennen avannut luokan sälekaihtimet, jotta näkisin kirjoittaa päiväkirjaani. Ja se teki minusta ilmeisesti ihmisen, joka ei koskaan ajattele ketään muuta.

Tämä oli vaikea kirjoittaa. Hävettää, että oli. Annoin ja annan liikaa painoarvoa sille, mitä yksi ihminen ajattelee ja sanoo. Mutta se satutti silti. Ei sen ikäinen osaa jättää sellaista omaan arvoonsa, enkä minä osaisi vieläkään. Ja kadun, ettei asiaa selvitetty opettajan kanssa.

Itsekkääksi väittäminen on satuttanut minua todella paljon. En tiedä, miksi hän arveli minun olevan itsekäs. Ehkä siksi, että minä luin paljon. Ehkä siksi, että sain hyviä numeroita. Ehkä siksi, että olin kiinnostunut kirjoittamisesta ja koska toin kiinnostukseni esiin. Koska olin luova ja halusin luoda. Koska opettajat pitivät minusta. Koska viittasin usein tunneilla. Koska hymyilin joskus, kun sain kokeesta kympin. Koska harrastin venäjän kieltä vapaa-ajallani. Mutta eivät nekään asiat automaattisesti tarkoita, että henkilö on itsekeskeinen tai itsekäs.

Niin että en sitten tiedä. Minä olen aina yrittänyt ottaa muut huomioon. Olen empaattinen ihminen. En puhunut paljon itsestäni, ainakaan silloin. En puhunut ylipäätään paljon. En kirjoita tai harrasta vieraita kieliä siksi, että olisin jotenkin parempi ihminen, vaan koska olen kiinnostunut näistä asioista.

Niin, en tiedä. Nämä ovat arvauksia. Nämä ovat parasta, mitä minulla on.

Kirjoitin aiemmin, etten usko, että kiusaajani olisivat olleet minulle kateellisia. Eräs tyttö kuitenkin selitti minulle seitsemännellä luokalla, että tällä ihmisellä on taipumusta kateuteen. Kahdeksannella luokalla aloin ajatella, että ehkä tämä tyttö oli oikeassa. Kun voitin kirjoituskilpailun, opettaja kehotti luokkaa taputtamaan minulle - mikä oli tosi vaivaannuttavaa - ja tämä ihminen kääntyi minuun päin ja läiskäisi kätensä yhteen kerran, ja hymyili ivallisesti. Senkin minä muistan ikuisesti. Se oli ele, jolla hän kertoi, ettei kunnioita minua pätkän vertaa, ei niin kuin toisia ihmisiä yleensä kuuluisi kunnioittaa.

Hän saattoikin kadehtia.

Hän vihasi minua. Minä tihrustin kotona itkua ja kyselin, miksi. Mitä pahaa minä olin hänelle tehnyt? Emmehän me koskaan edes puhuneet.

Eikä hän tiennyt, kuka minä todella olin.

Eikä hän tiennyt sitäkään, miten paljon minä itseäni vihasin. Miten paastosin ja ahmin ja halasin vessanpönttöä. Miten paljon näin vaivaa koulutöiden eteen, jotta minua rakastettaisiin. Millaista minulla oli kotona, miten minua ei hyväksytty siellä sellaisena kuin olen. Miten loputtoman yksin olin. Miten pahoin minä voin. Miten masentunut minä olin, miten ahdistunut.

Hauskaa oli, että seitsemännellä luokalla minä vielä ajattelin, että voisin ystävystyä hänen kanssaan. Meitä yhdisti eräs asia: me molemmat olimme kiinnostuneita taiteesta. Hän kuvataiteesta, minä sanataiteesta. Meillä olisi voinut olla jotain yhteistä. Hän vaikutti kiinnostavalta. Mutta hän vihasikin minua.

