Minä söin kahvin kanssa palan suklaakakkua, kun ystävä tarjosi. Hän oli minua varten leiponut.
Illalla kärvistelen sängyssä nälkäisenä, minun on vaikea saada unta. En kuitenkaan syö, sillä suklaakakkupala täytyy hyvittää.
Sen jälkeen, kun lopetin oksentamisen, olen ajatellut, etten enää ole syömishäiriöinen. Osittain se on ollutkin totta, sillä olen elänyt paljon terveempää elämää nyt kuin vielä jokin aika sitten. Kaloreiden vahtimisesta, paastoamisesta, pakkoliikunnasta ja herkkujen hyvittämisestä nälällä oli kuitenkin tullut niin keskeinen osa elämää, ettei niitä osannut kyseenalaistaa.
Aloin syömisoireilla uudelleen keväällä 2017, kun minulla aloitettiin Ketipinor-lääkitys. Olin aiemmin syönyt painoa helposti nostavaa mirtatsapiinia, mutta Ketipinorin annos oli niin iso, että arvelin sen lihottavan minua entisestään. Päätin, etten suostuisi enää lihomaan, joten aloin jättää aterioita väliin. Ensin pois jäi päivällinen, sitten aamupala, sitten vielä toisinaan lounas. Lopulta aloin tottua nälkään, jopa tavallaan nauttia siitä, sillä tunsin tekeväni jotain oikein. Aloin ajatella, että teen itselleni hyvää, kun pidän kehoni ja mielihaluni kurissa.
Myöhemmin paastoaminen alkoi saada jopa uskonnollisia sävyjä, kun kuvittelin pääseväni lähemmäs henkistä minääni viis veisaamalla fyysisesta puolesta. Saavutin euforian, ja minusta tuntui, kuin olisin kävellyt muutaman sentin maanpinnan yläpuolella. Vähä vähältä kehoni alkoi sammua, suolistosta tuli työtön, ja lopulta olin tilassa, jossa minulla oli koko ajan kylmä. Ja niin kuin mikään, ei nälän aiheuttama euforiakaan ollut ikuista, vaan minusta tuli väsynyt ja hiljainen. Tuntui kuin olisin ollut varjo itsestäni, koko ajan jossain toisaalla.
Olin myös järjestänyt itseni syömishäiriökäyttäytymistä lietsovaan seuraan. Paras ystäväni alkoi jostain syystä kommentoida kehoani ja antaa minulle laihdutusvinkkejä. Hän muun maussa sanoi, että minulla on isot allit, ja että minun pitäisi lopettaa hiilihydraattien, kuten perunan, syöminen, jotta laihtuisin. Hän myös kommentoi inhottavasti toisten ihmisten kehoja, pilkkasi yhteistä tuttavaamme, joka oli lihonut, ja solvasi laulajatähti Almaa ylipainosta. Kun yritin puolustella painoani mielialalääkkeiden painoa nostavalla vaikutuksella, hän nauroi ja sanoi, että syy liiassa painossani on vain siinä, mitä työnnän kurkustani alas. Minä huomasin lähteväni yhteisistä tapaamisistamme yhä useammin pahalla mielellä ja kotona ehkä puristelleeni liian isoa vatsaani. Ymmärrän kyllä hiilihydraattien ongelmallisuuden, mutta jos en syö monipuolisesti, en jaksa vaan tulen väsyneeksi ja kiukkuiseksi.
Kerran humalassa ystäväni kuitenkin kertoi, että puhuu toisista ihmisistä niin rumasti, koska vihaa itseään niin paljon. En osannut sanoa siihen mitään, tiesin vain, että toisten lyöminen alas ei tosiasiassa helpottanut hänen pahaa oloaan kuin korkeintaan hetkeksi.
Paasto sujui pitkään hyvin, ja laihduin useita kiloja. (Vaa'alla en käy; pelkään vaakaa kuin kuolemaa. Jos joudun lääkärille ja on vaarana, että minut pitää punnita, saatan miltei oksentaa ahdistuksesta. Laihtumisen tai lihomisen huomaan vaatekoon muutoksesta.) Ei kuitenkaan kestänyt kauankaan, kun paastoamisen rinnalle tuli ahmiminen, ja olin jälleen samassa buliimisessa kierteessä kuin vuosia aiemmin. Olen kuitenkin pyhästi päättänyt olla oksentamatta, minkä vuoksi en tajunnut kierrettäni pitkään aikaan. Ahmimisen jälkeen päätin korvata tapahtuneen olemalla syömättä seuraavan päivän, mutta taas seuraavana iltana olin niin nälkäinen, etten pystynyt kontrolloimaan itseäni. Paastosin päivät, mutta iltaisin olin niin nälkäinen, että söin kaiken mitä kotiini kannoin. Söin pastaa, vaaleaa leipää, juustoa ja mysliä, tavallisia ruokia. En koskaan herkkuja; siksi annoinkin itselleni luvan syödä.
