Myrkylliset ihmissuhteet. Niistä puhutaan paljon. Niistä kuuluu päästää irti. Kuuluu olla vahva. Kuuluu ymmärtää oma arvo eikä alistua. Mutta miten myrkyllisen ihmissuhteen tunnistaa, kun kyseessä onkin kymmenen vuoden ystävyyssuhde? Miten ystävyys muuttuu yhtäkkiä myrkylliseksi? Ilman varoitusta? Ja mitä sitten pitää tehdä?
Miten siinä sitten ollaan että hei, näen oman arvoni ja kieltäydyn suostumasta tähän?
Tämä blogikirjoitus on ollut mielessä jo yli kaksi vuotta. Odotin sopivaa hetkeä kirjoittaa sen. Kädet tärisevät. On täytynyt ottaa etäisyyttä, jotta voi kirjoittaa paatoksetta. En ehkä silti pysty. Yritän.
Mistähän sitä aloittaisi.
On ystäviä, joiden kanssa vannotaan verivaloja. Ollaan tiiviisti yhdessä, rakastetaan ja sanotaan se ääneen, julistetaan: Mikään ei saa tulla väliin. Tehdään kaikki yhdessä, kerrotaan kaikki toisille, luvataan, luotetaan.
Mutta.
Joskus on päivä, äkkiä arvaamatta, joina ei ollakaan ystäviä. Tai ollaan ehkä ystäviä, mutta kaikessa on jotenkin vihan, inhon ja alistamisen sävyjä. Niitä päiviä ei tosiaankaan voi tietää ennalta. Niinä päivinä se ystävä, jolle vannotaan uskollisuutta ja rakkautta, onkin täysi paska. Niinä päivinä käännetään selkä, suljetaan pois, vittuillaan ja kiusataan, pilkataan, nauretaan toisen kustannuksella, joskus jopa lyödään tai tönitään. Ne päivät ovat niin käsittämättömiä, ettet osaa tehdä oikein mitään. Etkä ehkä ole edes sellainen luonne, joka raivostuisi ja huutaisi, että mitä helvettiä. Nielet vain itkua ja yrität nauraa mukana vitsille, joka kohdistui sinuun, ihan kuin se olisi sinusta hauskaa. Joskus itseen kohdistuvat vitsit ovatkin hauskoja, mutta eivät silloin, kun ne ovat liian vakavia.
Tätä tiedän tehtävän paljon päiväkodissa ja ala-asteella. Yksi tyttö porukasta päättää, että tänään ei ollakaan tuon kavereita, käännetään sille selkä ja ollaan tosi ilkeitä. Koska pois suljettu tyttö haluaa olla mukana porukassa, hän ei seuraavana päivänä, sinä päivänä jona hän taas kelpaa, kysy, miksi eilen en kelvannut teille. Hän on taas mukana, kunnes tulee seuraava päivä, eikä hän tiedä, mitä on tapahtunut.
Tulee tosiaan mieleen päiväkoti. Mutta että yli 20-vuotiaat naiset? Toiselle naiselle, jonka kanssa ollaan oltu ystäviä parhaimmillaan 10 vuotta, puolet koko elämästä? Niin, tiedän. Kyllä. Kyllä! Uskokaa minua. Minä kerron. Ainakin yritän. Olen yrittänyt kaksi vuotta.
Muistan pääsiäisen 2014. Silloin kaikki muuttui lopullisesti eikä seuraavana aamuna mikään ollut kuin ennen. Ostin meille, minulle ja kolmelle kaverille, ruokia. He tulivat luokseni kylään. Laitoimme ruokaa, makaronilaatikkoa, muistan sen, ja porkkanaraastetta. Ensin olin ollut kahden ystäväni, jonka olen tuntenut sen 10 vuotta, kanssa, ja meillä oli kahdestaan ollut kivaa. Sitten tuli se toinen tyttö, ja yhtäkkiä kaikki olikin toisin. Raastoin porkkanaraastetta, mutta tein sen kuulemma oudosti (käytin ilmeisesti väärää raastinpäätä, vähän isompaa kuin yleensä, "etkö sä osaa edes porkkanaa raastaa"). Avasin säilyketölkkiä, mutta se oli vaikeaa, koska olen vasenkätinen ja tölkinavaaja sopii paremmin oikeaan käteen, "miks se on noin vaikeeta, anna mä kun sä et osaa". Keitin kahvia, mutta mittasin veden tyhjällä hillopurkilla sen sijaan, että olisin käyttänyt kannua. Kaverit pilkkasivat. "Oikeesti käytät jotain hillopurkkia vai, onks se ihan tohon tarkoitukseen, vitsi sä oot outo!"
Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Koko ilta.