Kiusaajani on tuttavani ystävä. Kun tämä kävi ilmi tuttavalleni, hän sanoi vain: "Mutta silläkin on ollut paska elämä." Vastasin vain, että "silti". Silti tämä ihminen on entinen koulukiusaaja, nykyinen nettikiusaaja. Eikä minua kiinnosta, vaikka hänellä olisi ollut kuinka paska elämä. Itse asiassa en usko sellaiseen lainkaan. Että hänellä olisi ollut paska elämä. Tuskinpa vaan, tuskinpa paskempi kuin minulla.

Mistäs sinä sen tiedät, joku kysyy, oikeutetusti. En mistään. Mutta minä en usko. Että hänellä on ollut paskempi elämä kuin minulla. Minä en usko. Enkä voi sille mitään.

Minun on varmasti kirjoitettava vielä koulukiusaamisesta ja siitä, miksi se on minulle niin iso asia. Miksi olen jumittunut siihen? Miksen suostu menemään eteenpäin? Miksi vuosienkin päästä tuon näitä muistoja esiin blogikirjoituksissa ja terapiassa, miksi minä roikun niissä? Enkö minä tahdo elää? - En tiedä tähän asiaan vielä vastausta, koska en ole vielä kirjoittanut siitä. Mutta näitä kysymyksiä moni lukija on varmaan pohtinut ja ehkä kyllästynytkin siihen, että vatvon aina vain samoja asioita. Voin vakuuttaa, että olen itsekin aika kyllästynyt.

Nyt minä pelkään, että lukijat väheksyvät sitä, mitä olen kokenut. Etten pysty kirjoittamaan näitä kokemuksia niin kuin ne minussa ovat. Ettei kipu välity.

Kaikki tämä tietysti muutti minua. Kiusaaminen ylipäätään, tuli se kenen taholta tahansa. Mutta se, miten hän kiusasi minua, muutti minua erityisellä tavalla. Kieltäydyin puhumasta itsestäni, koska uskoin, että ihmiset ajattelevat silloin, että olen itsekeskeinen. Välttelin puhumista ylipäätään. Puhuin vain toisista ihmisistä, puhuin passiivissa. Kysyin kysymyksiä, en kertonut mitään itsestäni. Teen sitä edelleen.

Joskus sanoin yhdelle tytölle, että pidän kyllä turpani kiinni, jos saan tulla teidän pöytäänne ruokalassa. Ja kerran lukiossa punatukkainen tyttö kysyi minulta: "Miksi sinä et koskaan puhu itsestäsi?" - Silloin tajusin, miten olen muuttunut. Että minä yritän suojautua. 

Jollain lailla minua kirpaisee, että kiusaajani ajattelee olevansa hyvien puolella. Että hän uskoo toiminnallaan edistävänsä hyvää. Että hän vakaasti uskoo, että se, mitä hän on tehnyt ja tekee, on oikein! Se kirpaisee minua.

Kenties hän uskoi jo silloin tekevänsä oikein. Hän uskoi, että olen ihminen, joka on syytä tuhota, jonka itsetunto on ehdottomasti murskattava ja jolla ei ole oikeutta elää onnellista elämää. Hän uskoi vakaasti, että olen huono ihminen, paha, itsekeskeinen, itsekäs.

Joskus odotin häneltä anteeksipyyntöä. Kuuluimme joskus tuohon Facebook-ryhmään, josta ovat tekstit, joihin aiemmin viittasin. Siellä hän näki kirjoituksiani ja joutui todentamaan sen tosiasian, että olen edelleen olemassa ja elossa. Silloin ajattelin, että ehkä hän olisi joskus ajatellut minua, ja katunut. Ja niin toivoin, että saisin anteeksipyynnön. Viime aikoina olen jopa ajatellut, etten pärjää, ellen saa sitä. Anteeksipyyntöä.

Mutta enää en odota anteeksipyyntöä. Sillä ei sellaista tule. Hän on edelleen samanlainen kuin silloin. Hän ei ole hyvien puolella.

Eivät kaikki opi menneestä.

Eivätkä kaikki kasva aikuisiksi.