Alkuvuodesta heräsin tilanteeseeni ja tajusin, ettei sairauteni hoitoa ainakaan helpota se, etten syö riittävästi. Järkytys kuitenkin iski, kun tajusin, ettei kierre katkeakaan pelkästään siksi, että päätän sen katkaista. Edelleen jatkoin paastoa aina kun se oli mahdollista. Kun oli kiireinen päivä, jätin muka kiireen varjolla lounaan syömättä ja join korkeintaan kahvia. Kun nälkä ei kotiin päästyä ollut kohtuuton, korvasin vaivihkaa päivällisen Skyrillä. Kun olin päivän aikana syönyt mielestäni liikaa, menin nälkäisenä nukkumaan.
Syömishäiriöt ovat salakavalia sairauksia. Häiriintynyt syömiskäyttäytyminen on monella niin yleistä, ettei sen ongelmallisuutta lainkaan tajuta. Monella meistä on stereotyyppinen kuva syömishäiriöisestä: langanlaiha anorektikko, joka ei koskaan sorru mihinkään lihottavaan saati edes tavalliseen kotiruokaan, tai buliimikko, joka ahmii valtavat määrät ruokaa ja oksentaa. Syömishäiriöt ovat kuitenkin paljon monimutkaisempia sairauksia, ja usein anoreksia ja bulimiakin limittyvät. Syömishäiriöllä ei ole painoindeksiä, vaan minkä kokoinen ihminen vain voi sairastua. Hallitseman stereotyyppisen kuvan vuoksi monen syömishäiriö jää kuitenkin hoitamatta, sillä moni ajattelee, ettei isokokoisella henkilöllä voi olla syömishäiriötä.
Moni mielen sairauksista kärsivä joutuu pohtimaan monien mielialalääkkeiden ikävää sivuvaikutusta: painonnoususta. Itseäni lihotti mirtatsapiini, jota söin unettomuuteen kolmisen vuotta. Ketipinor aiheuttaa myös painonnousua, mutta sen olen saanut pidettyä jokseenkin kurissa. Painoa nostavia lääkeaineita ovat tietääkseni ainakin olantsapiini ja venlafaxiini, joista kumpaakin on minulle harkittu, mutta päätetty kuitenkin jättää aloittamatta, jottei painoni nousisi enää enempää. Ihmiset, jotka eivät ymmärrä mielialalääkkeiden voimia, niin kuin ystäväni, saattavat sanoa, että pitää vain syödä vähemmän, vaikka lääke nostaakin ruokahalua. Minä kuitenkin muistan, miten mirtatsapiinin kanssa minulla oli koko ajan nälän tunne, vaikka olisin juuri syönyt. Sitä vastaan oli lähes mahdoton taistella. Mutta ihmisille, jotka ovat päättäneet olla ymmärtämättä, ei yleensä kannata väkisin selittää mitään, sillä he eivät muuta mieltään toisen kokemuksenkaan kuultuaan.
Lääkkeillä on kuitenkin paikkansa. Ystäväni alkoi voida heti paremmin, kun Cipralex vaihdettiin Venlafaxiniin. Minä puolestani olisin tullut hulluksi, ellei unettomuuttani olisi hoidettu, ja mirtatsapiini oli unilääkkeenä mitä parhain. Terapeuttini on sitä mieltä, ettei painoa nostavia lääkkeitä pitäisi lainkaan määrätä, sillä varsinkin naisten hyvinvoinnille painolla on suuri merkitys. Ei hän aivan väärässä ole. Olen kuitenkin sitä mieltä, että masennus on tärkeää hoitaa, ja silloin painonnousu, jos ei ole kohtuuttoman suurta, on sivuseikka. Jos saisin valita, olisin mieluummin hieman ylipainoinen ja terve kuin hoikka ja sairas. Monilla masentuneilla ja ahdistuneilla, varsinkin naisilla, on kuitenkin jonkinlaista syömishäiriötaustaa, minkä vuoksi lääkkeitä kammoksutaan, ja sivuvaikutus voi monille olla jopa syy olla käyttämättä mielialalääkkeitä. Se on ikävää, vaikka on toki jokaisen oma päätös, ottaako sairauden hoitoon lääkkeet tueksi vai ei.