Kukaan ei myöskään kiittänyt ruuista ja siitä, että olin kutsunut. Sen sijaan kaikki kiittivät toista porukan tyttöä, sitä jolla on porukassa suurin valta. "Kiitos Jenna tästä ruuasta, oli hyvää ruokaa Jenna, kiitos Jenna." Se oli aluksi ihan hauska vitsi, mutta lopulta ei, koska olin oikeasti kantanut monen kympin edestä ruokaa kotiin. "Kiitos Aoda." Ei, ei, koska sinä päivänä olin yleinen pilkan kohde. "Jenna" löi minua sinä iltana myös selkään, aika kovaa, enkä tiedä miksi, ehkä koska en ollut hauska ja nauranut heidän vitseilleen. Pelasimme myös lautapeliä. "Jenna" sai myös rikkoa sääntöjä mielensä mukaan, ehkä koska hän on niissä tilanteissa se, jolla on valtaa. Kun lopulta selvisi, että minä kuitenkin voitan, he alkoivat heitellä pelinappuloita, yksi heitettiin minua ohimoon. Illalla ystävä, se kymmenen vuoden ystävä, sanoi: "Vittuilu on kivaa, kun huomaa, että toinen oikeasti loukkaantuu siitä." Olin tyrmistynyt.
MIKSI MIKSI MIKSI MIKSI MIKSI SINUSTA TUNTUU HYVÄLTÄ SATUTTAA TOISTA IHMISTÄ
Kaikkein pahinta oli, että nämä asiat, jotka pääsiäisenä 2014 tapahtuivat, olivat aika pieniä juttuja. Miten kukaan noin pienestä loukkaantuu? Miksi olet niin herkkä? ETKÖ VITTU YMMÄRRÄ HUUMORIA? Niin. Oliko vika kuitenkin minussa. Ehkä tosiaan en osaa avata säilyketölkkiä, ei koska olen käsivammainen vaan koska olen paska, ja ehkä tosiaan on silkkaa idioottimaisuutta pestä hillotölkki ja käyttää sitä kahviveden mittaamiseen vaikka se onkin niin hyvä, ja ehkä makaronilaatikko oli paskaa ja ehkä olen tylsimys. Ehkä, ehkä, ehkä! Mutta kysymys kuuluu: entä sitten?
Lopulta otin mirtatsapiinin ja menin nukkumaan. Minä en kestä tällaista. Minä olen heikko. Minä olen herkkä. Ei minulla ole sellaisia voimia, että olisin puolustanut itseäni. Ei ainakaan silloin. Ei minulla ollut. Ja mikä keskeisintä: KYLLÄ HE SEN HYVIN TIESIVÄT.
Olin vain joitain päiviä ennen pääsiäistä 2014 saanut diagnoosini: keskivaikea masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Olin kertonut siitä ystävilleni. Olen jälkeenpäin ajatellut, oliko sinä pääsiäisenä ehkä jokin kisa tai koe siitä, miten kauan kestää, että alan itkeä. Vähempikin olisi riittänyt. Kyyneliä ei tullut sinä yönä eikä seuraavana aamunakaan. Itkin illalla sisäisesti, seuraavana päivänä kylmenin. Suljin puhelimen, olin kireä, yksikseni, kuuntelin musiikkia kovaa. Kirjoitin blogiinkin, mutta en pystynyt käyttämään oikeita sanoja.
Ja tämä, ihanat lukijani, tämä ei ole ainut tapaus. Niitä on paljon, paljon muita. Minä en aina ollut kohde. Ja kun en ollut kohde, olin kamalan helpottunut.
Ennen muita mä herään aamulla
mistä sitä lääkettä oikein saa
Mulla särkee pää
Mä en vielä nää
ettei mikään oo, ei mikään oo
kuin ennen
Muutos tapahtui heti pääsiäisen jälkeen, vaikken huomannut. Kun lähdin hänen luokseen aloittelemaan juomista ja meikkaamaan joskus ennen vappua 2014, sanoin siskolleni, että saatan tänä iltana soittaa sinulle ja saat tulla hakemaan minut juhlista etuajassa. Ja sen myös tein, kun kaveri kirjaimellisesti käänsi selkänsä minulle, kun yritin tupakkatauolla osallistua keskusteluun ja kun hän tönäisi minut peilin edestä pois, kun aloittelimme meikkaamista. "Mee vessaan, ei kaikki tähän mahdu!" hän huusi ilkeästi. Soitin siskolleni. Ja sitten tuli juhannus ja muita juhlia, kun meidän piti lähteä Tampereelle ryyppäämään. Minä en lähtenyt mukaan, koska tiesin, etten pääse pois sieltä, jos jotain kamalaa tapahtuu. Laivallekaan en uskaltanut lähteä. Sanoin: jos alkaa ahdistaa. Se ei ollut vale. Olisi voinut alkaa ahdistaa. Mutta syytä en kertonut.