You ain't woke

Come here woke and

hear the broken

Come give hope

Come give life

Only get one, so we gotta live it right

Come, make peace

Come to pick an inspiration

Come complete you

Advise, positive vibes

Open your mind

Open your eyes

Yeah

Not everyone is coming to the future

not everyone is learning from the past

Not everyone can come into the future

Not everyone that's here is gonna last

(Madonna: Future)

Ne ovat vain kateellisia sinulle

Olen kirjoittanut viime aikoina paljon koulukiusaamisesta enkä niinkään siitä, miten olen voinut. Se on hyvä asia. Pystyn viimein käsittelemään tätä kaikkea. Pystyn kirjoittamaan koko sanankin nyt. Puhuin ennen väkivallasta, ja vaikka olen edelleen sitä mieltä, että koulukiusaaminen on usein väkivaltaa, on kyseessä ollut minun kohdallani pikemminkin sanan välttely. En ole sanonut sitä, en ole pystynyt.

Kaikkeen liittyy edelleen jonkinnäköinen leima. Että jos sanon sen lauseen ("minä olen ollut koulukiusattu"), tunnustan oman heikkouteni, sen, millainen luuseri olen pohjimmiltani ollut ja millainen edelleen olen.

Olen todistanutkin sen. Että kun ihmiset tietävät, että minä olen entinen koulukiusattu, he alkavat kohdella minua eri tavoin. Totta se on. Jotkut ovat jopa kokeilleet kepillä jäätä ja testailleet, miten minulle käy, kun vähän kiusaa, ja itkemiseksihän se menee. Koko minun terapiani tähtäsi siihen, että oppisin puolustautumaan. En ole oppinut vielä, mutta en ole ehkä kuitenkaan lähtöruudussa.

Enkä nyt tarkoita, että koulukiusatut olisivat mitään luusereita. Suurin osa ei ole. Suurin osa on selviytyjiä, suurten taisteluiden voittajia. Mutta minä en ole. 

Asiaan.

Sanotaan, että ne tekevät sitä siksi, että ne ovat kateellisia. 

Koulukiusaajat, nimittäin.

Kateellisia. Uhreilleen.

Näin on sanonut moni. Kaikki terapeutit, joita minulla on koskaan ollut. Tyttöjen Talon työntekijät. Perhe ja ystävät.

"Entä jos kyse oli kateudesta sinua kohtaan? Sinä olet älykkäämpi kuin he", sanoi ensimmäinen terapeuttini, heistä kaikkein suorasanaisin.

"Yleensä kateus selittää näitä juttuja", sanoi Tyttöjen Talon työntekijä. "Ne polkevat alaspäin sitä, joka uskaltaa nousta ylös."

"Tietysti he ovat kateellisia", äiti sanoi. "Tietysti sinulle ollaan kateellisia, sinähän menestyt koulussa."

On totta, että minulla oli luokan parhaat arvosanat, eikä suotta. Painoin kovaa duunia niiden eteen. Yritin myös kovasti miellyttää opettajia, missä onnistuinkin. Olin lellikki. Sain stipendejä. Selkääni taputeltiin, ja jos kukaan muu ei tiennyt vastausta opettajan esittämään kysymykseen, opettaja kysyi minulta; ja minä usein tiesin.

Mutta nämä ihmiset, jotka pelaavat kateuskortin, eivät ymmärrä, että näillä kiusaajilla on aivan eri arvot. Eivät he pidä hyviä arvosanoja arvossa. Ei heitä kiinnosta koulu. Heidän mielestään koulussa käyminen on perseestä. Miksi he sitten kadehtisivat sitä vitun hikkeä, jolla ei ole muuta elämää? Koska hei, huonot arvosanat kertovat siitä, ettei koulu pyöritä koko elämää! Ja se on heille arvo. Se, että heillä on muuta elämää.

Tätä minun terapeuttini ei oikein ymmärtänyt, vaikka selitin. Ja hänen pitäisi olla koulutettu ihminen, joka ymmärtää tällaisia asioita.