Myöhemmin paastoaminen alkoi saada jopa uskonnollisia sävyjä, kun kuvittelin pääseväni lähemmäs henkistä minääni viis veisaamalla fyysisesta puolesta. Saavutin euforian, ja minusta tuntui, kuin olisin kävellyt muutaman sentin maanpinnan yläpuolella. Vähä vähältä kehoni alkoi sammua, suolistosta tuli työtön, ja lopulta olin tilassa, jossa minulla oli koko ajan kylmä. Ja niin kuin mikään, ei nälän aiheuttama euforiakaan ollut ikuista, vaan minusta tuli väsynyt ja hiljainen. Tuntui kuin olisin ollut varjo itsestäni, koko ajan jossain toisaalla.
Olin myös järjestänyt itseni syömishäiriökäyttäytymistä lietsovaan seuraan. Paras ystäväni alkoi jostain syystä kommentoida kehoani ja antaa minulle laihdutusvinkkejä. Hän muun maussa sanoi, että minulla on isot allit, ja että minun pitäisi lopettaa hiilihydraattien, kuten perunan, syöminen, jotta laihtuisin. Hän myös kommentoi inhottavasti toisten ihmisten kehoja, pilkkasi yhteistä tuttavaamme, joka oli lihonut, ja solvasi laulajatähti Almaa ylipainosta. Kun yritin puolustella painoani mielialalääkkeiden painoa nostavalla vaikutuksella, hän nauroi ja sanoi, että syy liiassa painossani on vain siinä, mitä työnnän kurkustani alas. Minä huomasin lähteväni yhteisistä tapaamisistamme yhä useammin pahalla mielellä ja kotona ehkä puristelleeni liian isoa vatsaani. Ymmärrän kyllä hiilihydraattien ongelmallisuuden, mutta jos en syö monipuolisesti, en jaksa vaan tulen väsyneeksi ja kiukkuiseksi.
Kerran humalassa ystäväni kuitenkin kertoi, että puhuu toisista ihmisistä niin rumasti, koska vihaa itseään niin paljon. En osannut sanoa siihen mitään, tiesin vain, että toisten lyöminen alas ei tosiasiassa helpottanut hänen pahaa oloaan kuin korkeintaan hetkeksi.
Paasto sujui pitkään hyvin, ja laihduin useita kiloja. (Vaa'alla en käy; pelkään vaakaa kuin kuolemaa. Jos joudun lääkärille ja on vaarana, että minut pitää punnita, saatan miltei oksentaa ahdistuksesta. Laihtumisen tai lihomisen huomaan vaatekoon muutoksesta.) Ei kuitenkaan kestänyt kauankaan, kun paastoamisen rinnalle tuli ahmiminen, ja olin jälleen samassa buliimisessa kierteessä kuin vuosia aiemmin. Olen kuitenkin pyhästi päättänyt olla oksentamatta, minkä vuoksi en tajunnut kierrettäni pitkään aikaan. Ahmimisen jälkeen päätin korvata tapahtuneen olemalla syömättä seuraavan päivän, mutta taas seuraavana iltana olin niin nälkäinen, etten pystynyt kontrolloimaan itseäni. Paastosin päivät, mutta iltaisin olin niin nälkäinen, että söin kaiken mitä kotiini kannoin. Söin pastaa, vaaleaa leipää, juustoa ja mysliä, tavallisia ruokia. En koskaan herkkuja; siksi annoinkin itselleni luvan syödä.
Alkuvuodesta heräsin tilanteeseeni ja tajusin, ettei sairauteni hoitoa ainakaan helpota se, etten syö riittävästi. Järkytys kuitenkin iski, kun tajusin, ettei kierre katkeakaan pelkästään siksi, että päätän sen katkaista. Edelleen jatkoin paastoa aina kun se oli mahdollista. Kun oli kiireinen päivä, jätin muka kiireen varjolla lounaan syömättä ja join korkeintaan kahvia. Kun nälkä ei kotiin päästyä ollut kohtuuton, korvasin vaivihkaa päivällisen Skyrillä. Kun olin päivän aikana syönyt mielestäni liikaa, menin nälkäisenä nukkumaan.
