No nyt se saatana on "virallista", sairauteni nimittäin. Sain psykiatrin lausunnon eilen postissa. Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön (F41.1) lisäksi minulla on agorafobia (F40.0), keskivaikea masennus (somaattinen oireyhtymä, F32.11) sekä vaativa persoonallisuus (60.5). Epätoivo on juuri vaihtunut vitutukseen. Tämä koko touhu on saanut aivan liian vakavan sävyn.
Suvussamme on mielenterveysongelmia. (Toisaalta missäpä suvussa ei olisi.) Minulla on muutama sukulainen, joka on työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen takia. Yksi on ryypännyt elämänsä pilalle. Löytyy skitsofreniaakin. Geeneissä on se kurja juttu, että niitä ei voi vaihtaa. Perimään kirjoitettua sairautta ei voi torjua tahdonvoimalla, taikuudella tai edes elintavoilla.
Minua pelottaa. En halua sellaista elämää.
Minä olen nuori, hädin tuskin aikuinen. Minun piti tehdä asioita, minun piti kokea ja kasata elämänkokemusta, minun piti tehdä vaikka mitä, mutta nyt kaikki tuntuu murtuvan. Mitä tapahtui kaikille niille asioille, joiden piti tapahtua? Mitä tapahtuu niille asioille, joiden tahdon vielä tapahtuvan?
Minä pelkään, pelkään ihan helvetisti.
Mielenterveysongelmat eivät näy päälle kuten katkennut jalka tai atooppinen iho. Siksi on helppoa ajatella, että ne ovat kiinni asenteesta. Jos jostakin löytyy niin voimakasta tahdonvoimaa ja päättäväisyyttä, että pystyn pysymään järjissäni kaikesta huolimatta, haluan sitä ämpärillisen. Saavillisen. Uima-altaallisen.
Myönnän. Usein ajattelen itsekin, että tässä tarvittaisiin todellista tahdonvoimaa. Ehkä sillä on tosiaan tekemistä persoonani kanssa, syytän kaikesta itseäni. Olen kieltämättä taipuvainen melankoliaan, sitä en voi kieltää. Luen paljon onnettomuuksista, oikein mässäilen katastrofeilla, kuuntelen suruvireistä suomalaista musiikkia ja itken paljon. Joskus olisi varmaan syytä olla katsomatta uutisia ja lukea synkkien elämäkertojen sijaan Tove Janssonia.
Toisaalta yritän kasvattaa positiivista ajattelua ja ilahtua pienistä asioita. Mutta joskus se lannistaa vielä enemmän, kun en saakaan siitä voimaa.
Kari Hotakainen kirjoitti viime viikolla Hesarissa kärsimyksestä. Hän pohti muun muassa sitä, miten taiteilijoilla on tapana ajatella, että kärsimys ja vaivannäkö toisivat (huonolle) teokselle jotakin lisäarvoa. Itse tartuin ajatukseen siitä, että kärsimys voi jalostaa ainoastaan, jos kärsijä kuitenkin tavoittelee parempaa. Kärsimys pinnallistaa, sillä se kaventaa näkökenttää. Kärsimys pinnallistaa, sillä kärsijä ei näe kuin pinnan, ei jaksa kiinnostua maailman tapahtumista.
Toisaalta kärsimys on subjektiivista. Siksi kärsijältä on väärin vaatia suhteellisuudentajua. On hyvin tyypillistä, että ihmiset käskevät vaikeassa tilanteessa olevaa ajattelemaan ihmisiä, joilla on asiat paljon huonommin, sillä sen pitäisi lohduttaa. Muista, että olet automaattisesti paremmassa asemassa kuin vaikkapa Afrikan lapset. Ja sekö lohduttaa, että ihminen kokee valittavansa turhasta, kun kuitenkin asuu hyvinvointivaltiossa? Epäilen.
Minulla on keskivaikea masennus. Sen takia olen aloitekyvytön, itkuinen, ärtyisä, väsynyt ja tarmoton. En tahdo sääliä, tahdon ymmärrystä. En tahdo lottovoittoa tai prinssiä, tahdon voida nauttia auringosta. En tahdo olla vaivaksi, tahdon vain tukea. Kun juttelin tuttavalleni pelostani, hän sanoi, että normaalin elämän ja pitkäaikaisen masennuksen välissä on minun haluni parantua.
Minä selviän tästä. Olen päättänyt selvitä.
It seems there's something serious beginning
A new approach found to the meaning of life
Deny that happiness is open as an option
and disappointment disappears over night
Meanwhile your life is still directed as a drama
with realism on the sparsest of sets
Every performance tends to reach the same conclusion
No happy endings but a message to depress
Saying life is an impossible scheme
That's the point of this philosophy
(Pet Shop Boys: Miserablism)