Miksi kukaan kadehtisi minua? Miksi olisi kadehtinut? Minä olin ruma rillipää. Ikuinen miellyttäjä. Kummajainen, jolla oli omat jutut. Ärsyttäväkin, koska en pitänyt turpaani kiinni, niin kuin minun olisi toivottu pitävän. Miksi he olisivat kadehtineet sellaista ihmistä? Minä edustin kaikkea sitä, mitä he halveksivat. Olin säälittävä raukka.

Ja nyt puhun vain omasta puolestani. Varmasti joitakuita kadehditaan. Esimerkiksi toisen ulkonäkö saattaa olla jotain, mitä kadehditaan. Ja jotkut voivat kadehtia myös niitä hyviä arvosanoja, onhan sekin mahdollista. Jollakulla voi olla jokin hieno taito, jota kadehditaan, joku voi esimerkiksi soittaa hyvin pianoa. Minussa ei kuitenkaan ole ulkonäköä, jota kadehtia, eivätkä minun kiusaajani pitäneet hyviä arvosanoja tärkeinä. He olivat koulupudokkaita. Ei heitä kiinnostanut. Kirjoittaa minä osaan, mutta heille minä olin vaan vitun pilkunnussija lukutoukka rillipää paska.

Kateuskortti on halpa selitys. Ihmistä voi inhota myös niistä syistä, mitä se ihminen on, eikä siksi, että tätä kadehtisi. Jotkut ihmiset vain ovat idiootteja. Jotkut ehkä katsovat toisia alaspäin. Jotkut kuvittelevat itsestään liikoja. Ei sellaiselle ihmiselle tarvitse olla kateellinen inhotakseen häntä. Silti myös rasittavan ihmisen kiusaaminen on väärin aina ja ikuisesti. Kukaan ei ansaitse väkivaltaa, ei kukaan. 

Jotkut ihmiset vielä toivovat, että heitä kadehdittaisiin. Sellaiset ihmiset eivät pysty näkemään hirttä omassa silmässään, vaan näkevät itsensä aina ihanteellisessa valossa ja muut jollain lailla alempina. Minulla oli sellainen ystävä, joka yhtenään kyseli, olinko kateellinen hänelle milloin mistäkin, yleensä koenumeroista. Hän oli sietämätön, mutta me emme olleetkaan kovin pitkään ystäviä. Ja vaikka on muodikasta diagnosoida lähipiirin kusipäät narsisteiksi, niin silti kehtaan väittää, että tällä henkilöllä oli ainakin joitakin narsistiseen persoonallisuuteen viittaavia piirteitä.

Niin. Saattoiko joku kuitenkin kadehtia minua?

Ehkä. Ehkä jotkut kadehtivat sitä, että jaksoin tehdä paljon töitä numeroiden eteen. Toisaalta olin sisältä rikki. En olisi jaksanut olla sellainen, joka tekee kaiken aina täydellisesti. Se oli kuluttavaa. Ja johti romahtamiseen, lopulta.

Mutta jos joku kadehtikin, niin eivät kiusaajani. Heidän mielestään olin vain tylsimys ja ärsyttävä pätijä. Ja ehkä olinkin sitä.

En usko kateuteen selittävänä tekijänä kohdallani.

Vaatii ylväyttä pysyä myötätuntoisena julmissa oloissa

Minulla oli vuoden huonoin päivä tämän viikon perjantaina. Nukuin yöllä huonosti ja tein kaikenlaisia pakkotoimintojani, joita minulla on. Tarkistin asioita, useita kertoja, ja pyörin sängyssä pakkoajatusten saartamana. Oli vaikea olla omassa kehossa. Tuntui, että joka puolella kehoani minua on liikaa. Ja siinä on mahdoton elää onnellista elämää, mahdoton.

Mutta pahin alkoi vasta aamulla. Silloin avasin kännykällä sosiaalisen median palveluja ja törmäsin viestiin, jonka sisältö käytännössä oli, ettei rumilla naisilla ole oikeutta olla olemassa täysvaltaisesti. En halua toistaa viestiä tässä, enkä siihen edes pysty.