Syömishäiriöt ovat salakavalia sairauksia. Häiriintynyt syömiskäyttäytyminen on monella niin yleistä, ettei sen ongelmallisuutta lainkaan tajuta. Monella meistä on stereotyyppinen kuva syömishäiriöisestä: langanlaiha anorektikko, joka ei koskaan sorru mihinkään lihottavaan saati edes tavalliseen kotiruokaan, tai buliimikko, joka ahmii valtavat määrät ruokaa ja oksentaa. Syömishäiriöt ovat kuitenkin paljon monimutkaisempia sairauksia, ja usein anoreksia ja bulimiakin limittyvät. Syömishäiriöllä ei ole painoindeksiä, vaan minkä kokoinen ihminen vain voi sairastua. Hallitseman stereotyyppisen kuvan vuoksi monen syömishäiriö jää kuitenkin hoitamatta, sillä moni ajattelee, ettei isokokoisella henkilöllä voi olla syömishäiriötä.
Moni mielen sairauksista kärsivä joutuu pohtimaan monien mielialalääkkeiden ikävää sivuvaikutusta: painonnoususta. Itseäni lihotti mirtatsapiini, jota söin unettomuuteen kolmisen vuotta. Ketipinor aiheuttaa myös painonnousua, mutta sen olen saanut pidettyä jokseenkin kurissa. Painoa nostavia lääkeaineita ovat tietääkseni ainakin olantsapiini ja venlafaxiini, joista kumpaakin on minulle harkittu, mutta päätetty kuitenkin jättää aloittamatta, jottei painoni nousisi enää enempää. Ihmiset, jotka eivät ymmärrä mielialalääkkeiden voimia, niin kuin ystäväni, saattavat sanoa, että pitää vain syödä vähemmän, vaikka lääke nostaakin ruokahalua. Minä kuitenkin muistan, miten mirtatsapiinin kanssa minulla oli koko ajan nälän tunne, vaikka olisin juuri syönyt. Sitä vastaan oli lähes mahdoton taistella. Mutta ihmisille, jotka ovat päättäneet olla ymmärtämättä, ei yleensä kannata väkisin selittää mitään, sillä he eivät muuta mieltään toisen kokemuksenkaan kuultuaan.
Lääkkeillä on kuitenkin paikkansa. Ystäväni alkoi voida heti paremmin, kun Cipralex vaihdettiin Venlafaxiniin. Minä puolestani olisin tullut hulluksi, ellei unettomuuttani olisi hoidettu, ja mirtatsapiini oli unilääkkeenä mitä parhain. Terapeuttini on sitä mieltä, ettei painoa nostavia lääkkeitä pitäisi lainkaan määrätä, sillä varsinkin naisten hyvinvoinnille painolla on suuri merkitys. Ei hän aivan väärässä ole. Olen kuitenkin sitä mieltä, että masennus on tärkeää hoitaa, ja silloin painonnousu, jos ei ole kohtuuttoman suurta, on sivuseikka. Jos saisin valita, olisin mieluummin hieman ylipainoinen ja terve kuin hoikka ja sairas. Monilla masentuneilla ja ahdistuneilla, varsinkin naisilla, on kuitenkin jonkinlaista syömishäiriötaustaa, minkä vuoksi lääkkeitä kammoksutaan, ja sivuvaikutus voi monille olla jopa syy olla käyttämättä mielialalääkkeitä. Se on ikävää, vaikka on toki jokaisen oma päätös, ottaako sairauden hoitoon lääkkeet tueksi vai ei.
Itse yritän nyt opetella syömään viisi kertaa päivässä. Se ei mitenkään onnistu, vaan määrä tuntuu minusta aivan valtavalta. Kolme kertaa onnistuu, neljä myös, jos ateriat ovat pieniä. Hiljalleen kehoni on lähtenyt jälleen käyntiin, enkä ole enää viluissani. Yritän opetella ajattelemaan, ettei huolenpito itsestä ole paastoamista ja pakkoliikuntaa, vaan riittävää syömistä ja sopivissa määrin urheilua. Vielä en sinne yllä, ja päädyn varmasti edelleen paastoamaan silloin tällöin, mutta ainakin olen ymmärtänyt, että syömishäiriö on monimuotoinen sairaus, joka sairastavan koosta ja sairauden tyypistä riippumatta pilaa elämän.
