Näitä kirjoituksia on kertynyt jo neljä kappaletta, vaikka aluksi minun piti vain kertoa syömishäiriöhistoriani yksinkertaisesti kahdessa osassa. Julkaisin osat vuosina 2016 ja 2017 ja ne ovat kamalaa katkeraa tekstiä siitä, miten minua ei autettu, vaikka yritin hakea apua. Olen huono kirjoittamaan ei-katkeraa tekstiä ja ehkä te olette täysin kyllääntyneitä jatkuvaan valittamiseen. Yritän nyt saada tähän postaukseen vähän valoa, vaikka aihe on rankka.
Tänään nuorten kohtaamispaikassa oli esittäytymässä Syömishäiriöliitto Sylin edustaja, jonka kanssa sain myös keskustella kahden kesken. Vaikka keskustelimme vain noin puoli tuntia, keskustelusta oli suuri hyöty.
Kerroin, että lääkärini haluaa diagnosoida minulla BED:n eli ahmimishäiriön. Terapeutin mielestä sellaista minulla ei kyllä ole, ja olen itsekin skeptinen. BED:n puolesta puhuisivat painonnousu ja iltasyöminen. Minä sanoin, että avain on kuitenkin luultavasti tämä: lääkäri ei suostu myöntämään ongelmaa eli sitä, että Ketipinor nostaa painoa - sillä lääkäri on kovasti sitä mieltä, että Ketipinor on minulle sivuvaikutuksista huolimatta oikea lääke ja että minun pitää jatkaa sitä siitäkin huolimatta, että olen tosi vastentahtoinen.
Syömishäiriöliiton henkilö kertoi, että jotkin lääkkeet nostavat painoa myös siksi, että ne hidastavat aineenvaihduntaa ja keräävät nestettä, mutta mahdollista on myös seuraava: Olin lukenut Ketipinorin pakkausselosteen ja pannut merkille, että lääke voi nostaa painoa - ja sitten pyrkinyt rajoittamaan syömistäni, etten vain lihoisi - mikä taas johti siihen, että aloin ahmia, koska kalorinsaanti oli liian alhaalla. Tämä kuulostaa järkeenkäyvältä ja hyvinkin mahdolliselta. Jotkut teistä, jotka olette tätä blogia ahkerasti seuranneet, ehkä muistattekin vihreä tee -paastoni vuosilta 2017 ja 2018, vuosilta, jolloin aloin syödä Ketipinoria. Tämä paastoaminen ei tehnyt millekään hyvää. Kirjoitin asiasta myöhemmin postauksen Minä ja syömishäiriö, osa 3. Luin sen nyt läpi ja huomasin, että postauksessa on paljon hyviä pointteja - ja myös sen, että moni asia ei ole vieläkään muuttunut.
Kerroin myös tälle henkilölle lukeneeni vanhoja päiväkirjojani ja että olin kirjannut aikanaan ylös kilot. 57, 55, 60 ja niin edelleen - ja sitten suunnitellut seuraavan päivän syömisiä, jotta laihtuisin. Riippumatta siitä, oliko kiloja 55 vai 65 (painoni on aina seilannut noin 20 kilon skaalalla), olen laihduttanut. Olen laihduttanut 12-vuotiaana, ja olen laihduttanut 22-vuotiaana. Etenkin 14-vuotiaana, rajusti, ja yhtä lailla rajusti 24-vuotiaana. Nytkin minä laihdutan, 26-vuotiaana. Tämän kysymyksen yksi nuorten kohtaamispaikan ohjaajista minulle esittikin: Laihdutatko sinä? Sanoin, että joo. Koska tietysti minä laihdutan. Olen aina laihduttanut. Ja kenties minä laihdutan aina.
Mutta minulle Syömishäiriöliiton edustaja sanoi, että minun tulisi lopettaa laihduttaminen ja keskittyä parantamaan minäkuvaani. Se kuulostaa yksinkertaistetulta, mutta siihen tulee menemään viisi vuotta. Niin että aikaa minä tarvitsen, ja minulla on lupa antaa sitä itselleni. Kun on laihduttanut 11-vuotiaasta, on mahdotonta yhtäkkiä vain muuttaa kaikkea.
Mutta kuinka voisin lopettaa laihduttamisen ennen kuin olen riittävän laiha? Ennen kuin olen taas sellaisessa painossa, että ihmiset ympärillä lakkaisivat kommentoimasta minua? Ennen kuin olen taas sellaisessa painossa, että kelpaan jollekulle? Että saan olla rauhassa? Tai että saan sitten edes arvokasta kohtelua? Että minä uskallan itse antaa itselleni arvokasta kohtelua?
Ajattelen kai, että kun olen taas laiha, olen sitten tyytyväinen itseeni ja sitten lopetan laihduttamisen ja pidän itsestäni huolta. Mutta kuinka, jos olen aina laihduttanut, voin olla yhtäkkiä tyytyväinen itseeni, kun en aiemmin ole ollut? Syömishäiriöliiton henkilö kertoi, että syömishäiriöön liittyy perimmäinen huonommuuden tunne, ja sen minä tunnistan itsestäni. Jos laihdun, minusta pidetään, minut jätetään rauhaan, minua kohdellaan hyvin.
Mutta mikä sitten riittää? Onko 60 kiloa 165-senttiselle riittävä? 55? 50? Kuka sen määrää? - Ne ihmiset, jotka kommentoivat minua rumasti, kommentoivat kenties silti, vaikka painaisin vähemmän. He vain keksisivät jotain muuta - tai sitten olisivat edelleen sitä mieltä, että minä voisin laihduttaa vielä lisää. Kaiken varalta. Niinkin asia on ollut, niinkin se on mennyt, eivätkä kiusaajat lepää. Kyllä he löytävät jotain, varmasti löytävät.
Ajattelin varata keskusteluajan Syömishäiriöliiton työntekijälle. Ehkä se olisi askel eteenpäin - mihin suuntaan tarkalleen, sitä en vielä tiedä.