Ei pitäisi niin kauhistua yhdestä internet-viestistä, minulle on sanottu satoja kertoja. Tiedän sen itse hyvinkin. Mutta viestiä ei tuomittu. Sitä jopa lietsottiin. Tiedän, ettei minun pitäisi lukea, mutta luin silti. Ja siinä minä sitten olin, pelkkä mytty ahdistusta, koska minä olen sellainen ruma nainen, josta viestissä puhuttiin.

Päätin olla syömättä koko päivänä mitään. Rangaistuksena, ja koska en vain pystynyt. Ajattelin, että minun on nyt muututtava, jotta saisin suojakilven kaikkea pahaa vastaan.

Vasta nyt olen saanut tuntea, millaista on todella olla ruma nainen. Se on kamalaa. Meitä kohtaan ollaan julmia. Todella julmia. Ja huolimatta niistä kaikista kauniista sanoista, joita saamme, jopa kehuista, joita saamme ulkonäöstämme, ulkoinen maailma satuttaa meitä. Meidät halutaan mitätöidä ja meidät halutaan hiljaisiksi. Ja jotkut ihmiset vielä kokevat, että heillä on oikeus tehdä niin. Ehkä he ajattelevat olevansa niin paljon parempia.

Ymmärrystä ei heru, eikä myötätuntoa.

Näiden tuntemattomien ihmisten lisäksi minulla on ystävä, joka arvostelee muiden ulkonäköä. Hän saattaa todeta: Tuolla on hyvä perse, mutta naama sillä on pielessä. Minustakin hän kerran totesi, että minulla on isot allit. Tiedän joutuvani olemaan myrkyllisessä ympäristössä, mutta en tiedä tilanteeseen ratkaisua. Hän on liian läheinen. Tällainen puhe myrkyttää minutkin ja saa näkemään itseni ja toiset pelkästään ulkonäön kautta. Yritän välttää tällaista ajattelumallia, mutta jos yksi läheisimmistäni näkee ihmiset vain ulkonäön läpi, niin alan helposti nähdä minäkin. Ainakin itseni näen vain ulkonäön läpi ja määritän siten arvoni, joka on nolla. 

Mutta takaisin perjantaihin.

Itkin. Itken harvoin. Kierin vollottaen sängyssä ja ajattelin kaikkea sitä, mitä minulle on tehty, ja sopertelin kysymystä: Miksi minulle sai tehdä niin? Mutta ketään ei ollut vastaamassa. Tarvitsin jonkun, jonka kanssa jutella.

En keksinyt yhtään paikkaa, johon olisin voinut olla yhteydessä. Kriisipuhelimesta minulla on huonoja kokemuksia, enkä halua häiritä terapeutin lomaa siitäkään huolimatta, että hänestä on ihan ok, jos olen yhteydessä. Mutta tuntui, että tarvitsen nyt konkreettisempaa apua kuin mitä terapeutti saattaa tarjota.

Lopulta pääsin kahden tunnin odottelun jälkeen läpi Sekasin-chattiin. Kuulemma kahden tunnin odottelu on vielä kohtuullista – jotkut odottelevat viisikin tuntia. Se on karua kun ottaa huomioon, että on kesä ja niin monet paikat ovat kiinni. Ja vielä karumpaa, kun tajuaa sen, että ongelmat vain pahenevat kesällä. Kaikilla ei ole kivaa kesäisin. Joillakin on kesäisin ihan kamalaa. 

Yhtä kaikki, pääsin läpi chattiin ja se helpotti oloa hieman.

Sanoin, että pää on melkoinen sekamelska, mitä se olikin. Kerroin tapahtuneesta, tuosta postauksesta jonka näin ja sen aiheuttamista tunteista. 