Ns. ystävät kävivät myös edessäni usein keskustelua siitä, että IHMISEN PITÄÄ PÄÄTTÄÄ OLLA ONNELLINEN. Noinvain. He sanoivat tukevansa minua, kun kerroin, mutta kaikki muu puhui aivan sitä vastaan. Että on sun oma syys, että olet masentunut. SUN PITÄÄ OPPIA AJATTELEMAAN POSITIIVISESTI. Muiden ongelmat olivat paljon aidompia kuin minun. En tiedä, mistä sekin johtui. Ehkä siitä, että minulla oli diagnoosi. Ja ehkä siitä, että olin niin heikko. Heikkoa on helpompi satuttaa kuin vahvaa.
Minä en ymmärtänyt, miksi hän tekee tätä minulle, miksi hän tieten tahtoen loukkaa. Ja tiesin silti, kuitenkin.
Ystävä, kymmenen vuoden, teki tätä jo aiemminkin. Kävimme samaa yläastetta. Olimme yhdessä tunneilla ja välituntisin, mutta kun paikalla oli muita, hän käänsi välittömästi selkänsä. Minä hyväksyin sen, koska minulla ei ollut muita. Se tapahtui niin yllättäen, että se oli käsittämätöntä. Istuimme koulun ruokalassa, mutta kun hänen muut kaverinsa tulivat paikalle, hän otti tarjottimensa ja meni toiseen pöytään. Noinvain. Tietysti. Liikuntaa meillä oli aina rinnakkaisluokkalaisten kanssa. Liikuntatunneilla ystävä töni ja solvasi, koska se oli rinnakkaisluokkalaistyttöjen mielestä hurjan hauskaa. Hän siis viihdytti näitä minun kustannuksellani samoin kuin viihdytti Jennaa pääsiäisenä.
Totuin. Kun paikalla oli muita, tajusin poistua itse. En pannut vastaan.
Hän teki sitä muillekin. Muistan, kun rinnakkaisluokan Niina kysyi häneltä koulun ruokalassa: "Miksi sä olet meidän kanssa aina koulussa, mutta rippikoulussa olet kuin et tuntisi meitä ja olet tosi ilkeä?" Ja tyttö vastasi: "Koska siellä rippikoulussa on vaan niin paljon parempaa seuraa." Olin äimistynyt.
Ehkä hänellä oli siis arvoasteikko. Jenna, rippikoulun kaverit, rinnakkaisluokan tytöt, minä. Kun paikalla on joku ylempi, alemmat ovat arvottomia paskakasoja. Niina ei suostunut tällaiseen, hän laittoi välit poikki. Minä en pystynyt silloin vielä. Ystävä halusi tehdä vaikutuksen Jennaan ja muihin, arvaan sen. Se oli ehkä hänen keinonsa osoittaa, että Jenna on hänestä täydellinen. Jenna, tai ne rinnakkaisluokan tytöt, tai rippikoulukaverit, keitä he sitten olivatkaan. Ehkei hän pystynyt parempaan. Hänkin tahtoi olla hyväksytty ja pidetty. Ja kyllähän minä tiesin, että Jenna haluaa huomiota. Hänen on saatava olla framilla ja muiden ihailun ja liehittelyn kohteena. Siksi häntä piti viihdyttää. Kaverin silmien edessä Jenna oli jotenkin täydellinen. En ymmärrä, miksi. Jenna oli ailahtelevainen ja ilkeämielinen, suuttui kun ei saanut haluamaansa. Hänen ystävyytensä oli ehdollista.
Kaikkien näiden kertojen jälkeen minun päässäni heräsi vain kysymys: Olenko, onko tämä ystävyyssuhde sinulle todellakin niin arvoton, että voit töniä minua, sylkeä päälleni, kohdella kuin vihanaista kohdellaan? Tiedän vastauksen: se on ei. Ei, minä en ollut niin arvoton, minä en ollut ihan täysin tarpeeton. Tiedän sen, koska meillä oli hyviä hetkiä. Me olimme olleet ystäviä kymmenen vuotta.