Minusta kysyttiin, tuomitsenko muut ulkonäön perusteella. En tuomitse, mutta mitä sitten? Ei se estä muita tuomitsemasta minua. Jokainen ei ole jalo. Olemassa on myös ilkeitä ihmisiä. Aidosti, syvästi, puhtaasti ilkeitä ihmisiä. Heidän lisäkseen olemassa on itsekkäitä kusipäitä ja narsisteja. Silkkoja kusipäitä ja narsisteja. Niin se on ja minkäs teet.

Minä haluan olla parempi ihminen kuin ne. Minä kuuntelen muita, autan muita. Annan muuttoapua ja lainaan rahaa. Asetan muut itseni edelle. Minä haluan olla hyvä ihminen. En sädekehän vuoksi, en, jotta voisin leveillä sillä: katsokaa, minä en ole itsekäs ihminen. Minä haluan olla hyvä. Ja vaikka paikkaisin sillä ulkonäöllisiä puutteitani, niin ainakin voin sanoa, että minä en ole niin kuin ne, jotka satuttavat tuntemattomia ihmisiä internetissä. Minä olen parempi ihminen. Olen parempi ihminen kuin ne. Ja se on minulle tärkeintä. 

Haluan olla myötätuntoinen, jalo, mukava, hauska, älykäs, lempeä, rakkaudellinen ja ihana. Se ei ehkä riitä, sillä en ole sitä mitä naiselta eniten odotetaan – kaunis – mutta ainakin olen ihminen, jonka kanssa on helppoa tulla toimeen – ja joka ei jätä pulaan.

Olen parempi ihminen kuin kiusaajat, kuin kiusaajani.

Rupi Kaurin sanoin: Vaatii ylväyttä pysyä myötätuntoisena julmissa oloissa.

I know it's hard to be soft

I know it hurts to be kind

I know that when love is lost

It's only fear in disguise

And I guess I've known it all along

The truth is you have to be soft to be strong

Finally, I feel the fear is gone

I found out love has to be soft to be strong

Soft to be strong

Soft

I believe the world is beautiful

Only the weak ones are cruel

I choose to love you without fear

No shame in being sincere

And I guess I've known it all along

The truth is you have to be soft to be strong

Finally, I feel the fear is gone

I found out love has to be soft to be strong

Soft to be strong

And I made myself believe

Other people wanted to hurt me

I took my bitterness and made it sweet

I took a broken heart and made it beat

Somebody hurt me long ago

And though to heal a heart is slow

It's just a consequence of pain

There is no use in laying blame

Mä en oo mikään soturi

Nyt pitäisi olla rohkea.

Nyt pitäisi vain olla rohkea ja olla sellainen kuin on, kainostelematta, pelkäämättä. Pukeutua siihen kesämekkoon, jättää sukkikset pois, hymyillä. Mennä sinne rannalle, every body is a beach body baby! Nauttia kesästä. Koska kesä on ihmisen parasta aikaa. Kesällä ollaan huolettomia. Kesällä murheille sanotaan hei hei.

Minä haluaisin vain mennä piiloon. En pysty olemaan se rohkea nainen, joka pukeutuu bikineihin ja juoksee uimarannalla kiljuen veteen kaikki läskit ja selluliitit löllyen. Sellainen, joka nauttii kesästä ja auringosta ja kauniista maisemista, jäätelöstäkin. Mutta en ole sellainen. 

En pysty olemaan se rohkea nainen, joka olin ennen.

Sillä minusta on tullut heikompi. En ole sama nainen kuin olin ennen. Enää en tanssi. Olen väsynyt. En pärjää tässä elämässä. En voi hyvin omissa nahoissani.

En pysty tämän parempaan.

Kesä alleviivaa sitä, miten heikko minä olen. Kehopositiivisuussivuilla ilakoidaan, miten ihanaa on laittaa kesämekko tai uimapuku päälle ja mennä uimarannalle, vaikka on vaara joutua muiden arvioivien katseiden alle. Siellä jopa kannustetaan tekemään niin. Mutta minä en pysty. En tiedä, haluankokaan. Mutta en pysty.

On elämä ollut toisenlaistakin. Tanssia, itsevarmuutta, itsemyötätuntoa, huolenpitoa. Kaikkia sellaisia juttuja, jotka liitetään tasapainoisuuteen. Mutta se on nyt mennyttä.

Rautatieasemalla näin vanhan koulukiusaajan. Emme tervehtineet, mutta arvaan, mitä hän ajattelee. Että tuo luuseri tuossa on, luuseri edelleen, kymmenenkin vuoden jälkeen. Ja että kaikki se, mitä tapahtui, oli oikein. Ja että hän tekisi sen uudelleen. Niin minä ajattelen. Aliarvioin häntä, mutta miksi en aliarvioisi. Hän on yksi niistä, joiden takia minä vihaan itseäni niin paljon. Ja minä vihaan häntä, myös.

Kirjamessuilla kerran tuntematon nainen tuli haukkumaan minut, kun minun pakko-oireeni ärsyttivät häntä. Pyysin anteeksi, vaikka hän oli kammottava minua kohtaan. Annoin taas kävellä ylitseni, vaikken voi pakko-oireille mitään. Vaikka toisaalta kai yllättävä ilkeys saa ihmisen hämmentymään.

Ja vielä tulee toisia. Miehiä ja naisia. Jotka kommentoivat. Ulkonäköäni, luonnettani, oireitani. Ja minä annan sen tapahtua. Minä pyydän anteeksi, että minua satutetaan.

Tekisi mieli vain sanoa kaikille tuntemattomille ilkeille ihmisille, että solvatkaa vaan, minähän olen täysi paska. It’s ok, I hate myself too. Ettei tarvitse tulla selittämään mitään. Kaikki se paha, mitä ihmiset sanovat minulle – sen minä olen sanonut itse itselleni satoja kertoja.

Inhoan myös kaikkea sitä lässytystä siitä, että kaikki maailman ihmiset ovat ihania sellaisina kuin ovat. Eivät ole. Osa on kusipäitä. Jotkut raivoavat tuntemattomille lapsille ruokakaupassa. Jotkut ovat koulukiusaajia. Jotkut tekevät vielä pahempaa.

Ja jossain joku sanoo olevansa arvokas juuri siksi, että on juuri sellainen kuin on eikä kukaan muu. Hyvä niin. Minä taas olen arvoton, koska minä olen minä. Liiskaantuneena ihmisten kengänpohjiin kuin kastemato.

Niinkin sanotaan, että olisi aihetta olla itselleen armollisempi, mutta jos ei riitä tällaisenakaan, miten voisi riittää silloin, kun yrittää vähemmän? En pysty olemaan täydellinen. Eikä vähempi riitä. Sillä kuinka kävi? Mokasin ystävyyssuhteessa ja minulle ei enää puhuta. Tulen hulluksi, kun minut hylätään. Kukaan ei enää kosketa, ei sano kaunista sanaa. Väliäkö sillä, sillä jokainen kaunis sana olisi valetta.

Ja niinkin minulle voisi sanoa, että mikset liiku eteenpäin. Miksi annat niille ihmisille niin suuren vallan? – Mutta niin sanovat vain joko ne, jotka eivät ole kokeneet mitään vastaavaa, tai ne, jotka ovat riittävän jaloja antamaan anteeksi. Tosiasia kuitenkin on, että vain osa meistä pääsee eteenpäin. Osa pääsee kyllä. Osa ei pääse. Koskaan. Osa elää tämän asian kanssa koko elämänsä. Ja osa kuolee tämän asian kanssa.

En ole mikään soturi. En ole se, joka nousee taisteluiden jälkeen maasta ja toteaa: minä voitin. Minä selvisin. En ole soturi, enkä ole selviytyjä. Minä olen uhri, ja uhriutuja. Olen rasittava valittaja ja marttyyri. Olen kaikkea sitä pahaa mitä ihmiset minusta keksivät sanoa.

Mutta olen kaikesta tästä huolimatta päättänyt elää tämän elämän.