Hän piti minua sylissään, kun itkin. Hän tiesi, että olen kiltti ja pelokas, joten hän tsemppasi minua tekemään kiellettyjä asioita, kuten juomaan alkoholia alaikäisenä. Hän rakasti minun heikkouttani, kun sai olla tukena ja kun paikalla ei ollut Jennaa. Hän piti hiuksiani, kun aloin oksentaa. Ja minä istuin hänen vierellään ojan penkereellä, kun hän oksensi. Minä puolustin häntä, kun häntä haukuttiin lihavaksi. Minä jaoin hänen kanssaan paljon asioita. Me olimme syntyneet samana päivänä. Me juhlimme yhdessä. Hän soitti minulle, kun oli vaikeuksia, koska minä aina kuuntelin. Ja minä soitin hänelle, koska rakastin hänen tapaansa reagoida. "Eikä, niin kamalaa!" hän sanoi, kun kerroin, mitä pahaa oli tapahtunut. Hän oli vain siinä, tukena. Jaoimme kaikista vaikeimmat heikkoutemme ja hävettävimmät pelkomme ja salaisuutemme. Meillä oli täydellinen luottamus, me olimme kuin siskokset, me lupasimme, että olemme ikuisesti yhdessä.
Minä halusin, halusin olla. Mutta minä, vaikka en osannut niinä likaisina päivinä pitää puoliani, mietin niitä asioita. Minä todella mietin. Hänestä ne jutut olivat hauskoja, mutta hän ei tajunnut, että hän teki minuun ja meidän ystävyyteemme niinä päivinä peruuttamattomia halkeamia. Minun luottamukseeni. Kyllä minä sitä kestin, kestin ystävyytemme vuoksi. Mutta en loputtomiin.
Minulla oli tunteet. Minulla oli sydän. Oli minullakin tunteet! Oli minullakin sydän!
Ja vaikka hän oli minulle tärkeä, vaikka olin onnellinen niistä vuosista ja niistä illoista joina uskalsin tehdä asioita hänen rohkaisustaan, minä tiesin, ettei tämä voi jatkua enää. Miten minä ikinä voin luottaa ystävään, joka on ystäväni vain hetkinä, joina hänelle sopii? Miksi minä olen tärkeä ja arvokas vain joskus? Miksi minä joskus, ihan yhtäkkiä, kerta kaikkiaan täysin yllättäen olenkin täysi paska? Ja miten minä koskaan voin enää luottaa tähän ystävääni, kun en voi tietää, missä kohtaa menee hänen rajansa? En voi hyväksyä sitä, että hän oli kanssani vain, kun sai minulta jotain ja kun tarvitsi minua. En voi hyväksyä sitä, että olen hänelle vain väline, enkä voi hyväksyä sitä, että ystävyydessä on arvoasteikko, jonka yläpäässä olijaa palvotaan ja jonka alapäässä olevaa potkitaan. En suostu. En tekisi niin toisille enkä anna toisten tehdä minulle niin.
Ja, niin, porukassa oli toinen tyttö, jota potkittiin päähän paljon, paljon raskaammin kuin minua. Pahinta on, että silloin tällöin osallistuin siihen itsekin, vaikka tämä tyttö ei sitä mitenkään ansainnut. Tein niin, sillä kun häntä kiusattiin, minä sain olla rauhassa. Voisinpa saada anteeksi.
Lähdin jouluna 2014. Olimme kokoontuneet tämän tytön luokse viettämään joulua. Jaoimme lahjoja, leivoimme pipareita, koristelimme ne. Minä istuin sohvalla ja katselin. Minulle oltiin ihan kivoja. Mutta kun sinä jouluna lähdin, tiesin, etten koskaan enää palaa.
Minulla ei ollut hansikkaita, kun pyyhin tien varteen jättämääni Renaultia lumen alta sinä jouluna 2014. Muistin sen hetken. Isän kamala Renault, jäisen kylmä, vaikea käynnistää, sammuilee helposti.
Yhtenä päivänä viime kesänä he kävelivät kesätyöpaikkani ohi. Toinen sanoi: Mennäänkö moikkamaaan Aodaa? Toinen vastasi: Hehheh, ei todellakaan! - Ja he nauroivat. Minusta se oli jotenkin herttaista. He luulivat, että he loukkaavat minua.
Tiedän, mitä he kaikkien näiden vuosien jälkeen puhuvat minusta, ja tahtoisin vain sanoa: puhukaa vaan. Puhukaa sielujenne pohjasta. Puhukaa loputtomiin, puhukaa kylliksenne. En pelkää enää mitään. En puheita, yksinäisyyttäkään.
Sä voit puhuu musta ihan mitä vaan
ja ihan kenelle vaan
Mä en pelkää enää mitään
en puheita, yksinäisyyttäkään
Sä voit puhuu musta ihan mitä vaan
ja ihan kenelle vaan
Ne voi uskoo jos ne haluu
Mä en jaksa mitään selittää
Oli mullakin tunteet
Oli mullakin sydän
Ja se päättyy nyt tähän
Oli mullakin voimaa vaan vähän
(Vesala - Ei pystyny hengittää)
Kuunnelkaa yllä mainittu Vesalan kappale. (Löytyy Spotifysta.) Jokaisella ihmisellä on varmasti joku, josta tuo kappale kertoo.
Älkää alistuko!
- Aoda
